Pascal lyö vetoa

Pascal

Filosofiakahvilan aihe 19.3./20.3./21.3. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Blaise Pascal (1623-1662) oli ranskalainen matemaatikko, filosofi, mekaanisten laskimien ja todennäköisyysteorian yksi kehittäjä. Hän joutui liikenneonettomuuteen (hevosvaljaat syöksyivät sillalta alas, kun hevoset jostain syystä pillastuivat). Hän selvisi, mutta tulkitsi tapahtuman Jumalan varoitukseksi.

Matemaatikko, todennäköisyyslaskija ja uskonnollinen ajattelija samassa ihmisessä. Hän kysyi: “Onko parempi uskoa Jumalaan vai olla uskomatta?” Pascalin järkeily oli yksinkertainen. Jos joku päättää uskoa, ja Jumala on olemassa, hän voittaa pelastuksen. Jos Jumala ei ole olemassa, hän ei ole menettänyt mitään. Kun joku ei usko, hän ei voita mitään, jos hän oikeassa, mutta ollessaan väärässä, hän joutuu kadotukseen. Pascal, looginen ihminen, päättelee, että kannattaa lyödä vetoa Jumalan olemassaolon puolesta.

Tämä on ollut monien vitsien aihe. Pedro González Calero sanoo: “Löisin vetoa, ettei Jumala pidä Pascalin vetoa hauskana.” Tämä on erityisen hyvä vitsi jo siksi, että kirjoittajan käyttämä sana hauskuudesta (gracia) merkitsee teologiassa muuta, Jumalan armoa.

Minäkin pidin  ideaa vain kuriositeettina kunnes (hyvinkin) ateistinen filosofi Gilles Deleuze avasi toisenlaisen näkökulman. Hän korostaa, että Pascalin ideassa on olennaista kysymys, millainen olemisen tapa on oikea. Deleuze onnistui katsomaan asiaa toisesta näkökulmasta, vähemmän kliseisesti, koska hän kiinnitti huomionsa kysymykseen, ei vedonlyöntiin tai päättelyyn.

Yrittämättä olla yhtä terävä kuin Deleuze, lähtien hänen huomiosta, totean: Jos Pascalin koomisena pidetyn vedonlyönnin takana on todellinen ongelma, kysymys olemisen tavasta, Pascal saattaa tuoda esiin menetelmiä koskevan ongelman. Pascal lyö vetoa, koska meillä ei ole mitään valmista kriteeriä. Ehkä ei ole edes hyvä etsiä uutta kriteeriä, kuvitella sen mahdollisuutta.

Tämä ei tarkoita, että arviointi olisi mahdotonta tai tarpeetonta. Meidät voidaan yrittää pakottaa johonkin elämäntapaan tai normiin, joka on sietämätön, tuskaa aiheuttava. Meillä voi olla jokin esimerkiksi kauneuden kaanon, normi, jonka mielivaltaisuus on näytettävä ja ymmärrettävä. Maailma voi sanoa minulle: “Sinun on tehtävä itsestäsi yritys.” En ehkä halua sitä tai tämän imperatiivin mukaan eläminen merkitsi, että poissuljen elämästäni nautinnon, kauneuden, luovuuden muotoja.

Vaikka pitäisin kriteerin luomista mahdottomana enkä näkisi edes moisen pyrkimyksen toivottavuutta, joudun ajattelemaan, miten voisin arvioida yhden ja toisen olemisen tavan eroa. Miten voin sanoa mitään tärkeää, jos minulla ei ole kriteeriä? Joudunko lyömään vetoa?

Voi olla, että voin luoda ja keksiä kriteerejä, vaikkeivat ne kelpaisi kaikille. Niiden ei ehkä kuulukaan kuulua kaikille. Olemme erilaisia ja meillä on oikeus olla erilaisia. Ehkä siitä voisi luoda jo jonkinlaisen kriteerin.  Deleuze sanoo monessa teoksessaan, ettei totuuden käsite ole olennainen. Se ei tarkoita, ettei hän käyttäisi sanaa eikä ettei hän uskoisi jonkinlaiseen totuuteen, vaikkei sitä määrittelekään. Hän sanoo, että välttämättömyys, tärkeys ja kiinnostavuus ovat olennaisempia.

Deleuze sanoo yhdessä tekstissään (Pourparlers 1972-1990, 1990) mielenkiintoisen asian. Välttämättömyys, tärkeys tai kiinnostavuus eivät asetu totuuden sijalle, vaan mittaavat sanotun totuutta. Jos haluan, ettei sanottu ole merkityksetöntä, olennaista ei ole katsoa, onko se totta vai ei, vaan onko sen sanominen  tarpeellista tai jopa välttämätöntä. Nämä saattavat tuntua subjektiivilta asioilta, mutta ne eivät ole sitä täysin…

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Onko mittaa?

Gilles Deleuze

Olen rauhallinen ja siksikin hidas ihminen. Vuosien ajan olen pohtinut (silloin tällöin), että elämme ilman mittaa ja kriteeriä. Samalla olen ajatellut, että sellaisten löytäminen voisi olla arvokasta. Asia on käynyt mielessä, mutta olen jatkanut rauhallisesti matkaani, en ole menettänyt yöuniani.

Huomasin hiljattain kirjassa, joka minulla ollut vuosia, kohdan, joka voisi olla mielenkiintoinen näkökulma aiheeseen ellei peräti avain, ratkaisu.

Gilles Deleuze sanoo yhdessä tekstissään, joka on julkaistu teoksessa  Pourparlers 1972-1990, 1990 mielenkiintoisen asian. Hän sanoo niin kuin monessa muussakin monessa teoksessaan, ettei totuuden käsite ole olennainen. Deleuze´n mukaan välttämättömyys, tärkeys ja kiinnostavuus ovat olennaisempia. Välttämättömyys, tärkeys tai kiinnostavuus eivät asetu totuuden sijalle, vaan mittaavat sanotun totuutta.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Deleuze ja rakkaus

 

Deleuze

Spinozalaisen filosofin muistolle

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa Juande, Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Videopuhelutapaamiset (zoom) perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 1.12./2.12./3.12.

Gilles Deleuze (1925-1995) on nimi, jota ei ehkä heti liitetä rakkauteen. Hänet liitetään omaperäisiin kirjoihin filosofian historian hahmoista (David Hume, Baruch Spinoza, Henri Bergson jne.). Deleuze tunnetaan ontologina, joka puhui erosta ja moninaisuudesta, rihmastosta ja ajattelun kuvasta. Tarkempi lukeminen tuo esiin silti tosiasian, että rakkaus oli läsnä hänen ajattelussaan jo varhaisesta vaiheesta lähtien.

Marcel Proustia käsittelevä teos Proust et les signes (1964) on esimerkki. Tässä teoksessa rakkaus on herkkyyttä nähdä merkkejä. Rakastunut lukee rakastettua merkkinä. Merkki näyttää toisen tuntemattomana maailmana, moninaisuutena, mahdollisuuksien paljoutena.  Voisi ajatella, että Deleuze puhuu vain siitä, mitä rakkaus on Proustille tai mitä se merkitsee hänen teoksessaan Kadonnutta aikaa etsimässä. Mutta ehkä Deleuze puhuu Proustin kautta ja luo omaa teoriaa rakkaudesta. (Tämän puolesta puhuu se, että Deleuze viittaa Proustiin myös myöhemmässä tuotannossaan puhuessaan rakkaudesta.)

Hannah Stark on yksi harvoista, joka on tarttunut rakkauden teemaan ranskalaisajattelijan tuotannossa. Stark omistaa pienen osan Deleuze´n ajattelua koskevasta väitöskirjastaan (Deleuze´s Differential Ontology and the Problems of Ethics, 2010) rakkaudelle. Kirjoittaja korostaa, ettei rakkaus ole keskeinen teema filosofin tuotannossa, mutta silti tärkeä; siitä todistaa se, että Deleuze palaa siihen yhä uudestaan. Stark ei kuvaa ranskalaisherraa minään romantikkona. Deleuze´n asenne on kriittinen. Rajoittuneet kuvat ja käsitykset rakkaudesta on syytä särkeä ja hylätä, jos haluamme nähdä rakkauden, halun ja yhteyden uusia muotoja.

Yhdessä pääteoksessaan Différence et répétition Deleuze kirjoittaa, ettei ole olemassa rakkautta, joka ei alkaisi ilman mahdollisen maailman ilmestystä. Rakastaminen merkitsee sitä, että kehittää tuntematonta maailmaa rakastetussa – maailmaa joka hänessä on kehittymättömänä. Huomio tuo mieleen Proust-kirjan huomiot tuntemattomasta maailmasta rakastetussa. Se tuo mieleen myös argentiinalaisen Mónica Cragnolinin kirjoitukset Robert Musilista. Niissä rakkaus ei voi olla omistamista, joka muumioi toisen. Rakkaus ruokkii toisen muuttumista toiseksi; se näkee moninaisuuden toisessa.

Deleuze´n huomiot rakkaudesta – samoin kuin Mónica Cragnollinin  kirjoitukset Robert Musilista – saavat minut palaamaan kysymykseen todellisesta rakkaudesta. Jotkut näkevät puheen todellisesta rakkaudesta  eräänlaisena fundamentalismina, perusteluna tuhoisille kielloille ja rajoituksille. Se on silti ollut Platonista lähtien yksi suuria länsimaalaisia teemoja ja kysymys, jonka kautta ollaan ajateltu todellista elämää. Ajatus tai kuvitelma ei ole ihan niin yksinkertainen, että todellisen rakkauden kautta pääsee todelliseen elämään. Pikemminkin länsimaalainen ihminen on nähnyt, että se mikä tekee rakkaudesta todellista tekee myös elämästä todellista.

Jos olisi mieltä puhua todellisesta rakkaudesta, esittää sitä koskeva kysymys, olisi mahdollista löytää inspiraatiota myös nykyfilosofeista. Olisi hylättävä valmiit käsitykset. Rakkaus ei välttämättä ole sokea. Se näkee maailmoja ja mahdollisuuksia. Olisi myös tutkittava, miten välttää rakkauden muuttuminen omistamiseksi.

Ehkä kysymys todellisesta rakkaudesta on kaikkein hedelmällisin, jos lähdemme kehittämään rakkauden filosofiaa. Länsimaalainen ajattelu on korostanut paljon tiedon merkitystä, ja siksi epistelemologia on niin tärkeä osa filosofiaa. Kun joku haluaa kehittää rakkauden filosofiaa, sitä ei ehkä kannata kehittää vaihtoehtona tiedon filosofialle, yrittää tehdä sitä irrallaan muista kysymyksistä.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Toivosta ja epätoivosta

(Gilles Deleuze)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin "kaupungintalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto), torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 23.1.. klo 13.30. PAIKKA: Giovanni Pizzeria, C/Maestro Pedro Calvo, Kukon vieressä. AIHE: Aktiivimalli/ Katalonia ja Tabarnia

Eräs näytelmäkirjailija sanoi: ”Mikä minä olen toivoa antamaan tai sen pois ottamaan, tavallinen näytelmäkirjailija.” Kuvittelen, että olisi hyvä, jos tällainen asenne yleistyisi. Ihminen nauttii liian usein asemastaan tai kuvitelmasta, että voi ottaa toiselta toivon tai esiintyä pelastajana, toivon antajana. Molemmissa tapauksissa lähestymme poliittista vaaraa. Kauhean katastrofin maalaajat ja messiaat palvelevat toisiaan. Yhden totuuden ja ainoan ratkaisun, yleensä hyvin yksinkertaisen, laatijat pääsevät valtaan.

Tästä syystä on ymmärrettävää, että Gilles Deleuze, hyvin spinozalainen herra (Spinoza ei välittänyt toivosta) sanoi: ”Emme tarvitse toivoa, vaan uusia aseita.” Vaikeissa tilanteissa meille ei silti jää muuta kuin toivo. Tilanteet ovat vaikeita nimenomaan siksi, ettei ole aseita, ei ole välineitä tai keinoja. Eikä ole samantekevää, jääkö jäljelle toivo vai epätoivo. Ero on siinä, että epätoivossa ihminen alistuu, ei enää ylitä annettua todellisuutta. Toivo on jotain muuta. ”Vastarinta ei ole mitään muuta kuin toivoa”, kirjoitti René Char.

On ikävä paikka, josta haluamme ulos. Vaikea tilanne, joka on sietämätön. Silloin herää toive päästä ulos, nähdä jotain muuta. Mutta toivo ei ole sama kuin toive; se on mahdollisuus. On varottava mitä toivoo, varottava toiveitaan, mutta toivo on uusi alku, voimien elpyminen.

Yritän kysyä, mitä meille tapahtuu. Selvitän mitä vaaroja edessäni on. Se olisi silti turhaa, jos vain toteaisin, miten kauheaan paikkaan olen joutunut, millaiseen verkkoon, ansaan, joutunut.

Esimerkiksi ei tarvitse ottaa gulaggia eikä keskitysleiriä. Myös tavallinen arkipäiväinen elämä, sen rutiinit, sen pakottavat velvollisuudet voivat muodostua ahtaiksi, kutistaviksi. Voimme haluta ulos monotoniasta. Jokapäiväinen pikkusieluisuus on  sietämätöntä. Tällaisen elämän keskellä on silti turha vaipua epätoivoon ja valitukseen. Aina voi ihmetellä maailmaa ja elämää. Elämä ei ole aina miellyttävää eikä nautinnollista. Siinä on tuskaa. Se saattaa silti olla elämisen arvoista, jos osaa elää.

Kysymys toivosta ja epätoivosta – molempiin liittyvistä riskeistä – palautuu kysymykseen siitä, miten elää. Mitä on elämisen taito? Monesti filosofit ovat kiinnittäneet paljon huomiota sanaan taito. Mutta miten pitäisi tässä ymmärtää sana ”elää”?

Monet filosofit, teologit ja ajattelijat ovat lähestyneet kysymystä siirtyen elämän tuolle puolen, asettaen elämiselle jonkin ulkopuolisen päämäärän ja tarkoituksen. Entä jos sanan ”elää” ottaisi paljaana, tarkoittaisi sillä vain elämistä? Entä jos väittäisi, että ihmisen tulee omistautua kokonaan elämiseen? Silloin voisi sanoa, että ”tarkoitus” tai ”päämäärä” ei ole mitään transendentaalista: se on elämistä kokonaan, täydesti, mahdollisimman intensiivisesti. Taito olisi jotain, joka takaa sen. Tähän taitoon liittyisi toivo, koska se on voimien keksimistä myös vastoinkäymisissä.

Liittyykö tähän taitoon erityinen katse, erityinen ymmärrys? On ymmärrettävä mahdollisimman täsmällisesti, millaiseen ansaan on jäänyt kiinni. Ymmärryksen on silti mentävä eteenpäin, nähtävä miten ansa puretaan tai miten siitä pääsee irti. On siis ymmärrettävä, ettei jokin asiantila ole lopullinen tai välttämätön. Silmien eteen on nostettava toinen kuva: loputon vaihtelevuus. Elämme täydesti ja kokonaan vain nähden muutoksen, jonka sisällä olemme ja muuttuen itsekin koko ajan. On nähtävä, että tätä ratkaisevaa kysymystä ratkaistaan koko ajan, joka hetki. Muuten elämä menee ohi. Epätoivo on kuolema.

Niin kuin näette, en pyri antamaan toivoa tai ottamaan sitä pois. Puhun hyvää toivosta, koska sitä tarvitaan, jotta toimisimme ja jatkaisimme. Puhun toivon suhteesta elämiseen ja ymmärrykseen.  Lopulta palaan myös kysymykseen elämisen taidosta. Taito merkitsee tiettyä asennetta, mutta vaatii myös ymmärrystä ja voimia, jotka vain toivo meille suo. Kuvaukseni (jos se edes on kuvaus) voi olla huono ja se voi olla virheellinen. Tarkistakaamme se.

SAM SANDQVIST LUENNOI TORRE DEL MARISSA 27.1. AIHE: ILMASTONMUUTOS 2017 (päivitys). AIKA: KLO 16.30. PAIKKA: CON CORAZONMARI, C/Copo, Torre del Mar.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Miksi en ole filosofi?

Kun avaan jonkun filosofisen kirjan, minulla on usein tunne, ettei sillä ole mitään tekemistä kanssani. En edes vaivaudu kysymään ja tutkimaan, onko käsitellyt kysymykset pseudo-ongelmia. Ajattelen vain: Ne eivät ole minun ongelmiani. Kun joku nimittää minua filosofiksi, minulla on hämmentynyt olo. Nimitys tuntuu ansaitsemattomalta arvonimeltä ja myös jonkinlaiselta loukkaukselta.

Jos filosofiksi nimitetään ihmistä, joka on väitellyt alalta tohtoriksi, en ole filosofi. Jos nimityksen ansaitsee joku muu suuruus, ajattelija joka on liikauttanut jotain maailmassa, katson painivani eri sarjassa. Jotta voisi sanoa itseään filosofiksi, pitäisi varmaan tietää sitä ennen mitä filosofia on. Jos se on käsitteiden luomista (G.Deleuze), niin olen luonut aika vähän käsitteitä. Yritin luoda, melkein esimerkin omaisesti, yhden käsitteen: pinnallinen omistaminen. Lopulta se sai hyvin vähän vastakaikua ja se todellakin tuntuu toimimattomalta, hyödyttömältä tässä maailmassa, josta pitäisi selkoa tehdä. Jos filosofia on elämäntapa, valinta, jotain sellaista kuin se muun muassa Hadot´n mukaan oli antiikin maailmassa, niin en voi kehua itseäni filosofiksi: minua taitaa määritellä enemmän se, että ajan Mercedes Benz –merkkisellä autolla kuin ajattelu tai mielen tyyneys.

Monet 1900-luvun suuret filosofit – Heidegger, Arendt, Foucault – ovat kieltäneet olevansa filosofeja. Vaikka esimerkiksi Arendt tunnusti, kaikesta huolimatta, että Heidegger on aikamme suurimpia filosofeja. Fernando Savater on kieltänyt olevansa filosofi, sillä hän sanoo olevansa vain filosofian professori. Miten minä voisin siis nimittää itseäni filosofiksi, hyväksyä nimikkeen?

Hiljaa, kaikessa hiljaisuudessa, olen alkanut ajatella, että jos filosofialla on jotain merkitystä, se liittyy johonkin hyvin yksinkertaiseen, mutta vaikeasti harjoitettavaan asiaan: tarkkanäköisyyteen. Se on muutakin kuin että näkee selvästi; tarkkanäköisyys merkitsee sitä, että kykenee erottamaan, erottelemaan; se on erottamiskykyä. Jos ajattelen, että filosofian merkitys on tarkkanäköisyyden kehittymisessä, se ei tarkoita, että ajattelisin filosofian harjoittamisen olevan kontemplaatiota, katselemista. En ajattele, että filosofi on joku, joka kykenee erottamaan hyvän pahasta. Tarkkanäköisyys merkitsee filosofiassa sen muuttumista elämäksi. Filosofin elämä: huomiokyvyn elämää, joka kykenee koettelemaan, testaamaan, erottamaan.

Huomiokyvyn muuttuminen elämäntavaksi ei näy ja kuulu niinkään siinä, että ihminen istuisi kallion laella katselemassa eikä se ilmene puhumisessa, siinä tosiasiassa että puhuu niin sanotusti filosofisia. Se ilmenee ennen kaikkea kuuntelemisessa, tahdossa kuunnella. Miksi en ole filosofi? Se että puhun filosofisia, ei vielä todista, että olisin filosofi. Se ei vielä todista, että tahtoisin filosofiaa, suostuisin ajattelemaan. Jos ajattelen, että filosofia on huomiokyvyn, tarkkanäköisyyden, muuttumista elämäntavaksi, kysymys muuttuu. Kysymykseni on: Miksi en ole filosofi? Nyt se ei merkitse vain sitä, miksei nimitys sovi minulle käsitteellisistä, sosiaalisista tai psykologisista syistä. Nyt se merkitsee sitä, että etsin esteitä, omia esteitäni, omia rajoituksiani, syytä siihen etten kykene olemaan filosofi. Kun kysymys muuttuu tällaiseksi, olen kai jo ottanut ensimmäisen askeleen, liikahtanut kohti filosofiaa.

Kautta aikojen ollaan ajateltu, että filosofia vaatii harjaantumista. Se ei vaadi vain opintopisteitä; se vaatii, että todella lukee valtavan määrän kirjoja, omaksuu käsitteitä, oppii käyttämään niitä, kykenee perustelemaan johdonmukaisesti jne. Tämän seurauksena filosofiasta on tullut hyvin harvojen laji. Se ole vain elitistinen laji; se on oma maailmansa. Monet, joskus ihan hyvästä syystä, pitävät lajia turhana, samalla tavalla kuin golfia harrastamattomat pitävät golfia turhana ja turhan kalliina. Voi silti katsoa toisin, toisesta kulmasta. Lähes kaikki filosofoivat, ainakin joskus. Voisi jopa sanoa, että kaikki ovat filosofeja tai ainakin, että kaikki syntyvät filosofeiksi. Filosofia ei kuulu vain asiantuntijoille, tohtoreille. Siksi on olemassa filosofiakahvia. Se maksaa vain viisi euroa kerta.

Jos filosofia kuuluu kaikille, se ei kuulu kenellekään. Joku voi tulla ja sanoa: ”Olen filosofi.” Mutta silloin ainakin minussa herää pieni epäilys, toisin sanoen filosofi. Harjoittakaamme havaintokykyämme, kysykäämme, miten filosofin erottaa toisesta, joka ei ole filosofi. Missään tapauksessa eroa ei voi tehdä älyn tai oppineisuuden määrän mittaamisella. Pitäisi osata nähdä tahdon suunta, innostuksen määrä.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Merkit, kysymykset, ympäristö

Esitän eräänlaisen merkkiteorian, pienimuotoisen ja mahdollisimman yksinkertaisen. Lähteinä ja pohjana mm. Henri Bergsonin ja Gilles Deleuze´n esittämät ajatukset. Älkää kuitenkaan vetäkö heitä vastuuseen kömpelöstä ja yksinkertaisesta esityksestäni. Lopulta se mihin tähtään ei ole merkkiteoria, vaan sen soveltaminen, käyttäminen uusien kysymysten esittämiseksi.

Ajatelkaa tilanne, jossa joku kohtaa ympäristössään jonkun esteen, vaikeuden, ongelman. Tämä este, ongelma, muodostaa kysymyksen. Ihminen yrittää keksiä siihen ratkaisua, onnistuu tai on onnistumatta. Kun meidän ratkaisut, vastaukset, eivät enää toimi, syntyy uusi kysymys, me uudelleenproblematisoimme. Hämmennys, hämmentävä tilanne, umpikuja on aina kysymyksiä tuottava.

Ajatellaan tätä alkuperäistä tilannetta uudestaan merkkien näkökulmasta. Joku kohtaa esteen. Merkki tai merkit paljastavat esteen, tuovat ne eteemme. Mutta kulkeminen erilaisissa ympäristöissä voi olla ongelmallista siksi, että olemme vastaanottavaisia vain tietyille merkeille. Koira ja ihminen vastaanottavat erilaisia merkkejä, mutta myös ihmisissä on eroja.

Me olemme herkkiä, vastaanottavaisia vain tietyille merkkeille ympäristössä. Valmius vastaanottamaan orientoi meitä ei vain ympäristössä, vaan monissa elämään liittyvissä valinnoissa. Se joka on herkkä, kyvykäs vastaanottamaan merkkejä jostain materiaalista, esim. puusta, voi helpommin oppia puusepän ammatin. Rikospoliisi oppii lukemaan merkkejä ja jälkiä, jotka voiviat toimia johtolankoina rikoksen selvittämisessä. Lääkäri on joku, joka on oppinut vastaanottamaan merkkejä sairaudesta.

Kun olemme jokatapauksessa tavalla tai toisella rajoittuneita vastaanottamaan merkkejä, olemme tietyllä tavalla aina vähän lukkituneita; emme osaa uudelleenproblematisoida emmekä osaa problematisoida, koska emme edes näe esteitä, ongelmia. Kun emme osaa uudelleenproblematisoida, emme osaa myöskään väistää tai ylittää esteitä. Ihmisessä on silti, näin uskon, plastisuutta, muovautuvuutta. Hän voi tulla uudella tavalla herkäksi, vastaanottavaiseksi merkeille, joita hän ei ole aikaisemmin rekisteröinyt.

Me olemme liian passiivisia merkkien suhteen, mutta vielä passiivisempia itsemme tekemisessä uudella tavalla herkäksi. Me emme kiinnitä huomiota. Mikä kiinnittää huomion? Se mikä on kiinnostavaa. Kiinnostavaa on jokin odottamaton, tavanomaisesta poikkeava. Meidän on opittava kiinnostumaan.

Mitä tämä kaikki merkitsee? Sitä, että voidaksemme muuttua meidän täytyy oppia vastaanottamaan toisella tavalla ja löytämään ympäristöstä kiinnostavaa. Sekä vastaanottaminen (siis aisthesis) että kiinnostava ovat esteettisiä käsitteitä. Meidän etiikan täytyy olla esteettistä. Esteettinen merkitsee toisenlaisen vastaanottamisen kuvittelemista, sen kokeilemista, toisenlaista aistimista.