Sairastamisesta

 

Virginia Woolf

FILOSOFIAKAHVILA ALOITTAA FUENGIROLASSA 3.MAALISKUUTA

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa klo 11.00 (Casa Juande, Av. Toré Toré)

Filosofiakahvila alkaa Fuengirolassa 3. maaliskuuta. Torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 1.3. ja 2.3. ja 3.3.

Virginia Woolf (1882-1941) kirjoitti vuonna 1925 esseen On being ill. Se julkaistiin seuraavana vuonna T.S. Eliotin lehdessä The Criterion. Woolf kirjoitti esseen vuodepotilaana. Hän sanoo kirjoituksessaan, että vaikka sairastaminen on yleistä ja se voi tuoda suuria henkisiä muutoksia, sillä ei ole samanlaista asemaa kirjallisuudessa kuin rakkaudella, taistelulla tai mustasukkaisuudella. Saatamme kohdata sairauden kautta elämän ja kuoleman kysymyksen, mutta se ei ole samanlainen teema romaaneissa. Kirjallisuus kiinnittyy mielenliikkeisiin, ei ruumiilliseen olemiseen. Tällä omat seurauksena. Woolfin mukaan meillä ei ole kieltä sairastamiselle, varsinkaan tavalliselle, arkipäiväiselle sairastamiselle.

Myös terveys on usein hiljaista. Hiljaisuus on ollut jopa tärkeä sana terveyden määrittelyssä. Ranskalainen kirurgi René Leriche (1879-1955) kirjoitti näin: ”Terveys on elämä elinten hiljaisuudessa.”  Terveys ei ehkä tarvitse kieltä yhtä paljon kuin sairastaminen. Sairastaminen  on sanatonta, vaikkei mykkää; siihen liittyy valitus, myös tuskainen huuto. Tämä ei silti merkitse, ettei sairaus olisi tärkeä elementti erilaisissa kulttuureissa. Menneitä tai nykyisin rinnakkain eläviä kulttuureja voi analysoida siitä näkökulmasta, miten ne ovat reagoineet sairauteen. Sillä mitä sanomme lääketieteeksi on pitkä historia. Lääkitsemistä ja hoitamista oli jo paljon ennen kuin siitä tuli tieteellistä tai tieteeseen perustuvaa.

Lääketiede on meidän aikamme merkittävin strategia suhteessa sairauteen ja tapa suhtautua sairauteen. Lääketieteen historia on muutakin kuin tarinaa edistysaskeleista. Se voisi kertoa monenlaisia asioita kultuuristamme ja myös siitä, ettei yksi tai toinen tapa suhtautua sairauteen ole välttämätön. Vuonna 2013 filosofikahvilan aiheena oli Sairaus, terveys ja yhteiskunta. Väitin, että medikalisointi ja kriminalisointi ovat kulkeneet käsi kädessä, koska kummassakin tärkeänä lähtökohtana on poikkeus tai poikkeama. 

Woolf toteaa, että jokaisella nuorella rakastuneella neidolla on Milton ja Shakespeare, mutta kenellekään ei ole runoilijaa, kun hän sairastuu. Hiljaisuus ja mykkyys pysyvät mukana sairauden ja terveyden teeman ympärillä kaikkina aikoina. Ihmiset haluavat lohduttaa sairasta, puhua hänelle, valaa häneen uskoa. Kuka haluaa kuunnella sairasta? Onjo sairaan sanoilla väliä?

Jobin kirjaa voi lukea runoutena tai uskonnollisena teoksena, mutta myös dokumenttina, joka todistaa vuosituhansien takaisesta asenteesta sairauteen. Jobin kärsimykset ja hänen kapinallinen puheensa nostavat esiin teologisen ja maailmankatsomuksellisen kysymyksen sairaudesta. Edes Jobin kirja ei ole vastaesimerkki Woolfin väitteelle. Viimeisenä koettelemuksena Herra runtelee Jobia märkivillä paiseilla. Vaikka Jobin sanat säkenöisivätkin päidemme päällä, emme löydä sanoja ruumiilliselle tuskalle tai pahoinvoinnille. Jobin tuskaiset sanat ilmaisevat sielullista kärsimystä; hän tuntee olevansa Jumalan hylkäämä, ystävien pettämä, naurettu.

Sairastava aikuinen saattaa tuntea joutuneensa lapsen asemaan. Vaikka meillä ei olisi Jobin ajan metafyysisiä uskomuksia, tämä oman haavottuneisuutensa ja avuttomuutensa kohtaaminen voi olla yllätys ja järkytys. Se mikä tekee lääkäreistä ja sairaanhoitajista etuoikeutettuja on se, että heille sairaus ja kuolema ovat olemassaolevia. Ne nähdään osana elämää. Ne eivät putoa eteen taivaan outona epäoikeudenmukaisuutena tai luonnottomana erehdyksenä.

Vaikka emme voisi odottaa, että meitä kohdeltaisiin kuin aikuisia tai emme osaisi luoda kieltä sairastamiselle, sairasvuode voi opettaa. Avaruus ympärillämme ja mikrobit sisällämme – avaruus sisällämme – ovat välinpitämättömiä. Sairaalassa voimme olla numeroita, mutta kosmokselle emme ole edes sitä.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kuka oli George Canguilhem?

(George Canguilhem tulee olemaan esimerkkinä ajattelijasta, joka ajatteli toisin erehdyksestä, kun aiheena ensi syksynä on Elämä, erehdys)

George Canguilhem (1904-1995) oli ranskalainen filosofi ja lääkäri. Järjestys oli tämä: ensin filosofi, sitten lääkäri. Filosofisen koulutuksen saanut monsieur Canguilhem kiinnostui lääketieteestä, koska kaipasi jotain konkreettista. Nietzsche aikanaan kaipasi lääkäreitä, jotka olisivat filosofeja tai päinvastoin. Haave ei ollut täysin uusi; jo Rabelais, lääkäri, oli puhunut siitä, että filosofiaan pitäisi tuoda lääketiedettä ja lääketieteeseen filosofiaa. Jossain mielessä Canguilhem toteutti tämän unelman käsinkosketeltavalla tavalla.

Lopulta Canguilhem oli filosofina erityisesti epistelomogiaan ja tieteen historiaan erikoistunut ajattelija ja tutkija. Se ei ollut myöskään sattumaa, sillä hän oli yhden merkittävän epistemologin ja tieteen historian uudistajan, Gaston Bachelardin, oppilas. Canguilhem julkaisi lääketieteen tohtorinväitöskirjansa Essai sur quelques problèmes concernant le normal et lo patologique vuonna 1943. Se on filosofinen teos lääketieteen käsitteistä ja niiden historiasta.

Toisen maailmansodan aikana hän toimi lääkärinä ja salassa vastarintaliikkeessä (hänen peitenimensä oli Lafont). Myöhemmin hän oli professorina muun muassa Strasburgissa ja Sorbonnen yliopistossa. Monet tunnetut -60-luvulla mainetta saavuttaneet filosofit kuten Louis Althusser, Gilles Deleuze, Michel Foucault ja Jacques Derrida ovat olleet hänen oppilaitaan tai saaneet vaikutteita häneltä. Monet heistä puhuivat hänestä hellästi, vaikka kerrotaankin tarinoita, että Canguilhem ei ollut aina helppo. Väitetään, että hän yritti opettaa professoreille filosofiaa huutamalla.

Bachelardin tutkimushaiheet liittyivät tieto-opillisesti vahvalla pohjalla oleviin luonnontieteisiin, fysiikkaan ja kemiaan; Canguilhem kehitti samantapaista, historiallista menetelmää ja analyysitapaa soveltaen sitä lääketieteeseen ja biologiaan. Hänen työnsä ovat monella tavalla opettavaisia. Esimerkiksi La formation du concept de réflexe aux XVII^e et XVIII^e siècles (1955) osoittaa, että biologiassa merkittävä refleksin (reflex) käsite, joka on vaikuttanut mekanistisiin käsityksiin biologiassa, ei ollut sattumanvarainen; se oli yhteydessä arvoihin ja ideologioihin.

Vaikka Canguilhem kiinnostaa minua erityisesti siksi, että hän voi toimia esimerkkinä ajattelijasta, joka näkee erehdyksen radikaalisti eri tavalla kuin skolastikot tai Descartes, hänen kauttaan ja hänen avullaan voi päästä käsiksi moniin mielenkiintoisiin, monien filosofien tavoittamattomiin ongelmiin, esimerkiksi kysymykseen terveydestä ja sairaudesta...

Ajattelen, että terveydestä ja sairaudesta – niihin liittyvässä kysymyksessä – on jotain filosofisesti ongelmallista ( Olen käsitellyt aihetta aikaisemmin http://koetinkivet.blogspot.com.es/2013/03/sairaus-terveys-ja-yhteiskunta.html ). Sairauden – sen miten siihen suhtaudumme – voi nähdä laajemmin kulturaalisena ja yhteiskunnallisena kysymyksenä, joka on esimerkillinen tai ”etuoikeutettu” ongelma, toisin sanoen sellainen, että se paljastaa, näyttää meille jotain. Silti sanon omana, vaatimattomana näkemyksenäni, että Canguilhem on vielä erityisen hedelmällinen ja opastava oman metodinsa ja siihen liittyvän selkeyden ansiosta. Käsitteiden luonne ja niiden yhteys ongelmiin tulee paljon selvemmin esiin kuin lukiessa ”tavanomaista” filosofista artikkelia...

Olen tehnyt tämän merkinnän Canguilhemista myös siksi, että olen ottanut ensi syksyn ohjelman motoksi nämä sanat filosofi-lääkärin väitöskirjan johdannosta:

”Filosofia on ajattelua, jolle mikä tahansa outo materiaali on hyvää. Lisäksi voisimme sanoa: minkä tahansa hyvän materiaalin pitää olla sille outoa.”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Sairaus, terveys ja yhteiskunta

Terveyttä ja sairautta käsittelevä filosofia on yleensä kiinnittänyt huomiota sairauden käsitteeseen, sen määrittelyyn ja sen ongelmallisuuteen. Terveydestä ollaan keskusteltu vähemmän. Minun näkökulmani on tällä kertaa poikkeava: tarkastelen sairautta ja terveyttä asioina, joihin kussakin kulttuurissa kohdistuu yhteisöllisiä ja yhteiskunnallisia toimenpiteitä.

Samuel Butler julkaisi vuonna 1872 satiirin Erewhon (väärinpäin Nowhere). Siinä kuvataan fiktiivistä maata, jossa monet asiat ovat toisin kuin kertojan viktoriaanisessa Englannissa. Tässä maassa sairaus oli rikos.

Tämä on huvittavaa, mutta samalla siinä on jotain oudolla tavalla tuttua - niin kuin  heti hahmottaisimme miten noin voi ajatella. Vaikka sairautta ei oltu kriminalisoitu kirjoittajansa elinaikana, 1800-luvulla yleistyi kirjallisuus, joka teki terveydestä velvollisuuden: puhuttiin yksilöiden velvollisuudesta pitää huolta itsensä ja perheensä sekä ympäristön hygieniasta. Terveydestä tuli moraalisen keskustelun aihe.

Kriminalisointi ja medikalisointi ovat käyneet käsi kädessä toisiinsa tukeutuen ja välillä sulautuen. Molemmissa huomion kohteena on poikkeus tai poikkeavuus. Vaikka nykyisin lääketieteen sisällä tiedostetaan normaalin käsitteen monimielisyys ja suhteellisuus, vieläkin ymmärretään sairaus poikkeavuudeksi, joka aiheuttaa yksilölle tai ympäristölle pysyvää tai väliaikaista haittaa.

Meidän kulttuurissamme tapa suhtautua sairauteen ja toiminta, joka siihen kohdistuu, on nimeltään lääketiede. Tässä tapauksessa sairauden voi määritellä joksikin, joka on teoreettisella ja käytännöllisellä tasolla medikalisoitu ja tämän käytännön sisällä sairaudeksi määritelty. Tämä ei merkitse, että kaikki, joka medikalisoidaan tai on lääketieteellisen hoidon kohteena, olisi sairauksia. Lääketiede hoitaa muitakin asioita: raskautta, abortteja, vammoja.

Sairaus on lääketieteen sisällä häilyvä käsite. Sairauksiksi on joskus luokiteltu asioita, joita ei enää sellaisiksi lasketa. Nykyisenkin käytännön sisällä on häilyvyyttä ja rajatapauksia. Kohonnutta verenpainetta ei kaikissa tapauksissa määritellä sairaudeksi, vaikka se voi olla vahingollista yksilölle. Tulehduksia hoidetaan melkein aina, vaikkei tulehdus ole sairaus tai se ei ole pelkästään vahingollista: se on elimistön tapa reagoida kudosvaurioon ja tiedetään, että useimmiten se edistää vaurioituneen kudoksen paranemista. Lääketiede on siis päätöksiä siitä, mitä hoidetaan ja miten. Kun näitä päätöksiä tehdään, jotkut ilmiöt luokitellaan sairauksiksi.

Sairauden käsite on häilyvä, mutta terveyden käsite hämärä. Joskus se ollaan määritelty yksinkertaisesti ”sairauden poissaoloksi”. Ranskalainen kirurgi René Leriche (1879-1955) määritteli sen näin: ”Terveys on elämä elinten hiljaisuudessa.” Terveys on hiljaista, sitä ei huomata. Se on hiljaista, mutta 1800-luvulla siitä tehtiin velvollisuus, 1900-luvulla oikeus.

Sairaus määritellään poikkeavuudeksi ja terveys – vastakohta – säännönmukaisuudeksi, norminmukaisuudeksi. Koska tämä koetaan ongelmalliseksi, terveyttä ei osata ajatella. Sitä voidaan vaatia (ajokortin saamiseen, työpaikkaan jne.), mutta sitä ei osata ajatella tai hahmottaa: se on poissaoloa ja hiljaisuutta.

Lääketieteen luonnetta ja sen sisällä tehtäviä päätöksiä on siis vaikea hahmottaa niin sanotusti ”sisäisen logiikan” kautta: se on alusta lähtien yhteiskunnallista. Valtio teki jo vuosisatoja sitten ihmisten hyvinvoinnista ja terveydestä tärkeän päämäärän. Alunperin oli epäilemättä tarkoitus taata, että valtion käytössä on tuottavia ja terveitä työntekijöitä sekä sotilaita. Kun terveydestä tuli oikeus, voidaan sanoa, että yksilön terveys oli päämäärä sinänsä.

Samalla kun terveydestä tuli oikeus medikalisoituminen tiivistyi ja eteni uusille alueille, teki yhteiskunnallisista ongelmista lääketieteellisiä. Tästä seuraa, ettei käytäntöjä kyseenalaisteta ainakaan pelkästään vaatien hoitoa, vaan vaatien rajoja hoidolle. Sairaus ei ole rikos, mutta sairasta kohdellaan kuin rikollista; häneltä otetaan valta päättää omista asioistaan. Ihmistä kohdellaan kuin rikollista, jos hän ei toimi käynnissä olevan terveyskampanjan tai rokotusohjelman mukaisesti.

Kysymys terveydestä on hallitsemista, ohjaamista, koskeva kysymys. Hallitus – ymmärrettynä laajasti – on kaikki tavat, joilla elämän taloudellisia, sosiaalisia tai persoonallisia puolia hallinnoidaan. Samanaikaisesti vaikuttavat poliittinen puhe, institutionaaliset käytännöt ja yksilön tietoisuus.

Ei ole varmaa, että asiat muuttuisivat paremmiksi, jos onnistuttaisiin määrittelemään sairaus ja terveys uudestaan. Hallittujen yksilöiden muuttunut tietoisuus sairaudesta ja terveydestä tekisivät silti tähänastiset hallitsemisen tavat ongelmallisiksi. Millä tavalla ihmiset voisivat päästä toisenlaiseen näkemisen tapaan? Oppivatko ihmiset näkemään, etteivät sairaus ja terveys ole toisiaan poissulkevia? Oppivatko he ajattelemaan terveyden toisin, jonain muuna kuin poissaolona ja hiljaisuutena?