Kysymyksiä ja vastauksia

Bataille

George Bataille sanoo eräässä postuumissa ja keskeneräisessä tekstissä: "Kysymys ilman vastausta. Ehkä. Mutta ilman vastausta kysymys katoaa." Tämä yhteydestään irrotettu tekstikatkelma pysähdyttää minut miettimään kysymyksiä ja vastauksia, niiden vaihtelevia suhteita.

Monta kertaa kysymys vaatii vastausta. Yhtä monta kertaa tiedämme jo etukäteen, ettei kysymykseen saada vastausta, ainakaan lopullista.

Joskus olen yrittänyt selventää tieteiden ja filosofian samankaltaisuutta ja eroamista kysymysten ja vastausten luonteen kautta. Keskimäärin tieteessä esitetty kysymys (jos se on mielekäs) vaatii vastausta. Sen saamiseen ei välttämättä (vielä) ole metodia. Tiedemies voisi kuitenkin sanoa, että kysymys, johon ei voi olla vastausta (tulevaisuudessakaan, kun laitteemme ja menetelmämme ovat kehittyneet) ei ole hyvä kysymys. Filosofiassa tilanne ei ole ihan näin yksinkertainen. Tai se on paljon yksinkertaisempi. Filosofiassa annetaan tietynlaisiin kysymyksiin vastauksia niin kuin tieteessä, mutta samalla se kysyy jotain erilaista kuin tieteessä.

Olen käyttänyt runoilija Edmond Jabèsin määritelmää ajattelusta: "Ajatteleminen on kävelemistä kysymyksen perässä." Niin tiedemies kuin filosofikin tekee näin: katsoo, mihin kysymys vie, antaa sen viedä. Tiedemies voi ainakin kuvitella pääsevänsä maaliin. Filosofi joutuu aloittamaan aina uudestaan.

Olen käyttänyt tällaista esimerkkiä filosofisesta kysymyksestä: "Miten minun pitäisi elää?" Vastaukset tähän kysymykseen eivät ole tieteellisen metodin saavutettavissa. Jos vastaamme kysymykseen esimerkiksi lääketieteellisestä näkökulmasta, kadotamme jotain kysymyksen luonteesta, esim. sen eettisen aspektin. Huomamme myös, että potentiaaliset vastaukset tähän kymykseen ovat eriluontoisia kuin tieteessä annetut vastaukset. Missään nimessä vastaus ei voi kaikkialla ja aina olla sama.

Bataillen tekstikatkelmassa annetaan yksi mielenkiintoinen tapaus, joka (tämä on hypoteesini) toistuu usein filosofian historiassa. Kysymys jää ilman vastausta ja siksi kysymys katoaa. Olisi mielenkiintoista kirjoittaa edes yksi filosofian historian luku tästä näkökulmasta, katsoa sitä kysymysten ja vastausten muuttuvien suhteiden, kysymysten ja vastausten syntymisen ja kuolemisen näkökulmasta... P.S. Jos kiinnostaa karma, tästä linkistä löytyy Reijo Ruotsalaisen tuore, raikas ja barbaarinen tulkinta asiasta

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

P.S. Jos kiinnostaa karma, tästä linkistä löytyy Reijo Ruotsalaisen tuore, raikas ja barbaarinen tulkinta asiasta

https://drive.google.com/file/d/1L-XugUOrzXesn7AnE3mgJfAcJWMvxqXO/view

Vastaus

 

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa Juande, Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Videopuhelutapaamiset (zoom) perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 8.12./9.12./10.12.

Kysymyksen ja vastauksen suhde täytyy ajatella uudestaan. Se ei ole koko ajan samanlainen kuin koulussa. Opettaja kysyy kysymyksen, oppilas vastaa. Vastaus on oikea tai väärä. Tämä on vain yksi tapaus ja erityinen tilanne.

Olemme jossain tilanteessa ja vastaamme toiminnallamme tilanteen vaatimuksiin. Me vastaamme tilanteeseen, emme ratkaise lopullisesti mitään ongelmaa. Joku kävelee polulla ja potkaisee varpaansa kiveen. Hän potkaisee toisen varpaan kolmanteen kiveen ja ensimmäisen varpaan toisen kerran kolmanteen kiveen. Polun reunalla ei ole rinnettä. Kävelijä kysyy; ”Mistä nämä kompastuskivet ilmestyvät?” Tässä esimerkissä kysymys on vastaus. Se ei ole ratkaisu. Kysymys on vastaus samassa mielessä kuin toiminta (esimerkiksi kiven kiertäminen) on vastaus tilanteeseen.

Filosofia vastauksena on samantapainen, vaikkei täysin samanlainen kuin kävelijän kysymys. Myös filosofin vastaus on kysymys. Hän vastaa nostamalla esiin ongelman. Kävelijän kysymys saattaa haihtua fatalismin voittaessa. Kysymys unohtuu, kun kävelijä ei voi löytää vastausta kysymykseen eikä vähentää kompastuskivien määrää. Filosofin kysymys pysyy. Sen perässä kävellään. Jos käveleminen ei enää tuota mitään, filosofi luo uuden kysymyksen. Vastaus kysymykseen on uusi kysymys tai kysymyksen uusi muotoilu. Filosofin erottaa tavallisesta ihmisestä vain sinnikkyys.

Meillä on siis tapauksia, joissa vastaus ei ole oikea vastaus opettajan kysymykseen tai arvoituksen ratkaisu, vaan etäisyyden ottamista tilanteeseen. Kun joku esimerkiksi kysyy itseltään, miten pitäisi elää, hän ei vain yksinkertaisesti anna lopullista vastausta, vaan astuu itsensä viereen, katsoo miten elää tässä ja nyt.

Vastaamme ongelmaan, mutta ongelma ei ole vain dilemma tai arvoitus, joka ratkaistaan. Ratkaisu on lopullinen, vastaus aina väliaikainen ja kyselevä. Vastaajan toiminta on kyselevää, sillä mukana on kysymys ongelman olemassaolon syistä, olosuhteista joissa se nousee esiin. Mukana voi olla kysymys myös siitä, pitäisikö ongelma muotoilla toisin tai miten voisimme päästä ulos ongelman määrittelemistä mahdollisuuksista eli kysyä, miten ja missä jokin muu olisi mahdollista.

Filosofin kysely ja hänen tapansa vastata eivät ole toiselta planeetalta. Hän tekee sitä mitä muutkin ihmiset joutuvat tekemään. Filosofi vain tekee sitä enemmän tai intohimoisemmin, siinä kaikki. Ihminen joka tekee itsestään eettistä olentoa, pyrkii esimerkiksi vastaamaan tilanteeseen vastuullisesti, tarvitsee ajattelua, etäisyyden ottoa ja kyselyä.

Vastausta ei vaadi vain kysymys, vaan myös kutsu tai vaatimus. Edessämme ei ole vain opettajaa vaatimassa vastausta.  Kysymykset, kutsut, vaatimukset ja vastaukset ovat tapahtumia ihmisten välillä. Joissakin tapauksissa näemme, että vastauksen luonteessa on mukana muutakin kuin vastaajan kyselevyys, pysähtyminen ajattelemaan, pyrkimys nousta katsomaan tilannetta yläpuolelta tai ikuisuuden näkökulmasta.  

Venäläistä kirjallisuutta, Mihail Bahtinin ajattelua ja spirituaalisuutta (life of spirit) tutkinut professori David Patterson puhuu läsnäolon ongelmasta. Läsnäolo merkitsee Pattersonin mukaan sitä, että ihminen käy yksiin sanojensa kanssa. Hän sanoo, että tämä on kytköksissä toiseen ongelmaan ja kysymykseen: Voiko ihminen vastata? Kun ihminen kykenee vastaamaan, hän voi sanoa: ”Olen tässä.” Ehkä tässä läsnäolossa näemme eettisen eroavuuden yhden ja toisen vastauksen välillä...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Terätön veitsi

Valmistaudun filosofiakahvilaan, vaikkei ole varmaa, voiko sitä pitää.

Valmistaudun etsien näkökulmia. Avaan päätäni tapahtumille ja ajatuksille. Luen kirjoja ja artikkeleita. Välttelen akateemisuutta ja turhaa oppineisuuden esittelemistä filosofiakahvilan alustuksissa. Se ei tarkoita, etten lukisi akateemista filosofiaa, esimerkiksi väitöskirjoja. Joskus tämä työ turhauttaa ja tekee kärsimättömäksi. Luen 600-sivuisen kirjan ja löydän yhden lauseen, joka voisi olla polku tai siemen uudelle kysymykselle. Toisinaan ei löydy sitä yhtäkään lausetta.

Turhautumisen hetkellä tulee epäilys. Ehkä minun omat alustukseni, lyhyet puheeni, ovat yhtä hedelmättömiä. Tällainen epäilys tekee epätoivoiseksi, koska toiveeni on, että todella kysyisin jotain, kyseenlaistaisin, toisin esiin näkökulman. 

Suurin toiveeni on, epätoivon keskelläkin, että löytäisimme välineitä tai työkaluja, veitsen esimerkiksi. Turhautuminen ja epätoivo pistää ajattelemaan Georg Lichtenbergin vuonna 1798 julkaisemaa artikkelia H.S:n talossa ensi viikolla huutokaupattavien esineiden luettelo. Luettelossa oli esine, joka sai André Bretonin hyppimään innosta: terätön veitsi, josta puuttuu kahva. Minua ei naurata. Jos etsin työkaluja ja aseita, tuo ei minulle kelpaa...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

Pieni kysymys

Onko hyve muka mukautumista? 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kysyminen on tapa olla olemassa

Kysyminen on tapa olla olemassa. Siinä meistä tulee keskeneräisiä. 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kysymysmerkki

Kuvitellaan, että joku opettaa filosofiaa. Sitä ei tarvitse edes kuvitella. Jotkut uskovat opettavansa sitä.

Leikitään opettajan sanovan: "Platon opetti kysymään kysymyksiä." Oppilaille tulee kokeiden aika. Filosofian kokeen ensimmäinen kysymys on: "Mitä Platon opetti?"

Mikä on oikea vastaus? Oikea vastaus on: "Platon opetti kysymään  kysymyksiä." Mutta onko oppilas oppinut filosofiaa? Voiko sitä sanoa oppimiseksi, jos toistaa sen mitä opettaja on sanonut? Parempi vastaus olisi: "Opettiko Platon kysymään kysymyksiä?"

Olen lukenut filosofian opettajasta, joka opetti tämän: "Platon opetti kysymään kysymyksiä." Kun tuli kokeiden aika, oppilaiden tehtävä oli esittää opettajalle kysymyksiä. Ehdottomasti parempi järjestely. Oppilaat kysyivät: "Miten korjaat kokeet?"

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kuka päättää puolestasi?

Ääniviesti kuultavissa seuraavasta linkistä

https://soundcloud.com/pasi-f-rm/kuka-paattaa-puolestasi

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kuka saa valittaa?

(William Blake: Job´s Tormentors)

Joskus, aika usein, valitetaan, että kaikki vain valittavat. Tämä on arvostelun aihe: ei saisi valittaa. Kovin tarkasti ei ilmaista, miksei saisi. On ainakin kahdenlaista syytä moitteeseen. Ensimmäinen syy on se, että valittaminen lisää kielteisiä tuntemuksia, se myrkyttää ympäristöä; ei etsitä tietä ulos, ruikutetaan vain. Toinen syy arvostella valittamista on se, ettei valittajan katsota olevan oikeuttu siihen; hän ei ole tarpeeksi kurja, tarpeeksi sairas tai köyhä – joku on aina kurjempi, sairaampi, köyhempi.

Joskus kieltämättä vaikuttaa siltä, että valittaja on täynnä omaa surkeuttaan ja tahtoo levittää sen kaikkialle minne voi. Tällainen pienen, pahimmassa tapauksessa alhaisen ihmisen valitus on toista lajia kuin runoilijan voihke ja huokailu. On eri asia, jos valitus kumpuaa sisällä olevasta myrkystä tai jos sen tarkoitus on uudistaa kieltä, antaa ihmisen kodittomuudelle ääni, muuttaa ihmistä.

Monta kertaa herää epäilys, että kaikessa ajattelussa on ainakin naamioituneena valitusta – että ajattelun lähde on tuska ja ahdistus. Gilles Deleuze huomasi, koki, että filosofien käsitteissä on huutoa. Descartes kirjoitti: Cogito, ergo sum. Tässä on mukana huuto, lähes epätoivoinen: Varmuus! Varmuus!

Kuka saa valittaa? Ehkä filosofitkin saavat valittaa. Heillä saattaa olla hyvät syyt. Tuska synnyttää kysymyksiä. Tuska antaa oikeuden kysyä, myös valittaa, ainakin joskus. Silti on niin, että filosofoiminen on ponnistelua kohti toista kysymystä; irtaantuminen tuskasta, valituksesta, on kysymyksen jättämistä, sen muuttamista. Valitukseen liittyvä kysymys voi olla oikeutettu siinä mielessä, että tuska on todellista. Kysymys voi silti ylläpitää, ruokkia tuskaa, tehdä siitä kaksinkertaisen – aivan turhaan.

Voi olla liioiteltua vaatia, että ajatteleminen tekisi meidät onnellisiksi, mutta ehkä olisi syytä tehdä ajattelusta iloisempaa, hyväntuulisempaa. Ehkä filosofia silloin voisi päästä maineestaan raskautena, tekisi askeleesta kevyemmän...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kysymyksistä ja niiden muotoilusta

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Joku kysyy: ”Miten minun (meidän) pitäisi elää?” Ei ole merkityksetöntä, miten muotoilee kysymyksensä. Tämä kysymys, jota jotkut pitävät jollakin tavalla ”alkuperäisenä” filosofisena kysymyksenä, ei ole sama kuin joidenkin toistama: ”Miten minun pitäisi toimia?” Etsintä on eri suunnassa, kuljetut polut erilaisia.

On mielenkiintoista kiinnittää huomiota sanaan ”miten”.  Etsinnän tai keksinnän kohde ei ole jokin esine, vaan modus, tapa. Tämä ”miten” ei ole olennainen vain tällaisissa ikivanhoissa eettisissä pohdinnoissa. Joskus kysytään ”miksi”, sillä monet kaipaavat selityksiä, mutta ”miten” saattaa olla strategisesti mielenkiintoisempi kysymys, sillä kun tiedämme miten jokin asia on tehty, tiedämme paremmin, miten se voidaan purkaa.

Monta kertaa filosofit ovat kysyneet, mitä on kauneus tai mitä on oikeudenmukaisuus. Kun muotoilu on tällainen, halutaan etsiä olemusta, jotakin ikuista. Tässä on mukana kovin paljon oletuksia, erityisellä tavalla metafyysisiä oletuksia: halutaan ajatella, että on jotakin pysyvää olemista, olemuksia, identiteettejä. Jos esimerkiksi kysymys alkaa sanoilla ”missä” tai ”milloin” kiinnitetään huomiota enemmän olosuhteisiin, tapahtumiin, prosesseihin – tai niin kuin filosofit saattaisivat sanoa tulemiseen...

Joku kysyy: ”Miten minun (meidän) pitäisi elää?” Voimme kiinnittää huomiomme myös sanaan ”pitää” ja pohtia, onko se kaikissa tapauksissa oikea sana, onko se mahdollinen sana. Se että joku tuntee, että täytyy (pitää) tehdä jotain, on mielenkiintoista. Sellainen tunne on tunne välttämättömyydestä. Kuitenkin etiikka on mahdollista vain vapaudessa.

Se joka kysyy, miten pitäisi elää, on maailmassa, keskellä kaikkea, yhteydessä kaikkeen. Epäilemättä hän tuntee välillä, ettei kysymyksellä ole väliä, sillä hän elää niin kuin voi. Näinä epäilyksen ja tuskan hetkinä hän saattaa kysyä myös: ”Miten voisin elää?” Tämä saattaa olla parempi kysymys, tärkeämpi: kysymys mahdollisuudesta ja mahdollistamisesta.

Ei ole merkityksetöntä, miten muotoilee kysymyksensä. Kysymys vie meitä paikkoihin ja mihin se vie, on seurausta siitä miten on muotoillut kysymyksensä. On siis syytä tarkistaa, miten kysyy, miten muotoilee kysymyksensä. Se vaikuttaa siihen, missä olemme, minne joudumme. On myös niin, että joitakin kysymyksiä voi esittää vain tietynlaiset ihmiset, tietyllä tavalla olevat olennot. Siksi voi kysyä ja on syytä kysyä: ”Kuka kysyy?”

Ideoista, ajatusrakennelmista ja teorioista keskusteltaessa kiinnitetään yleensä huomiota sisältöön. Tämä on sekä ymmärrettävää että tarpeellista, mutta silloin keskustelu muotoutuu usein opilliseksi ja poleemiseksi. Huolen aihe on se, onko teoriassa joku ristiriitaisuus tai onko joku opin kannattaja oikeaoppinen. Kyse on sodasta ja kuulustelusta. ”Oletko sinä oikea marxilainen?” kysytään. Todellinen arvo ja merkitys ideasta tulee esiin kuitenkin vasta, kun tulee esiin modus, tapa. Merkityksellistä ei ole marxilaisuus tai kantilaisuus sinänsä, vaan se, miten on marxilainen tai kantilainen.

Filosofien pakkomielle on totuus. Totuus tai idea, joka on hyvä, ristiriidaton ja kaunis, ei sinänsä takaa mitään. Olennaista on se, millainen on suhteemme totuuteen. On mahdollista, että teemme totuudesta jotain, joka kiinnittää ja jämähdyttää maailman tai voi olla, että teemme totuudesta voiman, joka muuttaa meitä. Jos joku kysyy, miten hänen pitäisi elää, hän luo samalla suhdetta totuuteen. Se mitä hän tietää todeksi, vaikuttaa siihen, miten hän ajattelee oikeasta elämästä. Filosofien pakkomielle on siis oikeutettu. Mutta on tutkittava, millaisen muodon pakkomielle saa.

Kysyminen, yhteisyys ja jakaminen

 (Mirkka Rekola)

Mirkka Rekola, runoilija ja ajattelija, kirjoittaa: ”Kysymys, johon ei saa vastausta, kysymys joka kuljettaa jo mukanaan omaa kodittomuuttaan, voi viedä uudelle seudulle. Se ei olekaan enää pelkästään minun kysymykseni, se saa suuremmat silmät.” Sanat ovat hänen teoksestaan Muistinavaruus, kirjoituksia, puheenvuoroja.

Rekolan huomio on mielenkiintoinen. Kysymys on polku tai se voi olla sitä; se voi viedä uudelle seudulle. Se ei ole mikä tahansa kysymys. Siihen ei saada vastausta. Sitä ei ehkä saada, koska sitä ei voi saada. Kun kysytään, miten meidän pitäisi elää, siihen ei voi antaa samanlaista vastausta kuin ajan tai seuraavan viskibaarin sijainnin kysymiseen. Silti tällainen kysyminen ei välttämättä ole turhaa, koska se voi viedä uudelle seudulle.

Kysymyksen esittäminen, sen ääneen lausuminen ja julkistaminen, tekevät siitä muuta kuin henkilökohtaisen. Siitä tulee yhteinen. Yhteisyys – se mistä pitäisi huolehtia – syntyy kysymyksestä, sellaisesta johon ei saada vastausta. Yhteisestä huolehtiminen, johon kuuluu ratkaisujen ja päätösten teko, ei ole vastaamista, lopullisen vastauksen antamista. Se on vastaamista, joka pitää kysymyksen avoimena. Päätösten teko ei olisikaan päätymistä johonkin tulokseen, vaan kysymyksen pitämistä mukana, elämistä sen kanssa.

Kysymyksen muuttuminen yhteiseksi merkitsee, että kysymys saa suuremmat silmät; sillä ei ole enää yhden, eristyneen ihmisen silmiä. Kun kaksi ihmistä kohtaavat toisensa ja toinen kertoo hänen mieltä vaivaasta kysymyksestä, tarkoitus ei ole välttämättä löytää vastausta, vaan nämä suuremmat silmät. Tällä tavalla yhden yksinäisen henkilökohtaisesta ongelmasta tulee yhteinen, siis poliittinen.

Poliittisen merkitys on siis jakaminen. Kyse ei ole yhteisen tien etsimisestä ja löytämisestä, tien ja polun jakamisesta. Meidän ei tarvitse elää samalla tavalla kuin toisten, vaikka jakaisimme jotakin. Se mitä jaetaan, ei ole tie, vaan kenttä. Kysymys luo tilan. Me jaamme sen ja teemme sen. Kun annan toiselle tilaa, annan sitä itselleni. Vasta kun annan tilaa, synnytän sen.

Monta kertaa kokemuksemme, yksinäisyydessä eletyt ja kärsityt, saavat todellisen merkityksensä, kun ne irtaantuvat meistä, pääsevät subjektivisuutemme ulkopuolelle, yhteyteen muiden kanssa. Siksi on hyvä kysyä ja tehdä se julkisesti. On hyvä puhua, jakaa. Voimme saada suuremmat silmät. Ne eivät ole enää meidän. Kysymys näkee enemmän kuin mitä näemme ja me sen myötä; meistäkin tulee suurempia.

Teen kysymyksestä elämäntapaa. Kysyn – esimerkiksi – miten minun pitäisi elää. Kokeellinen vastaukseni on: kysyen, myös ääneen, odottamatta muiden vastausta, pitämättä omiani lopullisina, kulkien kohti uusia seutuja.

Uusi seutu. Millainen se on? Se on vielä hämärä. Ehkä se on autiomaa. Mutta autiomaa ei ole paha, kurja tyhjyys. Se on tyhjä sivu, joka tekee sanan mahdolliseksi. Se on paikka, missä jonkun huuto kuullaan. Voi olla, että se on minun oma huutoni, pyyntöni: ”Jättäkää minut rauhaan.” Hyvä autiomaa, paikka jossa olen vihdoin yksin.  

Väärinkäytös, hyväksikäyttäminen, on kentän omimista itselleen, tilan viemistä toiselta; se tekee mahdottomaksi toisen olla yksin, elää omalla tavallaan, oman rytminsä mukaisesti.

Kun joku kysyy, miten hänen pitäisi elää, hän esittää vaatimuksen mahdollisuudesta elää omalla tavallaan. Tämäkin vaatimus on poliittinen. Tässäkin on mukana yhteinen kysymys. Miten elää yhdessä? Miten löytää hyvä yksinäisyys? Nämä kysymykset kulkevat yhdessä.

Elää kysyen, haluten uudelle seudulle, on vaeltamista. Ajattelun tehtävä: panna liikkeelle...

Ongelmat

Olen luvannut, että filosofiakahvila kehittyy tai ainakin muuttuu. Sen lisäksi, että tuon mukanani aina omia muistiinpanojani, joiden ainoa tarkoitus ja tehtävä on toimia keskustelun avaajana, osallistujilla on lupa tuoda esiin omia ongelmia.

Olen koko ajan pitänyt kiinni periaatteesta, että minä en ole kukaan päättämään siitä, mikä on filosofinen ongelma. Tähän on yksinkertainen syy: filosofit eivät ole koskaan olleet kovin yksimielisiä asiasta. Filosofia ei ole tiede. Tiedemiehet voivat olla erimielisiä mustista aukoista tai muusta, mutta he ovat varsin yksimielisiä siitä, mitä on tiede. Filosofia on ajattelua, joka pohtii omaa olemustaan, ei sitä tunne siis.

On tehtävä muutama huomio työskentelyn lähtökohdista. Me emme voi etukäteen, heti ja samantien todeta, onko joku todellinen ongelma vai ei. Meidän täytyy tutkia sitä. Tätä on filosofisuus: valmiutta tutkia, arvioida. Arvioinnin tarkoitus on lopulta kuitenkin selvittää, onko kysymys hyvä, onko sen takana pseudo-ongelma vai todellinen ongelma.

Kun tutkimme ongelmaa, meidän on hyväksyttävä se, ettemme ole ratkaisemassa ongelmaa, vaan tutkimassa sitä. Mahdollisesti onnistumme – onnellisessa tapauksessa – luomaan siihen uusia näkökulmia, mahdollisesti muotoilemaan kysymyksen uudestaan.

Filosofinen arviointi on jotain muuta kuin psykologia. Emme ole piirtämässä kuvaa kenenkään henkisestä tilasta. Olemme kysymässä eettistä kysymystä siitä, miten pitää elää, millainen suhde luoda itseensä ja millainen suhde luoda toisiin. Tätä kysymystä voisi lähestyä epäfilosofisestikin. Filosofisuus on sitä – ainakin hyvin usein – että tutkitaan sitä, mikä mahdollistaa pääsyn totuuteen. Tutkimme ajattelutottomuksia.

Tämä ei ole ristiriidassa sen kanssa, että sanon filosofian olevan ”elämäntapa” ja sanon sen olevan ”harjoitusta”. Filosofia arvioi elämäntapoja ja harjoituksia, tutkii, millaisia ne ovat ja miten ne erottavat totuuden ja valheen tai totuuden ja harhan, millaisia ajattelutottomuksia olemisen tapaan liittyy. Kysymykset, joiden kautta yritän lähestyä ongelmia koskevat elämäntapaa. Onko tämä elämäntapa tai harjoitus sellainen, että se auttaa pääsemään totuuteen? Millainen totuus minulle on mahdollinen, jos elän näin tai noin? Millaisia arvoja tämä tai tuo olemisen tapa synnyttää?

Kysymykset koskevat usein kärsimystä tai tuskaa. Tuska synnyttää kysymyksiä ja myös oikeuttaa kysymään. Meidän tehtävämme ei ole määrätä lääkettä, vaan katsoa, millainen kysymys on, millaisissa olosuhteissa se esitetään, mikä panee kysymään. Etsimme tietä ulos, yritämme ajatella toisin, päästä toiseen maisemaan.

Filosofia elämäntapana

Filosofia on ja se voi olla tapa elää. Kuka tahansa joka valitsee itselleen elämäntavan ja muokkaa elämäänsä ei silti ole filosofi; se on tietynlainen elämäntapa, jossa ajattelu ja rakkaus ajatteluun saa erityisen intensiivisen muodon. Kysymyksestä, kysymisestä, tehdään elämäntapa. Tässä ei sanan tavanomaisessa mielessä etsitä ratkaisua, vaan uutta kysymystä. Ratkaisu on ongelman uudelleenmuotoilu.

Filosofian, etiikan, alkuperäisiä voimallisia kysymyksiä oli kysymys siitä, miten pitää elää. Filosofia on siis tähdännyt elämäntapaan, toisenlaiseen elämään. Elämäntapa on ratkaisu, vastaus. Tätä Wittgensteinkin varmaan tarkoitti, kun sanoi: Pitää elää niin, että se mikä on ongelmallista katoaa. En muotoilisi asiaa näin, vaan toisin: Täytyy elää niin, että syntyy uusia ongelmia.

Vaikka keskustelun filosofiasta elämäntapana aloitti ranskalainen Pierre Hadot 70-luvulla, idea on saanut paljon vastakaikua mm. amerikkalaisessa filosofiassa. Esimerkiksi Richard Shusterman (jonka tausta on analyyttisessä filosofiassa ja amerikkalaisessa pragmatistisessa filosofiassa) puhuu filosofiasta elämätapana, joka on muutakin kuin teoriaa; se on ”art of living” (elämäntaito, elämisen taide). Teoksessaan Practising Philosophy Shusterman käyttää esimerkkinä filosofisesta elämästä mm. mainittua Wittgensteinia, joka koki akateemisen maailman filosofiset pohdinnat liian kapeiksi, koska hänen mukaansa filosofin ylin periaate tai käsky on: ”Elä hyvin.”

Myös oma lähtökohtani on samantapainen. Näiden muistiinpanojeni punainen lanka on ajatus askeesista ja ethoksesta. Askeesi, harjoitus, tekee jostakin totuudesta tai periaatteesta ethoksen, olemisen tavan, ja ethos ei ole olemus, vaan modus, tapa, ”toinen luonto”. Olennaista eivät ole ominaisuudet eivätkä omaisuudet; olennaista ei ole olemus, vaan modus, tapa. Tärkeä kysymys ei ole ”mitä”, vaan ”miten”. Filosofisessa elämäntavassa on olennaista ongelmien keksiminen ja pseudo-ongelmien poispyyhkiminen.

Olkoon tämä tällainen metodinen huomautus, vaikka ilmaisu on liioitteleva, vähän liikaa lupaava... Me kysymme usein miksi – ja vielä pahempaa: me kysymme, miksi minä. Kun ryhdymme omasta mielestämme henkeviksi, kysymme mitä. Mutta kun kysymme ”mitä”, etsimme olemusta, ja olemus on fiktio ja ansa.

Puolustan myös sanoja ”kuka”, ”missä”, ”milloin”. Tähän on yksinkertainen syy. Nämä ovat hyviä kysymyssanoja, koska ne yrittävät tuoda esiin jotakin tapahtumista. Näin ajattelun tavoitteena ei ole paljastaa ikuista olemusta, vaan tapahtuma ja tapahtuman tapahtumallisuus.

Voisi puhua tapahtumallistamisesta. Sen hyöty on nimenomaan se, että näemme asiat, ilmiöt tapahtumina, historiallisina ja muuttuvina, ei enää välttämättöminä. ”Missä” ja ”milloin” sijoittavat ilmiöt johonkin kontekstiin. On syytä tutkia olosuhteita, joissa jokin maailmaan ilmaantuu, tutkia miten se sitten muuttuu ja joissakin tapauksissa muutetaan ikuiseksi. Tällainen työ paljastaa, että emme ole aina olleet sitä mitä olemme ja siitä syystä näemme itsemme vapaampina. Meille voi syntyä vapauden kokemus, joka voi johtaa myös toimintaan, vapautemme käyttöön.

”Kuka” on olennainen kysymys, mutta se täytyy ymmärtää oikein. Kun yritämme ymmärtää jonkun lauseen, sijoitamme sen kontekstiin, kysymme, kuka puhuu. Ajattelemme – se on meidän taipumus – puhujan intressejä, hänen sidosryhmiään ja hänen identiteettiään. Kriittinen, filosofinen, kysymys, joka yrittää arvioida – ei vain polemisoida tai tehdä journalistisia paljastuksia – yrittää selvittää, mikä voima puhujassa puhuu, millaiseen olemisen tapaan sanottu liittyy, ts. millainen olemisen tapa, elämäntapa, synnyttää lauseen. ...

Näin palaudumme kysymykseen elämäntavasta. Filosofia on tai ainakin se voi olla elämäntapa. Se on sellainen kriittinen asenne, joka arvioi elämäntapoja, olemisen tapoja, jotka synnyttävät erilaisia näkemyksiä, lauseita, ”totuuksia” ja asenteita. Filosofi vaatii muutosta. Hän sanoo itselleen ja muille: Täytyy voida ajatella toisin, elää toisin.