Merkit, kysymykset, ympäristö

Esitän eräänlaisen merkkiteorian, pienimuotoisen ja mahdollisimman yksinkertaisen. Lähteinä ja pohjana mm. Henri Bergsonin ja Gilles Deleuze´n esittämät ajatukset. Älkää kuitenkaan vetäkö heitä vastuuseen kömpelöstä ja yksinkertaisesta esityksestäni. Lopulta se mihin tähtään ei ole merkkiteoria, vaan sen soveltaminen, käyttäminen uusien kysymysten esittämiseksi.

Ajatelkaa tilanne, jossa joku kohtaa ympäristössään jonkun esteen, vaikeuden, ongelman. Tämä este, ongelma, muodostaa kysymyksen. Ihminen yrittää keksiä siihen ratkaisua, onnistuu tai on onnistumatta. Kun meidän ratkaisut, vastaukset, eivät enää toimi, syntyy uusi kysymys, me uudelleenproblematisoimme. Hämmennys, hämmentävä tilanne, umpikuja on aina kysymyksiä tuottava.

Ajatellaan tätä alkuperäistä tilannetta uudestaan merkkien näkökulmasta. Joku kohtaa esteen. Merkki tai merkit paljastavat esteen, tuovat ne eteemme. Mutta kulkeminen erilaisissa ympäristöissä voi olla ongelmallista siksi, että olemme vastaanottavaisia vain tietyille merkeille. Koira ja ihminen vastaanottavat erilaisia merkkejä, mutta myös ihmisissä on eroja.

Me olemme herkkiä, vastaanottavaisia vain tietyille merkkeille ympäristössä. Valmius vastaanottamaan orientoi meitä ei vain ympäristössä, vaan monissa elämään liittyvissä valinnoissa. Se joka on herkkä, kyvykäs vastaanottamaan merkkejä jostain materiaalista, esim. puusta, voi helpommin oppia puusepän ammatin. Rikospoliisi oppii lukemaan merkkejä ja jälkiä, jotka voiviat toimia johtolankoina rikoksen selvittämisessä. Lääkäri on joku, joka on oppinut vastaanottamaan merkkejä sairaudesta.

Kun olemme jokatapauksessa tavalla tai toisella rajoittuneita vastaanottamaan merkkejä, olemme tietyllä tavalla aina vähän lukkituneita; emme osaa uudelleenproblematisoida emmekä osaa problematisoida, koska emme edes näe esteitä, ongelmia. Kun emme osaa uudelleenproblematisoida, emme osaa myöskään väistää tai ylittää esteitä. Ihmisessä on silti, näin uskon, plastisuutta, muovautuvuutta. Hän voi tulla uudella tavalla herkäksi, vastaanottavaiseksi merkeille, joita hän ei ole aikaisemmin rekisteröinyt.

Me olemme liian passiivisia merkkien suhteen, mutta vielä passiivisempia itsemme tekemisessä uudella tavalla herkäksi. Me emme kiinnitä huomiota. Mikä kiinnittää huomion? Se mikä on kiinnostavaa. Kiinnostavaa on jokin odottamaton, tavanomaisesta poikkeava. Meidän on opittava kiinnostumaan.

Mitä tämä kaikki merkitsee? Sitä, että voidaksemme muuttua meidän täytyy oppia vastaanottamaan toisella tavalla ja löytämään ympäristöstä kiinnostavaa. Sekä vastaanottaminen (siis aisthesis) että kiinnostava ovat esteettisiä käsitteitä. Meidän etiikan täytyy olla esteettistä. Esteettinen merkitsee toisenlaisen vastaanottamisen kuvittelemista, sen kokeilemista, toisenlaista aistimista.

Kysymyksiin voi luottaa

Aina olen kysymyksistä kiinni pitänyt, niiden avulla irti päässyt. Olen sen myöntänyt ja kertonut, että rakastan kysymyksiä. Osaan kai jo väistää vastauksia. Ainakin lopulliset vastaukset karisevat.

Anja-Helena Kärkkäinen kirjoittaa yhdessä runossaan kokoelmassa Taivas kastelee maata: ”... en muistanut/ on kysyttävä, jos on tosissaan.” Vaikka etsisi keveyttä ja yrittäisi elvyttää kuolemanväsyneen huumorinsa, on uskottava johonkin, oltava tosissaan, sanottava tosissaan, puhuttava totta. Mitä se vaatii? On kysyttävä, jos on tosissaan.

Kysyminen on loputonta, pysähtymätöntä, päättymätöntä ja niiden avulla me teemme maailmasta epälopullisen, elämästämme keskeneräisen, elettävän. Myös Kärkkäinen irtisanoutuu runossaan vastauksista, kirjoittaa: ”Tietää kyllä ettei ole vastausta/ ja jos olisikin, epäilisi/ että voisi taas kysyä.”

Hän päättää runonsa yhden varman asian toteamiseen, antaa meille moton: ”kysymyksiin voi luottaa.”

Mitä on ajatteleminen?

Olen sanonut, että ajatteleminen on kysymistä, kävelemistä kysymyksen perässä. Kysyminen on – ainakin parhaimmillaan – horisonttien avaamista, ei välttämättä edes vastauksen etsintää, vaan sen taitavaa väistämistä. Ajatteleminen on problematisointia. Ihmisillä tai ihmisellä on vaikeuksia ja hän elää niiden kanssa vuosia tai vuosisatoja asettamatta kysymystä näistä vaikeuksista. Problematisointi on ongelmaksi tekemistä; oma toiminta, käyttäytyminen, asetetaan kyseenalaiseksi. Tämän seurauksena saadaan, etsitään vastauksia, ratkaisuja. Hyvinkin vastakkaiset vastaukset ovat, voivat olla, seurausta samasta problematisoinnista. Ajatteleminen on myös uudelleenproblematisointia, palaamista tuohon aikaisempaan, historialliseen problematisointiin ja sen muuttamista, pohtimista uudelleen.

Mutta tällä kertaa tahdon mennä vähän pidemmälle, puhua lisää ajattelusta, yrittää pohtia kysymystä ”mitä on ajatteleminen”, vaikka en pyrikään lopulliseen määritelmään. En tähtää määritelmään, vaan yritän hahmottaa maastoa, jossa ajattelu liikkuu, hahmottaa maastoa, jossa ”kävellään kysymyksen perässä”.

”Forma-de-vida” (elämäntapa tai elämänmuoto), elämä jota ei voi erottaa sen muodosta (zoe/bios), on jotain jolla on kiinteä yhteys ajatteluun. Ajattelu on – se voi olla – elämänmuoto, tapa ja se synnyttää sen, tavoittaa myös eri elämänmuotojen mahdollisuuksia. Ajattelua on siellä, missä tämä yhteys, intiimi yhteys elämäntapaan (muotoon). Eli toisin sanoen missä elämä on erottamaton muodosta, tavasta, siinä on ajattelua, oli se teoreettista tai käytännöllistä. Puhtaan teoreettista, elämästä irrotettua, ajattelua ei voi pitää ajatteluna; se on vain tiettyjen rituaalien mukaista prosessointia, ehkä tietynlaisen diskurssin synnyttämistä (joka käy aika automaattisesti, kun oppii ”säännöt” esim. akateemisessa maailmassa).

Ajattelu ja sen rajat, sen määritteleminen, on hyvin ”ajankohtainen” asia mm. tekoälyn kehittämisessä jne. Mutta en tarkoita tässä ajattelulla ”kalkylointiprosessia” enkä edes mahdollisesti itsenäisempää päättelyä, johon tekoäly pystyy tai johon sen tahdotaan pystyvän. Vasta sitten kun tietokone luo oman elämänmuodon, tyylin, käyttää vapautta, pystyy ajattelemaan niin että tulee melkein hulluksi tai tekee itsemurhan, on kyse ajattelusta. Ajatteleminen voi olla vaarallista, joskus sen pitää olla vaarallista. Mutta silti se etsii jotain muuta kuin kuolemaa: se etsii elämää, sen mahdollisuuksia.

Haluaisin puhua näin metaforisesti, koska ajatteluun kuuluu aina metaforisuus (käsitteet ja metaforat eivät ole niin kaukana toisistaan kuin joskus ajatellaan): Ajattelu on elehdintää, liikuntaa, jossa yhtä aikaa pysähdytään (pysähdytään miettimään minne ollaan astumassa) ja edetään (ei olla enää paikallaan, entisessä käsityksessä) mutta edetään mahdollisesti sivusuunnassa. Ajattelu on etäisyyden ottamista itseen (itseä katsotaan etäisyydestä, ylhäältä, etäännytetään itse siitä mitä ollaan tekemässä), mutta samalla se on intiimin, tai intensiivisen suhteen luomista itseen tämän ”etäännyttämisen” kautta.

Filosofia on taistellut Sokrateesta lähtien mielipidettä, doxaa, vastaan. Sokrates erotti doxan episteme´stä, tiedosta. Mielipide, siis käsitys (henkilökohtainen tai yleinen), jonka perusteet eivät riitä tekemään asiaa varmaksi, saattaa olla epäselvä käsite; tietenkin filosofia on täynnä ”käsityksiä”, jotka eivät ole varmoja. Eikä filosofian päämäärä ole ”tieto” (vaikka se ymmärrettäisiinkin mielipiteen vastakohdaksi), vaan tietynlainen elämäntapa. Doxa, yleinen uskomus, mielipide, oli jotain, jota retoorikot käyttivät hyväkseen vakuuttaakseen ihmisiä, siis manipuloidakseen heitä. Filosofia on tätä manipulointia vastaan. Pierre Bordieau, yksi 1900-luvun suurista sosiologeista, filosofinen sosiologi, puhuu doxasta ”itsestään selvänä pidettynä” eli se on jotain, jonka yhteisö tai yhteiskunta pitää itsestään selvänä. Ja ajattelu, filosofia, pyrkii hajottamaan itsestään selvänä pidetyn, kyseenalaistamaan.

Onko tyhmiä kysymyksiä?

Joku kysyi: Onko tyhmiä kysymyksiä? Minun oli jäätävä miettimään, en osannut vastata heti. En tiennyt mitä sanoa ja se on hyvä: minut pakotetaan ajattelemaan. Saattaa olla, että kysymys on tyhmä, jos vastaus on itsestään selvä, mutta kysymys on älykäs, jos se kysyy, miten siitä vastauksesta on tullut niin itsestään selvä.

En ajattele ja kysy, ovatko kysymykset tyhmiä vai älykkäitä; kysyn, ovatko ne hedelmällisiä. Rakastan kysymyksiä niin paljon, etten sano niitä tyhmiksi, vaikka ne vähän jopa idiootteja olisivatkin. Ajattelu on kävelemistä kysymyksen perässä. Me emme päätä, mihin menemme. Kysymys vie. Mutta vain se on vapautta, seikkailua. Kuljemme tuntemattomiin paikkoihin.