Sama laki härälle ja leijonalle

TIISTAIN RYHMÄ(t) EIVÄT KOKOONNU Filosofiakahvila  keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00, Fuengirola 

William Blake (1755-1827) kirjoitti yhdessä pääteoksessaan (Marriage of Heaven and Hell) : “Sama laki härälle ja leijonalle on alistusta.” Tässä tiivistyy ongelma, jota ei haluta ajatella. Haluamme ihmisten olevan saman lain alla ja samanarvoisia lain edessä. On todellakin yhteiskunnallinen ongelma, jos esimerkiksi rikas on etuoikeutetussa asemassa lain edessä. Tämä vääryys, jota yritetään poistaa, ei kuitenkaan merkitse, ettei oikeus joutuisi ottamaan huomioon olosuhteita, ihmisen taustaa, esimerkiksi terveydentilaa jne. Lainlaatija ja oikeuslaitos tasapainoilee joskus onnistuneesti, joskus vähemmän. Missään ei kukaan uskalla silti ajatella, että sama laki voisi olla vääryys tai alistamista.

Minua ei nyt kiinnosta paremman lain ehdottaminen tai oikeuskäytäntöjen uudistaminen. Minua kiinnostaa se, miten lainopillinen ja oikeuteen liittyvä ajattelu siirtyy ihmisten välille, jokapäiväiseen elämään. Mitä tahansa kaunista periaatetta (varsinkin jos se on hyvin abstraktisti muotoiltu) voidaan käyttää melkein mihin tahansa tarkoitukseen. Kun vaikka ns. maahanmuuttokriittinen puhe ja retoriikka esittää, että maahanmuuttajien pitäisi noudattaa lakia, puhujat eivät aina huomaa omaa lainrikkomustaan. Harvoin jokapäiväisen elämän turhat tai tarpeelliset puheet ja teot ovat varsinaista lainopillista tulkintaa. Niissä pikemminkin jäljitellään oikeudenkäynnin tiettyjä piirteitä tai rooleja: olemme syyttäjiä, todistajia, syytettyjä, tuomareita.

Mitä tapahtuu lainopillisesta näkökulmasta, kun ihminen on näissä erilaisissa rooleissa? Laki ei ole heille sama; laki vaatii heiltä eri asioita. Toisin sanoen jopa oikeuskäytäntö katsoo parhaaksi määritellä erikseen, mikä on kunkin vastuu ja mikä heitä sitoo tai on sitomatta. Tämä ei silti vielä mahdollista sen ajattelemista, että sama laki kaikille – härälle ja leijonalle – olisi alistusta. Blaken ajatus edellyttää siirtymistä toisenlaiseen paradigmaan tai jopa eri sfääriin.

Miten Blaken ajatus on mahdollinen tai mikä tekee sen ymmärrettäväksi? Miksei lain pidä olla sama härälle ja leijonalle? Härkä ja leijona kuuluvat eri lajeihin, joilla on aivan erilaiset taipumukset ja tavoitteet elämässä, erilainen ruokavalio muun muassa. Koska puhe on metaforista, voimme arvata, että Blake puhuu yksilöistä, ei lajeista. Blaken lausunto puhuu radikaalin individualismin puolesta. Tämä voi kuulostaa kauhistuttavalta ja vaaralliselta. Ajattelemme heti natsien yli-ihmistä, vaikkemme tiedä miksi. Natsismissa ei kuitenkaan ollut kyse individualismista, päinvastoin. Ajatus on tämä: me olemme singulaarisuuksia, joille ei voi olla samaa mittaa. Jos meille ei voi olla samaa mittapuuta, sellaisen käyttäminen tekee vääryyttä.

Blake antaa vääryydelle nimen, alistuksen (alkuperäistekstin sana on oppression). Lauseen tekstuaalisen kontekstin analysointi olisi pitkä ja pitkäveteinen (pirun ja enkelin väittely Jeesuksen hyveistä – väittely, jossa piru puolustaa Jeesusta enemmän). Blaken outo uskontokritiikki kohdistuu kuitenkin erityisesti Lakiin ja lakitauluihin, kiveen hakattuihin lakeihin. On kuin hän haluaisi nähdä jotain lempeämpää kuin laki, jotain hellempää.

Jos ymmärrämme Blaken lauseen, sen ei tarvitse johtaa vaatimukseen lain tai oikeuslaitoksen uudistamisesta. Se saattaa olla vaatimus tavallisen ihmisten välisen vuorovaikutuksen muuttamisesta. Jos ajattelemme uskonnollisesti (Blaken kritisoimassa mielessä) tai abstraktin lainopillisesti, emme näe ja hyväksy ajatusta, että teon luonteeseen vaikuttaa se, kuka sen tekee.

Ottakaamme esimerkiksi varastaminen. Maailman järjestys on monesti se, että köyhä lapsiensa leivän takia varastava saa kovemman rangaistuksen kuin pankkiiri, joka ajoi tuhannet köyhyyteen. (Pyydän anteeksi sosialistiselta kuulostavaa esimerkkiä). Ottakaamme toiseksi esimerkiksi abortti, joka on monen uskonnollisen heimon mukaan synnillistä ja tätä seuraten laitonta (tai melkein laitonta) monessa maassa. Abortin puolustajat (ja vastustajat) selittelevät ja spekuloivat, milloin sikiö on ihminen tai persoona. Tällainen spekulointi on minusta tyypillistä ”humanismia”. Kyse ei ole siitä, onko sikiön poistaminen ihmisen tappamista; kyse on siitä, kenelle se tehdään ja missä olosuhteissa.

Vaikka emme oppisi rakastamaan varasta tai kiittämään häntä siitä, että vapautti meidät turhuudesta, voimme ehkä kysyä: ”Entä jos jonain päivänä ihmistä ei kohdeltaisi kaltoin, kun hän on raskaana raiskauksen seurauksena?” Tämä kysymys tietysti edellyttää, että ymmärrämme, mitä tarkoittaa, että ihminen on raiskattu.

P.S.

Lopuksi tahdon huomauttaa, ettei oma motiivini ole moralistinen. En tahdo saarnata. Oma ongelmani ei ole se, että punaisten valojen edessä minun on pysäytettävä autoni. Ongelma on se, että kaikkien pitäisi mennä nukkumaan tiettyyn aikaan ja nousta tiettyyn aikaan. Muu on epäsosiaalista ja epänormaalia, hirveän epäterveellistä, siis ehkä pahempaa kuin tupakointi (joka on – tai ainakin oli -  aika sosiaalista). Motiivini on siis uteliaisuus. Voiko Blaken ajatuksen ottaa vakavasti ja voisiko se auttaa meitä ajattelemaan todellisia tilanteita, joissa joudumme elämään?

TULOSSA SEMINAARI TORRE DEL MARIIN: TULEVAISUUS EI OLE ENTISELLÄÄN (luennoitsijoina Marjatta Jabe, Sam Sandqvist, Jenni Spännäri, Pasi Färm). 16.3. klo 13.00.-17.00, paikka. La Sorrentina  C/Paseo Maritimo de Poniente (Camping Laguna Playa)

Lisätietoja, ilmoittautumisia (olisi mukava, jos ilmoittaisi myös, aikooko syödä, niin osaavat ravintolassa pistää työkalut ja pöytäliinat sen mukaan) otetaan vastaan pasifarm@yahoo.es

http://koetinkivet.blogspot.com/2019/02/tulevaisuus-ei-ole-entisellaan-torre.html

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Sama laki

Kun filosofiakahvila aloittaa taas lokakuussa, tiistain kahvilapaikka on uusi: Casa Mavi. Osoite: Avenida de los Boliches 108. Myös aika on eri: 12.15-13.45.


William Blake sanoi: "Sama laki härälle ja leijonalle on alistusta."

Tämän otan joskus aiheeksi. En voi tietää, mihin lause minut johtaa. Sen takia se on hyvä aihe...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mielikuvitus ja maailma

(Hieronymus Bosch)

(Olen aikaisemmin käsitellyt mielikuvitusteemaa: otsikko oli silloin Mielikuvitus hyveenä)

René Char sanoi, ettei hänen mielikuvituksensa pakene todellisuutta; se päinvastoin mahdollistaa pääsyn siihen. Runoilijan sanat implikoivat sen ajatuksen, että joskus mielikuvitusta käytetään huonosti: pakenemiseen. Herää myös kysymys, miten paljon positiivista merkitystä ja arvoa voisi mielikuvituksella olla, jos osaisimme sitä toisin käyttää.

Gaston Bachelard ei hyväksynyt tavanomaista, jo Aristoteleeltä perittyä tapaa ajatella mielikuvitus kyvyksi tuottaa kuvia mielessään, tuoda mieleen esimerkiksi kuva läsnäolemattomasta esineestä. Bachelardille se oli jotain paljon dynaamisempaa, transformoivampaa. Mielikuvitus muuttaa kuvia, panee ne liikkeelle, laittaa ne leikkimään; Bachelardin mukaan se on luova kyky. Hän siteeraa William Blakea, joka sanoi, ettei mielikuvitus ole tila, se on itse inhimillinen olemassaolo.

Mielikuvitus ei ole tämän mukaan vain jotain, joka tapahtuu meille tai jokin kyky: se on toimintaa ja se on luovaa, muokkaavaa toimintaa. Siinä on mukana koko ihminen, ennen kaikkea se mikä kurottautuu kauemmaksi: ihmisen halu, ei vain tarve.  Sekä Charin sanat että Bachelardin ajatukset panevat minut ihmettelemään, missä määrin maailma on riippuvainen mielikuvituksesta. Käytän tässä sanaa maailma niin kuin filosofit monesti tekevät: maailma ihmisen asuttamana paikkana. Toisin sanoen maailma erotetaan ympäristöstä. Eläin elää aina ympäristössä, reagoi sen antamiin impulsseihin. Ihminen voi sen sijaan ottaa etäisyyttä ympäristössä oleviin asioihin, sisällyttää maailmaan myös sellaisia elementtejä, jotka eivät ole välittömästi läsnä, myös sellaisia asioita joilla ei ole mitään tekemistä meidän kanssamme. Tällaisen erottelun ympäristön ja maailman välillä tekee muun muassa Max Scheler.

Tietenkin ihmisen asuttama maailma – erotettuna ympäristöstä – on mahdollinen kielen ja käsitteellisen ajattelun ansiosta. Bachelardin hahmottelema mielikuvitus vaikuttaa silti yhtä merkitykselliseltä, erityisellä tavalla olennaiselta; maailma ei sisällä vain sitä mitä on, se sisältää myös mahdollisuuksia. Maailma ei ole vain annettu – ympäristön impulssit ja kielessä annetut käsitteet.

Maailma, jota asutamme ja jota ihmettelemme, on meille olemassa vain kurottautumisen, halun ja kaipuun, mielikuvituksen kautta. Tässä liikkeessä ei ole olennaista kuvan luominen maailmasta. Ihminen itse muokkautuu tässä kurottautumisessa enemmän kuin kuva maailmasta; ihmisestä tulee epälopullinen, laajeneva. Ihminen maailmassa, ihminen kurottautuvana olentona, mahdollistaa oman eettisyytensä ja poliittisuutensa – ja hän mahdollistaa nämä asiat poeettisuutensa ansiosta.

Ihmisen voima, mielikuvitus, tekee ihmisen olemassaolosta erityisen; hänen tilanteensa on sellainen, että maailma ei ole annettuna hänen edessään, vaan hän tekee jotain, toimii, ottaa asiakseen jonkun tehtävän. Tämä edellyttää sitä, että hänellä on suhde itseensä, hänellä kuva itsestään. On tietenkin vaara, että tämä kuva, kun se muuttuu vankilaksi, vääristää maailman. Char varoitti tästä: ”Kuinka tämä maailma kärsiikään muuntumisestaan ihmisen mukaiseksi, olemaan muokattu kirjan neljän muurin sisälle!”

Paul Éluard kirjoitti: ”Toinen maailma on mahdollinen, mutta se on tässä maailmassa.” Ehkä tämä varoittaa siitä myös, miten mielikuvitus voi heittää meidät väärään paikkaan: toiseen maailmaan, joka ei ole tässä, toisin sanoen tuonpuoleiseen.

Jos mielikuvitus luo tuonpuoleisen maailman, se tappaa itsensä, sillä tuonpuoleinen maailma alkaa hallita; se jähmettää kuvat. Tuonpuoleista maailmaa ei tuhoa mikään tieto. Pitäisi saada kuvat muuttumaan, täytyisi löytää uudestaan mielikuvitus.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kuka saa valittaa?

(William Blake: Job´s Tormentors)

Joskus, aika usein, valitetaan, että kaikki vain valittavat. Tämä on arvostelun aihe: ei saisi valittaa. Kovin tarkasti ei ilmaista, miksei saisi. On ainakin kahdenlaista syytä moitteeseen. Ensimmäinen syy on se, että valittaminen lisää kielteisiä tuntemuksia, se myrkyttää ympäristöä; ei etsitä tietä ulos, ruikutetaan vain. Toinen syy arvostella valittamista on se, ettei valittajan katsota olevan oikeuttu siihen; hän ei ole tarpeeksi kurja, tarpeeksi sairas tai köyhä – joku on aina kurjempi, sairaampi, köyhempi.

Joskus kieltämättä vaikuttaa siltä, että valittaja on täynnä omaa surkeuttaan ja tahtoo levittää sen kaikkialle minne voi. Tällainen pienen, pahimmassa tapauksessa alhaisen ihmisen valitus on toista lajia kuin runoilijan voihke ja huokailu. On eri asia, jos valitus kumpuaa sisällä olevasta myrkystä tai jos sen tarkoitus on uudistaa kieltä, antaa ihmisen kodittomuudelle ääni, muuttaa ihmistä.

Monta kertaa herää epäilys, että kaikessa ajattelussa on ainakin naamioituneena valitusta – että ajattelun lähde on tuska ja ahdistus. Gilles Deleuze huomasi, koki, että filosofien käsitteissä on huutoa. Descartes kirjoitti: Cogito, ergo sum. Tässä on mukana huuto, lähes epätoivoinen: Varmuus! Varmuus!

Kuka saa valittaa? Ehkä filosofitkin saavat valittaa. Heillä saattaa olla hyvät syyt. Tuska synnyttää kysymyksiä. Tuska antaa oikeuden kysyä, myös valittaa, ainakin joskus. Silti on niin, että filosofoiminen on ponnistelua kohti toista kysymystä; irtaantuminen tuskasta, valituksesta, on kysymyksen jättämistä, sen muuttamista. Valitukseen liittyvä kysymys voi olla oikeutettu siinä mielessä, että tuska on todellista. Kysymys voi silti ylläpitää, ruokkia tuskaa, tehdä siitä kaksinkertaisen – aivan turhaan.

Voi olla liioiteltua vaatia, että ajatteleminen tekisi meidät onnellisiksi, mutta ehkä olisi syytä tehdä ajattelusta iloisempaa, hyväntuulisempaa. Ehkä filosofia silloin voisi päästä maineestaan raskautena, tekisi askeleesta kevyemmän...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mielikuvitus ja arvojen luominen

(Gustave Doré. Rabelais´n Gargantuan ja Pantagruelin kuvitusta.)

Arvot ovat luotuja – silloinkin kun ne ovat perittyjä. Ne eivät ole pudonneet taivaasta, ne eivät olleet valmiina odottamassa ihmisen ilmestymistä maan kamaralle. Joku synnytti ne. Ne ilmaantuivat erityisenlaisissa olosuhteissa, eivät silti välttämättä kadonneet, vaikka olosuhteet muuttuivat, mutta muuttuivat toisenlaisiksi, joskus puolikuolleiksi.

Arvo on jotain jonka ajattelemme tekevän elämän elämisen arvoiseksi. Se voi olla jotain mitä tavoittelemme tai jonka haluamme säilyttää. Ihmisten välisisissä suhteissa – ystävien tai puolisoiden – voidaan nähdä arvona uskollisuus. En näe silti mitään syytä pitää uskollisuuttakaan itsestään selvänä arvona. Ainakaan intellektuaalisessa mielessä ei ole hyvä olla monogaaminen. Tietenkin se voi suojella suhdetta, tuoda siihen intensiteettiä, tehdä yhteydestä tiiviimmän. Uskollisuus on sekin arvo, joka luodaan; se synnytetään, tehdään.

Monta kertaa osaamme olla vain realisteja, nähdä vain sen mikä on; emme osaa nähdä mahdollisuuksia. Tarvittaisiin mielikuvitusta. Mielikuvitusta ollaan pidetty pidetty illuusion ja erehdyksen lähteenä, mutta se voi olla muuta kuin pakoa todellisuudesta, sillä se voi lähentää meitä todellisuuteen, vapauden todellisuuteen. Silloin voi nähdä enemmän.  

On vaikea kuvitella, koska olemme kuvan vankeja, kiinnittyneet kuvaan. Täytyisi osata tyhjentää kangas; vasta sitten kuvat lähtevät liikkeelle ja kuvittelemme toisin. Kuvitteleminen on liike ja liikkeellepaneva voima. Se pistää kuvat virtaamaan, lakkauttaa fiksoitumisen. Kuvitteleminen ylittää annetun, käsilläolevan ja kurkottautuu yli ja ohi. Se saattaa mahdollisestaa hypyn uuteen elämään (käyttääkseni Bachelardin sanoja).

Kun poliittista ajattelua ja sen synnyttämää pilveä hallitsee esim. Karl Marx tai Adam Smith (ja Smithin seuraajat), poliittinen mielikuvitus köyhtyy. Molemmissa tapauksissa politiikan kenttää hallitsee talous, kysymys työläisten asemasta tai markkinoista. Uusien kysymyksien tuleminen yhteisiksi, siis poliittisiksi, on hidasta; ne marginalisoituvat ellei niihin ala liittyä jokin taloudellinen kysymys. Toinen esimerkki poliittisen mielikuvituksen köyhyydestä: ajatteleminen oikeuksien kautta. Kansalaisella ajatellaan olevan oikeuksia, hän on niin sanotusti oikeussubjekti, ei eettinen subjekti. Tästä syystä kansalaisella – tai poliitikolla – on vaikea kuvitella olevan moraalia. Nämä esimerkit osoittavat, miten käsitteet ohjaavat kuvittelua, suuntaavat sitä ja sulkevat pois todellisuuden alueita.

Mielikuvituksettomuus näkyy myös siinä, millaiseksi hahmotetaan hyvä elämä niin yhteiskunnallisella kuin henkilökohtaisella tasolla. Elämä on hyvä, kun on hyvinvointia, siis voidaan kuluttaa, mieluummin merkkituotteita; se on ostamista ostoskeskuksessa. Tämä on tietenkin poliittisen ajattelun, poliittisen ohjauksen ja markkinoinnin tulosta.

Kun kuvittelu kurkottautuu yli ja ohi, minne se vie meidät? Mielikuvitus menee jo tiedetyn, valmiiksi tiedetyn, yli. Kun ajattelemme, emme vain tutki todellisuutta, vaan myös mahdollisuutta panna asioita liikkeeseen, muuttaa todellisuutta, keksiä uusia mahdollisuuksia. Luominen on muuttamista ja se merkitsee, että se on myös tuhoavaa. Arvojen luominen on myös vanhojen arvojen tuhoamista.

Toisenlaisen kuvitteleminen on vaikeaa, koska meille opetetaan kaavoja. Elämme kaavoja päissämme. Monta kertaa olen huomannut, että mielikuvituksen panee liikkeelle esimerkki – se että yksi lentää yli käenpesän. Esimerkkejä, inspiroijia, mielikuvituksen käyttäjiä, rohkeita, on kaikesta huolimatta ollut: François Rabelais, William Blake, Henry David Thoreau, Lenny Bruce...