Kun totuus on tehtävä

(Marcus Aurelius)

Onko hullua kysyä, mitä on syytä pitää mielessään? Jotkut eivät halua pitää mitään mielessään, koska se on raskasta tai koska mielessä pysyvät asiat, kuvat, ajatukset, ovat pelkästään tuskaa aiheuttavia. Ihmiset tekevät monenlaisia temppuja nimenomaan karkottaakseen asioita mielestään: juovat viinaa, meditoivat, juoksevat. Jotkut, varsinkin jotkut filosofit, ovat kuin toiselta planeetalta ja sanovat, että on jotain mikä on syytä pitää mielessään.

Esimerkiksi Marcus Aurelius. Hänelle oli jotain mikä oli syytä pitää mielessään tai silmiensä edessä. Useissa käännöksissä tästä asiasta käytetään nimitystä sääntö, ohje tai määräys. Marcus Aurelius, joka kirjoitti muistiinpanojaan kreikaksi käytti sanaa parastēmata. Kyseessä on ilmaus tai lause, joka ilmaisee samanaikaisesti tärkeän totuuden että käyttäytymisen periaatteen.

Marcus Aureliukselle tällaisia totuuksia ja periaatteita, jotka on pidettävä mielessään on esimerkiksi vapautta koskeva parastēmata: Todellisuudessa ihminen on vapaa, ja me olemme koko ajan vapaita muodostamaan oman käsityksemme eikä mikään valta voi viedä meiltä tätä vapautta. Toinen parastēmata: Ihmiselle, kokijalle, eläjälle on olemassa vain yksi todellisuuden taso tai ulottuvuus ja se on nykyhetki. 

Kun kysymme, mitä olisi syytä pitää mielessään ja otamme esimerkiksi Marcus Aureliuksen ja hänen käsitteensä parastēmata, olemme erityisen monimutkaisessa tilanteessa. Monimutkaisuus tai vaikeus johtuu siitä, että meillä ei ole enää tätä totuuden ja käytösperiaatteen erottamattomuutta omassa ajattelussamme. Voimme silti kokeilla, voiko ne joissakin tapauksissa yhdistää, tuoda yhteen.

Lähtökohdaksi otan Utrechtin yliopistossa, Alankomaissa, opettavan Kathrin Thielen artikkelin Ethics of (In)capacity: Becoming. Pidän tätä tekstiä mielenkiintoisena lähtökohtana, koska siinä Nietzschen, Deleuze´n ja muiden ajattelijoiden tulemisen käsitettä (becoming, esp.devenir) lähestytään tehtävänä.

Tulemisen käsite on vanha, peräisin Herakleitokselta, joka ajatteli, että kaikki muuttuu; mikään ei ole, vaan kaikki tulee: kaikki virtaa. Thiele kirjoittaa, että tuleminen ei ole sanan tavanmukaisessa ontologisessa mielessä, mutta se ei tarkoita, ettei se olisi mitään; se on liikettä ja muutosta. Olisi epäonnistunutta kysyä ”mitä” se on, koska se ei ilmaise olemusta, vaan liikkeen. Siksi kysymys ”mitä” (what is) korvaantuu kysymykselle ”miten” (how to). Näin kysymys ei asetu yläpuolelle tuomitsemaan, vaan seuraa sitä mitä etsitään tai harjoittaa sitä. Thielen kysymys on siis: How to become? Kysymys tulemisesta muuttuu tehtäväksi, käytännöksi ja kutsuksi (call).

En analysoi enkä esittele Thielen vahvaa ja käsitteellisesti täsmällistä artikkelia enempää. Totean vain, että tekemällä kysymyksestä harjoituksen, muuttamalla kysymystä, hän tekee maailmaa koskevasta väittämästä (”kaikki virtaa”) tehtävän ja kutsun tehden näin tulemisesta jotakin samantapaista kuin Marcus Aureliuksen parastēmata.  

Voisiko tuleminen olla jotain mitä meidän olisi hyvä pitää mielessä? Pitää mielessä muutos? Jokin on koko ajan liikkeessä, maailmassa ja meissä. Mitä merkitsee pitää tämä mielessään? Antaa sen liikkeen tapahtua, olla pysäyttämättä sitä, antaa sille tilaisuus. Voidaan silti sanoa niin kuin Thiele: Tuleminen ei ole ratkaisu, vaan ongelma; se ei ratkaise filosofian tai käytännön ongelmia ja se voidaan nähdä näiden kysymysten uudistumisena ja uudistamisena.

Mutta tämähän ei haittaa meitä. Olemme tottuneet elämään ongelmien kanssa, kysymään aina uudestaan, kävelemään liikkuvalla alustalla, olemaan juurettomia... Siis on syytä pitää mielessään nämä varoituksen sanat: Mikään ei tule pysymään paikallaan.


https://www.facebook.com/Filosofiakahvila