Kuka oli George Canguilhem?

(George Canguilhem tulee olemaan esimerkkinä ajattelijasta, joka ajatteli toisin erehdyksestä, kun aiheena ensi syksynä on Elämä, erehdys)

George Canguilhem (1904-1995) oli ranskalainen filosofi ja lääkäri. Järjestys oli tämä: ensin filosofi, sitten lääkäri. Filosofisen koulutuksen saanut monsieur Canguilhem kiinnostui lääketieteestä, koska kaipasi jotain konkreettista. Nietzsche aikanaan kaipasi lääkäreitä, jotka olisivat filosofeja tai päinvastoin. Haave ei ollut täysin uusi; jo Rabelais, lääkäri, oli puhunut siitä, että filosofiaan pitäisi tuoda lääketiedettä ja lääketieteeseen filosofiaa. Jossain mielessä Canguilhem toteutti tämän unelman käsinkosketeltavalla tavalla.

Lopulta Canguilhem oli filosofina erityisesti epistelomogiaan ja tieteen historiaan erikoistunut ajattelija ja tutkija. Se ei ollut myöskään sattumaa, sillä hän oli yhden merkittävän epistemologin ja tieteen historian uudistajan, Gaston Bachelardin, oppilas. Canguilhem julkaisi lääketieteen tohtorinväitöskirjansa Essai sur quelques problèmes concernant le normal et lo patologique vuonna 1943. Se on filosofinen teos lääketieteen käsitteistä ja niiden historiasta.

Toisen maailmansodan aikana hän toimi lääkärinä ja salassa vastarintaliikkeessä (hänen peitenimensä oli Lafont). Myöhemmin hän oli professorina muun muassa Strasburgissa ja Sorbonnen yliopistossa. Monet tunnetut -60-luvulla mainetta saavuttaneet filosofit kuten Louis Althusser, Gilles Deleuze, Michel Foucault ja Jacques Derrida ovat olleet hänen oppilaitaan tai saaneet vaikutteita häneltä. Monet heistä puhuivat hänestä hellästi, vaikka kerrotaankin tarinoita, että Canguilhem ei ollut aina helppo. Väitetään, että hän yritti opettaa professoreille filosofiaa huutamalla.

Bachelardin tutkimushaiheet liittyivät tieto-opillisesti vahvalla pohjalla oleviin luonnontieteisiin, fysiikkaan ja kemiaan; Canguilhem kehitti samantapaista, historiallista menetelmää ja analyysitapaa soveltaen sitä lääketieteeseen ja biologiaan. Hänen työnsä ovat monella tavalla opettavaisia. Esimerkiksi La formation du concept de réflexe aux XVII^e et XVIII^e siècles (1955) osoittaa, että biologiassa merkittävä refleksin (reflex) käsite, joka on vaikuttanut mekanistisiin käsityksiin biologiassa, ei ollut sattumanvarainen; se oli yhteydessä arvoihin ja ideologioihin.

Vaikka Canguilhem kiinnostaa minua erityisesti siksi, että hän voi toimia esimerkkinä ajattelijasta, joka näkee erehdyksen radikaalisti eri tavalla kuin skolastikot tai Descartes, hänen kauttaan ja hänen avullaan voi päästä käsiksi moniin mielenkiintoisiin, monien filosofien tavoittamattomiin ongelmiin, esimerkiksi kysymykseen terveydestä ja sairaudesta...

Ajattelen, että terveydestä ja sairaudesta – niihin liittyvässä kysymyksessä – on jotain filosofisesti ongelmallista ( Olen käsitellyt aihetta aikaisemmin http://koetinkivet.blogspot.com.es/2013/03/sairaus-terveys-ja-yhteiskunta.html ). Sairauden – sen miten siihen suhtaudumme – voi nähdä laajemmin kulturaalisena ja yhteiskunnallisena kysymyksenä, joka on esimerkillinen tai ”etuoikeutettu” ongelma, toisin sanoen sellainen, että se paljastaa, näyttää meille jotain. Silti sanon omana, vaatimattomana näkemyksenäni, että Canguilhem on vielä erityisen hedelmällinen ja opastava oman metodinsa ja siihen liittyvän selkeyden ansiosta. Käsitteiden luonne ja niiden yhteys ongelmiin tulee paljon selvemmin esiin kuin lukiessa ”tavanomaista” filosofista artikkelia...

Olen tehnyt tämän merkinnän Canguilhemista myös siksi, että olen ottanut ensi syksyn ohjelman motoksi nämä sanat filosofi-lääkärin väitöskirjan johdannosta:

”Filosofia on ajattelua, jolle mikä tahansa outo materiaali on hyvää. Lisäksi voisimme sanoa: minkä tahansa hyvän materiaalin pitää olla sille outoa.”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Serenitas eli mielenrauha

Roland Barthes sanoi, että mielenrauha on tärkein tunne. Hän sanoo saman kuin monet muutkin ajattelijat. Samalla tavalla ovat puhuneet antiikin Kreikan filosofit ja myös monet itämaiset ajattelijat. Ymmärtääkseni Barthesin huomion taustalla on hänen kiinnostuksensa buddhalaisuuteen, erityisesti zen-buddhalaisuuteen.

Kun monet ovat puhuneet ja kautta aikojen samalla tavalla, pyrkineet samaan rauhaan, mielenrauhaan, tasapainoon, niin aina tulee joku, joka sanoo: ”Miljoonat eivät voi olla väärässä.” Kokemus opettaa silti, että miljoonat voivat olla väärässä. Tuhansien vuosien ajan voidaan tukeutua täysin virheellisiin käsityksiin ja vääristyneisiin arvoihin.

Olen itse vuosien ajan vältellyt mielenrauhan saamista, tehnyt itsestäni levotonta, kiihdyttänyt itseäni, koska minulla on ollut tunne, että rauha jättäisi minut paikalleni, kivettäisi. Kivet ovat rauhallisia, eivät ihmiset, ajattelin. Stoalaiset, jotka mielenrauhaa etsivät, vaikuttivat minusta kylmiltä. Seneca –itsekin stoalainen – vitsaili stoalaisten olevan pyöreitä kuin kurpitsat.

Serenitas, mielenrauha, merkitsee rauhaa, tasapainoa, tyyneyttä, harmoniaa, tietynlaista onnellisuutta. Lopultakin tuntuu siltä, että se voisi olla arvo, tavoiteltava tila, jos se ei merkitse kuolemaa.

Enemmän kuin filosofeilta olen oppinut runoilijoilta ja taiteilijoilta, että tyyneys, rauha, harmonia, eivät ole kivettyneisyyttä – niiden ei tarvitse merkitä kivettymistä, tunteiden nukahtamista. Serenitas on runossa ja maalauksessa yleensä jännittynyt tila, jännittynyt rauha ja se on syntynyt kompositiosta, eri elementtien yhdistämisestä. Serenitas on enemmän kompositio kuin raukea valahtaminen tyyneen uneen.

Sitten kun opimme tahtomaan mielenrauhaa, harmoniaa, olemme taas uuden kysymyksen edessä: Miten se saavutetaan? Tätä kysymystä seuraa toinen, vähemmän yleinen, konkreettisempi kysymys: Mikä meitä häiritsee? Toisin sanoen kysymme, mikä tekee levottomaksi, mikä estää löytämästä tasapainoa? Pelko, tietenkin. Sen olemme todenneet monta kertaa. Mutta pelon voima kasvaa, sen levottomaksi tekevä vaikutus kasvaa omien tekojemme, omien sanojemme seurauksena. Me lisäämme hysteriaamme sanomalla itsellemme huolestuttavia asioita. Olkaamme siis huolellisia. Kuunnelkaamme miten puhumme itsellemme.

Lopuksi haluan kertoa tarinan, jossa mielen järkkyminen, mielenrauha, filosofia, ystävyys ja meidän oma historiamme ovat kaikki läsnä. Tarina kahdesta filosofista ja yhdestä kirkon miehestä. Louis Althusser sekosi ja kuristi vaimonsa hengiltä vuonna 1980. Ollessaan mielisairaalassa hänen luonaan vieraili vakituisesti hänen hyvä ystävänsä teologi, isä Stanislas Breton. Ja hänen luokseen tuli myös toinen filosofi, Michel Foucault. Althusser on dokumentoinut kirjeisiinsä erikoisen tapaamisen kolmikon välillä ja hän muistelee innoissaan keskustelua, joka syntyi Foucault´n ja luostarissa eläneen miehen välillä.

He keskustelevat ystävyydestä. Foucault puhuu siitä, miten kirkko on suhtautunut epäluuloisesti ystävyyteen, puhunut vain siitä mistä teologit käyttävät nimitystä agape, kristillinen rakkaus. Isä Breton myöntää tämän, kertoo kokemuksistaan. Althusser toteaa kummallisessa, ehkä mielenvikaisessa kirjeessä, jossa hän puhuttelee molempia henkilöitä, että Foucault on saavuttanut tasapainon, mielenrauhan, selvinnyt itsemurhakriiseistään ja saavuttanut mielenrauhan ystävyyden, ei kristillisen rakkauden ansiosta.

Tässä erikoisissa olosuhteissa tapahtuneessa epätodennäköisessä kohtaamisessa keskusteltiin jostakin olennaisesta, syvästä ongelmasta ja syvistä kerrostumista länsimaisessa kulttuurissa. Vastakkain asettuivat kaksi eri tietä: teologia ja filosofia, usko ja ystävyys. Mutta epäilemättä molempien teiden päämääränä on harmonia, tasapaino, mielenrauha, jonkinlainen pelastus, vaikka nämä asiat ymmärrettäisiinkin hyvin eri tavalla teologiassa ja filosofiassa.