Toivon periaate

 

Erns Bloch

Filosofiakahvila jatkaa 5.helmikuuta. Jos pitäjän ääni kestää.

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 5. helmikuuta:

Ernst Bloch (1885-1977) kirjoitti laajan, moniosaisen teoksen Toivon periaate (Das Prinzip Hoffnung, 1954, 1955, 1959). Hän ei puolusta toiveajattelua, päinvastoin. Maailma näyttäytyi hänen silmiinsä muuttuvana, muutettavana ja muovautuvana. Maailmaan on ilmaantunut vallankumouksen mahdollisuus. Bloch ei puolusta toiveajattelua, mutta hän puolustaa utopiaa, ainakin tietynlaista utopiaa, jota hän nimittää konkreettiseksi.

Blochin kuvaamassa positiivisessa utopistisessa ajattelussa todellisuus ei ole ennalta  määrittynyt; siinä on mukana toteutumattomia mahdollisuuksia, siemeniä, uusia muutoksen tiloja. Tällaisen ajattelun hahmottama todellisuus on prosessi, ei kivettynyt asioiden tila.  Utopiaa ei voi kumota tai osoittaa tyhjäksi pelkästään faktisen todellisuuden näkökulmasta. Ajatukset ovat vakavia ja huomionarvoisia, vaikka kääntäisimmekin taas katseemme arkeen, poliittiseen peliin, joka näyttää olevan kaukana kaikista unelmista ja toiveista. Ajatus on vakava – joillekin varmasti huolestuttava. Se nostaa esiin kysymyksen, voisiko politiikka kaikesta huolimatta olla muutakin kuin reaalipolitiikkaa. 

Utooppisuus ilmaantuu Blochin tulkinnan mukaan länsimaiseen ajatteluun keskiajalla. Ajatus siitä, että maailma ei ole pysyvä ja voimme päästä parempaan maailmaan, on vaikuttanut syvästi. Bloch oli oikeassa ainakin siinä mielessä, että jo ennen 1500-lukua, 1100- ja 1200-luvuilla oli kansannousuja, kollektiivisia kapinoita, joissa ajatus oli läsnä. Blochille nämä epäortodoksiset ajatukset vallankumouksellisuuden ja utopisuuden synnystä kristillisessä ajattelussa, eskatologiassa, aiheuttivat pulmia.

Tiedämme, että utopiat voivat olla vaarallisia. Toivon periaate on silti tosiasia. Monet ovat eläneet sen mukaan ja organisoineet sekä onnistuneita että epäonnistuneita käytäntöjä periaatetta seuraten. Potentiaalisesti positiivinen utopistisuus on totta myös mikrotasolla. Bloch kirjoitti: ”Aina pyydetään jotain, huudetaan. Ihmisellä ei ole sitä mitä hän haluaa...” Toivossa on jotain sammumatonta. Ihminen on Blochille unelmoiva olento, joka vaalii unelmiaan ja pyrkii toteuttamaan niitä, tekemään elämästä mahdollisimman paljon elämisen arvoista riippumatta olosuhteista.

En ole antamassa kenellekään toivoa tai sitä ottamassa pois. Muistutan vain tästä tosiasiasta. Ihmisen ajattelu, kysymykset ja toivo voivat murentaa kivettyneen todellisuuden, tehdä siitä prosessin. Se mikä tapahtuu, saattaa tehdä tyhjäksi toiveen, mutta todellisuus voi myös ruokkia toivoa. Toivon periaate – pyrkimys uuteen ja parempaan maailmaan – selviää hengissä kaikesta huolimatta, ennusteista huolimatta.

Muistutan siis tosiasiasta, että vuosisatojen ajan toivo on elänyt, ollut mukana länsimaisessa ajattelussa, synnyttänyt tahdon tehdä vallankumouksia. Vaikka emme pitäisi vallankumousta haluttavana, se tahto on olemassa. Mitä meidän pitäisi tehdä tällaisen vaarallisen ja tärkeän periaatteen ja voiman edessä? Pitäisikö se hävittää? Pitäisikö oppia elämään sen kanssa?

Ainakin meidän on oltava valppaina. Me emme ole lopullisessa muodossa. Jotain voi tapahtua. Maailma voi muuttua. Siksi on vielä niitä, jotka haluavat muokata meitä, ohjata meitä. Me voimme ottaa myös omat kätemme käyttöön.

Meidän on oltava valppaita vaaran edessä. Oltava myös valmiita oppimaan. Bloch muistuttaa myös, että toivo pitää oppia. Ehkä toivon periaate voi saada vääristyneen muodon, ehkä toivo voi muuttua dominoinnin muodoksi. Yksi tapa välttää tämä on, että se olisi samalla moraali tai moraalinen ideaali, joka on kiinnittynyt olosuhteisiin, käsillä oleviin taisteluihin. Ehkä toivo on silloin hellittämättömyyttä, vastarintaa. María Zambrano kysyi José Ángel Valentelta, onko vaivan arvoista jatkaa kirjoittamista tämän maailman edessä. Valente vastasi: ”Se on vaan niin, että uskon feenikslintuun.”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Utopia

(Paul Elúard)

Miten ajattelemme? Mitä merkitsee esimerkiksi utopia tai utopistisuus ajattelussamme?

Kun kieli – tai tarkemmin erilaiset sosiaaliset käytännöt – määrittelevät ja määräävät ihmisiä, ne laittavat heidät ja asiat ”paikoilleen”. Paikka on valmiiden skeemojen hahmottama, niiden aitaama. Paikassa maailma on fiksoitunut; siitä ei nouse esiin asioita, mikään ei kehkydy.

Tällainen paikka voi muodostua sietämättömäksi, vähintäänkin epämukavaksi. Haluamme osata kuvitella toisenlaisia paikkoja; silloin alamme käyttää mielikuvitustamme olemassaolemattoman paikan, utopian luomiseen. Kreikan sana utopia merkitsee ei-paikkaa.

Utopia muuttuu helposti hulluksi suunnitelmaksi, vaaralliseksi poliittiseksi ohjelmaksi ja todellisuutta sääteleväksi mielivaltaiseksi moraaliperiaatteeksi. Tämän välttämiseksi emme osaa tehdä paljoakaan. Se vaatisi, että utopia ei muodostuisi enemmän tai vähemmän kaukaisessa tulevaisuudessa olevaksi haavekuvaksi.

Jotta utopialla olisi positiivista potentiaalia se ei saisi sulkea tulevaisuutta, luoda historialle maalia; utopia ei saisi olla unelma ”kotiintulosta”. Ei-paikka voi olla kuviteltu paikka, fantasia, mutta myös jokin mahdollisesti läsnäoleva, tosin vaikeasti havaittavissa oleva mahdollisuus. Jos utopia syntyy tunteesta, että ”jokin puuttuu”, se saattaa olla mukana synnytysprosessissa, tuomassa tätä puuttuvaa maailmaan.

”Joka uneksii ei ole sidoksissa paikkaan”, kirjoitti Ernst Bloch, 1900-luvun ajattelija, utopian ja ”toivon periaatteen” puolustaja. Toivo ei synny tyhjästä eikä pysy hengissä, jos emme kuitenkin sitoudu tähän aikaan, keskity nykyhetkeen ja yritä sitä kautta tutkia, mikä voisi muuttua ja minkä olisi hyvä muuttua.

On olemassa toisia maailmoja, mutta ne ovat tässä, kirjoitti Elúard, ranskalainen runoilija. Enemmän kuin ehdottaisin utopian puolustamista uskaltaisin ehdottaa näkemiskyvyn kehittämistä, yritystä nähdä toiset maailmat tässä maailmassa, nykyisyydessä, kohtaamissamme ihmisissä.

Kun pohdimme utopian luonnetta ja paikkaa, luomme samalla suhdetta toivoon, sen mahdollisuuteen. Toivo ei synny tiedollisesta varmuudesta eikä tyhmyydestä; se syntyy kapinasta, halusta että olisi toisin. Tällainen kapina avaa eteemme mahdollisuuden, että olisi toisin.

Vaikka asettaisimme – viisaasti, varovaisesti – kysymysmerkin utopian perään, ei meidän tarvitse vaipua epätoivoon. Enrique Vila-Matas kirjoittaa: ”On mahdollista, että tietoisuudessa mahdollisuudesta hengen pelastukseen voi löytää suojapaikan epätoivoa vastaan.” Tässä alleviivaisin sitä, että tietoisuus mahdollisuudesta – mahdollisuuden avaaminen eteemme – tekee meidät vahvemmiksi.

Filosofiakahvilan aiheet keväällä 2012

Filosofiakahvilan aiheet keväällä 2012
(Saattaa olla, että joidenkin alustusten yhteydessä on mukana "ekstra-aihe".)

1.Spinozan ilo
Mitä Spinoza tarkoitti ilolla? Ilo ja filosofia.
2.Haavoittuvuus
Haavoittuvuus oppimisen mahdollisuutena. Johdantoa toisenlaiseen etiikkaan.
3.Essentialismin vaarat
Mitä on essentialismi? Miksi se on vaarallista?
4.Ihminen lakina
Ihmiskeskeisyydestä ja ihmisestä lakina. Filosofiasta, joka yrittää murtautua ulos antropologisuudesta.
5.Voima joka tulvii
Jokin jää ajattelussa tunnistamisen ulkopuolelle: ero, ei-identiteetti. Ero on voima, joka tulvii yli. Se on koettavissa, nähtävissä, ihmisissä ja asioissa. Voima, joka tulvii, on luovuuden lähde.
6.María Zambrano: intensiteetti
Kuka oli María Zambrano? Millainen eetos hänellä oli?
7.Valikoimisen taito
Mitä on eklektismi ja miksi sitä on pidetty pahana? Eklektismin puolustus.
8.Koti ja perintö
Menneisyydestä perintönä ja velvollisuutena. Ajattelusta, joka yrittää luoda vapautta.
9.Yksinkertaisuus
Banalisoivaa yksinkertaistamista vastaan, filosofisen yksinkertaisuuden puolesta.
10.Kohtaaminen
Mitä on kohtaamisen? Millainen voisi olla kohtaamisen etiikka?
11.Utopia
Millaista on utopistinen ajattelu? Onko toivoa ilman utopiaa? Mitkä ovat utopian vaarat?
12.Kynnys
Kynnyksen, taitekohdan, muutoksen kohtaamisesta.
13.Yhteiskuntafilosofiaa: sielun politiikka
Yhteiskuntafilosofian puutteista. Sielusta vallankäytön kohteena. Toisenlaisen sielun politiikan mahdollisuudesta.
14.Ei-duaalisuus
Mitä on dualismi? Mitä on advaita? Ei-duaalisen ajattelun mahdollisuudesta.
15.Viattomuus
Viattomuus saavutuksena ja viattomuus vapautena.

Millainen paikka on rakkaus?

(Botticelli: Venuksen syntymä, yksityiskohta)

Toisinaan kysyn kokeilumielessä, millainen paikka olisi tämä tai tuo asia. Millainen paikka olisi pahuus? Millainen paikka olisi normaali ihminen?

Kuvittelen, että rakkaus olisi paikka, jossa ihmiset tekisivät olemassaolostaan taidetta. Jos sanoo tällaisen paikan olevan utopia (paikka joka ei ole olemassa), se ei merkitse, ettei myöntäisi minkään rakkauden olemassaoloa. Rakkaus on vain toisenlaista: alisteista annetulle järjestykselle ja vallalle, joka ei tahdo taidetta, vaan normaaleja ihmisiä.

Jos kuvittelemani paikka on utopia, mahdottomuus, voimme tuntea, että paikka, jota asutamme, on epätoivo. Tämä epätoivo on ylitettävä.