Uusi elämä

 

Filosofiakahvilan aihe 4.12./5.12./7.12. (Huom. Torre del Marissa poikkeuksellisesti maanantaina)

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa 4.12. poikkeuksellisesti maanantaina klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Enrique Vila-Matas (s.1948) kirjoittaa vuonna 2008 julkaisemassaan päiväkirjassa Dietario voluble uudesta elämästään. Hän sairastuu vakavasti, on vähällä kuolla ja aloittaa uuden elämän.

Uusi elämä edellyttää aloittamista. Vuonna 2013 puhuin aloittamisesta, sen tärkeydestä. Väitin, että olemme koko ajan tilanteessa, jossa meidän täytyy aloittaa uudelleen. Tietyissä tilanteissa tarpeellisuus on  tavallista selvempää. Totesin jo kymmenen vuotta sitten: Kun joku – esimerkiksi Dante tai Roland Barthes – päättää aloittaa uuden elämän, tällä päätöksellä on paljon tekemistä iän kanssa. Dante oli 35-vuotias, elämän keskitiessä, kun Beatrice kuoli ja hän kirjoitti teoksensa Vita Nuova. Kun Barthes luonnosteli itselleen uutta elämän projektia, jolle antoi nimen Vita Nova, hän oli yli 60-vuotias; hän tunsi, ettei ollut aikaa kokeilla mitä tahansa, oli valittava. Tässä on mukana tunne, ettei elämää pitäisi haaskata.

Vila-Matas viittaa E.L. Doctorowin kirjoitukseen, jossa hän puhuu Einsteinista. Einstein onnistui säilyttämään tavassa katsoa asioita tietyn lapsellisuuden, ihmettelevyyden tai viattomuuden. Vila-Matas sanoo, että hänen uudessa elämässä, jossa oli enemmän mielenrauhaa, hän halusi tavoittaa uudestaan lapsellisen katseen. Hän sanoo, että samasta syystä hän on kiinnostunut avantgardistisesta taiteesta; se yritti ravistella harteiltaan perinteen kahleet ja etsiä siten uusia tapoja katsoa asioita. Vila-Matas haluaa katsoa taivasta ja pilviä niin kuin hän näkisi ne ensimmäisen kerran.

Vaikka Vila-Matas epäilee myöhemmin saavuttaneensa uuden elämän, elävänsä uutta elämää, pyrkimys on huomionarvoinen. Hän ei pyri välttämättä olemaan parempi ihminen; hän vain haluaa elää uudella tavalla.

Puhuessaan avantgardisteista Vila-Matas tulee sanoneeksi jotain, joka on tärkeää, jos haluaa katsoa asioita uudella tavalla, niin kuin ensimmäistä kertaa. On syytä irtaantua vanhoista malleista, kaavoista, perinteestä. Tällainen on vaikeaa. Voisi epäillä, onko tuollainen itsensä ravistelu edes mahdollista. Tabula rasa (tyhjä taulu) voi olla mahdottomuus.

Kun yritän harjoittaa näkökulmien taidetta, tarkoitukseni on tehdä säröjä kiveen kirjoitettuihin kaavoihin. Haluan, että ajattelun kategoriat ovat vähän suhteellisempia. Haluan voida – vaikka väliakaisesti – pistää ne tauolle, katsoa toisten linssien läpi. Uusi elämä ei tarkoita vain sitä, että ryhtyy lenkkeilemään. Se saattaa olla kiitollisuutta asioista, joista ei ennen ollut kiitollinen. Liekki, joka meissä palaa, voi olla se vanha, jo kauan sitten syttynyt. Mutta vartioimme sitä uudella tavalla. Muistamme, ettei sitä pidä päästää sammumaan.

Kirjoitin vuosia sitten Fernando Pessoasta puhuessani: ”Kun kieltäytyy olemasta aina sama, sallii olla monen hengen asuttama ja väistää määritelmiä. ” Jos ei ole määritelmän vanki, voi ehkä aloittaa uuden elämän. Määritelmissä me sitoudumme kategorioihin, jotka ovat luonnehdintaa, mahdollisesti syyttämistä. Ne ovat myös silmälaput, jotka estävät muita mahdollisuuksia; olemme uralla emmekä kuule tai näe. En ehdota sairastumista vakavasti uuden elämän löytämiseksi. Sanon, että vakava sairastuminen voi muuttaa näkökulmaa, tehdä vastaanottavaiseksi.

Tarkoitukseni on  tehdä antenni vastaanottavaiseksi. Tai jos sanotaan vähemmän hienosti: haluan nenäni haistavan mitä se ei ole ennen haistanut. Vaikka se sitten haistaisi roskiksen taakse kuolleen tyypin.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kyseenalaistaminen

 

Roland Barthes

Filosofiakahvila 11.10./12.10./13.10.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Roland Barthes (1915-1980) julkaisi vuonna 1957 tunnetun kirjan Mytologioita. Se on julkaistu myös Suomessa (vuonna 1994). Kirjan ansio on siinä, että tekijä näkee myyttejä muuallakin kuin vanhoissa teksteissä ja maalauksissa. Oikeastaan vielä merkityksellisempi on Barthesin tapa käsittää myytti.

Luonnollistamisen strategia on Barthesin mukaan myyttien tunnuspiirre. Muuttuva esitetään muuttumattomana ja ikuisena. Järjestystä ei esitetä vain muuttumattomana, vaan se arvotetaan oikeaksi ja parhaaksi mahdolliseksi, luonnonmukaiseksi järjestykseksi.

Ajatus tuo mieleen toisen ranskalaisen, jota Barthes niin kuin kaikki hänen sukupolvensa intellektuellit lukivat. George Bataille (1897-1962) puhui vuonna 1948 kirjoittamassaan ja postuumisti julkaistussa teoksessaan Théorie de la religion kyseenalaistamisen merkityksestä. Bataille sanoo, että ihmisen autonomisuus on sidoksissa luonnon jatkuvaan kyseenalaistamiseen. Luontoa ei ole tässä luonnontieteilijöiden, esimerkiksi fyysikkojen, luonto; se voi olla järki tai historia, mikä tahansa vastaus, joka tulee annetuksi, “uudeksi luonnoksi”. Bataille päättelee, että “vastaukset” alistavat ihmisen olemassaolon.

Ei ole välttämättä selvää, miksi “vastaukset” alistavat ihmisen olemassaolon ja sen takia ei ole selvää, miksi tarvitsemme kyseenalaistamista saavuttaaksemme autonomian (vaikka kuinka suhteellisen). Vastaus ei ole välttämättä erehdys tai väärä tietoisuus niin kuin jotkut filosofit ovat pelänneet. Ongelma ei ole vastauksen sisällössä, vaan vastauksen luonteessa – siinä miksi se muuttuu. Barthes sanoisi, että se muuttuu luonnoksi, toisin sanoen annetuksi.

Annetut vastaukset, itsestään selvyydet, myytit, ovat kanava, joiden kautta muiden laki tulee meihin ja kaivertuu meihin. Johtajat, ohjaajat, pastorit ja ministerit ovat aina käyttäneet vastauksia ja myyttejä ohjatakseen meitä. Autonomisuuden ehto on tästäkin syystä kyseenalaistaminen.

Tämä kaikki on merkityksellistä, koska voisimme sanoa, että filosofian tehtävä on kyseenalaistaa kaikki, joka esitetään luonnonmukaisena. Jos hyväksymme, että tämä ilmaisee ainakin osittain filosofian tehtävän, näemme sen olevan merkityksellinen osa elämäämme.

Voi tulla päivä, jolloin kaikki vastaukset on annettu tai voi tulla maailma, jossa kyseenalaistaminen on mahdotonta tai turhaa. Sitä ennen se on osa olemassaoloamme ja jopa sen merkityksellisyyttä. Ehkä elämä on elämisen arvoista, koska mitään ei ole saatettu loppuun. Mitään ei ole saatettu loppuun, koska kyseenalaiastamisen avulla voimme aloittaa alusta tai aloittaa jotain uutta, yllättää jopa itsemme. Ehkä elämä on  arvokasta, koska meissä on yhä jotain määrittelemätöntä ja elämässä jotain, jota voi muokata, koska mikään kyseenalaistamaton tabu ei tee siitä koskematonta.

Kyseenalaistaminen ei ole siis vain ajattelun tai filosofian tehtävä. Se on meidän tehtävä elämässä, jotta elämä ei jähmettyisi ja kivettyisi. Se ei ole tehtävä, joka on meille langetettu niin kuin pakkotyö. Se on ilomme, vapautemme lähde.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Vivahteet

(Roland Barthes)

Kaikki merkittävät opettajani, filosofien teokset ja runous ovat opettaneet minulle ennen kaikkea vivahteiden tajua. Mitä ovat vivahteet? Miksi ne ovat tärkeitä?

Vivahde-ero on aste-ero. Vivahde-eron näkemisen opettavaisuus on siinä, ettei tarvitse perustaa minkäänlaista uskoa vastakkaisuuksiin, ehdottomiin ja pysyviin vastakohtiin. Vivahteiden taju on siis tie ulos dualismista.

Länsimainen ihminen ei ole uskonut vain hyvän ja pahan tai maskuliinisen ja feminiinisen vastakkaisuuteen; itse logiikka on kaksiarvoista. Kaksiarvologiikka merkitsee sitä, että lause on joko tosi tai epätosi; se ei voi samanaikaisesti molempia. Sama pätee olemiseen. Aristoteles hylkäsi Herakleitoksen, joka uskoi vain tulemiseen. Aristoteleen logiikka sanoo: joku joko on tai ei ole. Eikö tätä niin pätevää logiikkaa voi kyseenalaistaa? Varmasti voi hienostikin. Ei ole olemassa vain joko tosi tai epätosi, on myös olemassa sana ehkä. Kunnianosoitukseksi eräälle filosofiakahvilaan osallistuvalle totean myös: On sana joskus.

Minun huomautukseni ei ole se, että voitaisiin luoda parempi logiikka. Sanon vain: Kaksiarvologiikan jättää näkymättömiin vivahteet samalla tavalla kuin usko dualismiinkin.

Roland Barthes ei vain rakastanut vivahteita. Hän halusi tehdä niistä etiikan, elämäntavan. Barthes oli Collège de Francen professori ja hänen vuonna 1978 pitämänsä kurssi käsitteli tätä aihetta. Barthes sanoi, että hän pyrkii kurssin valmistelussa etsimään opasta elämään, eettistä projektia. ”Haluan elää vivahteen  mukaan (vivre selon la nuance)”

Ei siis luonnonmukaisesti tai seuraten kategorista imperatiivia – vivahteen, nyanssin mukaan. Tämä on varsin mielenkiintoinen eettinen ohjelma. Siinä on taustalla ajatus, että usko ehdottomuuksiin ja ajatuksen mustavalkoisuus johtaa väkivaltaisuuteen. Barthes halusi väkivallattomuutta ja hänen etiikkansa oli fasismin vastaisuutta.

Vivahteiden tajua olen oppinut eri tavoin. Jos käsissämme on esimerkiksi jokin filosofinen teksti, mahdollisesti klassikko, sen lukeminen on erilaisten historiallisten kerrostuminen kautta tapahtuvaa. Erilaiset tulkinnat ja luokitukset peittävät sen alleen. On olemassa myös teksteihin liittyvä politiikka; on kanonisoidut tulkinnat, on vartijat, jotka pitävät huolta siitä, että tekstin ”oppi” sisäistetään oikein (Marxin tai Freudin lukeminen voisivat olla hyvä esimerkki). Jotkut onnistuvat silti pääsemään näiden kerrostumien läpi, tuomaan tulkintaan raikkautta, ilmaa. Silloin voimme yllättyä, huomata ettei Marx ole marxilainen ja nähdä vivahteita.

Toinen tapa oppia on mennä panoraamasta lähikuvaan, yksityiskohtiin. Panoraama, yleisnäkymä korkealta paikalta, tekee meistä abstraktisia. Näin meille yleensä opetetaan, annetaan yleiskuvaa Ranskan vallankumouksesta tai jostain muusta tapahtumasta. Yksityiskohdat antaisivat vähemmän mustavalkoisen, vivahteikkaamman kuvan.

Esimerkki paikasta, jossa tarvitsisimme vivahteiden tajua, on tässä ja nyt, jokapäiväisessä elämässä, ihmisten keskellä. Jos ja kun näemme mustavalkoisesti, ilman tajua sävyistä, meidän on vaikeampi oppia, sillä silloin me joko hyökkäämme tai pakenemme, torjumme tai hyväksymme.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Lukemisen vaikeudesta

Ehkä vielä nuorena estetiikan, filosofian ja muiden aineiden opiskelijana olisin uskaltautunut kirjoittamaan aiheesta ”lukemisen taito”. Ehkä teinkin sen, en muista. Olisin voinut kirjoittaa ihan hienon ja älykkään tekstin, ihan varmasti. Nyt, monta vuotta myöhemmin, kun olen lukenut vielä enemmän, myös filosofisia teoksia, haluaisin sanoa vain muutaman sanan lukemisen vaikeudesta.

Vaikeus ei ole siinä, että olisi vaikea arvata tai määritellä, mikä on kirjoittajan intentio, pyrkimys. Jonkun vanhan tekstin tapauksessa on vaikea hahmottaa, millaisessa kontekstissa teksti on syntynyt, mihin se vastaa, mihin reagoi. Platon kehitti ideoiden maailmansa tietyssä poliittisessa tilanteessa. Spinoza loi ensisilmäykseltä kovin abstraktilta vaikuttavan filosofiansa seuraten oman aikansa vihamielisiä voimia ja oman aikansa tyranneja ja orjia. Lisäksi sanat ovat muuttaneet suuntaansa monta kertaa kirjoittamishetken jälkeen. Olisi vaikeaa kirjoittaa ”rakkauden filosofian historia”, kun sanoja oli jo kreikassa niin monta: eros, agape, filia.

Lukemisen vaikeus on saattanut minut vaatimattomuuteen, hyvin pelkistettyyn ”metodiin”. Kun luen tekstejä lähteinä, mielessäni on vain fakta, että joku on noin sanonut tai kirjoittanut. En pohdi, onko se totta tai ei, väärin tai oikein. Sanon itselleni: Jostain syystä tämä ihminen on sanonut noin. Kysymys kontekstista tekee minut erityisen varovaiseksi. Yritän pitää tulkintani ja arvaukseni hypoteettisena; vältän uskomista, uskovaa arvausta.

Yleensä minulla on mielessäni joku ongelma, kysymys, mistä syystä kaivan esiin, etsin käsiini tuon tai tämän omituisen, mahdollisesti arvoituksellisen, tekstin. En yritä selvittää kaikkea jonkun tekstin tai teoksen arvoituksesta; yritän hahmottaa, mitä se voisi sanoa meille käsillä olevasta ongelmasta, millaisen näkökulman avata.

Joskus jokin teksti, hyvinkin luonnosmainen ja siksi vaikea – niin kuin Roland Barthesin muistiinpanot luentojaan varten – antaa aiheen filosofiakahvilan keskustelua varten. Esimerkiksi ensi syksyn aihe idios rythmos – oma rytmi. Tällaisessa tapauksessa ideani ei ole olla uskollinen tai selvittää mitä kaikkea Barthes esitti tai halusi esittää. Barthes on inspiraation lähde, tunnustettu lähtökohta, mutta vien ajatuksen eri suuntaan tai ainakin olen välittämättä siitä, olisiko Barthes samaa mieltä.

Lukemisen vaikeus on siis tehnyt minut nöyräksi, mutta myös välinpitämättömäksi kolmella tavalla: 1) Olen välinpitämätön oikeellisuudesta tai harhaisuudesta. 2) Olen välinpitämätön siitä selvitänkö tekstin arvoituksen. 3) Olen välinpitämätön siitä, olenko loppuun saakka uskollinen.

Aloittaminen

(Sandro Botticelli: Dante Alighieri)

On mielenkiintoista aloittaa asioita, tehdä jotain uutta. Muulla tavalla ei opi. Kyky tehdä aloite on kykyä elvyttää, ruokkia elämää, karkottaa kuolema. Aloitteen tekeminen, jonkin aloittaminen: se on uudelleensyntymistä.

Mitä merkitsee olla vapaa? Jean-Luc Nancy  kirjoittaa: ”Kukaan ei ala olemaan vapaa, vapaus on alku, ja se on alku loputtomasti.” Vapaus on pysymistä liikkeessä, aloittamista, siis luovuutta. On kuin kaikki olisi välttämätöntä, on kuin kaikki ympärillämme olisi tuttua, jo tiedettyä. Mutta jokin meissä yllättää meidät, joku tekee aloitteen, käynnistää jotain, ja maailmaan ilmaantuu eleitä, tekoja, tapahtumia. Olemme aloittaneet.

Mitä seuraavaksi tapahtuu? Emme tiedä. Kun aloitamme, emme tiedä mihin päädymme; olemme rikkoneet tavanomaisen kulun, irtaantuneet tutusta, irtaantuneet itsestämme, lähteneet vaeltamaan. Näin synnytämme merkityksiä. Tunnemme taas, että elämä voi olla merkityksellistä. Kestämme vaivat, koska emme tiedä, mihin voimme päätyä.

Päädymme johonkin, tulemme päätepisteeseen. Mutta voi aloittaa alusta, alkaa uudelleen. Ainakin siihen saakka kunnes kuolemme. Aloittamista ei voi päättää, sitä ei voi lopettaa, jos elämme.

En opeta mitään. Minulla ei ole oppia eikä teoriaa, joita opettaa. On vain aloitteita. Niiden tarkoitus on käynnistää jotain. En kirjoita alaviitteitä Platonin enkä kenenkään muunkaan teoksiin; kirjoitan alkuja, johdantoja teksteihin, joita ei ole olemassa. Ehkä ne ovat ikuisesti kirjoittamattomia teoksia, hiljaisuutta johon päädymme. Ehkä aloitteet synnyttävät vain hiljaisia hymyjä. Kuka haluaakaan enää valtavia muistomerkkejä ja palatseja? Miten paljon kauniimpia ovatkaan katoavat eleet, niin kuin tanssi näyttämöllä, hetken kadottua kadoksissa ilmestyäkseen uudestaan uutena, uudelleensyntyneenä!

Kun aloin nämä aloitukset, kun ryhdyin tekemään näitä alustuksia, päätin vain, että kyse on muustakin kuin hengissäselviämisestä; on pysyttävä elävänä. Ajattelen, jotta ajatukseni muuttuisi, ei pysyisi samana. En näytä mitään. Yritän nähdä. Ajattelen nähdäkseni, että voin muuttua. Näin suuntaan katseeni. Mitä hyötyä siitä on muille? Johdannot, alustukset eivät todista mitään, näytä toteen. Ne ovat merkintöjä kokemuksista ja harjoituksista, joiden tavoite on ajatuksen muuttuminen, elämän tekeminen eläväksi. Niiden hyöty voi olla vain siinä, että ne käynnistävät keskustelun, aloittavat yhteisen vaeltamisen, jota keskustelemiseksi sanotaan.  

Kunhan syntyy liikettä! Muulla ei ole väliä! Salaisuus ja syvin totuus, jonka voi paljastaa on, että on vain liikettä; ei ole olemuksia, pysyviä identiteettejä. Itsensä tunteminen, jonkinlainen itseymmärrys, joka ihmisen lähtökohdaksi tulee on tämä: Joka päivä aloitamme alusta, teemme itsemme uudestaan uusien sanojen kautta, niiden sisällä.

Tämä liike, aloittamisen ja käynnistymisen liike, on siirtymisen tila, matka, joka määrittää suhdettamme totuuteen. Totuus ei ole keksittävä asia, vaan voima – jotakin, jonka kautta elämme ja luomme itseämme. Emme tiedä mitä ihminen voi olla, jos aloitamme jotain, jos yhä elämme ja näemme, ettei oma itse ole jo annettua: oma itse täytyy luoda.

Prosessi, siis kulku ja eteneminen, on jatkuvaa. Me olemme koko ajan tilanteessa, jossa meidän täytyy aloittaa uudelleen. Kun joku – esimerkiksi Dante tai Roland Barthes – päättää aloittaa uuden elämän, tällä päätöksellä on paljon tekemistä iän kanssa. Dante oli 35-vuotias, elämän keskitiessä, kun Beatrice kuoli ja hän kirjoitti teoksensa Vita Nuova. Kun Barthes luonnosteli itselleen uutta elämän projektia, jolle antoi nimen Vita Nova, hän oli yli 60-vuotias; hän tunsi, ettei ollut aikaa kokeilla mitä tahansa, oli valittava. Tässä on mukana tunne, ettei elämää pitäisi haaskata.

Kun joku janoaa uutta elämää, uuden saamista elämään, häntä ei ohjaa välttämättä pyrintö kohti ennalta-asetettua, patsasmaiseksi muodostunutta ylevää ideaalia. Tavoite ei ole moraalinen täydellisyys ainakaan sanan tavanomaisessa merkityksessä. Uuden elämän janoajaa motivoi halu päästä esimerkiksi ilottomuudesta, kiukkuisuudesta tai väsymyksestä. Hän haluaa tehdä elämästä taas elettävän. Tieto ei tee elämää elettäväksi; se ei anna energiaa. On tehtävä valinta, valittava valinta niin kuin joku sanoi.

Kuka osaa syntyä uudestaan, aloittaa alusta? Se on välttämätöntä.

Innostus

(Michel Foucault)

(Petteri Anttilalle)

Michel Foucault puolusti kerran Roland Barthesia kauniilla tavalla. Barthes oli muodikas, hän herätti innostusta ja siksi hän oli epäilyttävä. Foucault kysyi, eikö muoti, innostus ja ihailu voi tuoda esiin hedelmällisen lähteen olemassaolon.

Silti ensimmäisenä tapetaan innostus. Toisissa ja itsessä. Ehkä aikuisuus on petos ja ansa, jotta ihmiset lakkaisivat leikkimästä niin kuin sanoo Fernando Trueba. Sellaisia ovat aikuiset: tappavat innostuksen.

Sellaisia ovat aikuiset. He sietävät sietämättömiä piiskoja ja kostavat puille, lapsilleen, sydämilleen.

Normaali maailma sanoo: ”Älä leiki enää, olet iso.” Innostus joutuu häpeään. Kasvot menevät piiloon.

Piilossa lymytään ja kiristellään hampaita ja odotetaan oikeaa hetkeä lopettaa kaikki nautinto.

Serenitas eli mielenrauha

Roland Barthes sanoi, että mielenrauha on tärkein tunne. Hän sanoo saman kuin monet muutkin ajattelijat. Samalla tavalla ovat puhuneet antiikin Kreikan filosofit ja myös monet itämaiset ajattelijat. Ymmärtääkseni Barthesin huomion taustalla on hänen kiinnostuksensa buddhalaisuuteen, erityisesti zen-buddhalaisuuteen.

Kun monet ovat puhuneet ja kautta aikojen samalla tavalla, pyrkineet samaan rauhaan, mielenrauhaan, tasapainoon, niin aina tulee joku, joka sanoo: ”Miljoonat eivät voi olla väärässä.” Kokemus opettaa silti, että miljoonat voivat olla väärässä. Tuhansien vuosien ajan voidaan tukeutua täysin virheellisiin käsityksiin ja vääristyneisiin arvoihin.

Olen itse vuosien ajan vältellyt mielenrauhan saamista, tehnyt itsestäni levotonta, kiihdyttänyt itseäni, koska minulla on ollut tunne, että rauha jättäisi minut paikalleni, kivettäisi. Kivet ovat rauhallisia, eivät ihmiset, ajattelin. Stoalaiset, jotka mielenrauhaa etsivät, vaikuttivat minusta kylmiltä. Seneca –itsekin stoalainen – vitsaili stoalaisten olevan pyöreitä kuin kurpitsat.

Serenitas, mielenrauha, merkitsee rauhaa, tasapainoa, tyyneyttä, harmoniaa, tietynlaista onnellisuutta. Lopultakin tuntuu siltä, että se voisi olla arvo, tavoiteltava tila, jos se ei merkitse kuolemaa.

Enemmän kuin filosofeilta olen oppinut runoilijoilta ja taiteilijoilta, että tyyneys, rauha, harmonia, eivät ole kivettyneisyyttä – niiden ei tarvitse merkitä kivettymistä, tunteiden nukahtamista. Serenitas on runossa ja maalauksessa yleensä jännittynyt tila, jännittynyt rauha ja se on syntynyt kompositiosta, eri elementtien yhdistämisestä. Serenitas on enemmän kompositio kuin raukea valahtaminen tyyneen uneen.

Sitten kun opimme tahtomaan mielenrauhaa, harmoniaa, olemme taas uuden kysymyksen edessä: Miten se saavutetaan? Tätä kysymystä seuraa toinen, vähemmän yleinen, konkreettisempi kysymys: Mikä meitä häiritsee? Toisin sanoen kysymme, mikä tekee levottomaksi, mikä estää löytämästä tasapainoa? Pelko, tietenkin. Sen olemme todenneet monta kertaa. Mutta pelon voima kasvaa, sen levottomaksi tekevä vaikutus kasvaa omien tekojemme, omien sanojemme seurauksena. Me lisäämme hysteriaamme sanomalla itsellemme huolestuttavia asioita. Olkaamme siis huolellisia. Kuunnelkaamme miten puhumme itsellemme.

Lopuksi haluan kertoa tarinan, jossa mielen järkkyminen, mielenrauha, filosofia, ystävyys ja meidän oma historiamme ovat kaikki läsnä. Tarina kahdesta filosofista ja yhdestä kirkon miehestä. Louis Althusser sekosi ja kuristi vaimonsa hengiltä vuonna 1980. Ollessaan mielisairaalassa hänen luonaan vieraili vakituisesti hänen hyvä ystävänsä teologi, isä Stanislas Breton. Ja hänen luokseen tuli myös toinen filosofi, Michel Foucault. Althusser on dokumentoinut kirjeisiinsä erikoisen tapaamisen kolmikon välillä ja hän muistelee innoissaan keskustelua, joka syntyi Foucault´n ja luostarissa eläneen miehen välillä.

He keskustelevat ystävyydestä. Foucault puhuu siitä, miten kirkko on suhtautunut epäluuloisesti ystävyyteen, puhunut vain siitä mistä teologit käyttävät nimitystä agape, kristillinen rakkaus. Isä Breton myöntää tämän, kertoo kokemuksistaan. Althusser toteaa kummallisessa, ehkä mielenvikaisessa kirjeessä, jossa hän puhuttelee molempia henkilöitä, että Foucault on saavuttanut tasapainon, mielenrauhan, selvinnyt itsemurhakriiseistään ja saavuttanut mielenrauhan ystävyyden, ei kristillisen rakkauden ansiosta.

Tässä erikoisissa olosuhteissa tapahtuneessa epätodennäköisessä kohtaamisessa keskusteltiin jostakin olennaisesta, syvästä ongelmasta ja syvistä kerrostumista länsimaisessa kulttuurissa. Vastakkain asettuivat kaksi eri tietä: teologia ja filosofia, usko ja ystävyys. Mutta epäilemättä molempien teiden päämääränä on harmonia, tasapaino, mielenrauha, jonkinlainen pelastus, vaikka nämä asiat ymmärrettäisiinkin hyvin eri tavalla teologiassa ja filosofiassa.

Mitä merkitsee rakastaminen?

Kun kysymme kysymyksiä rakkaudesta, on todettava, että se on jotain muuta kuin ennen. Rakkaus on muuttunut viime vuosina. Avioliitto ei ole enää välttämätön eikä se ole enää taloudellinen järjestely; se toteutuu tai ainakin siinä on mukana jotain joka pakenee markkinavoimia. Jotkut ajattelijat ja sosiologit ovat puhuneet rakkauden kaaoksesta. Yhä individualistisemi maailma, suurempi romanttisen rakkauden kaipuu ja arvostus.

Mitä merkitsee rakastaminen? Kysymys on muotoiltu näin, jotta emme heti alkuun sekoittuisi siihen, että yritämme määritellä rakkauden, joka on aina monimuotoista ja vaihtelevan laatuista. Kun kysyn, mitä merkitsee rakastaminen, kysyn, mitä tapahtuu, kun rakastan. Eikä tämä merkitse vain sitä, että toteaisin joitakin fysiologisia reaktioita, muutoksia, punastumisia tai sydämen lyöntitiheyden nousun.

Rakastaminen merkitse menemistä toista kohti, suhtautumista toiseen, usein hyvinkin intensiivisen tapahtuman syntymistä ihmisten välillä. Se merkitsee sitä, etten suhtaudu enää samalla tavalla; minä muutun, en ole enää sama.

Ajattelijat varsin varovaisia puhuessaan rakkaudesta. Se ei ikään kuin ole vakava aihe. Niin kuin Roland Barthes sanoo: kaikki käyttävät sanaa rakkaus ja se on kaikissa lauluissa (Barthes itse kirjoitti kirjan Rakastuneen puheen katkelmia). Aihetta ja sanaa varotaan, mutta silti se vetää puoleensa.

Emmanuel Levinasilla on jossain kaunis katkelma, jonka olen kirjoittanut muistiinpanoihini vuosia sitten. En edes muista mistä katkelma on. Mutta se on sellaisenaan mestariteos, pieni runo. Levinas, joka puhuu aina toisesta, toiseudesta, sanoo, että eros on suhde mysteeriin, tulevaan. Myös rakkauden kohde muuttuu, pakenee määrittelyä, pakenee tiedollista haltuunottoa, ja eros, hyväily, on harhailua, ei-tietämistä, aktiivisen suhteen luomista tähän aina tulevaan, ei pysyvään.

Ehkä tästä pääsee kurkistamaan johonkin, katsomaan, jopa ajattelemaan sitä, mitä olisi todellinen rakkaus. Todellista rakkautta ei voisi määritellä ilman, että määrittelemisimme sen erityisenä suhtautumisena siihen, että rakkauden kohde pakenee. Monta kertaa rakkauteen liittyy omistaminen, omistamisen halu, halu kontrolloida. Mutta onko se todellista rakkautta? Eikö tämän kurkistuksen jälkeen pitäisi sanoa, että todellinen rakkaus sallii toisen muuttua, paeta, tulla joksikin muuksi.

Mutta näin rakastaminen merkitsisi vain sallimista, sitä että antaa toisen lentää. Se on enemmänkin: se on inspiroimista, pyrkimystä antaa toiselle voimia lentää.

Tätä kautta pääsen taas eteenpäin. Mitä merkitsee rakastaminen? Inspiroimista, sitä että opimme inspiroimaan eli se ei ole sitä, että itse on inspiroitunut; se ei ole pelkästään sitä.

Brasilialainen kirjailija Clarice Lispector oli ”filosofinen” kirjailija: kirjailija, jonka tekstit ovat jonkinlaista omaperäistä meditaatiota, proosarunoa, joka ei tyydy todellisuuden kuvaukseen sanan perinteisessä merkityksessä, vaan hetken tavoittamisee. Jotain tällaista. Ei filosofinen kirjailija siinä merkityksessä, että hän ottaisi jonkun filosofisen teesin, jota sitten lähtee kuvittamaan. Hänellä rakkaus keskeinen teema, mutta ei vain juonenkulussa tärkeä, vaan nimenomaan kysymyksensä, joka muotoutuu samantapaisesti kuin mikä tänään on otettu lähtökohdaksi.

Lähtökohta on Lispectorin lyhyt teksti, jonka espanjankielinen versio on nimeltään La venganza y penosa reconciliacion. Tarinan, tekstin, kertoja kertoo kävelevänsä kadulla erikoisessa keskittyneessä tilassa. Ensin luulee olevansa hajamielinen, harhaileva, mutta huomaakin, että on keskittynyt ilman ponnistusta ja toteaa olevansa vapaa. Tämä tunne johtaa äkkiä näkemään asiat toisin. Ja tämä taas kokemaan äkillisen hellyyden seurauksena oudon tunteen niin kuin hän olisi Jumalan – tai maailman – äiti. Tämä rakkaus ei ole tavallista juhlallista rakkautta jumalaa kohtaan, vaan äidillistä, hellää tunnetta. Tunne on todellinen visio, mystinen kokemus, mutta tarina jatkuu: kertoja melkein astuu kuolleen hiiren päälle. Kertoja kokee hiiren ”lähetetyksi”, ikään kuin merkiksi, muistutukseksi. Hän on suuttunut tai ainakin hämmentynyt. Kontrasti aikaisempaa on niin suuri. Kohtuuton teko, varsinkin koska kertoja kyllä tietää ja muistaa, että maailma on lihallinen. Kertoja päättää kostaa. Miten kostaa jumalalle? Hän päättää kertoa siitä mitä jumala teki.

Minua ei nyt kiinnosta lopputulos, ja teksti jää monelta osin avoimeksi. Mutta tässä tulee monta asiaa, jota tavalliset filosofiset pohdinnat eivät tavoita. Ensinnäkin se, että rakkautta on monenlaista. Voi olla sellaisia rakkauden muotoja ja lajeja, joilla ei ole nimeä. Ja joita ei olla vielä keksitty. Kiehtova ajatus minusta. Kiehtovaa elää maailmassa, jossa on vielä jotain ennennäkemätöntä. Sitten hiiri! Monta kertaa eteemme tulee tuollainen hiiri. Ihmeellisin hetki tuhoutuu. Rakkaus tuhoutuu. Meidät kiskaistaan johonkin muuhun. Ja kuinka monesti reagoimme niin kuin kertoja/Lispector? Haluamme kostaa. Mikä kuvio ja mikä tästä avautuu eteemme? Mitä voisimme oppia?

Katkelma: ”... pelkästään koska olin tuntenut hellyyttä, luulin rakastamisen olevan helppoa. Siksi etten halunnut juhlallista rakkautta ymmärtämättä että juhlallisuus ritualisoi ymmärtämättömyyden ja muuttaa sen uhriksi.”

Lispectorin kertoja oppii jotain; hän suhteellistaa oman lähtökohtansa, tekee jonkinlaista sovintoa sekä itsensä että jumalan kanssa. Miten hyvin hän onnistuu? En tiedä. Tässä katkelmassa on olennaista se, että ihminen tajuaa, ettei rakastaminen ole välttämättä helppoa ja toisenlaistakin rakkautta voi ymmärtää.

Oppia inspiroimaan! Mikä tehtävä! Täytyy oppia rakastamaan. Mitä se vaatii? Millaista työtä minun on tehtävä, jotta olisin toisen ja vielä tarkemmin ”meidän rakkautemme” arvoinen? Millaisia asioita minun täytyy harjoitella? Jotain muutakin kuin tekniikkaa. Ainakin mitä sillä yleensä tarkoitetaan. Onko tällainen inspirioiva rakkaus välttämättä romanttinen, sellainen joka yleensä ymmärretään romanttiseksi?