(Gustave Doré. Rabelais´n Gargantuan ja Pantagruelin kuvitusta.)
Arvot ovat luotuja – silloinkin kun ne ovat perittyjä. Ne
eivät ole pudonneet taivaasta, ne eivät olleet valmiina odottamassa ihmisen
ilmestymistä maan kamaralle. Joku synnytti ne. Ne ilmaantuivat
erityisenlaisissa olosuhteissa, eivät silti välttämättä kadonneet, vaikka
olosuhteet muuttuivat, mutta muuttuivat toisenlaisiksi, joskus puolikuolleiksi.
Arvo on jotain jonka ajattelemme tekevän elämän elämisen
arvoiseksi. Se voi olla jotain mitä tavoittelemme tai jonka haluamme säilyttää.
Ihmisten välisisissä suhteissa – ystävien tai puolisoiden – voidaan nähdä
arvona uskollisuus. En näe silti mitään syytä pitää uskollisuuttakaan itsestään
selvänä arvona. Ainakaan intellektuaalisessa mielessä ei ole hyvä olla
monogaaminen. Tietenkin se voi suojella suhdetta, tuoda siihen intensiteettiä,
tehdä yhteydestä tiiviimmän. Uskollisuus on sekin arvo, joka luodaan; se
synnytetään, tehdään.
Monta kertaa osaamme olla vain realisteja, nähdä vain sen
mikä on; emme osaa nähdä mahdollisuuksia. Tarvittaisiin mielikuvitusta.
Mielikuvitusta ollaan pidetty pidetty illuusion ja erehdyksen lähteenä, mutta
se voi olla muuta kuin pakoa todellisuudesta, sillä se voi lähentää meitä
todellisuuteen, vapauden todellisuuteen. Silloin voi nähdä enemmän.
On vaikea kuvitella, koska olemme kuvan vankeja,
kiinnittyneet kuvaan. Täytyisi osata tyhjentää kangas; vasta sitten kuvat
lähtevät liikkeelle ja kuvittelemme toisin. Kuvitteleminen on liike ja
liikkeellepaneva voima. Se pistää kuvat virtaamaan, lakkauttaa fiksoitumisen. Kuvitteleminen
ylittää annetun, käsilläolevan ja kurkottautuu yli ja ohi. Se saattaa
mahdollisestaa hypyn uuteen elämään (käyttääkseni Bachelardin sanoja).
Kun poliittista ajattelua ja sen synnyttämää pilveä
hallitsee esim. Karl Marx tai Adam Smith (ja Smithin seuraajat), poliittinen
mielikuvitus köyhtyy. Molemmissa tapauksissa politiikan kenttää hallitsee
talous, kysymys työläisten asemasta tai markkinoista. Uusien kysymyksien
tuleminen yhteisiksi, siis poliittisiksi, on hidasta; ne marginalisoituvat
ellei niihin ala liittyä jokin taloudellinen kysymys. Toinen esimerkki
poliittisen mielikuvituksen köyhyydestä: ajatteleminen oikeuksien kautta.
Kansalaisella ajatellaan olevan oikeuksia, hän on niin sanotusti
oikeussubjekti, ei eettinen subjekti. Tästä syystä kansalaisella – tai
poliitikolla – on vaikea kuvitella olevan moraalia. Nämä esimerkit osoittavat,
miten käsitteet ohjaavat kuvittelua, suuntaavat sitä ja sulkevat pois
todellisuuden alueita.
Mielikuvituksettomuus näkyy myös siinä, millaiseksi
hahmotetaan hyvä elämä niin yhteiskunnallisella kuin henkilökohtaisella
tasolla. Elämä on hyvä, kun on hyvinvointia, siis voidaan kuluttaa, mieluummin
merkkituotteita; se on ostamista ostoskeskuksessa. Tämä on tietenkin
poliittisen ajattelun, poliittisen ohjauksen ja markkinoinnin tulosta.
Kun kuvittelu kurkottautuu yli ja ohi, minne se vie
meidät? Mielikuvitus menee jo tiedetyn, valmiiksi tiedetyn, yli. Kun
ajattelemme, emme vain tutki todellisuutta, vaan myös mahdollisuutta panna
asioita liikkeeseen, muuttaa todellisuutta, keksiä uusia mahdollisuuksia.
Luominen on muuttamista ja se merkitsee, että se on myös tuhoavaa. Arvojen
luominen on myös vanhojen arvojen tuhoamista.
Toisenlaisen kuvitteleminen on vaikeaa, koska meille
opetetaan kaavoja. Elämme kaavoja päissämme. Monta kertaa olen huomannut, että
mielikuvituksen panee liikkeelle esimerkki – se että yksi lentää yli käenpesän.
Esimerkkejä, inspiroijia, mielikuvituksen käyttäjiä, rohkeita, on kaikesta
huolimatta ollut: François Rabelais, William Blake, Henry David Thoreau, Lenny
Bruce...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti