Elämisestä

 

Filosofiakahvila 1.11./2.11./3.11.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Kirjoitin näin keväällä tai kesällä 2021: “Sekä kollektiivisten että henkilökohtaisten kokemusten takia mielessäni soi yhä useammin Nazim Hikmetin runo Elämisestä. Olen varma, että se tulee joskus olemaan elementtinä alustuksessa, vaikken harrastakaan runojen analysointia.”

Mitä runossa sanotaan? Että meidän on otettava vakavasti elämisen tehtävä. Sen ottaminen vakavasti merkitsee, ettei alista sitä muille päämäärille eikä odota mitään elämän tuolta puolen; itse eläminen on tehtävä. Meidän on elettävä, vaikka kädet olisivat sidottu ja olisimme selkä seinää vasten. Meidän on kuoltava ihmisten puolesta. Runo antaa esimerkkejä. Voimme esimerkiksi olla sairaita ja joudumme vaikeaan leikkaukseen. Voi olla, ettemme nouse operaatiopöydältä, mutta meidän pitää vielä nauraa viimeiselle vitsille. Voimme olla esimerkiksi vankilassa ja meitä odottaa vielä 18 vuotta ennen kuin rautaportti aukeaa. Silti pitää jatkaa elämää ulkopuolen kanssa – ihmisten, eläinten, ristiriitojen ja tuulien kanssa. Planeettamme jäähtyy joskus, kaikki loppuu. On oltava siitä surullinen nyt, sillä on rakastettava maailmaa ja tehtävä se tietoisesti, sillä vain siten voi sanoa: “Olen elänyt.”

Nazim Hikmet Ran (1902-1963) oli turkkilainen runoilija ja näytelmäkirjailija, joka oli usein vankilassa yleensä kapinallisuuden takia. Hän tiesi mistä puhui runossaan. Minua kiinnostaa muutama erityien  asia runossa. 1.) Eläminen on tehtävä. 2) Elää voi ja pitää myös vaikeissa olosuhteissa. 3.) Täytyy rakastaa, jotta eläisi.

Meidän ei ole pakko uskoa runoilijaa eikä ketään. Jos asetamme itsellemme tämän tehtävän, teemme sen itse. Tietyssä mielessä on pakko elää, jos on syntynyt. Mutta tässä eläminen tuntuu merkitsevän muutakin kuin biologista elämää. Voisi jopa väittää, että Hikmetin runo elvyttää tai kaivaa esiin vanhan idean elämästä, jota muokkaamme ja jolle annamme muodon. Kyse ei ole elämästä, vaan elämisestä.  F. Jullien otti uudellen käyttöön vanhan filosofisen termin, eksistoimisen. Olemassaoleminen – ex-istir – on asettumista ulkopuolelle; se on vastarintaa, mukautumattomuutta suljettuun maailmaan. Olemassaolo on muutakin kuin sitä, että sattuu olemaan olemassa, on syntynyt. Se vaatii enemmän. Se on tehtävä ja vaatii tekemistä, myös ajattelua.

Jos ja kun eläminen on tehtävä, siitä ei pääse, vaikka olisi sairas tai vankilassa. Ulkoiset olosuhteet eivät ole syy luovuttaa. Ne voivat tehdä elämisestä vaikeaa tai tuskallista, mutta tehtävä ei katoa mihinkään.

Täytyy rakastaa elääkseen. Koko maailmaa. Kyse ei ole sympatian tuntemisesta tai rakastumisesta. Koko maailma ja elämä on myöntämisen kohde. Toisella tavalla sanottuna tehtävä – eläminen – ei ole, se ei voi olla, puhtaan älyllinen suoritus; sen täytyy olla intohimoista. Jos päässämme on abstraktioita, elämme abstraktisti. Jos päässämme on symboleja, teemme itsestämme symbolin. Hikmetin vaatimus on, että teemme itsestämme jotain konreettista, lihaa ja verta.

Hikmetin vaatimuksen toteuttaminen vaatii tietynlaista pelottomuutta tai ainakin uskallusta. Jos elämme pelon mukaan, sen määrääminä, voimme ehkä välttää vaaran tai kuoleman, mutta uhraamme elämän sisällön. Miten uskaltaa, miten valaa itseensä rohkeutta? Askel kerrallaan. Lapsi, joka opettelee polkupyörällä ajamista, kohtaa pelkonsa ja voittaa pelkonsa vähitellen harjoitellessaan. Myös ajattelu, kyseenlaistaminen, auttaa. Parhaassa tapauksessa se murtaa meihin kaivertuneet kliseet. 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Inspiraation lähteet 1: Runot

Nazim Hikmet

Sekä kollektiivisten että henkilökohtaisten kokemusten takia mielessäni soi yhä useammin Nazim Hikmetin runo Elämisestä. Olen varma, että se tulee joskus olemaan elementtinä alustuksessa, vaikken harrastakaan runojen analysointia.

En tiedä, onko runoa suomennettu. Ehkä on. Tässä linkki sen englanninkieliseen versioon:

  https://poets.org/poem/living

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kysyminen, eläminen...

(Salvador Dalí, 1925)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin "kaupungintalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto), torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 30.1.. klo 13.30. PAIKKA: Giovanni Pizzeria, C/Maestro Pedro Calvo, Kukon vieressä. AIHE: Suomi 200v ja muuta tulevaisuusvisiointia

Joku kysyy: ”Miten voisi elää?” Tätä ei ole pakko ymmärtää kysymyksenä. Jotkut kysymyksiksi muotoillut lauseet eivät ole kysymyksiä, vaan huudahduksia tai valituksia. Tämä tarkoittaisi: ”En jaksa enää elää.”

Mutta entä jos se todella olisi kysymys? Se merkitsisi sitä, että kysyjä tuo eteensä mahdollisuuden, että voisi elää toisin. Ehkä hänestä on tulossa filosofi – ei vain filosofian harrastaja tai ammattilainen, vaan joku, joka elää filosofisesti. Hänestä olisi tulossa joku, joka elää kysymyksen kanssa (käyttääkseni Rilken ilmaisua).

Millaisia vaikutuksia tällaisella erehdyksellä, mahdollisuuksien avaamisella, on? Tuleeko ihminen hulluksi? Kysyminen voi olla vaarallista, epäilemättä.  Ainakin yksi seuraus tällaisella päättömyydellä on: Kysyjä kysyy todella. Joskus kysymykseksi muotoiltu lause todella on kysymys (ei huudahdus, ei valitus) esimerkiksi silloin, kun filosofi esittää artikkelissaan kysymyksen. Se ei silti ole välttämättä todellista kysymistä, sillä filosofilla voi olla vastaus valmiina. Se voi olla retorinen kysymys. Jokatapauksessa hän yrittää löytää vastauksen, ratkaista ongelman. Tilanne on hyvin erilainen kuin silloin, kun kysyjä avaa eteensä mahdollisuuden, avaa oven tai ikkunan, josta näkyy (tai on näkymättä) toinen elämä.

Eläminen kysymyksen kanssa, eläminen ikkunan edessä, hulluksi tuleminen merkitsee sitä, että ihminen on päätöksen edessä. Hänen on päätettävä, sulkeeko ikkunan, katsooko siitä, kiipeääkö siitä ulos.

Filosofia – vaikkei olisi suoraan yhteiskunnallista tai poliittista – nostaa joskus esiin ongelmia, joita varten ei aina ole olemassa mitään valmista ratkaisua, ohjelmaa tai suunnitelmaa. Tuntuu kuin nämä ongelmat anoisivat tai kutsuisivat ihmisiä, ryhmiä, jotka eivät ole vielä määrittyneet tai määritelleet itseään, organisoituneet. Nämä ongelmat vaativat päätöstä, mutta sellaista, jota ei ole vielä tehty: sitä ei ole tehty etukäteen. Eikä päättäjiäkään ole valmiina.

Ihminen – sanoja ja tekijä – on päätös ja sitouminen päätökseensä. Ei vain hetkittäin ja hetkellisesti, vaan koko ajan prosessina, jatkuvana tapahtumana. Päättämättömyys on eräänlaista epäolemassaoloa: ihminen ei elä. Tästä näkökulmasta katsottuna kysymys elämisestä toisin, mahdollisuuden avaaminen, merkitsee elämisen ehtoa. Kysymys on yllyke, sytytyslanka ja dynamiitti.

Jos kysymys pakottaa päättämään, pistää päätöksen eteen, joudumme kysymään, mitä on päättäminen. Tai ainakin kysymään, mitä merkitsee päättäminen. Onko päätös aina meidän oma? Miten se tehdään? Eikö sitä ohjaa valmiit arvot, muiden laatimat normit?

Kun Jean-Luc Nancy analysoi päättämisen ongelmaa tai olemusta (teoksessaan Vapauden kokemus), hän puhuu hyvin abstraktilla tasolla: Aito päättäminen tapahtuu sellaisen mahdollisuuden edessä, että voi tehdä ”kaiken” tai ”mitä tahansa”, mutta päättäjä valitsee olla tekemättä ”kaiken” tai ”mitä tahansa”. Nancy ennakoi vastalauseen: ”Eihän tässä ole mitään sisältöä eikä normeja.” Filosofin mukaan ei ole koskaan ollutkaan, sillä päätös on tyhjä etiikasta; sisällöt ja normit ovat jotain, joista pitää päättää. Meidän täytyy päättää laista, poikkeuksista, tapauksista jne. Mutta itse päätöstä varten ei ole lakia tai poikkeusta.

Koska kysymys kysymisestä kytkeytyy päättämisen ongelmaan, esiin tulee tietty vaara, joka ei ole pelkästään valmis vastaus, valmis ohjelma. Kun perustavaan kyselyyn, suuriin kysymyksiin jumalasta tai järjestä annetaan vastauksia, nämä vastaukset muuttuvat ”uudeksi luonnoksi”, joksikin annetuksi. Tätä vastaan on kaksi toimivaa taktiikkaa. Ensimmäinen on kyseenalaistaminen. Siksi George Bataille kirjoitti: ”Ihmisen autonomia – hänen suvereenisuutensa – on sidoksissa siihen tosiasiaan, että ihminen on kysymys ilman vastausta.” Toinen taktiikka on kysymyksen hylkääminen, pidättäytyminen kysymystä jumalasta tai järjestä tai vastaavista asioista. Sillä tottakai lopulta on kysyttävä myös, onko tämä tai tuo hyvä kysymys. Mutta kysymys ei ole hyvä vain siksi, että siihen on löydettävissä vastaus. Sen hedelmällisyys mitataan toisella tavalla.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Toivosta ja epätoivosta

(Gilles Deleuze)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin "kaupungintalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto), torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 23.1.. klo 13.30. PAIKKA: Giovanni Pizzeria, C/Maestro Pedro Calvo, Kukon vieressä. AIHE: Aktiivimalli/ Katalonia ja Tabarnia

Eräs näytelmäkirjailija sanoi: ”Mikä minä olen toivoa antamaan tai sen pois ottamaan, tavallinen näytelmäkirjailija.” Kuvittelen, että olisi hyvä, jos tällainen asenne yleistyisi. Ihminen nauttii liian usein asemastaan tai kuvitelmasta, että voi ottaa toiselta toivon tai esiintyä pelastajana, toivon antajana. Molemmissa tapauksissa lähestymme poliittista vaaraa. Kauhean katastrofin maalaajat ja messiaat palvelevat toisiaan. Yhden totuuden ja ainoan ratkaisun, yleensä hyvin yksinkertaisen, laatijat pääsevät valtaan.

Tästä syystä on ymmärrettävää, että Gilles Deleuze, hyvin spinozalainen herra (Spinoza ei välittänyt toivosta) sanoi: ”Emme tarvitse toivoa, vaan uusia aseita.” Vaikeissa tilanteissa meille ei silti jää muuta kuin toivo. Tilanteet ovat vaikeita nimenomaan siksi, ettei ole aseita, ei ole välineitä tai keinoja. Eikä ole samantekevää, jääkö jäljelle toivo vai epätoivo. Ero on siinä, että epätoivossa ihminen alistuu, ei enää ylitä annettua todellisuutta. Toivo on jotain muuta. ”Vastarinta ei ole mitään muuta kuin toivoa”, kirjoitti René Char.

On ikävä paikka, josta haluamme ulos. Vaikea tilanne, joka on sietämätön. Silloin herää toive päästä ulos, nähdä jotain muuta. Mutta toivo ei ole sama kuin toive; se on mahdollisuus. On varottava mitä toivoo, varottava toiveitaan, mutta toivo on uusi alku, voimien elpyminen.

Yritän kysyä, mitä meille tapahtuu. Selvitän mitä vaaroja edessäni on. Se olisi silti turhaa, jos vain toteaisin, miten kauheaan paikkaan olen joutunut, millaiseen verkkoon, ansaan, joutunut.

Esimerkiksi ei tarvitse ottaa gulaggia eikä keskitysleiriä. Myös tavallinen arkipäiväinen elämä, sen rutiinit, sen pakottavat velvollisuudet voivat muodostua ahtaiksi, kutistaviksi. Voimme haluta ulos monotoniasta. Jokapäiväinen pikkusieluisuus on  sietämätöntä. Tällaisen elämän keskellä on silti turha vaipua epätoivoon ja valitukseen. Aina voi ihmetellä maailmaa ja elämää. Elämä ei ole aina miellyttävää eikä nautinnollista. Siinä on tuskaa. Se saattaa silti olla elämisen arvoista, jos osaa elää.

Kysymys toivosta ja epätoivosta – molempiin liittyvistä riskeistä – palautuu kysymykseen siitä, miten elää. Mitä on elämisen taito? Monesti filosofit ovat kiinnittäneet paljon huomiota sanaan taito. Mutta miten pitäisi tässä ymmärtää sana ”elää”?

Monet filosofit, teologit ja ajattelijat ovat lähestyneet kysymystä siirtyen elämän tuolle puolen, asettaen elämiselle jonkin ulkopuolisen päämäärän ja tarkoituksen. Entä jos sanan ”elää” ottaisi paljaana, tarkoittaisi sillä vain elämistä? Entä jos väittäisi, että ihmisen tulee omistautua kokonaan elämiseen? Silloin voisi sanoa, että ”tarkoitus” tai ”päämäärä” ei ole mitään transendentaalista: se on elämistä kokonaan, täydesti, mahdollisimman intensiivisesti. Taito olisi jotain, joka takaa sen. Tähän taitoon liittyisi toivo, koska se on voimien keksimistä myös vastoinkäymisissä.

Liittyykö tähän taitoon erityinen katse, erityinen ymmärrys? On ymmärrettävä mahdollisimman täsmällisesti, millaiseen ansaan on jäänyt kiinni. Ymmärryksen on silti mentävä eteenpäin, nähtävä miten ansa puretaan tai miten siitä pääsee irti. On siis ymmärrettävä, ettei jokin asiantila ole lopullinen tai välttämätön. Silmien eteen on nostettava toinen kuva: loputon vaihtelevuus. Elämme täydesti ja kokonaan vain nähden muutoksen, jonka sisällä olemme ja muuttuen itsekin koko ajan. On nähtävä, että tätä ratkaisevaa kysymystä ratkaistaan koko ajan, joka hetki. Muuten elämä menee ohi. Epätoivo on kuolema.

Niin kuin näette, en pyri antamaan toivoa tai ottamaan sitä pois. Puhun hyvää toivosta, koska sitä tarvitaan, jotta toimisimme ja jatkaisimme. Puhun toivon suhteesta elämiseen ja ymmärrykseen.  Lopulta palaan myös kysymykseen elämisen taidosta. Taito merkitsee tiettyä asennetta, mutta vaatii myös ymmärrystä ja voimia, jotka vain toivo meille suo. Kuvaukseni (jos se edes on kuvaus) voi olla huono ja se voi olla virheellinen. Tarkistakaamme se.

SAM SANDQVIST LUENNOI TORRE DEL MARISSA 27.1. AIHE: ILMASTONMUUTOS 2017 (päivitys). AIKA: KLO 16.30. PAIKKA: CON CORAZONMARI, C/Copo, Torre del Mar.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila