Anaksimandros ja oikeudenmukaisuus

(Anaksimandros)
Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina Restaurante Bahia "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona Con Corazonmari El Copo -kadulla.

Simplikios kirjoitti, että Anaksimandros Miletolainen (610/609-546 eaa.) sanoi olioiden alkulähdettä ja elementtiä äärettömäksi. Tätä filosofian historiassa usein ensimmäiseksi filosofian lauseeksi sanottua kohtaa seuraa kohta, jonka usein arvioidaan olevan suora lainaus Anaksimandrolta: ”Mistä olioilla on syntynsä, siihen tapahtuu myös niiden häviäminen velvoitteen mukaan: ne näet korvaavat ja kostavat toisilleen oikeudenloukkauksen aikajärjestyksen mukaan.” Runollinen, monella tavalla hämärältä tuntuva teksti on ehkä yllättävä, jos ajattelee, että Anaksimandros oli varsin ”maallinen” ajattelija, maantieteen kehittäjä, kartantekijä, erilaisten teknisten uudistusten luoja.

Minua kiinnostaa tässä yhteydessä sana adikea, oikeuden loukkaus. Sanaa dike, oikeudenmukaisuus, ei  aina käytetty juridisena terminä; se merkitsee monien lukutapojen mukaan samantapaista asiaa kuin muissakin varhaisissa kreikkalaisissa teksteissä: se viittaa siihen mikä kullekin kuuluu ja on siis itselleen oikeutettu vaatimaan.  Sanan luonteen tajuaminen ei poista koko hämäryyttä. Tekstissä puhutaan ns. luonnollisisista ilmiöistä, olioiden synnystä ja kehityksestä ajallisessa jatkumossa. Miksi tähän prosessiin, ”kehitykseen” liittyy kysymys oikeudenmukaisuudesta? Sitäkin hämärämpää se on, kun muistaa, että Anaksimandron tiedetään kehittäneen evoluutioteorian ennen Darwinia: hänen uskotaan ajatelleen, että ihminen on kehittynyt kalasta.

Miten sanat pitäisi tulkita? Mitä tekemistä oikeudenmukaisuudella on tämän kanssa? Yksi tapa tulkita on se, että kaikkien yksilöiden olemassaolo ja kaikki tuleminen, muutos, on eräänlainen rike alkuperää, arche, vastaan. Kieltämättä syntyy myös vaikutelma, että tästä yksilöllistymisestä, prosessista automaattisesti ja välttämättä seuraa kaikkien olentojen asettuminen toisiaan vastaan ja väistämättömästi ne myös loukkaavat toisiaan, vahingoittavat toisiaan. Oli lukutapa mikä tahansa, emme pääse mihinkään: tässä on filosofia mennyt luonnon, fysiksen, taakse, tehnyt metafyysisen päätöksen. Tuleminen, muutos, saa kielteisen leiman; se on jo sinällään jotain pahaa tai ainakin epäoikeudenmukaisuutta tai sitä synnyttävää. Siksi Andaksimandroa olisi syytä verrata toiseen esisokraattiseen filosofiin, Herakleitokseen, joka myös myönsi ja näki tulemisen, jatkuvan muutoksen, virtauksen, mutta näki sen viattomana: Aika on lapsi, joka leikkii.

En tahdo puhua pahaa metafysiikasta. Anaksimandros tuskin oli ensimmäinen, joka teki ajatuksessaan tällaisen operaation, menemisen luonnon taakse. Tällainen operaatio on ehkä väistämätön. Jokainen ajattelija tekee muutakin kuin havainnoi ja tekee päätelmiä; hän tekee päätöksiä, valintoja ja oletuksia. Mutta silloin täytyy olla tietoinen ja vastuullinen, tietää että näillä päätöksillä ja valinnoilla on seurauksensa, vaikutukset ajatteluun ja ne voivat vahingoittaa silmiämme: alamme nähdä asiat jonakin, esimerkiksi pahana. Tällä on ollut valtavat seuraukset länsimaiseen ajatteluun; tässä, jo Anaksimandrosissa, ollaan lähellä niin sanottua teodikean ongelmaa. Teodikean ongelma liittyy pahan olemassaoloon: Miksi on pahaa, jos Jumala on rakastava ja hyvä?

Otetaan toinen muinainen esimerkki, joka on myöhemmin liittynyt teodiakean ongelmaan: Job. Hurskas mies elää maailmassa, joka uskoo, ettei mitään pahaa satu hurskaalle. Näin kuitenkin tapahtuu, kaikesta hurskaudesta huolimatta, ja Job vaatii Jumalaa eteensä. Molemmissa tapauksissa – sekä Anaksimandroksen visiossa että Jobin kulttuurissa perustetaan vahva, kyseenalaistumaton käsitys oikeudesta, joka kytkeytyy tuonpuoleiseen järjestykseen.

Ehkä Anaksimandroksen teksti vahvistaa sitä käsitystä, että oikeudenmukaisuus on yksi filosofian alkuperäisistä ongelmista, jopa varsinainen syy filosofoida. Jokatapauksessa se näyttää oikeudenmukaisuuden olleen alkuperäisesti metafyysinen, ei pelkästään käytännöllinen ja ihmisten organisoituun yhteiskuntaan kytkeytyvä ongelma. Tästä ei välttämättä voi tehdä päätelmää, että filosofia on alusta lähtien erehtynyt. Olisin valmiimpi sanomaan: Kysymystä oikeudenmukaisuutta ei ratkaista vain lain avulla, sitä ei ratkaista määritelmällä, sitä ei ylipäätään ratkaista. Jos oikeudenmukaisuus on jotain, se on jatkuvaa työtä.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kun totuus on tehtävä

(Marcus Aurelius)

Onko hullua kysyä, mitä on syytä pitää mielessään? Jotkut eivät halua pitää mitään mielessään, koska se on raskasta tai koska mielessä pysyvät asiat, kuvat, ajatukset, ovat pelkästään tuskaa aiheuttavia. Ihmiset tekevät monenlaisia temppuja nimenomaan karkottaakseen asioita mielestään: juovat viinaa, meditoivat, juoksevat. Jotkut, varsinkin jotkut filosofit, ovat kuin toiselta planeetalta ja sanovat, että on jotain mikä on syytä pitää mielessään.

Esimerkiksi Marcus Aurelius. Hänelle oli jotain mikä oli syytä pitää mielessään tai silmiensä edessä. Useissa käännöksissä tästä asiasta käytetään nimitystä sääntö, ohje tai määräys. Marcus Aurelius, joka kirjoitti muistiinpanojaan kreikaksi käytti sanaa parastēmata. Kyseessä on ilmaus tai lause, joka ilmaisee samanaikaisesti tärkeän totuuden että käyttäytymisen periaatteen.

Marcus Aureliukselle tällaisia totuuksia ja periaatteita, jotka on pidettävä mielessään on esimerkiksi vapautta koskeva parastēmata: Todellisuudessa ihminen on vapaa, ja me olemme koko ajan vapaita muodostamaan oman käsityksemme eikä mikään valta voi viedä meiltä tätä vapautta. Toinen parastēmata: Ihmiselle, kokijalle, eläjälle on olemassa vain yksi todellisuuden taso tai ulottuvuus ja se on nykyhetki. 

Kun kysymme, mitä olisi syytä pitää mielessään ja otamme esimerkiksi Marcus Aureliuksen ja hänen käsitteensä parastēmata, olemme erityisen monimutkaisessa tilanteessa. Monimutkaisuus tai vaikeus johtuu siitä, että meillä ei ole enää tätä totuuden ja käytösperiaatteen erottamattomuutta omassa ajattelussamme. Voimme silti kokeilla, voiko ne joissakin tapauksissa yhdistää, tuoda yhteen.

Lähtökohdaksi otan Utrechtin yliopistossa, Alankomaissa, opettavan Kathrin Thielen artikkelin Ethics of (In)capacity: Becoming. Pidän tätä tekstiä mielenkiintoisena lähtökohtana, koska siinä Nietzschen, Deleuze´n ja muiden ajattelijoiden tulemisen käsitettä (becoming, esp.devenir) lähestytään tehtävänä.

Tulemisen käsite on vanha, peräisin Herakleitokselta, joka ajatteli, että kaikki muuttuu; mikään ei ole, vaan kaikki tulee: kaikki virtaa. Thiele kirjoittaa, että tuleminen ei ole sanan tavanmukaisessa ontologisessa mielessä, mutta se ei tarkoita, ettei se olisi mitään; se on liikettä ja muutosta. Olisi epäonnistunutta kysyä ”mitä” se on, koska se ei ilmaise olemusta, vaan liikkeen. Siksi kysymys ”mitä” (what is) korvaantuu kysymykselle ”miten” (how to). Näin kysymys ei asetu yläpuolelle tuomitsemaan, vaan seuraa sitä mitä etsitään tai harjoittaa sitä. Thielen kysymys on siis: How to become? Kysymys tulemisesta muuttuu tehtäväksi, käytännöksi ja kutsuksi (call).

En analysoi enkä esittele Thielen vahvaa ja käsitteellisesti täsmällistä artikkelia enempää. Totean vain, että tekemällä kysymyksestä harjoituksen, muuttamalla kysymystä, hän tekee maailmaa koskevasta väittämästä (”kaikki virtaa”) tehtävän ja kutsun tehden näin tulemisesta jotakin samantapaista kuin Marcus Aureliuksen parastēmata.  

Voisiko tuleminen olla jotain mitä meidän olisi hyvä pitää mielessä? Pitää mielessä muutos? Jokin on koko ajan liikkeessä, maailmassa ja meissä. Mitä merkitsee pitää tämä mielessään? Antaa sen liikkeen tapahtua, olla pysäyttämättä sitä, antaa sille tilaisuus. Voidaan silti sanoa niin kuin Thiele: Tuleminen ei ole ratkaisu, vaan ongelma; se ei ratkaise filosofian tai käytännön ongelmia ja se voidaan nähdä näiden kysymysten uudistumisena ja uudistamisena.

Mutta tämähän ei haittaa meitä. Olemme tottuneet elämään ongelmien kanssa, kysymään aina uudestaan, kävelemään liikkuvalla alustalla, olemaan juurettomia... Siis on syytä pitää mielessään nämä varoituksen sanat: Mikään ei tule pysymään paikallaan.


https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kissanpäivät

Ystäväni tietävät, ettei suhteeni Michel Foucault´n ajatteluun ole normaali. Hän on minulle yhtä tärkeä filosofi kuin Nietzsche, Diogenes Sinopelainen tai Herakleitos.

Foucault on opettanut minut skeptikoksi, tehnyt epäilystäni syvempää, vienyt epäilyni pidemmälle. Paul Veyne, Foucault´n ystävä, kertoo, että filosofin asunnossa vieraili vakituisesti vaelteleva kissa, talon kaikkiin asuntoihin vapaasti tuleva kulkuri. Veyne toteaa, että skeptikot luottavat usein eläinten älykkyyteen ja viisauteen. Foucault sanoi aina: ”Tämä kissa ymmärtää kaiken.”

Kaikki eivät ole aina ymmärtäneet Foucault´lta, eivät ole halunneet ymmärtää. Mutta oli tämä kissa.

Lisää näistä viisaista olennoista, kaiken ymmärtäjistä, Anneli Gilanin kirjassa Kissanpäivät:

http://basanoskustannus.blogspot.com/

Herakleitos ja Laotse

Tarkoitukseni ei ole tehdä systemaattista vertailua länsimaisesta ja itämaisesta ajattelusta eikä edes etsiä Herakleitoksen ja Laotsen kautta kadotettua yhteistä säveltä. Tahdon esittää vain näkökulman ja tuoda sitä kautta esiin kysymyksiä...

Esisokraattinen kreikkalainen ajattelija Herakleitos ja kiinalainen Laotse ajattelivat vastakkaisten voimien suhdetta toisin kuin nykyään. Vastakkaiset voimat eivät sulje toisiaan pois, vaan ovat toistensa kautta mahdollisia. Voimme sanoa enemmänkin... Vastakkaiset voimat täytyy asettaa suhteeseen, jotta syntyisi jotain. Ne täytyy asettaa harmoniseen suhteeseen keskenään. Vaikka puhumme yinistä ja yangista vastakkaisina, kyseessä ei ole dualistinen ajattelutapa. Jos on hyvää, ei ole pahaa ja päinvastoin – tällaista on dualistinen ajattelu; siinä vastakkaiset voimilla on ennalta ja oletettavasti pysyvä identiteetti jo ennen sotaa, ennen asettamista vastakkain. Ero syntyy identiteeteistä. Herakleitoksen ajattelussa sota synnyttää kaiken. ”Identiteetit” syntyvät eroista.

Dualismi, usko kaksijakoisuuteen, vastakkaisuuteen, ehdottomaan vastakkaisuuteen, on ollut länsimaisen ajattelun yksi sinnikkäimpiä piirteitä. Vaikka filosofia on onnistunut olemaan hienostunutta ja syväluotaavaa, siinä on ollut aina yksiviivainen ja sokaiseva dualismi mukana. Monta asiaa jää huomaamatta, varsinkin kaikki vivahde-erot.

Dualismi on kaksijakoisuutta, ontologinen, maailman perusluonnetta koskeva näkemys, esimerkiksi käsitys, että maailma koostuu kahdesta erilaisesta olomuodosta, materiasta sekä aineettomasta henkisestä ulottuvuudesta. Väitän, että taolaisuus ei ole dualistinen käsitys, vaan monistinen, ykseyttä korostava ajatussuuntaus.

Dualistisen ajattelun seuraukset ovat näkyviä. Kyse ei ole mistä tahansa harhasta. Jaetaan hyviin ja pahoihin, kiltteihin ja tuhmiin, erotetaan heidät toisistaan. Normaalit ja epänormaalit. Hengen ja materian erottamisella voi olla – ja on – epäilemättä seuraukset esim. sairauksien hoidossa.

Toinen ontologinen näkemys, joka yhdistää Herkaleitoksella ja Laotseta, on tuleminen, muutos. Kaikki virtaa, kaikki muuttuu, kaikki on tulemisen tilassa. Osallistuminen tähän virtaan on Laotselle Tao.

Kiinalaisille muutoksen vastakohta ei ole niinkään liikkumattomuus, vaan se että se kasvaa jonka pitäisi pienentyä, se putoaa jonka pitäisi hallita. Väärä tie, väärä polku on siis sitä, että vääristää maailman luonnollisen liikkeen. En ole varma, voiko Herakleitoksen ajattelevan samalla tavalla. Epäilen hänen asettaneen oman ajatuksensa virrasta liikkumattomuuden ajatusta ja liikkumattomuutta vastaan.

Mutta muutoksen ajatus johtaa myös Herakleitoksen samoille jäljille. ”Aika on leikkivä lapsi, joka tuhoaa ja synnyttää”, hän kirjoittaa. Jonkun on kadottava, jonkun on synnyttävä. Tämä on myönnettävä, tämä on hyväksyttävä.

Molemmille ajattelijoille nousee keskeiseksi hahmoksi tai kuvaksi lapsi.

Tao-te-king, teksti 55:
”Se mies, joka on Taon täyttämä, on kuin pieni lapsi./Myrkylliset eläimet eivät häntä pistä; villieläimet eivät käy häneen käsiksi eivätkä/ petolinnut iske kynsiänsä häneen.”
Voimme pohtia sitä salaperäistä murtumaa, joka tapahtui lännessä tehden Herakleitoksesta oudon ja hämärän olennon. Voimme pohtia idän ja lännen salaiseksi jääneitä yhteyksiä. Kysyä kysymyksiä dualismista tai muutoksesta. Mitä tahdotte?

Lapsuus

Niin kuin tiedätte, pidän yllätyksistä. Lapsuus on ehkä yllättävä aihe filosofikahvilan istuntoon. Mieleen voi tulla enintään Herakleitoksen kuuluisa leikkivä lapsi. Herakleitokselle aika oli leikkivä lapsi, joka tuhoaa ja synnyttää. Miksi lapsi? Siksi, että lapsi on viaton. Kukaan ei ole koskaan myöhemmin sanonut mitään syvällisempää: tuleminen, muutos on viatonta. Syyllistä ei tarvitse etsiä. En silti puhu Herakleitoksesta. Arvata saattaa jo, ettei lapsuus, josta puhun, ole ajanjakso elämässämme, vaan olemisen tapa tai prosessi.

Giorgio Agamben ja Gilles Deleuze puhuvat lapsuudesta luoden siitä erityisen käsitteen. Lapsuus ei ole negatiivinen alaikäisyyden tila, puutteellinen tila tai primitiivinen, esi-kielellinen tila, vaan tulemiseeen, muutokseen hyökkäys, ilmaantuminen. Maailma ei ole valmis, ja historia ei ole päättynyt. Jokin on vielä kesken, ja uusille kokemuksille on mahdollisuus.

Kasvatusfilosofian professori Fernando Barcenán kirjoitus El aprendizaje del comienzo kehittelee epäilemättä Agambenin ja Deleuze´n ajatuksia, käyttää niitä. Hän puhuu tapahtumasta ja kokemuksesta, oppimisesta kokemuksena, jossa me koemme, tunnemme sen mitä meille tapahtuu, vaikkemme osaisi edes käsitteellisesti sitä kuvata. Barcená liittää lapsuuden luovuuteen. Hän kirjoittaa: ”Voimme kuvitella ideaalisen lapsuuden, joka on meissä, koska kaikkein luovinta meissä on lapsuus...” Barcená ajattelee, että lapsuus on lupaus; se on lupaus uudesta alusta, uudelleen aloittamisen mahdollisuudesta.

Tällä idealla ei ole mitään tekemistä romanttisen ajatuksen kanssa lapsuuteen palaamisesta tai meidän sisäisen lapsen herättämisestä tai muun vastaavan kanssa. Idea on pikemminkin se, että me eläessämme olemme aina vähän lapsia, ei valmiita ja aloitamme aina jotain uutta, aloitamme alusta, kun teemme jotain, kun todella koemme jotain. Lapsuus merkitsee myös eräänlaista mahdollisuutta syntyä uudelleen. Vaikka kyseessä on ajatus, jonka mukaan lapsuus on meissä ja kuuluu meihin, se vaikuttaa joskus enemmän, joskus vähemmän. Mielestäni on esitettävä käytännöllinen kysymys: Miten voimme lisätä sen vaikutusta? Ja ehkä kysymys pitää muotoilla näin: Miten voimme luoda tilaa lapsuudelle meissä?

En usko resepteihin. Luultavasti edessä on kokeellinen, vaikea valmistautuminen. Kun esitin kysymyksen käyttäen ilmaisua ”luoda tilaa” annoin itselleni yhden suuntaviivan. En vain ruoki lapsuutta, annan sille tilaa. Tämä tuo mieleen Pierre Klossowskin merkillisen ja kiehtovan huomion, jonka hän teki, kun häneltä kysyttiin eksortismista, henkien manaamisesta. Klossowski totesi, että sielu ei ole sairas, koska siihen on mennyt henki. Pahan olon ja ahdistuksen syy on se, ettei sielu ole asuttava hengille. Meidän täytyy tehdä tehdä sielusta asuttava. Miten se tapahtuu? Miten sielusta tehdään asuttava lapsuudelle? Miten siitä tehdään riittävän tilava?

Koska lapsuus merkitsee uutta, uutuutta, uudelleen aloittamista, sitä estää vanha tai vielä tarkemmin sanottuna vanhaan takertuminen. Täytyy hävittää vanhaa tavaraa, myös vanhoja uskomuksia, joskus myös vanha identiteetti. Kun olemme vanhoissa määritelmissä kiinni, kun sanomme olevamme sitä ja tätä, emme anna uudelle mahdollisuutta. Sanoin alussa, että pidän yllätyksistä. Yksi syy pitää yllätyksistä on se, että ne avaavat eteen odottamattoman maailman, mahdollisuuden jota emme olleet osanneet kuvitella. Yllätys on vanhan uskomuksen tai ajattelutavan murtumista.

Meidän täytyy myös yllättää itsemme. Jos olemme itsemme määritelleet vanhoiksi ketuiksi, vanhoiksi kukoiksi tai vanhoiksi kanoiksi, mitään ei tapahdu. Yllättää itsensä on tehdä jotain muuta kuin vanha kettu tai vanha kukko tai vanha kana. Yllätys luo tilaa, koska se tekee maailmasta vähän keskeneräisemmän, meistä itsestämme hiukan vähemmän määriteltyjä. Yllätys kuuluu lapsuuteen, ja lapsuus on irtaantumista määritelmän orjuudesta.

Leikki

Leikki voi kuulostaa oudolta aiheelta, epäfilosofiselta aiheelta, ei tarpeeksi vakavalta aiheelta. Mutta ei ole vakavampaa aihetta, koska mitään ei tehdä vakavammin kuin leikkimistä. Katsokaa vaikka lapsia. Se on tietenkin erilaista vakavuutta kuin meidän aikuisten synkkä yksinpuhelu rahahuolien keskellä.

On monenlaisia tapoja lähestyä teemaa. Johan Huizinga, hollantilainen historioitsija ja ajattelija on kirjoittanut leikistä kuuluisan esseekirjan, jossa kuvaa monia ihmiselämän alueita mm. runoutta ja sotaa, leikkinä. Ne ovat kulturaalisten käytäntöjen ”pohjana”, perustana, vaikka Huizinga itse kuvaa, määrittelee leikin ”turhaksi”, jopa järjettömäksi, sellaiseksi toiminnaksi, joka ei tavoittele hyötyä tai ainakaan välitöntä hyötyä.

Toinen, sanoisinko syvemmälle menevä ajattelu, metafyysisiin ulottuuvuuksiin menevä leikin filosofia, luo kaikesta, kosmoksesta, kaikesta tapahtuvasta, vision leikkinä. Viittaan tässä esi-sokraattiseen Herakleitokseen ja hänen seuraajaansa, herraan Friedrichiin... Tällaisissa visioissa maailma nähdään eri voimien temmellyskenttänä, niiden keskinäisenä leikkinä. Ihmisen osa on jollain tavalla myöntää tämä leikki, heittäytyä siihen mukaan. Muussa tapauksessa ihminen on hukassa. Herakleitoksen kuuluisa fragmentti: Kuningas on leikkivä lapsi. Leikkivä lapsi rakentaa jotain ja sitten iloisesti sen tuhoaa. Kuka on tämä kuningas? Monen tulkinnan mukaan aika. Kaikki nähdää luomisena ja tuhoutumisena, jatkuvana muutoksena.

Olen ottanut itse seuraavanlaisen näkökulman, joka on eräänlainen välimuoto kulturaalisen ja metafyysisen näkökulman välissä... Ajattelen, että leikki on mahdollisuus, johon tartumme liian harvoin. Emme heittäydy leikkiin mukaan. Enkä puhu nyt eroottisista leikeistä, jotka ovat tärkeä leikin muoto. Leikki on toiminnan tapa, joka poistaa maailmasta sen jähmeän luonteen. Käsillä oleva kivi ei ole leikissä enää pelkkä kivi, se voi olla leikkikalu, jotain muuta. Ajatelkaa, että voisimme suhtautua samalla tavalla moniin muihin käsillä oleviin esineisiin tai asioihin. Maailma paljastaa erilaisia mahdollisuuksia, joille olemme olleet sokeita.

Leikin kautta voisimme siis palauttaa maailmalle sen keskeneräisyyden, sen virtaavuuden, sen muuttuvuuden. Ja voimme palauttaa sen myös itseemme. Eli emme enää ole se jähmettynyt, aina sama, vaan voimme päästä muutoksen tilaan.

Voiko filosofia olla leikkiä tai auttaa tekemään maailmasta leikin? Uskoakseni kyllä. Sillä filosofia purkaa, hajottaa, mutta myös luo (se luo käsitteitä, malleja, ideoita).

Kysymyksiä: Mikä meitä estää leikkimästä? Mikä antautumasta leikkiin?