Ilman filosofiaa

 

Olen joskus sanonut, että filosofoin, jotta minulla ei olisi filosofiaa. Jos tätä maistelee, tajuaa varmaan, että filosofoinnin tarkoitus on minulle pitää ajatukset liikkeessä. Tarkoitus ei ole päästä systeemiin eikä lopulliseen vastaukseen. 

Joku voisi nähdä sanan filosofia käytössä tiettyä pahapäisyyttä. Se on ikään kuin synonyymi liian fiksoituneille ideoille ja elämää raskauttavalle metafysiikalle. En kiellä tällaista pahapäisyyttä, mutta kieltämättä olisi epäreilua samastaa filosofia tällaisiin kantamuksiin.

Liian fiksoituneet ideat pilaavat ihmisen suhteen itseensä ja myös toiseen. Esimerkiksi idea ihmisestä muodostuu käsitykseksi ihmisen essentiasta, olemuksesta. Tästä seuraa jo eräänlainen ohjelma. Minun pitää sovittaa itseni tähän olemukseen ja kärsin sopimattomuudestani. Minun pitää toteuttaa tuo olemus; muuten olen vieraantunut. Samalla rajoitan mahdollisuuksiani. 

Myöskään toista ihmistä en katso yksilönä, vaan tämän idean läpi. Hän on  aina vähän vajaa. Hyvässä tapauksessa ojennan häntä lempeästi, en ruoski. Mutta kuvittelen jo, että minun pitää kontrolloida häntä ellei peräti tehdä hänestä omaisuuttani...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Rajat

Luin uudestaan E.L.Doctorowin (1931-2015) romaanin Vesilaitos. Se herätti monia ajatuksia ja myös houkutuksen käyttää sitä esimerkkinä, mutta löysin sieltä myös lauseen, johon samastuin täysillä.

Lause on tämä:

"Käsitättehän... sanomalehtimiehen  metafysikaalla on tiukat rajat."

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Se mikä on lähellä

 

Epikuros

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa klo 11.00 (Casa Juande, Av. Toré Toré)

Filosofiakahvila Fuengirolassa aloittaa myöhemmin torstaisin 

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 15.2. ja 16.2.

Friedrich Nietzsche (1844-1900) kirjoitti toistuvasti Epikuroksesta, joka kuoli Ateenassa 270 tai 271 eaa.  Saksalaisella ajattelijalla oli syytä ihastua tähän hahmoon, vaikka Epikuros onkin tuntematon tai monesti erittäin väärinymmärretty ajattelija.  Kreikkalainen filosofi on jäänyt tuntemattomaksi, koska häneltä on säilynyt vain yksi kirja Kyrial doksai ja kolme kirjettä. Hän on väärinymmärretty mm. siksi, että jo omana elinaikanaan monet kilpailevat filosofit vääristelivät hänen sanomisiaan ja levittivät siis väärää tietoa Epikuroksesta.

Inhimillistä, liian inhimillistä –teoksen jälkeen Nietzsche kirjoitti pienen kirjan Vaeltaja ja hänen varjonsa (1880). Kirjassa viitataan Epuikurokseen useassa kohdassa. Fragmentissa nro 7 Nietzsche siteeraa Epikurosta: ”Jos on jumalia, he eivät huolehdi meistä.” Monet ovat vuosisatojen saatossa esittäneet samantapaisia ajatuksia. Huomio ei vaikuta kovin suurelta tai erityiseltä, mutta sillä on valtavasti filosofista merkitystä. Tämä ajatus oli Nietzschelle yksi iso syy ihastua Epikurokseen. Sama lause on vaikuttanut myös muihin 1800-luvun ajattelijoihin, jotka palasivat Epikuroksen ajatteluun toiveenaan rikastuttaa ja raikastuttaa oman aikansa ajattelua. Nietzschen lisäksi on syytä mainita esimerkiksi ranskalainen aikalainen Jean-Marie Guyau (1854-1888).

Epikuroksen huomiolla jumalista on kaksi seurausta ajattelulle ja elämälle.  Jos jumalat eivät osallistu maailman toimintaan, heitä ei ole syytä pelätä. Ajatuksella oli siis käytännöllinen merkitys. Se vähensi levottomuutta, päästi irti spekulatiivisista, potentiaalisesti kärsimystä aiheuttavista kysymyksistä. Platonistit ja kaikki kunnon metafyysikot ovat halunneet mennä luonnon taakse (metafysiikka tulee sanoista meta, takana ja fysis, luonto). Epikuroksen huomio jumalista kääntää katseen pois kaukaisuudesta, tuo sen välittömään läheisyyteen.

Metafysiikan luoman perinteen ja sen ohjaaman ajattelun seurauksena lähellä olevat asiat laiminlyödään, unohdetaan. Niitä halveksitaan. Niistä tulee filosofisesti merkityksettömiä. Lähellä olevat asiat eivät ansaitse ajatteluamme. Me ajattelemme ikuisuutta ja ikuisuuden näkökulmasta. Lähellä olevat asiat ovat ulkoisia. Kunnon filosofia kiinnostaa sielu. Epikurolaisessa ajattelussa huomio kiinnittyy omaan ruumiseen, ympäristöön, ilmastoon ja ruokavalioon (myös henkiseen ruokavalioon). Nietzsche puhuu kirjoissaan ja kirjeissään toistuvasti kulloisenkin paikan ilmasta, sen puhtaudesta tai tuoksuista.

Tällä huomion kääntymisellä on epistemologisia vaikutuksia, jotka omalta osaltaan ruokkivat ihmisen mahdollisuutta kapinaan ja kulttuurikritiikkiin. Kreikassa kasvatus ja kulttuuri, paideia, oli suuresti arvostettuja – tästä muistuttaa myös Emilio Lledó, joka on kirjoittanut kauniin kirjan Epikuroksesta (El Epicureismo, 1984). Paideia kuitenkin rakentaa kuvan ja käsityksen ihmisestä ja siitä mitä ihminen voi olla luoden rajoituksia. Luonnontutkimus – Epikuros puhui fysiologiasta – on tie ulos tällaisista rajoituksista tai ainakin se toimii varustuksena kulturaalisten vaikutusten vastustamisessa.

Nietzsche ihastui Epikurokseen epäilemättä siksi, että hänen ajattelunsa palautui maailmaan ja koska hänestä löytyi kasvatuksen vihollinen. Epikurokselle kasvatus oli ”erikoistehosteita”, jotta ihminen kouliintuisi ihailun hankkimiseen kauniilla puheilla ja kouliintuisi haluamaan ihailua ja kiitosta.

Pitäisikö meidän suunnata katseemme toisella tavalla? Ehkä pitäisi, ehkä ei vain teoreettisella tasolla. Lähellä olevat asiat eivät voi vain opettaa meille jotain. Ne voivat olla todella merkittävien valintojen ja kultivoinnin paikka. Kysymykset olisivat toisenlaisia. Kysyisimme esimerkiksi, miten käytämme päivämme, miten rytmitämme sen.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Se kuuluisa tietoisuus

Syksyllä puhun yhden ja toisen aiheen yhteydessä tahdon ja vapauden teemasta. Yritän lähestyä aihetta toisenlaisista näkökulmista kuin yleensä, kun puhutaan vapaasta tahdosta. Kun puhutaan vapaasta tahdosta, puhutaan aina tietoisuudesta, kiinnitytään tietoisuuden teemaan. 

Aina kun puhutaan tietoisuudesta, yliherkkä nenäni nyrpistelee. Tietoisuuden teemassa haiskahtaa metafysiikka ja filosofinen antropologia - joista molemmista ainakin jossain määrin yritän parantua. Syy on selvä. Se on sanottu: olen antiessentialisti.

Juan José Millásin vuonna 1999 ilmestyneessä romaanissa No mires debajo de la cama (Älä katso sängyn alle) on kohtaus, jossa kenkäparit keskustelevat. Kenkäparit keskustelevat, mutta yhdellä kengällä ei ole paria, koska sen pari haudattiin amputoidun jalan kanssa. 

Joku kenkäpari kysyy hansikkaista. Toiset vastaavat: "Emme koskaan kuule hansikasparien keskustelevan toisten hansikasparien kanssa. Emme ole varmoja, onko niillä tietoisuutta, vaikka ne ovatkin niin syviä."

Näin minä parannan itseäni metafysiikasta ja filosofisesta antropologiasta. Luen Juan José Millásia.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ei niin vakuuttavaa metafysiikkaa

(Leopardi)

Suuri italialainen runoilija Leopardi (1798-1837) kirjoitti: "Olen ujo naisten kanssa, siis ei ole Jumalaa." Myöhemmin suuri portugalilainen runoilija Fernando Pessoa (1888-1935) - tai hänen heteronyymi Barón de Teive - totesi, ettei Leopardin lausahdus ole kovin vakuuttavaa metafysiikkaa. 

Vaikka Leopardin väite on hauska, Pessoan toteamus on urhoollisempi. Myös Pessoa oli ujo naisten kanssa, mutta älyllinen rehellisyys esti häntä rakentamasta siitä mitään metafysiikkaa.

(Fernando Pessoa)

Filosofiakahvila vierailee Suomessa!

Aihe: Philip Rothin kapinallinen vanhus 

Aika:  lauantaina 3. elokuuta klo 14.00

Paikka: Kymintie 51 (Kumpula, Helsinki) – Jantuset (Martti, Kirsti)

(Ohje: Rautatientorilta lähtee useita busseja Lahdentielle, mm. 75 ja suurin osa 700-lukuisista busseista. Jääkää pois Sumatrantien pysäkillä, Kumpulan kampuksen jälkeen. Kävelkää Lahdentien yli ja menkää Intiankadulle, sieltä löydätte perille.)

Linkki karttaan:

https://www.google.es/maps/place/Kymintie+51,+00560+Helsinki,+Finlandia/@60.2094265,24.9582811,15.67z/data=!4m5!3m4!1s0x469209a2464e0edf:0x1e50a7d000ab0b8b!8m2!3d60.2090795!4d24.9620189?hl=es

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Todellisuus tieteessä

Auguste Comte, yksi positivismin isä

Tämä on filosofiakahvilan aiheena Torre del Marissa 12.syyskuuta, paikka Con Corazónmari, C/El Copo, klo 11.00

Tiede tutkii todellisuutta. Jo tämä lause ilmaisee, mitä todellisuus on tieteessä: se on tutkimuksen kohde. Itse todellisuuden käsite ei tunnu yleensä vaikealta tai ongelmalliselta. Sillä tarkoitetaan sitä mitä on. Ei ole erityisen vaikea hahmottaa mitä todellisuus on tieteessä, vaikka olemassaolosta ei olisikaan yksimielistä määritelmää. Tiede tutkii ilmiöitä, joita esiintyy maailmassa. Lähtökohta on yleensä empiristinen. Tieteessä korostuu reaalimaailman havainnot ja kokeet.

Tiede tutkii todellisuutta, yrittää selvittää ilmiöitä ja niiden välisiä suhteita. Siksi ongelma on usein metodia, menetelmää, koskeva. Menetelmäänsä epäilevä tutkija ei tee mitää muuta kuin omaa työtään tarkoituksenaan päästä parempiin tai tarkempiin tuloksiin. Tästä ei seuraa ongelmia suhteessa todellisuuteen, ainakaan yleensä.

Todellisuus ei ole ongelmallinen käsite, mutta tieteen suhde todellisuuteen voi olla ongelmallinen. Se voi kehittyä vaikeaksi. Se kehittyy vaikeaksi tutkimuksessa. Ottakaamme brutaaleja ja yksinkertaisia esimerkkejä – ei ilkeyden, vaan helppouden takia.

Jos tutkija on kunnon positivisti ja ajattelee, että todellista tietoa on vain tieteellinen tieto, hän ei vahingoita metodin merkittävyyden periaatetta, vaan kaventaa edessään olevaa todellisuutta. Onpa sanottu, että positivismin ahkera pyrkimys hylätä metafysiikka johtaa jopa ilmiöiden syiden unohtamiseen. 1800-luvun positivistit kuvasivat metafysiikan nimenomaan sellaiseksi pohdinnaksi, joka etsi ilmiöiden taustalla olevaa todellisuutta. Äärimmäisyyteen menevä positivisti pitäytyy ilmiöissä ja faktoissa; häntä ei enää kiinnosta ”todellisuus”, joka haiskahtaa liian metafyysiseltä.

Positivismiin ja samansukuisiin suuntauksiin (ja niissä syntyviin tutkimustilanteisiin) liittyy toinen esimerkki: reduktionismi. Taustalla on ajatus, että kokonaisuus on palautettavissa eli redusoitavissa osiinsa. Tieto-opillisesti ilmaistuna: redusointi on välttämätöntä ja riittävää tietynlaisten tietämiseen liittyvien ongelmien ratkaisemissa. Esimerkiksi mielenliikkeet voidaan palauttaa kemiallisiksi tapahtumiksi. Tällaisen reduktion ei tarvitse olla ongelmallista ja se voi olla hyödyllistä. Voi olla, että todellisuus – vaikka se olisi vain ilmiöitä ilman takana olevaa todellisuutta – kuitenkin kärsii tässä operaatiossa. Todellisuus tieteessä on tutkimuksen kohde ja muuttuessaan kohteeksi sille tapahtuu asioita.

Varomattomasti voisimme epäillä, että tutkimus tekee tutkimuskohteen ja se siitä syystä olisi keinotekoinen – kohteena ei olisi luonnollinen luokka tai luonnollinen laji (natural kind). Hiukkasfysiikan kvarkit on varmaankin luonnollinen luokka. Se että tutkimuksen kohteelle tapahtuu asioita, ei merkitse konstruktivismia. Se merkitsee, että jokin maailmassa, todellisuudessa, muodostuu objektiksi, tutkimuksen kohteeksi ja samalla osa todellisuudesta ei enää ole samalla tavalla relevanttia.  Hilary Putnam esimerkiksi sanoo, että omena ei ole luonnollinen luokka fysiikassa, mutta biologiassa sen sijaan on. Vaikka jokin objekti on kompleksinen ja se ei ole relevantti fysiikalle, siitä ei seuraa, ettei se olisi ”todellinen”. Toinen kysymys on, seuraako tästä, että sellaiset universaalit kuin omenuus (applehood) ovat todellisia niin kuin Putnam väittää. Olennaista ei ole kuitenkaan nyt alleviivata tällaisiin väittelyihin liittyviä kysymyksiä. Olennaista on huomata, että kohteelle tapahtuu jotain muuttuessaan kohteeksi eikä tieteellinen menetelmä ota sitä mitenkään huomioon; menetelmän käyttäjälle tämä muutos on tiedostamatonta, jotakin ajattelun ulkopuolelle jäävää.

Pahimmillaan tämä ongelma on silloin, kun luonnollisen luokan asema sellaisena on epäilyttävä. Tutkija pitää tutkittavaa kohdetta luonnollisena luokkana eikä huomaa, ettei se sitä ole tai ei ole sitä kokonaan. Monet ovat kirjoittaneet esimerkiksi sairauksien luonteesta, niiden diagnosoimisen vaikeudesta ja osanneet epäillä. Sairauksiin voi liittyä kategorioita, joita vastaa jokin todellisuudessa – jokin luonnollinen luokka. Diagnoosia tehdessä käytetään kuitenkin kategorioita, jotka ovat konstruktioita.

Lääketieteen hämäryydestä pääsee tietysti eroon toteamalla, ettei siitä pitänyt puhua, koska se ei ole tiede. Tämä poissulkeminen ei silti muuta oikean tiedemiehen realismia täysin ongelmattomaksi. Mitä on realismi? Sitä että ajattelee: On olemassa mielestä riippumaton todellisuus, jolla on oma, meidän käsitteistämme riippumaton rakenne. Yleensä tämä kääntyy tutkijan toiminnassa ideaksi faktoista, jotka ovat valmiina tuolla ulkona ja ovat siellä riippumatta siitä miten kuvaamme maailmaa. Tämä on vielä suhteellisen ongelmaton väite, vaikka totuuden nimissä on sanottava, että tämä positivistienkin jakama käsitys on metafyysinen väite. Realistinen todellisuuskäsitys ja idea faktoista kiinnittyy yleensä myös epistemologiseen ajatukseen siitä, että voimme saada tietoa näistä faktoista ja sitä kautta päästä käsiksi todellisuuden sisäsyntyiseen rakenteeseen.

En siis sano mitään metodista enkä puhu siitä, ovatko tutkimuksen tulokset oikeita tai virheellisiä. Kysymykseni on, mitä todellisuus on tieteessä. Kysymyksen voi muotoilla toisinkin: Mitä todellisuus on tieteelle? Vastaukseni – jo alussa annettu: tutkimuksen kohde. Muodostuessaan tutkimuksen kohteeksi tutkijan ja todellisuuden välinen suhde voi muuttua vaikeaksi, jopa ongelmalliseksi. Tämä ei ole arvostelua. On hedelmällistä, että suhde on vaikea. Olen vakuuttunut modernin kokeellisen tieteen saavutuksista ja ansioista. Se ei silti tarkoita, ettei tieteen ”todellisuudessa” olisi mukana aimo annos metafysiikkaa ja olettamuksia – jotakin jota ei ajatella tutkittaessa maailmaa...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Anaksimandros ja oikeudenmukaisuus

(Anaksimandros)
Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina Restaurante Bahia "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona Con Corazonmari El Copo -kadulla.

Simplikios kirjoitti, että Anaksimandros Miletolainen (610/609-546 eaa.) sanoi olioiden alkulähdettä ja elementtiä äärettömäksi. Tätä filosofian historiassa usein ensimmäiseksi filosofian lauseeksi sanottua kohtaa seuraa kohta, jonka usein arvioidaan olevan suora lainaus Anaksimandrolta: ”Mistä olioilla on syntynsä, siihen tapahtuu myös niiden häviäminen velvoitteen mukaan: ne näet korvaavat ja kostavat toisilleen oikeudenloukkauksen aikajärjestyksen mukaan.” Runollinen, monella tavalla hämärältä tuntuva teksti on ehkä yllättävä, jos ajattelee, että Anaksimandros oli varsin ”maallinen” ajattelija, maantieteen kehittäjä, kartantekijä, erilaisten teknisten uudistusten luoja.

Minua kiinnostaa tässä yhteydessä sana adikea, oikeuden loukkaus. Sanaa dike, oikeudenmukaisuus, ei  aina käytetty juridisena terminä; se merkitsee monien lukutapojen mukaan samantapaista asiaa kuin muissakin varhaisissa kreikkalaisissa teksteissä: se viittaa siihen mikä kullekin kuuluu ja on siis itselleen oikeutettu vaatimaan.  Sanan luonteen tajuaminen ei poista koko hämäryyttä. Tekstissä puhutaan ns. luonnollisisista ilmiöistä, olioiden synnystä ja kehityksestä ajallisessa jatkumossa. Miksi tähän prosessiin, ”kehitykseen” liittyy kysymys oikeudenmukaisuudesta? Sitäkin hämärämpää se on, kun muistaa, että Anaksimandron tiedetään kehittäneen evoluutioteorian ennen Darwinia: hänen uskotaan ajatelleen, että ihminen on kehittynyt kalasta.

Miten sanat pitäisi tulkita? Mitä tekemistä oikeudenmukaisuudella on tämän kanssa? Yksi tapa tulkita on se, että kaikkien yksilöiden olemassaolo ja kaikki tuleminen, muutos, on eräänlainen rike alkuperää, arche, vastaan. Kieltämättä syntyy myös vaikutelma, että tästä yksilöllistymisestä, prosessista automaattisesti ja välttämättä seuraa kaikkien olentojen asettuminen toisiaan vastaan ja väistämättömästi ne myös loukkaavat toisiaan, vahingoittavat toisiaan. Oli lukutapa mikä tahansa, emme pääse mihinkään: tässä on filosofia mennyt luonnon, fysiksen, taakse, tehnyt metafyysisen päätöksen. Tuleminen, muutos, saa kielteisen leiman; se on jo sinällään jotain pahaa tai ainakin epäoikeudenmukaisuutta tai sitä synnyttävää. Siksi Andaksimandroa olisi syytä verrata toiseen esisokraattiseen filosofiin, Herakleitokseen, joka myös myönsi ja näki tulemisen, jatkuvan muutoksen, virtauksen, mutta näki sen viattomana: Aika on lapsi, joka leikkii.

En tahdo puhua pahaa metafysiikasta. Anaksimandros tuskin oli ensimmäinen, joka teki ajatuksessaan tällaisen operaation, menemisen luonnon taakse. Tällainen operaatio on ehkä väistämätön. Jokainen ajattelija tekee muutakin kuin havainnoi ja tekee päätelmiä; hän tekee päätöksiä, valintoja ja oletuksia. Mutta silloin täytyy olla tietoinen ja vastuullinen, tietää että näillä päätöksillä ja valinnoilla on seurauksensa, vaikutukset ajatteluun ja ne voivat vahingoittaa silmiämme: alamme nähdä asiat jonakin, esimerkiksi pahana. Tällä on ollut valtavat seuraukset länsimaiseen ajatteluun; tässä, jo Anaksimandrosissa, ollaan lähellä niin sanottua teodikean ongelmaa. Teodikean ongelma liittyy pahan olemassaoloon: Miksi on pahaa, jos Jumala on rakastava ja hyvä?

Otetaan toinen muinainen esimerkki, joka on myöhemmin liittynyt teodiakean ongelmaan: Job. Hurskas mies elää maailmassa, joka uskoo, ettei mitään pahaa satu hurskaalle. Näin kuitenkin tapahtuu, kaikesta hurskaudesta huolimatta, ja Job vaatii Jumalaa eteensä. Molemmissa tapauksissa – sekä Anaksimandroksen visiossa että Jobin kulttuurissa perustetaan vahva, kyseenalaistumaton käsitys oikeudesta, joka kytkeytyy tuonpuoleiseen järjestykseen.

Ehkä Anaksimandroksen teksti vahvistaa sitä käsitystä, että oikeudenmukaisuus on yksi filosofian alkuperäisistä ongelmista, jopa varsinainen syy filosofoida. Jokatapauksessa se näyttää oikeudenmukaisuuden olleen alkuperäisesti metafyysinen, ei pelkästään käytännöllinen ja ihmisten organisoituun yhteiskuntaan kytkeytyvä ongelma. Tästä ei välttämättä voi tehdä päätelmää, että filosofia on alusta lähtien erehtynyt. Olisin valmiimpi sanomaan: Kysymystä oikeudenmukaisuutta ei ratkaista vain lain avulla, sitä ei ratkaista määritelmällä, sitä ei ylipäätään ratkaista. Jos oikeudenmukaisuus on jotain, se on jatkuvaa työtä.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Sinun täytyy muuttaa elämäsi

En ole hyvin metafyysinen ihminen (en tahdo sanoa filosofi). Minun on vaikea hengittää metafyysisessä maisemassa. Arvostan toki joitakin hyvinkin metafyysisiä ajattelijoita – esimerkiksi Spinozaa ja Deleuze´tä, joita olen opetellut hyödyntämään.

Mutta kaikki sellaiset pienet tutkailut, joita olen tehnyt, vievät välillä metafysiikan sisään; on pakko tehdä sukelluksia metafysiikkaan, siis pohtia olemassaolon perusteita, olevaisen olemusta jne. Esimerkiksi jos tahtoo ajatella arvoja, tutkia ja arvioida niitä, joutuu väistämättä myös metafyysisten kysymysten äärelle.

Liikkuminen maisemassa, jossa on vaikea hengittää ja lyhyet tai pitkät sukellukset syviin kysymyksiin tekevät minulle myös erittäin välttämättömäksi paluun takaisin tähän maailmaan. Tämä paluu ei ole pakoa, vaan asettumista kovien ja vaativien kysymysten eteen. On tunnustettava, että Rainer Maria Rilken viimeiset sanat runossa Apollo toimivat ajatteluni imperatiivina: ”Sinun on muutettava elämäsi.”