Don Quijote ja Sancho Panza

 

Kumpi oli oikeassa, Don Quijote vai Sancho Panza? Kumpikin saatttoi olla väärässä. Ihminen voi hukata elämänsä sekä kuvitelmissa että uskossa kivenkovaan todellisuuteen.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Todellisuus filosofiassa

Jules Bastien-Lepage: Diogenes

Filosofiakahvila keskiviikkoisin Con Corazónmari, C/El Copo, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio, Fuengirola klo 16.00

TIISTAISIN EI OLE! (ainakaan vielä)

Mitä on todellisuus filosofiassa? Onko tämä edes hyvä kysymys? Joskus näyttää siltä, että filosofinen teksti kuvaa todellisuutta tai kysyy jotain todellisuudesta. Ainakin jollain tasolla Sokrateen kysymykset kiinnittyvät todellisuuteen, kun hän kysyy, mitä on tämä tai tuo. Nämä kysymykset eivät ole silti kokonaan tiedollisia; niitä ei synnytä tiedollinen uteliaisuus. Tarkoitus oli kehittää kuulijan sielua. Tämän kasvatustyön päämäärä oli sekä eettinen että poliittinen. Kun Immanuel Kant viimeisissä kirjoituksissaan kysyi, onko olemassa edistystä (ihmiselle), hän kiinnitti kysymyksen todellisuuteen; hän yritti nähdä, oliko edistyksestä löydettävissä merkkejä todellisuudessa, jossain tapahtumassa. Tässäkään motivaatiota ei voi kuvata pelkästään tiedolliseksi.

Voisimme puhua filosofisen puheen monitasoisuudesta tai kolmiulotteisuudesta. Tiedollisen kysymyksen rinnalla, sen sisällä, on eettinen ja poliittinen aspekti. Emme silti osaisi vastata, mitä todellisuus on filosofiassa. Osaisimme sanoa vain, että tilanne on erilainen kuin tieteessä. Kolmiulotteisuuden mainitseminen ei ole silti turhaa. Se antaa vihjeitä siitä, että kysymys on muotoiltu huonosti ja epätarkasti.

Kun filosofi on kiinnostunut kaupungin ongelmasta, politiikasta, hän ei tyydy sanaan (logos). Hänen täytyy osallistua. Filosofilla on tunne, että pitää olla muutakin kuin sanoja: täytyy olla tekoja (ergon). Ehkä ei ole syytä kysyä, mitä todellisuus on filosofialle. Voisimme kysyä, mikä on filosofian todellisuus, mitä on filosofisen sanomisen todellisuus. Silloin ei ole kyse siitä todellisesta, mihin filosofia on suhteessa. Kyse ei ole siitä, mitä on se todellinen maailmassa, johon viitaten voimme sanoa, onko filosofin puhe totta vai ei.

Miten filosofia ei olisi turhaa ja tyhjää puhetta? Jotta filosofia ei olisi tyhjää ja se olisi todellista, se on muutakin kuin puhetta. Todellisuus on koe, jolle se alistuu tullakseen todelliseksi. Platonin kuuluisassa seitsemännessä kirjeessä tämä todellisuus, koe, on siinä, että filosofi kohdistaa puheensa vallanpitäjälle.

Ehkä kysymys voisi olla, miten filosofiasta tulee todellista, miten se kaivertuu todellisuuteen. Todellisuutta ei vain tutkita. Sitä muutetaan, ainakin jos filosofia on todellista. Filosofia ei vain puhu opittuja asioita tai viisauksia; se on työtä, harjoitusta. Vain askeesin, harjoituksen, kautta se tulee todelliseksi ja vaikuttaa todellisuuteen.

Kun Platon puhuu vallanpitäjälle, hän ei sano totuutta kaupungista ja perustuslaista. Hän yrittää vaikuttaa vallanpitäjän olemisen tapaan ja siihen voi vaikuttaa vain harjoituksen avulla. Harjoituksen avulla hän yrittää näyttää tyrannille, mikä filosofian  to pragma auto (”asia sinänsä”, se mihin sana viittaa, cosa en sí, lo real/the real). Filosofian pragma on pragmata, erilaiset käytännöt ja harjoitukset. Tällainen näkemys filosofiasta ei ole kokonaan kadonnut. Wittgenstein ajatteli, että filosofi on kuin arkkitehti: hän työskentelee itsensä kanssa, omien tulkintojensa kanssa.

Näiden harjoitusten tarkoitus on, että ihminen vaikuttaa itseensä. Tämä on johtanut siihen, että filosofinen teksti voi olla meditaatiota, vaikka sen yhdellä tasolla yrittäisikin demonstroida jotain.  Filosofinen ajattelu muuttaa ensin ajattelijaa itseään ja vaikuttaa sitä kautta todellisuuteen.

Kun puhumme todellisuudesta filosofiassa, eteemme tulee siis idea kokeesta. Tieteentekijät tekevät kokeita saadakseen tietää jotain todellisuudesta. Filosofiassa todellisuus on koe. Se on jotain, joka on uskallettava kohdata.  Platon neuvoo kahdeksannessa kirjeessä syrakusalaisia, kun alue on jo ajautunut sisällissotaan. Hän ajattelee, että hänen neuvonsa, sanomansa totuus tulee todistetuksi, kun todellisuus osoittaa sen. Todellisuus todistaa, mutta vasta tulevaisuudessa, kun asukkaat ovat tehneet neuvosta totta.

Teckhne tou biou, elämisen taito, joka vaatii harjoitusta, merkitsi kerran kykyä vastaanottaa ja käsitellä tapahtumia, joita kohtaa elämässä. Todellisuus filosofiassa oli tulevia tapahtumia, jotka olivat ainakin potentiaalisesti koe ja koettelemus. Filosofiassa todellisuutta ei vain haluttua tuntea, vaan se haluttiin kestää.

P.S. Tässä muistiinpanossa on kahden muun aiheen alkio. On otettava aiheeksi filosofian ja politiikan suhde. Toinen aihe on tekniikat, joita filosofit (ja muut) ovat käyttäneet valmentautuakseen todellisuutta varten. Näitä aiheita tullaan ainakin sivuamaan tulevassa Filosofiset pidot II - tapahtumassa (Hämmennyksen filosofia, epävarmuuden etiikka)

SAM SANDQVIST LUENNOI TORRE DEL MARISSA (Con Corazónmari, C/El Copo)
AIHE: KASVUN RAJAT
AIKA: 20. LOKAKUUTA KLO 16.30

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Merkintöjä todellisuudesta

William Hogarth: Moll dying of syphilis

Filosofiakahvila tiistaisin Casa Mavi, Av.Los Boliches 108 klo 12.15, keskiviikkoisin Con Corazónmari, C/El Copo, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA tiistaisin Trattoria Gio, Centro Finlandia klo 14.15

Älkäämme eristäkö sanaa ”todellisuus”, vaan katsokaamme sitä ympäristössä, jossa se liikkuu. Ymmärrämme kyllä, että todellisuus on kaikkea mitä on tai on ollut, mutta se ei näyttäydy vain asioina ja niiden tilana, jos lakkaamme lentelemästä sanan yläpuolella ja menemme sisään ympäristöön –maisemiin, puheisiin. Yksinkertainen esimerkki voisi olla filosofis-ekonomistinen puheympäristö. Joku sanoo ja on todella sanonut: ”Markkinat ovat todellisuus.” Tässä maisemassa todellisuus on muutakin kuin asioiden tila, kaikki mitä on tai on ollut; se on testi, koe. Päätökset, ideat, tuotteet ja ihmiset joutuvat markkinoiden, todellisuuden, testattavaksi.

Tällaisessa ympäristössä, puhemaisemassa, sana ”todellisuus” ei vain sano: ”Tällaista on.” Se operoi toisella tavalla. Se mikä ei läpäise testiä, ei tarkalleen ottaen tule luokitelluksi olemassaolemattomaksi, mutta sen merkitys on vähäisempi; se ei lakkaa vaikuttamasta meihin, mutta se ei vaikuta ajatuksissa, päätöksissä. Kun markkinat ovat todellisuus ja ne muodostavat testin, syntyy skeema, kaava, joka määrittelee eron tärkeän ja vähemmän tärkeän välillä.

Tällä todellisuudella – sanaan kytkeytyvällä skeemalla - on omat vartijansa, omat mestarinsa. Epäilemättä tarpeellinen yritys rikkoa skeema, pyrkimys tuoda esiin toisia kysymyksiä ja ongelmia (esim. ilmastonmuutos), kohtaa tämän todellisuuden lukijoiden, sen mestareiden, vastustuksen. He sanovat: ”Voihan se olla ikävää, mutta todellisuus nyt vaan on tällainen.”

Kun luemme 1700-luvun poliittisten ajattelijoiden (ja ekonomien) kirjoituksia, sana ”todellisuus” tahtoo sanoa jotain: ei ole vain tosiasioita, vaan myös mahdollisia asioita ja tapahtumia. Tässä ympäristössä todellisuus näyttäytyy jonakin, joka pitää ottaa huomioon -  mutta ei vain asioiden tila tai se mitä on, vaan myös se mikä voisi olla. Näin kehittyi pyrkimys ennakoida viljakadon tai kulkutaudin mahdollisuus. Todellisuus oli jotain, joka ohjasi erilaisia laskelmia ja turvallisuustoimia.

Jotkut ovat huomanneet, että sanoilla voi tehdä todelliseksi: sodan julistaminen käynnistää sen. Käytännön politiikassa ja retoriikan harjoittamisessa tätä tehdään paljon ja tekemisen mahdollisuudet eivät rajoitu julistuksiin. Aina ei ole kyse siitä, että tehdään todelliseksi, mutta puhe muuttaa todellisuutta, vaikuttaa siihen. Jos kysymme ihmisiltä, valitsevatko he vihreän vain punaisen, he ajattelevat näitä värejä, eivät muita. Kun he ajattelevat näitä kahta väriä, näitä vaihtoehtoja, sitä voidaan käyttää  sekä todellisuudesta muodostetun kuvan manipuloimiseen että päätöksen ohjailuun.

Markkinat ovat todellisuus, pakollinen testi. Todellisuus on jotain, joka pitää ottaa huomioon laskelmissa, turvallisuuden suunnittelussa. Nämä ovat kaksi esimerkkiä siitä, miten todellisuuden käsite toimii puheissa ja ajattelussa. Todellisuus ei ole vain tutkimuksen kohde. Se on paljon hedelmällisempi silloin kun se on  määräys. Lisäksi edessämme on retoriikka (tai poliittinen puhe), joka vääristää, jotta todellisuus ei näyttäytyisi koko rikkaudessaan tai jotta se värittyisi tietyllä tavalla, jäsentyisi tietynlaiseksi ihmisten mielessä.

Todellisuus – se mikä on – ei saa olla sellaisenaan: sitä tutkitaan, sitä muokataan, siihen liitetään metafyysisiä oletuksia, siitä puhutaan välttämättömyytenä. Olen sanonut jo kaiken olennaisen vuonna 2012: ”... meitä voisi auttaa Aristoteleeltä peräisin olevan kontingenssin käsite. Kontingentti merkitsee sattumanvaraista. Jos jokin tapahtuma tai prosessi on kontingentti, se ei ole välttämätön eikä mahdoton. Toisin sanoen voi olla tai voisi olla olematta. Käsitettä on käytetty monin tavoin, myös tekemään ero Jumalan todellisuuden ja ihmisen todellisuuden välillä niin kuin Tuomas Akvinolaisen ajattelussa. Minua se auttaa näkemään konkreettisia mahdollisuuksia ihmisen maailmassa. Välttämättömyys ei ole yksinkertaisesti käsite, jonka avulla maailma tulkitaan tietynlaiseksi. Meille sanotaan, että asiat ovat välttämättömiä, jotta olisimme tietyllä tavalla. Se ei ole vain jokin neutraali modaliteetti, vaan väline, jonka avulla vaikutetaan siihen, millainen on meidän modaliteettimme.”’

Kun ajattelu tarttuu todellisuuteen, se ei vain yritä tietää tai ymmärtää; se pyrkii muuttamaan todellisuutta. Jos kiinnitämme huomiota ajattelun tapaan problematisoida jokin asia maailmassa, se ei tarkoita, että väittäisimme asian olevan jotain epätodellista. Kulkutaudit ovat joskus hyvin todellisia, mutta niiden paikka ja asema ajattelussa muuttavat jotain.

Vaikka ekonominen rationaalisuus ja politiikka tähtäväävät muutokseen, molemmissa puhemaisemissa sana todellisuus saa kohtalokkaan sivumaun; sana sanoo monta kertaa, ettei ole mahdollista. Sana todellisuus kärsii arvonalennuksesta ja menettää sisältöään.

Jos ja kun sana todellisuus huonontuu, kohtaamme petoksen ongelman. Se ei ole vain tiedollinen, vaan myös poliittinen ja eettinen ongelma. Se on meidän ongelmamme nyt, tänään.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Todellisuus tieteessä

Auguste Comte, yksi positivismin isä

Tämä on filosofiakahvilan aiheena Torre del Marissa 12.syyskuuta, paikka Con Corazónmari, C/El Copo, klo 11.00

Tiede tutkii todellisuutta. Jo tämä lause ilmaisee, mitä todellisuus on tieteessä: se on tutkimuksen kohde. Itse todellisuuden käsite ei tunnu yleensä vaikealta tai ongelmalliselta. Sillä tarkoitetaan sitä mitä on. Ei ole erityisen vaikea hahmottaa mitä todellisuus on tieteessä, vaikka olemassaolosta ei olisikaan yksimielistä määritelmää. Tiede tutkii ilmiöitä, joita esiintyy maailmassa. Lähtökohta on yleensä empiristinen. Tieteessä korostuu reaalimaailman havainnot ja kokeet.

Tiede tutkii todellisuutta, yrittää selvittää ilmiöitä ja niiden välisiä suhteita. Siksi ongelma on usein metodia, menetelmää, koskeva. Menetelmäänsä epäilevä tutkija ei tee mitää muuta kuin omaa työtään tarkoituksenaan päästä parempiin tai tarkempiin tuloksiin. Tästä ei seuraa ongelmia suhteessa todellisuuteen, ainakaan yleensä.

Todellisuus ei ole ongelmallinen käsite, mutta tieteen suhde todellisuuteen voi olla ongelmallinen. Se voi kehittyä vaikeaksi. Se kehittyy vaikeaksi tutkimuksessa. Ottakaamme brutaaleja ja yksinkertaisia esimerkkejä – ei ilkeyden, vaan helppouden takia.

Jos tutkija on kunnon positivisti ja ajattelee, että todellista tietoa on vain tieteellinen tieto, hän ei vahingoita metodin merkittävyyden periaatetta, vaan kaventaa edessään olevaa todellisuutta. Onpa sanottu, että positivismin ahkera pyrkimys hylätä metafysiikka johtaa jopa ilmiöiden syiden unohtamiseen. 1800-luvun positivistit kuvasivat metafysiikan nimenomaan sellaiseksi pohdinnaksi, joka etsi ilmiöiden taustalla olevaa todellisuutta. Äärimmäisyyteen menevä positivisti pitäytyy ilmiöissä ja faktoissa; häntä ei enää kiinnosta ”todellisuus”, joka haiskahtaa liian metafyysiseltä.

Positivismiin ja samansukuisiin suuntauksiin (ja niissä syntyviin tutkimustilanteisiin) liittyy toinen esimerkki: reduktionismi. Taustalla on ajatus, että kokonaisuus on palautettavissa eli redusoitavissa osiinsa. Tieto-opillisesti ilmaistuna: redusointi on välttämätöntä ja riittävää tietynlaisten tietämiseen liittyvien ongelmien ratkaisemissa. Esimerkiksi mielenliikkeet voidaan palauttaa kemiallisiksi tapahtumiksi. Tällaisen reduktion ei tarvitse olla ongelmallista ja se voi olla hyödyllistä. Voi olla, että todellisuus – vaikka se olisi vain ilmiöitä ilman takana olevaa todellisuutta – kuitenkin kärsii tässä operaatiossa. Todellisuus tieteessä on tutkimuksen kohde ja muuttuessaan kohteeksi sille tapahtuu asioita.

Varomattomasti voisimme epäillä, että tutkimus tekee tutkimuskohteen ja se siitä syystä olisi keinotekoinen – kohteena ei olisi luonnollinen luokka tai luonnollinen laji (natural kind). Hiukkasfysiikan kvarkit on varmaankin luonnollinen luokka. Se että tutkimuksen kohteelle tapahtuu asioita, ei merkitse konstruktivismia. Se merkitsee, että jokin maailmassa, todellisuudessa, muodostuu objektiksi, tutkimuksen kohteeksi ja samalla osa todellisuudesta ei enää ole samalla tavalla relevanttia.  Hilary Putnam esimerkiksi sanoo, että omena ei ole luonnollinen luokka fysiikassa, mutta biologiassa sen sijaan on. Vaikka jokin objekti on kompleksinen ja se ei ole relevantti fysiikalle, siitä ei seuraa, ettei se olisi ”todellinen”. Toinen kysymys on, seuraako tästä, että sellaiset universaalit kuin omenuus (applehood) ovat todellisia niin kuin Putnam väittää. Olennaista ei ole kuitenkaan nyt alleviivata tällaisiin väittelyihin liittyviä kysymyksiä. Olennaista on huomata, että kohteelle tapahtuu jotain muuttuessaan kohteeksi eikä tieteellinen menetelmä ota sitä mitenkään huomioon; menetelmän käyttäjälle tämä muutos on tiedostamatonta, jotakin ajattelun ulkopuolelle jäävää.

Pahimmillaan tämä ongelma on silloin, kun luonnollisen luokan asema sellaisena on epäilyttävä. Tutkija pitää tutkittavaa kohdetta luonnollisena luokkana eikä huomaa, ettei se sitä ole tai ei ole sitä kokonaan. Monet ovat kirjoittaneet esimerkiksi sairauksien luonteesta, niiden diagnosoimisen vaikeudesta ja osanneet epäillä. Sairauksiin voi liittyä kategorioita, joita vastaa jokin todellisuudessa – jokin luonnollinen luokka. Diagnoosia tehdessä käytetään kuitenkin kategorioita, jotka ovat konstruktioita.

Lääketieteen hämäryydestä pääsee tietysti eroon toteamalla, ettei siitä pitänyt puhua, koska se ei ole tiede. Tämä poissulkeminen ei silti muuta oikean tiedemiehen realismia täysin ongelmattomaksi. Mitä on realismi? Sitä että ajattelee: On olemassa mielestä riippumaton todellisuus, jolla on oma, meidän käsitteistämme riippumaton rakenne. Yleensä tämä kääntyy tutkijan toiminnassa ideaksi faktoista, jotka ovat valmiina tuolla ulkona ja ovat siellä riippumatta siitä miten kuvaamme maailmaa. Tämä on vielä suhteellisen ongelmaton väite, vaikka totuuden nimissä on sanottava, että tämä positivistienkin jakama käsitys on metafyysinen väite. Realistinen todellisuuskäsitys ja idea faktoista kiinnittyy yleensä myös epistemologiseen ajatukseen siitä, että voimme saada tietoa näistä faktoista ja sitä kautta päästä käsiksi todellisuuden sisäsyntyiseen rakenteeseen.

En siis sano mitään metodista enkä puhu siitä, ovatko tutkimuksen tulokset oikeita tai virheellisiä. Kysymykseni on, mitä todellisuus on tieteessä. Kysymyksen voi muotoilla toisinkin: Mitä todellisuus on tieteelle? Vastaukseni – jo alussa annettu: tutkimuksen kohde. Muodostuessaan tutkimuksen kohteeksi tutkijan ja todellisuuden välinen suhde voi muuttua vaikeaksi, jopa ongelmalliseksi. Tämä ei ole arvostelua. On hedelmällistä, että suhde on vaikea. Olen vakuuttunut modernin kokeellisen tieteen saavutuksista ja ansioista. Se ei silti tarkoita, ettei tieteen ”todellisuudessa” olisi mukana aimo annos metafysiikkaa ja olettamuksia – jotakin jota ei ajatella tutkittaessa maailmaa...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Huumori, todellisuus ja käytös

(Tämä on siis aiheena filosofiakahvilassa 21.10./22.10./23.10. Ei siis Eurooppa, johon liittyvän muistiinpanon julkaisen uudestaan todennäköisesti 23.10.)

Huumori ymmärretään asenteeksi, tietynlaiseksi tavaksi ottaa asiat; se on kykyä nähdä jotain koomista, kykyä nauraa. Jos huumorin ymmärtää näin, on nähtävissä, että huumori on suhde todellisuuteen. Siksi meksikolaisen kirjailijan, Juan José Arreolan määritelmä humoristille saattaa olla paras. Hänen mukaansa humoristi katsoo vinosti, koska edestä, suoraan katsottuna, asiat ovat liian voimakkaita, vaikuttavia. Arreola sanoo, että juuri tämä vino, viisto katse auttaa meitä näkemään  todellisuuden paremmin; humoristi pystyy antamaan meille tarkan kuvan maailmasta.

Tietenkin Arreola puhuu todellisesta humoristista, ei mistä tahansa vitsailijasta tai herjanheittäjästä. Jokatapauksessa tämä todellisuuden näkeminen toisella tavalla, kirkaammin, tuo esiin jonkun muun asian kuin tavanomaiset pohdinnat siitä mikä meitä naurattaa tai puheet huumorin julmuudesta tai ylemmyydentuntoisuudesta.

Jos huumoria ajattelee asenteena, sen voi ajatella olevan osa ihmisen käytöstä, tapaa ohjata omaa toimintaansa. Kaikilla ihmisillä on huumorintajua – tai ainakin melkein kaikilla – mutta kaikki eivät siitä tee kuintenkaan luonteenpiirrettä, kaikki eivät viljele huumoria. Huumoriin ja nauruun on kohdistunut monenlaista moraalista hyökkäystä, ne on liitetty itse Saatanaankin. Vakavuus haluaa tuomita ja eristää naurun. Länsimainen ihminen ei enää oikein tiedä, pysty muistamaan, että kulttuurissa, kirjallisuudessa viljeltiin antiikin maailmassa ”vakavanaurullisia” lajeja.

Huumori ajateltuna asenteeksi, jota voi viljellä ja jonka avulla voi ohjata käytöstään, mahdollistaa uuden kysymyksen: Mitä merkitystä huumorin viljelemisessä on? Tätä kysymystä voi lähestyä ensimmäisen kysymyksen (huumori suhteena todellisuuteen) kautta. Se mitä huumori tekee todellisuudelle, on suhteellistaminen. Ehdottomat totuudet eivät ole enää niin ehdottomia, pysyviltä ja ikuisilta tuntuvat asemat ovat vaihtuvia. Tämä suhteellisuuden näkeminen auttaa pehmentämään luonteeseen niin helposti tarttuvia ominaisuuksia kuten ehdottomuus, dogmaattisuus ja dramatisointi.

Dramatisoinnilla tarkoitan tässä sitä, että ihminen niin helposti ja juhlallisesti julistaa – julistaa jotain omasta ajastaan tai tulevaisuudesta: ”Me olemme uuden ajan kynnyksellä, totaalisen kriisin edessä.” Tällainen juhlallisuus ja dramatisointi ei ole tyypillistä vain teologiselle – ja teleologiselle – ajattelulle, vaan myös tiedemiehet osaavat tehdä näin. Kun alku idealisoidaan, lopusta tehdään katastrofi. Huumori, joka on ”pahuutta”, kykyä nähdä alhaisuus ja vaatimattomuus, ei voi idealisoida alkua ja siksi se näkee myös käsillä olevien kriisien menevän ohi.

Huumori, vakavan juhlallisuuden ja dogmaattisuuden vihollinen, kaataa kuvat ja patsaat. Siksi se on ollut tärkeä myös ajattelussa, filosofiassa ja henkisessä kehityksessä. Näin esimerkiksi zenissä: se on ollut nauravaa buddhalaisuutta. Tietenkin filosofit ovat kietoutuneet hienoihin viittoihinsa, kulkeneet leuka pystyssä, otsa rypyssä tai lyöneet synkkiä otsiansa norsuuluutorniensa seiniin. Filosofien seinissä on aina kolhuja.

Länsimainenkaan ajattelu ei ole aina vierastanut huumoria. Kuuluisia ovat Sokrateen ironia, kyynikkojen käytännön pilat, Kierkegaardin huumori ja huumorin arvostus. Tietenkin filosofit ovat itse joutuneet humoristien viiltäviin kynsiin. Aristofanes sijoitti näytelmässään Sokrateen puuhun nostettuun koriin, koska sieltä hän saattoi tähyillä tähtiä paremmin. Johann Gotlieb Fichte (1762-1814) uskoi, että todellisuus on Minän luomusta – hän oli sillä tavalla idealistinen. Kerrotaan, että joku kysyi kuultuaan tästä: ”Mitä hänen vaimonsa on tästä mieltä?”