Toivosta ja epätoivosta

(Gilles Deleuze)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin "kaupungintalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto), torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 23.1.. klo 13.30. PAIKKA: Giovanni Pizzeria, C/Maestro Pedro Calvo, Kukon vieressä. AIHE: Aktiivimalli/ Katalonia ja Tabarnia

Eräs näytelmäkirjailija sanoi: ”Mikä minä olen toivoa antamaan tai sen pois ottamaan, tavallinen näytelmäkirjailija.” Kuvittelen, että olisi hyvä, jos tällainen asenne yleistyisi. Ihminen nauttii liian usein asemastaan tai kuvitelmasta, että voi ottaa toiselta toivon tai esiintyä pelastajana, toivon antajana. Molemmissa tapauksissa lähestymme poliittista vaaraa. Kauhean katastrofin maalaajat ja messiaat palvelevat toisiaan. Yhden totuuden ja ainoan ratkaisun, yleensä hyvin yksinkertaisen, laatijat pääsevät valtaan.

Tästä syystä on ymmärrettävää, että Gilles Deleuze, hyvin spinozalainen herra (Spinoza ei välittänyt toivosta) sanoi: ”Emme tarvitse toivoa, vaan uusia aseita.” Vaikeissa tilanteissa meille ei silti jää muuta kuin toivo. Tilanteet ovat vaikeita nimenomaan siksi, ettei ole aseita, ei ole välineitä tai keinoja. Eikä ole samantekevää, jääkö jäljelle toivo vai epätoivo. Ero on siinä, että epätoivossa ihminen alistuu, ei enää ylitä annettua todellisuutta. Toivo on jotain muuta. ”Vastarinta ei ole mitään muuta kuin toivoa”, kirjoitti René Char.

On ikävä paikka, josta haluamme ulos. Vaikea tilanne, joka on sietämätön. Silloin herää toive päästä ulos, nähdä jotain muuta. Mutta toivo ei ole sama kuin toive; se on mahdollisuus. On varottava mitä toivoo, varottava toiveitaan, mutta toivo on uusi alku, voimien elpyminen.

Yritän kysyä, mitä meille tapahtuu. Selvitän mitä vaaroja edessäni on. Se olisi silti turhaa, jos vain toteaisin, miten kauheaan paikkaan olen joutunut, millaiseen verkkoon, ansaan, joutunut.

Esimerkiksi ei tarvitse ottaa gulaggia eikä keskitysleiriä. Myös tavallinen arkipäiväinen elämä, sen rutiinit, sen pakottavat velvollisuudet voivat muodostua ahtaiksi, kutistaviksi. Voimme haluta ulos monotoniasta. Jokapäiväinen pikkusieluisuus on  sietämätöntä. Tällaisen elämän keskellä on silti turha vaipua epätoivoon ja valitukseen. Aina voi ihmetellä maailmaa ja elämää. Elämä ei ole aina miellyttävää eikä nautinnollista. Siinä on tuskaa. Se saattaa silti olla elämisen arvoista, jos osaa elää.

Kysymys toivosta ja epätoivosta – molempiin liittyvistä riskeistä – palautuu kysymykseen siitä, miten elää. Mitä on elämisen taito? Monesti filosofit ovat kiinnittäneet paljon huomiota sanaan taito. Mutta miten pitäisi tässä ymmärtää sana ”elää”?

Monet filosofit, teologit ja ajattelijat ovat lähestyneet kysymystä siirtyen elämän tuolle puolen, asettaen elämiselle jonkin ulkopuolisen päämäärän ja tarkoituksen. Entä jos sanan ”elää” ottaisi paljaana, tarkoittaisi sillä vain elämistä? Entä jos väittäisi, että ihmisen tulee omistautua kokonaan elämiseen? Silloin voisi sanoa, että ”tarkoitus” tai ”päämäärä” ei ole mitään transendentaalista: se on elämistä kokonaan, täydesti, mahdollisimman intensiivisesti. Taito olisi jotain, joka takaa sen. Tähän taitoon liittyisi toivo, koska se on voimien keksimistä myös vastoinkäymisissä.

Liittyykö tähän taitoon erityinen katse, erityinen ymmärrys? On ymmärrettävä mahdollisimman täsmällisesti, millaiseen ansaan on jäänyt kiinni. Ymmärryksen on silti mentävä eteenpäin, nähtävä miten ansa puretaan tai miten siitä pääsee irti. On siis ymmärrettävä, ettei jokin asiantila ole lopullinen tai välttämätön. Silmien eteen on nostettava toinen kuva: loputon vaihtelevuus. Elämme täydesti ja kokonaan vain nähden muutoksen, jonka sisällä olemme ja muuttuen itsekin koko ajan. On nähtävä, että tätä ratkaisevaa kysymystä ratkaistaan koko ajan, joka hetki. Muuten elämä menee ohi. Epätoivo on kuolema.

Niin kuin näette, en pyri antamaan toivoa tai ottamaan sitä pois. Puhun hyvää toivosta, koska sitä tarvitaan, jotta toimisimme ja jatkaisimme. Puhun toivon suhteesta elämiseen ja ymmärrykseen.  Lopulta palaan myös kysymykseen elämisen taidosta. Taito merkitsee tiettyä asennetta, mutta vaatii myös ymmärrystä ja voimia, jotka vain toivo meille suo. Kuvaukseni (jos se edes on kuvaus) voi olla huono ja se voi olla virheellinen. Tarkistakaamme se.

SAM SANDQVIST LUENNOI TORRE DEL MARISSA 27.1. AIHE: ILMASTONMUUTOS 2017 (päivitys). AIKA: KLO 16.30. PAIKKA: CON CORAZONMARI, C/Copo, Torre del Mar.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Toivo

(Immanuel Kant)

”Mitä voin toivoa?” Näin kysyi Immanuel Kant. Ehkä ei voi toivoa mitään. Ehkä meillä ei ole toivoa kaiken tämän hulluuden keskellä. Mutta epäilijä, siis ajattelija, joka etenee epätoivoisen näköisenä, ei ole epätoivoinen. Miksi hän etenisi? Miksi hän vielä ponnistelisi, jos hän ei toivoisi, että voi muuttaa jotain? Monta kertaa epäilijöiden puheet salaavat toivon; heidän toivonsa on salainen.

Toiveet pidetään salassa monista eri syistä. Kun kertoo toiveensa, se joka ne kuulee, pääsee valtaan. Ainakin psykonalyytikko. Jos joku saa vallan tietäessään toisen toiveet ja käyttää niitä hyväkseen, toiveiden kautta tulevat ne asiat, joita olisi ehkä halunnut välttää. Tästäkin syystä ollaan hiljaa ja on syytä olla hiljaa.

Joku toivoo, että voisi hoitaa asiansa kuntoon, asettua aloilleen ja olla varma ja vakiintunut. Tätä on helppo hyväksikäyttää. Näin ihmisille myydään asunto, asuntolaina ja avioliitto. Vakiintumisen, asettumisen, avulla ihminen on saattanut haluta välttää kiirettä ja stressiä, mutta nyt hänellä on laina ja avioliitto. Olisi siis opittava varomaan toivoa, sillä monta kertaa se on kiihotin, jonka avulla hallitaan.

Epäilijät saavat helposti sellaisen maineen, että heillä ei ole toivoa. He näyttävät epätoivoisilta. Kaikissa puutarhoissa he näkevät käärmeen. Mutta hän etenee, työskentelee, ponnistelee jonkun eteen – ei siis ole epätoivoinen. Hän on saattanut menettää vakaan pohjan. Tällaisessa tilanteessa voi tulla vähän epätoivoiseksi, alakuloiseksi, jopa lamaantuneeksi. Sen ansiosta, ettei hänellä ole enää vakaata pohjaa, hänellä on toivo, sillä nyt hän voi mennä itsensä yli – tai mennä ulos, toiseen maisemaan.

Joku toivoo voivansa hoitaa asiansa kuntoon ja asettua. Toivoa on silti vain, jos ei asetu aloilleen ja elää epävarmuudessa. Mutta se on toinen toivo. Olen tietoinen, että kuvaamani toivo muistuttaa kristillistä toivoa; siinä on on jotakin rakenteellista samankaltaisuutta. Giorgio Agamben on analysoinut Paavalin tekstejä, joissa toivo annetaan epätoivoisille. Jeesuksen kuolema merkitsi Paavalille toivon kuolemaa, mutta hänen ylösnousemuksensa uutta toivoa. Toivo annetaan epätoivoisille, mutta se on toinen toivo.

Mitä voin toivoa? Mikä toivo minulle voi olla asioiden muuttumisesta? Varomattomasti sanon siis, mitä toivon ja samalla kysyn, voiko tätä toivoa. Toivon, että ihmiset oppisivat elämään ilman myyttejä. Tarkoitan: kuvittelen mahdolliseksi, että ihmiset vapautuvat harhaluuloista, jotka välillä esiintyvät yleisinä totuuksina.

Hävittää jokin illuusio – siinä minun toiveeni... Yksi illuusio, jonka vallassa ihminen on elänyt ja elää on pysyvyyden illuusio. Totuudet, asiat, asioiden tilat nähdään pysyvinä. Samalla ihmisten keksinnöistä, luomuksista tehdään itsestään selviä, luonnollisia. Tämä voisi olla yksi mahdollinen tapa ymmärtää myytti. Kyseessä on kulturaalisen, tehdyn asian muuttuminen luonnolliseksi. Jonain päivänä huomaamme luonnottomuuden, kun näemme, miten se luonnottomuus tehtiin ja silloin opimme tekemään sen tekemättömäksi.

On tärkeää kestää, pysyä lujana. Toivo on pysymistä lujana. Se tarkoittaa, ettei luovuta.

Millainen paikka on rakkaus?

(Botticelli: Venuksen syntymä, yksityiskohta)

Toisinaan kysyn kokeilumielessä, millainen paikka olisi tämä tai tuo asia. Millainen paikka olisi pahuus? Millainen paikka olisi normaali ihminen?

Kuvittelen, että rakkaus olisi paikka, jossa ihmiset tekisivät olemassaolostaan taidetta. Jos sanoo tällaisen paikan olevan utopia (paikka joka ei ole olemassa), se ei merkitse, ettei myöntäisi minkään rakkauden olemassaoloa. Rakkaus on vain toisenlaista: alisteista annetulle järjestykselle ja vallalle, joka ei tahdo taidetta, vaan normaaleja ihmisiä.

Jos kuvittelemani paikka on utopia, mahdottomuus, voimme tuntea, että paikka, jota asutamme, on epätoivo. Tämä epätoivo on ylitettävä.