Siteeraamisesta

 

Vila-Matas

Monesti huomaan, että ihmiset luulevat minun ajattelevan samalla tavalla kuin siteeraamani ajattelijat. Usein siteeraan kuitenkin vain näyttääkseni, että jonain aikana  edes joku ajatteli noin tai näin, käytti jotain tiettyä käsitettä. Siteeramani lähteet ovat minulle historiallisia, eivät muuta usein.

Joskus siteeraan ajattelijaa tai kirjailijaa analysoidakseni tekstikatkelmaa. Opetus, oma ajatukseni, on enemmän tavassani analysoida kuin itse tekstissä.

Aika usein siteeraan jotain tekstiä, koska se mahdollistaa mielenkiintoisen näkökulman. Se ei merkitse, että allekirjoittaisin ajatuksen. Esimerkiksi taannoin aiheena oli Oscar Wilden tekstikatkelma, joka mahdollisti monenlaisia mielenkiintoisia polkuja. En yritä sanoa, että tässä on viimeisin kantani itsetuntemukseen. Luen häiritäkseni itseäni, en vahvistaakseni näkemyksiäni. En siteeraa saadakseni aukoriteettien vahvistusta omille ajatuksilleni.

Joskus olen siteerannut Enrique Vila-Matasia (tänä keväänä aiheena oli hänen kirjansa antama aihe, shandy.) Hän on erityisen hauska siteeraaja, koska aina ei voi olla varma, onko kirjailija keksinyt tekstin tai jopa tekstin tekijän.

P.S. Oscar Wilde (1854-1900) kirjoitti: “If you want to be a grocer, or a general, or a politician, or a judge, you will invariably become it; that is your punishment. If you never know what you want to be, if you live what some might call the dynamic life but what I will call the artistic life, if each day you are unsure of who you are and what you know you will never become anything, and that is your reward.” (Jos haluat olla kauppias, kenraali, poliitikko tai tuomari, sinusta varmasti tulee sellainen ja se on rangaistuksesi. Jos et koskaan tiedä mikä haluat olla, jos elät mitä toiset saattaisivat sanoa dynaamiseksi elämäksi mutta mitä minä nimitän taiteelliseksi elämäksi, jos joka päivä olet epävarma siitä mitä olet ja mitä tiedät, et tule miksikään ja se on palkintosi.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Shandy

Filosofiakahvilan aihe 12.3./13.3./14.3. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

(Lopussa loppukevään aiheet)

Enrique Vila-Matasin (1948) teoksessa Historia abreviada de la literarura portátil (1985) joukko 1920-luvun avantgardistisia taiteilijoita ja kirjailijoita perustaa shandy-salaliiton, salaseuran, joka edistää kirjallisuuden ja taiteen tekemistä kannettavaksi. Vila-Matas ei luonut vain käsitettä (shandy), vaan visioi toisenalaisen elämäntavan, jolla tietysti on tekemistä myös todellisten esimerkkien kanssa.

Vila-Matasin shandy on mielenkiintoinen myös filosofisesti, jos ja kun filosofia kysyy, miten meidän pitäisi elää. Sana shandy tulee Laurence Sternen (1713-1768) klassikkoromaanista The Life and Opinions of Tristram Shandy, Gentleman (1759-1767). Vila-Matas sanoo teoksensa alaviitteessä, että shandy on Sternen asuinpaikan, Yorkshiren murretta ja merkitsee iloista, vaihtelevaa ja tärähtänyttä. Salaliittolaisia yhdisti mm. innovatiivinen henki, äärimmäinen seksuaalisuus, suurten tavoitteiden poissaolo, väsymätön nomadismi, epäjuhlallisuuden viljely. Jokaisen jäsenen piti toimia poikamieskoneena (máquina soltera).

Salaseura on fiktiivinen, mutta monet sen jäsenistä oli aikansa todellisia avantgardisteja, surrealisteja ja dadaisteja.  Kristian Blomberg luettelee väitöskirjassaan René Charista surrealistiseen  elämäntapaa kuuluvia asioita: ”...halu omistautua runoudelle (erityisesti kielen ja oman maailmassaolon kokemuksen välisen suhteen luotaamiselle), pitkät keskustelut, harhailu, sattuma, haluttomuus työntekoon sekä surrealistien ryhmässä vallinnut erotiikalle myönteinen ilmapiiri.”

Joku voisi sanoa, että tässä kärsitään nyt vakavasta vakavuuden puutteesta. Miten shandy tai surrealistien elämäntapa voisivat olla vakavasti otettavia vaihtoehtoja? Kun kysymme näin, oletamme, että vakavuus on hyvä asia. Sterne sanoi: ”Vakavuus on kehon salaperäinen tila, jonka tarkoitus on salata sielun puutteet.” Vaikka emme uskoisi Sterneä, voimme todeta, että aika ajoin tietyn lajin vakavuus hymyilyttää, jos ei epäilytä.

Jotkut shandien tempauksista eivät ole vain vakavuuden, vaan myös syvällisyyden parodiointia. He viettävät päiviä prinssi Mdivanin vuokraamassa sukellusveneessä. Kertoja kertoo kahdesta tekstistä, jotka sisältävät tietoja noista päivistä, mutta hän toteaa, ettei prinssi Mdivanin tekstiin, voi luottaa, koska se on täysin sekopäinen. Tämän tekstin mukaan salaliittolaiset olisivat matkustaneet sukellusveneellä maailman ääriin, mutta kertojan tietojen mukaan se ei kuitenkaan liikkunut satamasta.

Taiteilija Paul Kleen teksti on kertojan mukaan luotettavampi, mutta Kleekin kertoo tekstissä mm. unesta, jonka hän näki poltettuaan opiumia. Sukellus, meneminen syvyyksiin, ei voi paljastaa shandeille mitään perustaa, vain perusteettomuuden.

Voimme lisätä shandien asenteen epäilyttävyyteen myös sen, ettei se tunnu vievän minnekään eikä auta ketään suunnistamaan. Shandeissä on kuitenkin jotain kiehtovaa samalla tavalla kuin Michel Tournierin henkilöhahmoissa: he löytävät elämästä jotain runollista tai maagista. Heidän elämässään tuntuu olevan sisäinen logiikka. Se ei poisulje epäonnistumista, tuhoutumista tai eksymistä. Siinä on silti jotain kaunista.

Voimme kysyä, voimmeko oppia jotain fiktiiviltä henkilöiltä? Voimme, tietenkin. Ihminen voi oppia Shakespearen Prosperolta. Voimme inspiroitua Sofokleen Antigoneesta. Mitä voimme oppia Vila-Matasin kevyiltä, kevytmielisiltä, vaeltavilta hahmoilta? Voimme oppia seikkailumielen, halun katsoa nurkan taakse.

Loppukevään aiheet:

Pascalin veto

Filosofinen elämä

Minä itse, pappilan musta sika

Oscar Wilde, rangaistus ja olemassaolon estetiikka

Näemmekö tunnustuksen?

Alaston Lear

Fuengirolassa ei ole filosofiakahvilaa pääsiäisviikolla eli 28.3.

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Uusi elämä

 

Filosofiakahvilan aihe 4.12./5.12./7.12. (Huom. Torre del Marissa poikkeuksellisesti maanantaina)

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa 4.12. poikkeuksellisesti maanantaina klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Enrique Vila-Matas (s.1948) kirjoittaa vuonna 2008 julkaisemassaan päiväkirjassa Dietario voluble uudesta elämästään. Hän sairastuu vakavasti, on vähällä kuolla ja aloittaa uuden elämän.

Uusi elämä edellyttää aloittamista. Vuonna 2013 puhuin aloittamisesta, sen tärkeydestä. Väitin, että olemme koko ajan tilanteessa, jossa meidän täytyy aloittaa uudelleen. Tietyissä tilanteissa tarpeellisuus on  tavallista selvempää. Totesin jo kymmenen vuotta sitten: Kun joku – esimerkiksi Dante tai Roland Barthes – päättää aloittaa uuden elämän, tällä päätöksellä on paljon tekemistä iän kanssa. Dante oli 35-vuotias, elämän keskitiessä, kun Beatrice kuoli ja hän kirjoitti teoksensa Vita Nuova. Kun Barthes luonnosteli itselleen uutta elämän projektia, jolle antoi nimen Vita Nova, hän oli yli 60-vuotias; hän tunsi, ettei ollut aikaa kokeilla mitä tahansa, oli valittava. Tässä on mukana tunne, ettei elämää pitäisi haaskata.

Vila-Matas viittaa E.L. Doctorowin kirjoitukseen, jossa hän puhuu Einsteinista. Einstein onnistui säilyttämään tavassa katsoa asioita tietyn lapsellisuuden, ihmettelevyyden tai viattomuuden. Vila-Matas sanoo, että hänen uudessa elämässä, jossa oli enemmän mielenrauhaa, hän halusi tavoittaa uudestaan lapsellisen katseen. Hän sanoo, että samasta syystä hän on kiinnostunut avantgardistisesta taiteesta; se yritti ravistella harteiltaan perinteen kahleet ja etsiä siten uusia tapoja katsoa asioita. Vila-Matas haluaa katsoa taivasta ja pilviä niin kuin hän näkisi ne ensimmäisen kerran.

Vaikka Vila-Matas epäilee myöhemmin saavuttaneensa uuden elämän, elävänsä uutta elämää, pyrkimys on huomionarvoinen. Hän ei pyri välttämättä olemaan parempi ihminen; hän vain haluaa elää uudella tavalla.

Puhuessaan avantgardisteista Vila-Matas tulee sanoneeksi jotain, joka on tärkeää, jos haluaa katsoa asioita uudella tavalla, niin kuin ensimmäistä kertaa. On syytä irtaantua vanhoista malleista, kaavoista, perinteestä. Tällainen on vaikeaa. Voisi epäillä, onko tuollainen itsensä ravistelu edes mahdollista. Tabula rasa (tyhjä taulu) voi olla mahdottomuus.

Kun yritän harjoittaa näkökulmien taidetta, tarkoitukseni on tehdä säröjä kiveen kirjoitettuihin kaavoihin. Haluan, että ajattelun kategoriat ovat vähän suhteellisempia. Haluan voida – vaikka väliakaisesti – pistää ne tauolle, katsoa toisten linssien läpi. Uusi elämä ei tarkoita vain sitä, että ryhtyy lenkkeilemään. Se saattaa olla kiitollisuutta asioista, joista ei ennen ollut kiitollinen. Liekki, joka meissä palaa, voi olla se vanha, jo kauan sitten syttynyt. Mutta vartioimme sitä uudella tavalla. Muistamme, ettei sitä pidä päästää sammumaan.

Kirjoitin vuosia sitten Fernando Pessoasta puhuessani: ”Kun kieltäytyy olemasta aina sama, sallii olla monen hengen asuttama ja väistää määritelmiä. ” Jos ei ole määritelmän vanki, voi ehkä aloittaa uuden elämän. Määritelmissä me sitoudumme kategorioihin, jotka ovat luonnehdintaa, mahdollisesti syyttämistä. Ne ovat myös silmälaput, jotka estävät muita mahdollisuuksia; olemme uralla emmekä kuule tai näe. En ehdota sairastumista vakavasti uuden elämän löytämiseksi. Sanon, että vakava sairastuminen voi muuttaa näkökulmaa, tehdä vastaanottavaiseksi.

Tarkoitukseni on  tehdä antenni vastaanottavaiseksi. Tai jos sanotaan vähemmän hienosti: haluan nenäni haistavan mitä se ei ole ennen haistanut. Vaikka se sitten haistaisi roskiksen taakse kuolleen tyypin.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Pereira

Kaunein kirja, jonka olen lukenut koronaeristyksen aikana on Antonio Tabucchin (1942-2012) vuonna 1994 ilmestynyt Sostiene Pereira (suom. Kertoo Pereira, 1996).

Eletään vuotta 1938 Lissabonissa. Vanha ja lihava journalisti Pereira ei elä enää. Hän on muistojen vallassa ja puhuu vain kuolleelle vaimolleen. Pereira kohtaa kaksi nuorta, jotka osallistuvat maanalaiseen fasismin vastaiseen toimintaan. Se kylvää siemenen.

Päästäkseen todelliseen elämään Pereiran on avattava silmänsä ympäröivälle todellisuudelle, tehtävä jotain, löydettävä tahto, sanottava totuus. Uuden elämän mahdollisuus avautuu, kun uusi minä pääsee valtaan, ja Pereira osallistuu maailmaan ja nykyisyyteen, tulee ulos 1800-luvun ranskalaisesta kirjallisuudesta ja kauniista muistoistaan.

Kirjasta on tehty elokuva. En ole nähnyt sitä, mutta tiedän, että pääosaa esitti Marcello Mastroianni.  Hän sanoi kuvausten jälkeen: ”Haluan olla Pereira.” Kertoo Vila-Matas.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

Ote vanhasta luennosta 2

Toinen ote kirjallisuutta käsittelevästä luentomuistiinpanosta vuodelta 2014:

Barcelonalainen Enrique Vila-Matas on yksi merkittävimmistä nykyään elävistä espanjalaisista kirjailijoista. Hän on proosakirjailija, joka on kirjoittanut novelleja, romaaneja ja esseitä. Viimeaikainen tuotanto sekoittaa lajeja toisiinsa. Hänen tekstinsä ovat sekoitus kerrontaa ja esseetä; hänen lajia voisi sanoa esseeromaaniksi. Tyyli on yksinkertaista ja keveää ja sen kautta hän tavoittaa omanlaisen, huumoria ja melankolisuutta yhdistävän vision maailmasta. Vuonna 2000 ilmestynyt Bartleby y compañia, Bartleby ja kumppanit, on julkaistu suomeksi 2007, suomennos on Anu Partasen. Kustantaja Basam Books. Kirjan julkaisemin Suomessa oli Vila-Matasin syy matkustaa Suomeen ja niin hän kirjoittaa asiasta päiväkirjamaisessa, ei-fiktiivisessä, esseistisessä teoksessaan Dietario voluble.

Vila-Matas kertoo, että hänelle oli kerrottu etteivät suomalaiset häiriinny jos keskustelussa on taukoja, koska hiljaisuus on osa kommunikaatiota. Hänelle oli kerrottu myös, että uutistenlukijoiden rytmi on hämmästyttävä hidas. Ja että suomalaiset suivaantuvat, jos heidät keskeyttää. Että Helsingin elämä on niin harmaata ja masentavaa kuin se mitä elokuvaohjaaja Aki Kaurismäki kuvaa oudoissa elokuvissaan tai Arto Paasilinna kirjassaan Hurmaava joukkoitsemurha – kirja, jota Vila-Matas siteeraa: Paasilinna sanoo siinä suomalaisten suureksi viholliseksi pimeyttä, joka on loputonta apatiaa.

Vila-Matas valmistautuu matkaansa: lukee Ganivetin Suomalaiskirjeet, joista oli juuri otettu uusi painos ja katsoo kaksi Aki Kaurismäen elokuvaa. Kirjailija kommentoi elokuvia todeten niiden olevan ihailtavia, mutta erittäin masentavia. Niinpä Vila-Matas epäilee, että hänen matkansa Suomeen tulee olemaan kova ja outo. Hän yritti lohduttaa itseään ajatelleen, että hän löytää materiaalia mahdolliseen kirjaan outoudesta. Eikä Vila-Matas löytänyt materiaalia. Hän matkusti Helsinkiin elokuussa. Kaksi päivää myöhemmin hän luki El País –lehdestä uutisen rauhallisessa Suomessa tapahtuneesta kauheasta rikoksesta. Mutta muuten kaikki sujui normaalisti ja rauhallisesti. (En tiedä mistä rikoksesta on kyse, koska Jokelan koulusurmat tehtiin vasta marraskuussa samana vuonna.) 

Suomalaiset – Anu Partanen ja kumppanit – olivat Vila-Matasin mielestä miellyttäviä eivätkä he olleet ollenkaan synkkiä ja raskaita. Jos heidät keskeytti, he vain hymyilivät ystävällisesti. Suomalaiset olivat hänen mielestään ystävällisiä, teräviä ja kommunikatiivisia, ei outoja. Niinpä hän kirjoitti muistiinpanoihinsa hotelli Kämpin terassilla: ”Kaurismäki on outo, Suomi ei.”

Vila-Matas sanoo, että Suomi on vertailuissa yksi maailman vähiten korruptoitunut maa. Hän puhuu kulttuuritarjonnasta, siitä että tämänkokoisessa maassa on 20 sinfoniaorkesteria. Mainitsee Nokian ja teknologisen kehityksen jne. Hän myöntää, että suomalaiset ovat vähäsanaisia, mutta väittää heidän ilmaisevan itseään sillä tavalla älykkäästi ja järkevästi, joka hänen mielestään on harvinaista latinalaisessa maailmassa.

Vila-Matas tapaa myöhemmin saman vuoden syksyllä Roomassa italialaisen kirjailijan, Claudio Magrisin, joka (niin kuin Vila-Mataskin) on yksi tämänhetken tunnetuimpia eurooppalaisia kirjailijoita. Magris on juuri tullut Suomesta. Vila-Matas sanoo, että ”Suomi yhdistää” ja se herättää tietynlaista addiktiivisuutta ja innostusta. Magris on alle 24 tuntia aikaisemmin ollut samoamassa suomalaisessa metsässä – etsimässä sieniä sienikirja kädessään. Vila-Matasiin tämä tekee suuren vaikutuksen: tässä ilmenee hänen mukaansa uskomaton, suuri luottamus kirjallisuuteen. Magris ja Vila-Matas puhuvat Sibeliuksesta ja kommentoivat (J.M) Coetzeen Diary of Bad Year –teoksen kommenttia Sibeliuksen viidennen sinfonian viimeisistä sävelistä.

Vila-Matas palaa Suomi-teemaan viimeisessä romaanissaan Kassel no invita a la lógica, joka on kertomus eräänlaisesta kävelyretkestä – tai harhailusta – Kasselin joka viides vuosi järjestettävässä suuressa nykytaiteen tapahtumassa (tapahtuman nimi on DOCUMENTA). Kertoja sukeltaa avant garden maailmaan ja erilaisiin näyttelyihin ja tulee matkallaan osallistumaan merkilliseen performance-esitykseen. Esiintyjä on M.A.Numminen. Vila-Matas kirjoittaa:

”Tuntia myöhemmin hämmennyin Orangerien teatterissa nähdessäni miten suomalainen laulaja M.A.Numminen esitti version Ludwig Wittgensteinin Tractatus-Logico-Philosophicuksesta ja hajotti sen jazzin, punkin, rockin ja popin avulla. Oli melkein vaikea uskoa mitä näin. Tractactuksen tuho lyhyesti ja tehokkaasti. Kun näin, että Numminen oli hukuttanut tuon kirjan, minuun iski hermostunut naurukohtaus, melkein naurettava, ja Boston joutui jopa rauhoittelemaan minua. Olen nukkunut vähän, muistutin häntä niin kuin sanani olisivat antaneet jonkun tekosyyn.” 

Vila-Matas pohtii, että anglosaksisen tai latinalaisen maailman ihmiset tuskin voivat ymmärtää Nummisen leikillisyyttä. Vila-Matas käyttää sanaa ”jocosa”, joka merkitsee leikillistä, iloista, hilpeää, hyväntuulista. Barcelonalainen kirjailija on varma, että Numminen on loistava koomikko, mutta häntä hiukan häiritsee, ettei osaa perustella ajatustaan.

Vila-Matas ja hänen kumppaninsa teatterissa – Boston – nauravat, kun he lukevat esitteessä olevia tietoja Nummisesta, joka on mahdollisesti google-käännöksen takia omituinen. Sen lisäksi että tiedoissa sanotaan Nummisen syntyneen Somerossa vuonna -40 ja opiskelleen Helsingin yliopistossa filosofiaa, sosiologiaa ja kielitiedettä kerrotaan hänen tehneen tai luoneen muun muassa runoja ja ”kirjoitettuja elokuvia” (mitä ne sitten olisivatkin) ja jotain, jota on mahdotonta kääntää ja josta käytetään ilmaisua ”intimados filosóficos” – joka olisi jos suoraan kääntäisi ”filosofisia peloteltuja”. Viitataanko tässä nyt näihin provokaatioihin tai esimerkiksi siihen, että Numminen on tehnyt musiikkia Wittgensteinin teksteihin, siitä ei saa selvää...

Numminen on ainoa tietämäni todellinen henkilö, josta on tullut henkilöhahmo espanjalaiseen romaaniin.

Filosofiakahvila vierailee Suomessa!

Aihe: Philip Rothin kapinallinen vanhus (jos aihe ei muutu)

Aika:  lauantaina 3. elokuuta klo 14.00

Paikka: Kymintie 51 (Kumpula, Helsinki) – Jantuset (Martti, Kirsti)

(Ohje: Bussi nro 55 lähtee Rautatientorilta. Jäädään pois Intiakadun pysäkillä, maauimalan kohdalla.)

Linkki karttaan:

https://www.google.es/maps/place/Kymintie+51,+00560+Helsinki,+Finlandia/@60.2094265,24.9582811,15.67z/data=!4m5!3m4!1s0x469209a2464e0edf:0x1e50a7d000ab0b8b!8m2!3d60.2090795!4d24.9620189?hl=es

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Harhautumisen ilo ja jousiampujan taito

(Joseph Joubert)

Royn muistoksi 

Joseph Joubert tunsi poikkeaman, hairahduksen, harhautumisen onnen. Ainakin jos voimme luottaa Enrique Vila-Matasiin, joka siteeraa Joubertia teoksessaan Bartleby y compañia (Vila-Matasin siteerauksiin ei voi aina luottaa, koska hän keksii omia siteerauksiaan, pistää omiaan tunnettujen kirjailijoiden suuhun).

Tässä siteerauksessa Joubert ihmettelee sitä, miten voi etsiä sieltä mistä pitää, kun ei edes tiedä, mitä etsii. Ranskalainen ajattelija ja kirjailija kuitenkin tiesi, että näin tekee enemmän kuin yhden keksinnön: harhautuminen synnyttää onnellisia löytöjä.

Tähän olen uskonut ja luottanut, tästä iloa irti ottanut. Ilman suunnitelmaa kulkeminen on liikkumista ilman hevosen silmälappuja. Vasta viimeisten kuukausien aikana olen tajunnut, että on olemassa toinen onnellinen tapa: maalin pitäminen silmissään, keskittyminen itsensä ja maalin väliseen rataan. Tämä on jousiampujan tie. Mahdollisesti paljon vaikeampi, ainakin minulle, harhailijalle.

Ovatko nämä toisensa poissulkevia vaihtoehtoja, yhteensopimattomia tapoja? Voisiko harhailija ja jousiampuja kohdata toisensa, tulla ystäviksi, tehdä yhteistyötä?

Harhautuminen ja poikkeama on yleensä vapauden ottamista, kieltäytymistä ennalta määrätyistä ohjelmista, kiveen kirjoitetuista säännöistä. Tieltä poikkeava juhlii elämän omaa luonnetta, siihen sisään kirjoitettua jatkuvan erehtymisen logiikkaa.

Jousiampuja vaikuttaa toisenlaiselta: vakaalta, vakavalta ja päättäväiseltä. Jousiampuja ei ole nähnyt maaliaan etäisyydessä ennen kuin hän on kokenut tilan itsensä ja maalin välissä. Tämä kokemus edellyttää sen tajuamista, ettei ole valmis, perillä. Hänkään ei voi tyytyä, hänenkin on irtaannuttava, lähdettävä liikkeelle. Vasta liike synnyttää tilan tajun, etäisyyden käsitteen.

Harhailija ja jousiampuja eivät vaikuta sukulaisilta, mutta heissä on jotain samaa: liike. Toinen liikahtaa nähdäkseen sivuille, toinen päästääkseen nuolen. Molemmat ovat tehneet ennen tätä samanlaisen tanssillisen eleen - irtaantuneet pisteestä, jossa ei ole muuta kuin annettu piste, kohtalonomainen ja jähmettynyt.

Voiko harhautumisen ilon ja jousiampujan taidon yhdistää? Mitä ihmeitä yhdistäminen aikaansaa?

Utopia

(Paul Elúard)

Miten ajattelemme? Mitä merkitsee esimerkiksi utopia tai utopistisuus ajattelussamme?

Kun kieli – tai tarkemmin erilaiset sosiaaliset käytännöt – määrittelevät ja määräävät ihmisiä, ne laittavat heidät ja asiat ”paikoilleen”. Paikka on valmiiden skeemojen hahmottama, niiden aitaama. Paikassa maailma on fiksoitunut; siitä ei nouse esiin asioita, mikään ei kehkydy.

Tällainen paikka voi muodostua sietämättömäksi, vähintäänkin epämukavaksi. Haluamme osata kuvitella toisenlaisia paikkoja; silloin alamme käyttää mielikuvitustamme olemassaolemattoman paikan, utopian luomiseen. Kreikan sana utopia merkitsee ei-paikkaa.

Utopia muuttuu helposti hulluksi suunnitelmaksi, vaaralliseksi poliittiseksi ohjelmaksi ja todellisuutta sääteleväksi mielivaltaiseksi moraaliperiaatteeksi. Tämän välttämiseksi emme osaa tehdä paljoakaan. Se vaatisi, että utopia ei muodostuisi enemmän tai vähemmän kaukaisessa tulevaisuudessa olevaksi haavekuvaksi.

Jotta utopialla olisi positiivista potentiaalia se ei saisi sulkea tulevaisuutta, luoda historialle maalia; utopia ei saisi olla unelma ”kotiintulosta”. Ei-paikka voi olla kuviteltu paikka, fantasia, mutta myös jokin mahdollisesti läsnäoleva, tosin vaikeasti havaittavissa oleva mahdollisuus. Jos utopia syntyy tunteesta, että ”jokin puuttuu”, se saattaa olla mukana synnytysprosessissa, tuomassa tätä puuttuvaa maailmaan.

”Joka uneksii ei ole sidoksissa paikkaan”, kirjoitti Ernst Bloch, 1900-luvun ajattelija, utopian ja ”toivon periaatteen” puolustaja. Toivo ei synny tyhjästä eikä pysy hengissä, jos emme kuitenkin sitoudu tähän aikaan, keskity nykyhetkeen ja yritä sitä kautta tutkia, mikä voisi muuttua ja minkä olisi hyvä muuttua.

On olemassa toisia maailmoja, mutta ne ovat tässä, kirjoitti Elúard, ranskalainen runoilija. Enemmän kuin ehdottaisin utopian puolustamista uskaltaisin ehdottaa näkemiskyvyn kehittämistä, yritystä nähdä toiset maailmat tässä maailmassa, nykyisyydessä, kohtaamissamme ihmisissä.

Kun pohdimme utopian luonnetta ja paikkaa, luomme samalla suhdetta toivoon, sen mahdollisuuteen. Toivo ei synny tiedollisesta varmuudesta eikä tyhmyydestä; se syntyy kapinasta, halusta että olisi toisin. Tällainen kapina avaa eteemme mahdollisuuden, että olisi toisin.

Vaikka asettaisimme – viisaasti, varovaisesti – kysymysmerkin utopian perään, ei meidän tarvitse vaipua epätoivoon. Enrique Vila-Matas kirjoittaa: ”On mahdollista, että tietoisuudessa mahdollisuudesta hengen pelastukseen voi löytää suojapaikan epätoivoa vastaan.” Tässä alleviivaisin sitä, että tietoisuus mahdollisuudesta – mahdollisuuden avaaminen eteemme – tekee meidät vahvemmiksi.