Sokrates, huono puhuja

 

 Filosofiakahvila25.2./26.2./27.2.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. (Huom! Aika muuttuu) Restaurante COLONIA, Paseo Maritimo Poniente, vanhasta paikasta Nerjaan päin, majakan ja Massai Maran välissä, rannan puolella (entinen parkki toimii).   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Sokrateen ironia oli julkeimmillaan hänen puolustautuessa ateenalaisten edessä. Puolustuspuheen alussa hän toteaa syyttäjiensä puhuneen niin hienosti, että melkein vakuuttivat hänet itsensäkin syytteiden oikeellisuudesta. Sokrates sanoo olevansa huono puhuja, joka ei pysty samaan kuin nämä taitavat puhujat. Sanat ovat salaivaisia. Emme kai voi ajatella, että Sokrates oli huono puhuja. Tietyllä tasolla Sokrates oli kuitenkin tosissaan. Hän teki pesäeroa retoorikkoihin.

Sokrateen mukaan hänen vastustajansa ovat deinoi legein, taitavia puhujia. Hän itse puhuu suoraan, ilman taitoa ja koristeita. Taitamattomuuden korostaminen ei merkitse, että hän ei välittäisi siitä, puhuuko hyvin vai huonosti. Platonin Faidroksessa Sokrateen keskustelukumppanut esittävät halveksivia huomioita henkilöstä, joka on puheiden kirjoittaja. Sokrateen varoittaa halveksimisesta. Sillä on väliä, puhuuko hyvin tai huonosti. Ei ole häpeällistä kirjoittaa. Häpeällistä on kirjoittaa huonosti. Tehdessään pesäeroa vastustajiinsa Sokrates puhuu taidokkuudesta ja taitamattomuudesta, mutta liittää taitaviin puhujiin epäsuoruuden ja koristeet, omaan puheeseensa suoruuden.

Sokratesta syytettiin nuorison turmelemisesta ja jumalien pilkasta, sillä hänen väitettiin palvovan joitakin vieraita daimoneja. Tuomareita oli 556. Heistä 281 äänesti Sokratesta vastaan, 275 puolesta. Hänet tuomittiin kuolemaan. Ateenalaiset eivät yleensä mielellään tuomineet kansalaisia, ateenalaisia, kuolemaan ja hänellä olikin mahdollisuus lähteä maanpakoon. Sokrates kieltäytyi ja joi myrkkymaljan.

Sokrateen tuomio oli todiste hänen vihollisilleen. He ajattelivat, että väkijoukkojen tai vastapuolen vakuuttaminen oli oikeutus ja peruste sille, miten jokin asia päätetään; se oli oikeutus julkisen tilan valtaamiselle ja sen omimiselle. Tämä on täsmälleen sama logiikka, jota nykyisin seuraavat poliittiset päättäjät. Filosofian historian kuuluisin tapahtuma luo siis humoristisen valaistuksen nykypäivän politiikkaan.

Mitä Sokrates oli tehnyt? Hän oli kävellyt ympäriinsä ja esittänyt kysymyksiä vastaamatta niihin. Itsekin Sokrates myönsi, että hän ei anna vastauksia, vaan luo vain umpikujia (aporia). Hän sanoi olevansa atopos, kirjaimellisesti ilman toposta, paikkaa: outo, hämmentävä, paikaltaan nyrjäyttävä.

Tätä eivät kaikki aikalaiset hyväksyneet. Mitä hyötyä olisi kaupungille hämmentäjästä, arvojen, tapojen ja vakaumusten kyseenalaistajasta? Meidän päiviimme saakka on Sokrateehen ja muihin filosofeihin suuntautunut sama epäilys. Eivätkö he ole ennen kaikkea negatiivisia ollessaan vastaamatta, esittämästä mitään posiitivista moraalista teesiä?

Sokrateesta on tehty filosofian isä, ainakin jonkinlainen vedenjakaja ja sankari. Kun häntä on sankarillistettu, on korostettu hänen metodiaan, dialektiikkaa (joka alkuperäisesti tarkoitti keskustelua). Harvoin kiinnitetään huomiota siihen, että hän sanoi olevansa huono puhuja. Ehkä huomautusta ei olla otettu tosissaan. Sen voi ottaa tosissaan, kun ajattelee, missä yhteydessä Sokrates puhui. Hän kierteli Ateenan katuja aikana, jolloin Kreikassa oli paljon ammattipuhujia ja heitä arvostettiin. Huono puhuminen oli toisenlaista puhetta, joka halusi heittää erilaisen siemenen – ja varmaankin erilaiseen maaperään.

Platonin Sokrateen puolustuspuhe on Sokrateen puhe oikeudessa, mutta todellisuudessa hän ei puolustaudu. Hän toki sanoo syytöksiä vääriksi ja osoittaa niiden epäjohdonmukaisuuden, mutta hän kieltäytyy muuttumasta. Sokrates sanoo, että hän puhuu totta ja puhuu jatkossakin. Hän tiesi, mikä oli ongelma: se ettei hän sanonut mitä ateenalaiset halusivat kuulla. Eikä häntä puolustautuminen auttaisikaan. Niin kuin Sokrates toteaa: Oli niin tai näin, Sokrates on syyllinen....

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Razzle Dazzle

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00 (Casa Juande, Av. Toré Toré), viimeisen kerran 27.3.

Tämä aiheena 26.4. ja 27.4. Zoom-tapaamisessa keskustellaan myös aikaisemmasta aiheesta Valta ja etiikka.

Onhan se vitsi, kun lakimies laulaa:

 

Give ´em the old razzle dazzle

Razzle Dazzle ´em

 https://www.youtube.com/watch?v=ByeXMGqapnU

Onhan se vitsi, mutta se puree ja on totta. Sanat ovat musikaalista Chicago, joka sai ensi-iltansa Broadwaylla vuonna 1975.  Musiikin teki John Kander, sanat Fredd Ebb. Ohjauksesta ja koreografioista vastasi legendaarinen Bob Fosse. Käsikirjoitus perustuu väljästi näytelmään, jonka kirjoitti -20-luvulla toimittaja Maurine Dallas Watkins. Tarina on yksinkertainen. Showbisnekseen haluava nuori rouva Roxie Hart tappaa rakastajansa. Sensaatiolehdistö innostuu, varsinkin kun naisen lakimies Billy Flynn antaa kimmokkeita. Flynnille kaikki, lehdistö ja oikeussali, ovat samaa sirkusta.  ”Oikeudenkäynti, koko maailma, showbisnestä kaikki”, hän selittää.

Razzle Dazzle on ilmaisu, joka tarkoittaa loistoa ja näyttävyyttä. Verbinä se merkitsee häikäisemistä. Ilmaisuun sisältyy lakimies Billy Flynnin filosofia – tai tarkemmin sanottuna strategia. Lehdistö, yleisö, jury, tuomari voidaan häikäistä hokkuspokkuksella; heitä voidaan manipuloida niin etteivät he voi nähdä miten asiat ovat. Ihmisten päät pistetään pyörälle, heidät pannaan ulalle säihkeen avulla. Billy Flynn laulaa:

 

How can they see with sequins in their eyes?

 

Tämän voi kääntää näin: ”Miten he voisivat nähdä paljetit silmillään?” Chicago on satiirinen musikaali, jonka kritiikki kohdistuu esimerkiksi maineen ja tähteyden metsästykseen. Razzle Dazzle on satiirinen laulu, vitsi, joka kirjoitettiin 1970-luvulla, mutta se on yhä ajankohtainen, kipeän osuva. Elämme säihkeen ja häikäisyn aikaa.

Jos tahdomme katsoa todellisuutta silmiin, meidän on katsottava tätä ja kysyttävä, miten elää ja ajatella häikäistyinä, jatkuvan manipulaation kohteina. Voimme yrittää kääntää katseen pois loistosta, saada pupillit laajenemaan niin että näkisimme hämäriin nurkkiin.

Jos filosofia, asiaohjelma tai vakava keskustelu kilpailevat sirkuksen kanssa, tiedämme voittajan etukäteen. Vastarintaa on silti tehtävä. On myös etsittävä työkaluja, jotka auttavat pitämään pään selvänä, kun loiste ja säihke ympäröi meitä. Meillä on vain meidän kysymykset, mutta todellinen kysymys muuttaa tunnelmaa. Kysy kaikkien otusten edessä: ”Mitä se tahtoo?” Billy Flynn tahtoo meidän päät pyörälle. Mutta ehkä siinä on muutakin. Hän tarjoaa meille tietynlaista osaa, tietynlaista paikkaa. Hän tahtoo meidän istuvan paikallaan ja rakastavan tai ihastelevan häntä.

Syökäämme porkkanaa, taistelkaamme hämäräsokeutta vastaan. Hämärässä, poissa loisteesta ja kaukana säihkeestä, saattaa olla olioita jotka tahtovat jotain ihan muuta kuin Billy Flynn.   

   

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

      

Gorgias tänään

TIISTAIN RYHMÄ(t) EIVÄT KOKOONNU
Filosofiakahvila keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00 ja torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 

Platonin varhaiseen tuotantoon kuuluu teos nimeltään Gorgias (uusplatonistien luokituksissa sillä on alaotsikko Retoriikasta). Dialogi on kirjoitettu ilmeisesti aika pian Sokrateen kuoleman jälkeen. Alaotsikko on ymmärrettävä, sillä keskustelun aiheena on retoriikka eli puhetaito. Teos on Platonin kovasanaisin hyökkäys retoriikkaa vastaan. Sitä verrataan jopa ruonlaittotaitoon. Samalla tavalla kuin taitava kokki laittaa maukasta mutta epäterveellistä ruokaa taitava puhuja tuottaa nautintoa, muttei mitään hyötyä - päinvastoin vahinkoa, koska se synnyttää valheellisuuksia.

Retorikka samastuu tekstissä imarteluun ja lopulta Sokrates sanoo: ”Se ei ole mitään.” Kun Sokrates sanoo, ettei retoriikka ole mitään, hän tarkoittaa, ettei se pääse väittämäänsä tavoitteeseen, hyvään. Samalla hän asettaa retoriikan tekniikkaa (taitoa) vastaan toisenlaisen puheen, filosofian, joka hänen mukaansa on kykeneväinen ilmaisemaan totuuden. Sanoessaan että filosofia ilmaiseen totuuden hän ei tarkoita mitä tahansa totuutta, vaan filosofia näyttäytyy puheena, joka todella voi ohjata ihmisten sieluja (psykhagogia).

Jotta sieluja voisi muokata, niitä johdattaa kohti oikeudenmukaisuutta, täytyisi puheen synnyttää muutakin kuin mielihyvää; se pitäisi sattua ja häiritä. Platonin teos asettaa saman kysymyksen kuin minä olen tehnyt joitakin aikoja sitten: Kuka suostuu ajattelemaan? Platon menee pidemmälle ja kysyy myös, kuka pystyy ajattelemaan. Ongelma on se, että retorikka tekee ihmisistä parantumattomia.

Pythagorasta Wittgensteiniin saakka on filosofiassa ollut perinne, joka vaatii, että filosofian pitäisi parantaa – tai idea, jonka mukaan filosofia voisi tehdä meidät immuuneiksi. Perinne ja sen vaatimus voivat olla epäilyttäviä tai huvittavia, mutta Gorgiaksen teema on yhä ajankohtainen. Teoksen kysymykset ovat yhä eläviä. Me elämme yhä valheellisuuksia synnyttävän retoriikan keskellä. Me haluamme yhä tulla imarrelluiksi. Haluamme mielihyvää, emme työlästä ajattelua tai ponnistelua oikeudenmukaisuuden puolesta.

Yksi syy, miksi Gorgias esittää meille mielenkiintoisia kysymyksiä, on se, että meidän aikanamme vaikutelmalla on niin suuri merkitys. Oikeudenmukaisuuden teema esiintyy kysymyksessä retoriikasta, koska puhetaito voi antaa vaikutelman oikeudenmukaisuudesta. Sokrateen mukaan olisi kuitenkin tärkeää todella olla oikeudenmukainen, ei vain vaikuttaa siltä.

Nykyajan suuri retoorikko on tietenkin markkinoija. Markkinoinnin suuri sankari, Sokrateen todellinen vastakohta, Steve Jobs. Nykyaikainen puhetaito – journalistin tai poliitikon – synnyttää vaikutelmia ja usein ohjaa ihmiset pohtimaan pseudo-ongelmia tai sekoittaa asioita. Steve Jobsin poliittinen vastine: Donald Trump, jonka suurin valhe on siinä, että hän esiintyy antiretoorikkona.

Retoriikka on taitoa vaikuttaa, kykyä suostutella. Jotta voisimme kehittää immuniteettiamme, olisi opittava ainakin retoriikan tiettyjä tunnistettavia piirteitä. Ensinnäkin kaunopuheisuus. Retoorikko viljelee eufemismia. Kaunistelu ja lieventäminen synnyttää vaikutelman siitä, että jokin todellinen ongelma tai vaara ei ole mitään. Demagogian ja populismin tarkoitus ja vaikutus on päinvastainen: puhuja maalaa eteemme vaaroja.

Ottakaamme arkinen (ja poliittinen) esimerkki: imartelu (teema johon myös Gorgias viittaa). Imartelu on alemmassa asemassa olevan yritystä hankkia valtaa tai hyötyä. Joku siis sanoo toista kauniimmaksi ja mahtavammaksi kuin mitä hän on, jotta voisi saada jotain hyötyä hänestä. (Voimme ottaa esiin myös Quintilianuksen antaman  päinvastaisen tilanteen, jossa on eräänlaista kvasi-imartelua mukana. Kenraali voi tietää totuuden vihollisen voimasta, mutta suostuttelee miehensä hyökkäämään sanoen, ettei vihollinen ole mitään. Tässä tapauksessa kenraali epäsuorasti imartelee alemmassa asemassa olevia sotilaita.) Imartelu estää imarreltua tietämästä totuutta itsestään ja tilanteestaan. Mitä filosofia voi tehdä näin voimakkaan vihollisen edessä? Miten se voisi tehdä immuuniksi? Pitäisi lakata imartelemasta itseä...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Merkintöjä todellisuudesta

William Hogarth: Moll dying of syphilis

Filosofiakahvila tiistaisin Casa Mavi, Av.Los Boliches 108 klo 12.15, keskiviikkoisin Con Corazónmari, C/El Copo, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA tiistaisin Trattoria Gio, Centro Finlandia klo 14.15

Älkäämme eristäkö sanaa ”todellisuus”, vaan katsokaamme sitä ympäristössä, jossa se liikkuu. Ymmärrämme kyllä, että todellisuus on kaikkea mitä on tai on ollut, mutta se ei näyttäydy vain asioina ja niiden tilana, jos lakkaamme lentelemästä sanan yläpuolella ja menemme sisään ympäristöön –maisemiin, puheisiin. Yksinkertainen esimerkki voisi olla filosofis-ekonomistinen puheympäristö. Joku sanoo ja on todella sanonut: ”Markkinat ovat todellisuus.” Tässä maisemassa todellisuus on muutakin kuin asioiden tila, kaikki mitä on tai on ollut; se on testi, koe. Päätökset, ideat, tuotteet ja ihmiset joutuvat markkinoiden, todellisuuden, testattavaksi.

Tällaisessa ympäristössä, puhemaisemassa, sana ”todellisuus” ei vain sano: ”Tällaista on.” Se operoi toisella tavalla. Se mikä ei läpäise testiä, ei tarkalleen ottaen tule luokitelluksi olemassaolemattomaksi, mutta sen merkitys on vähäisempi; se ei lakkaa vaikuttamasta meihin, mutta se ei vaikuta ajatuksissa, päätöksissä. Kun markkinat ovat todellisuus ja ne muodostavat testin, syntyy skeema, kaava, joka määrittelee eron tärkeän ja vähemmän tärkeän välillä.

Tällä todellisuudella – sanaan kytkeytyvällä skeemalla - on omat vartijansa, omat mestarinsa. Epäilemättä tarpeellinen yritys rikkoa skeema, pyrkimys tuoda esiin toisia kysymyksiä ja ongelmia (esim. ilmastonmuutos), kohtaa tämän todellisuuden lukijoiden, sen mestareiden, vastustuksen. He sanovat: ”Voihan se olla ikävää, mutta todellisuus nyt vaan on tällainen.”

Kun luemme 1700-luvun poliittisten ajattelijoiden (ja ekonomien) kirjoituksia, sana ”todellisuus” tahtoo sanoa jotain: ei ole vain tosiasioita, vaan myös mahdollisia asioita ja tapahtumia. Tässä ympäristössä todellisuus näyttäytyy jonakin, joka pitää ottaa huomioon -  mutta ei vain asioiden tila tai se mitä on, vaan myös se mikä voisi olla. Näin kehittyi pyrkimys ennakoida viljakadon tai kulkutaudin mahdollisuus. Todellisuus oli jotain, joka ohjasi erilaisia laskelmia ja turvallisuustoimia.

Jotkut ovat huomanneet, että sanoilla voi tehdä todelliseksi: sodan julistaminen käynnistää sen. Käytännön politiikassa ja retoriikan harjoittamisessa tätä tehdään paljon ja tekemisen mahdollisuudet eivät rajoitu julistuksiin. Aina ei ole kyse siitä, että tehdään todelliseksi, mutta puhe muuttaa todellisuutta, vaikuttaa siihen. Jos kysymme ihmisiltä, valitsevatko he vihreän vain punaisen, he ajattelevat näitä värejä, eivät muita. Kun he ajattelevat näitä kahta väriä, näitä vaihtoehtoja, sitä voidaan käyttää  sekä todellisuudesta muodostetun kuvan manipuloimiseen että päätöksen ohjailuun.

Markkinat ovat todellisuus, pakollinen testi. Todellisuus on jotain, joka pitää ottaa huomioon laskelmissa, turvallisuuden suunnittelussa. Nämä ovat kaksi esimerkkiä siitä, miten todellisuuden käsite toimii puheissa ja ajattelussa. Todellisuus ei ole vain tutkimuksen kohde. Se on paljon hedelmällisempi silloin kun se on  määräys. Lisäksi edessämme on retoriikka (tai poliittinen puhe), joka vääristää, jotta todellisuus ei näyttäytyisi koko rikkaudessaan tai jotta se värittyisi tietyllä tavalla, jäsentyisi tietynlaiseksi ihmisten mielessä.

Todellisuus – se mikä on – ei saa olla sellaisenaan: sitä tutkitaan, sitä muokataan, siihen liitetään metafyysisiä oletuksia, siitä puhutaan välttämättömyytenä. Olen sanonut jo kaiken olennaisen vuonna 2012: ”... meitä voisi auttaa Aristoteleeltä peräisin olevan kontingenssin käsite. Kontingentti merkitsee sattumanvaraista. Jos jokin tapahtuma tai prosessi on kontingentti, se ei ole välttämätön eikä mahdoton. Toisin sanoen voi olla tai voisi olla olematta. Käsitettä on käytetty monin tavoin, myös tekemään ero Jumalan todellisuuden ja ihmisen todellisuuden välillä niin kuin Tuomas Akvinolaisen ajattelussa. Minua se auttaa näkemään konkreettisia mahdollisuuksia ihmisen maailmassa. Välttämättömyys ei ole yksinkertaisesti käsite, jonka avulla maailma tulkitaan tietynlaiseksi. Meille sanotaan, että asiat ovat välttämättömiä, jotta olisimme tietyllä tavalla. Se ei ole vain jokin neutraali modaliteetti, vaan väline, jonka avulla vaikutetaan siihen, millainen on meidän modaliteettimme.”’

Kun ajattelu tarttuu todellisuuteen, se ei vain yritä tietää tai ymmärtää; se pyrkii muuttamaan todellisuutta. Jos kiinnitämme huomiota ajattelun tapaan problematisoida jokin asia maailmassa, se ei tarkoita, että väittäisimme asian olevan jotain epätodellista. Kulkutaudit ovat joskus hyvin todellisia, mutta niiden paikka ja asema ajattelussa muuttavat jotain.

Vaikka ekonominen rationaalisuus ja politiikka tähtäväävät muutokseen, molemmissa puhemaisemissa sana todellisuus saa kohtalokkaan sivumaun; sana sanoo monta kertaa, ettei ole mahdollista. Sana todellisuus kärsii arvonalennuksesta ja menettää sisältöään.

Jos ja kun sana todellisuus huonontuu, kohtaamme petoksen ongelman. Se ei ole vain tiedollinen, vaan myös poliittinen ja eettinen ongelma. Se on meidän ongelmamme nyt, tänään.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Pelosta, pelottomuudesta ja ajattelusta

(Jan Patočka)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ihminen alkaa ajatella, kun hänessä syntyy huoli, halu huolehtia jostakin. Huoli voi kehittyä peloksi; pelko uinuu siinä valmiina. Tässä mielessä pelko on aina mukana ajattelussa. Ajattelu, varsinkin jos se on syvää ja perusteellista kyseenalaistamista, voi synnyttää eräänlaisen pohjattomuuden tunteen: kaikki on ilman standarteja ja ilman varmuutta. Tämä voi johtaa pelkoon, ahdistukseen ja kauhuun.

Silti ajattelu on omistautunut hävittämään pelkoja, jotta voisimme ajatella selvästi. Se kykenee luomaan kauneutta ja mieltä. Mielellä on käsittämättömät kyvyt, vaikka se saattaakin toimia meitä itseämme ja maailmaa vastaan.

Pelko on läsnä ajattelussa myös silloin, kun ajattelija ei näytä lamaantuneelta, jäykistyneeltä. Positiivisuuden ja hyvien värinöiden etsijät ovat pelkureita; he pelkäävät kaikkea, joka voisi heidät heittää pois värinöistään. Mitä pelko panee tekemään? Etsimään turvallisuutta ja keksimään pakoteitä – hyviä värinöitä, rauhoittavia ajatuksia.

Jotkut, esimerkiksi Spinoza, ovat analysoineet ylhäältä tulevaa pelkoa, vallanpitäjien meihin iskostamaa pelkoa. Nykyisin  jotkut puhuvat pelon yhteiskunnasta. Kyse ei ole pelkästään siitä, että vallanpitäjät tai tiedotusvälineet istuttaisivat pelkoja tai ruokkisivat niitä; niihin investoidaan, niitä käytetään – niitä käytetään esimerkiksi perusteluna kansalaisten oikeuksien vähentämiseksi, asevarustelulle jne. Sekä ”terroristit” että ”ei-terroristit” käyttävät samaa asetta, pelkoa, vallatakseen, kidnapatakseen mielemme.

Perinteisesti pelkoa viljeltiin retoriikan kautta. Retoriikka on tekniikka, joka pyrkii vaikuttamaan ja herättää vuorotellen, joskus samanaikaisesti, pelkoa ja toivoa. Nykyinen aika on proosallinen ja asiallinen, ainakin näennäisesti ilman retoriikkaa. Toiset tekniikat ja instituutiot ovat silti ottaneet sen paikan. Yksi mielenkiintoinen esimerkki käytännöstä, jolla on retoriikan sydän: markkinointi. 

Nähdäkseni erottelu rationaalisten ja irrationaalisten pelkojen välillä ei riitä. Jokin pelko voi olla rationaalinen ja ymmärrettävä ja silti se pitää voittaa. Esimerkiksi sodassa pelkää aiheesta, mutta sitä ei pidä päästää hallitsemaan. Ääritilanne-esimerkit saattavat valaista, miten joskus paras lääke pelkoa vastaan on toinen pelko. Jos pelkää lapsen hukkuvan, uskaltaa hypätä pelottavan korkealta sillalta. Enemmän kuin pelkojen luokittelu tai pelon asettaminen rohkeuden vastakohdaksi saattaa olla merkityksellistä tutkia pelon kytkeytymistä muihin voimiin.

Joku pelkää mennä metsään, mutta uskaltaa mennä yhdessä ystävänsä kanssa, koska luottaa tähän. Luottamus ja usko ovat lääke. Vaikka pelko ei menisi kokonaan pois, se ei määrittele toimintaa. Luottamuksen ja pelon suhde on tunnettu aina. Monet ovat pelotelleet ihmisiä tarjotakseen sitten auktoriteetin, johon uskoa ja luottaa.

Miten tehdä vastarintaa pelkoa vastaan, miten vallata mielelle alueita ilman pelkoa? Pelosta ja toivosta vapautumiseen pyrkii sekä tragedia ja komedia. Retoriikkaa vastaan syntyi filosofia, joka kehitti toisenlaista puhetta. Valistus pyrki lisäämään tietoa, jotta ihmiset pääsisivät taikauskon aiheuttamista peloista. Ajattelu on siis synnyttänyt monenlaisia keinoja omia demonejaan vastaan. Lähtökohtana voi olla vain pidättäytyminen koettuun ja kohdattuun, jossittelun välttäminen ja huhujen karkoittaminen.

Kun ajattelu ryhtyy kamppailemaan auktoriteetteja vastaan, yksi seuraus on pelko. Pelätään, että maailma menee kaaokseksi, kun ihmiset eivät enää tottele vanhoja auktoriteetteja. Pelätään, että pelko leviää, kun luottamus, joka on lääke sitä vastaan, katoaa. Aukoriteettien kyseenalaistamisessa, vastarinnassa, on mukana toinen, uusi luottamus: luottamus omaan itseen, omiin voimiin, omaan ajatteluun. 

Pelottomuus on poliittinen uhka; pelotonta on vaikea hallita. Siksi pelko on poliittinen asia. Kun joku uskaltaa ajatella omin päin, tehdä ajatuksestaan teon, pelottomuus ei ole vain poliittinen uhka, vaan moraalinen piirre. Jos joku toimii ”moraalisen velvollisuuden” mukaan siksi, että hän pelkää auktoriteettia, hän ei todellisuudessa ole tekojensa eettinen subjekti. Kun ihminen toimii vaarasta huolimatta, omien etujensa vastaisesti, siis pyyteettömästi, hän tulee omien tekojensa vastuulliseksi tekijäksi. Pelko on siis poliittinen ja eettinen kysymys.

Joskus ihmiset pystyvät uhmaamaan, jaksavat myös kärsiä, koska he onnistuvat muistuttamaan itseään siitä miksi he tekevät mitä tekevät. Jan Patočkaa lainaten voi sanoa: Tänään ihmiset oppivat taas, että on asioita, jotka ovat kärsimyksen arvoisia ja että asiat, joiden takia kärsii, ovat niitä, joiden ansiosta elämä on elämisen arvoista. Tämän sanoja kuoli yli kymmenen tuntia kestäneen poliisikuulustelun seurauksena.

Keskusteleminen ja filosofia

On tavanomaista ja ymmärrettävää, että puhutaan filosofian syntyneen keskusteluista. Platon kirjoitti dialogimuotoisia tekstejä. Yksi syy on se, että kirjoitusten sankari on Sokrates, joka eli kierrellen keskustelemassa ihmisten kanssa. Voi siis helposti todeta, että filosofia syntyi keskusteluna, aseettomien ihmisten kohtaamisena. Olemmeko kuitenkaan sanoneet mitään? Tiedämmekö, millaisesta keskustelusta filosofia syntyi?

Espanjan sana discutir, keskustella, tulee latinan sanasta discutere, joka merkitsi särkemistä, hajottamista, ratkaisemista, päättämistä. Sana merkitsee myös espanjankielessä kiistelemistä, vastakkaisen mielipiteen tukemista. Conversar – toinen sana keskustelemiselle – tulee sanasta conversari, elää yhdessä. Kyse ei ole väittelemisestä; tässä ihmiset puhuvat toisilleen. On siis helposti nähtävissä, että on erilaisia keskusteluja, erilaisia keskustelemisen muotoja – tämä ilmenee jo siinäkin, että on useita sanoja. Kun on useita keskustelemista tarkoittavia sanoja, on erilaisia käytäntöjä.

Millaista oli keskustelu, josta filosofia syntyi? Yleensä osataan sanoa, että sokraattinen keskustelu yritti irtisanoutua sofistien tavasta väitellä. Harvemmin todetaan, että samalla asetettiin vastakkain parrhesia ja retoriikka. Parrhesia, vapaa puhe ja totuuden sanominen, nähtiin erilaisena pelinä kuin retoriikka, joka oli toisten vakuuttamista, vakuuttamisen ja vaikuttamisen tekniikkaa. Yksi silminnähtävä ero näiden puhumisen ja sanomisen muotojen välillä oli se, että parrhesia ilmeni usein kysymysten ja vastausten pelinä, ei pitkinä yhtenäisiä puheina niin kuin retoriikka. Sokrates oli kyselijä. Hän kyseli avatakseen keskustelun ja teki lisäkysymyksiä tutkiakseen ihmisten vastauksia.

Filosofinen keskustelu ei ole siis vain joukko puheenvuoroja. Silloinkin kun se muodostuu erilaiseksi kuin sokraattisessa dialogissa, esimerkiksi Diogeneen ja Aleksanteri Suuren keskustelussa, kyse on vakavasta asiasta: jokin pannaan koetukselle, jokin syvä kysymys nostetaan esiin, ihmisten eteen.

Väittelyssä ja kiistelyssä saatetaan puhua vakavista asioista, mutta asiallisuus ja neutraali sävy naamioivat osallistujien halun voittaa. Filosofisessa keskustelussa toista ei pidetä vihollisena; siinä tehdään yhteistyötä, etsitään yhdessä. En silti halua maalata eteemme jotain ideaalista keskustelutilannetta ja täydellistä keskustelemisen tapaa. En usko, että löydämme ratkaisua, jos keskustelemme järkiperäisesti ja riittävän kauan. Tämä ”järkiperäisyys” on filosofisen ajattelun laitettava kyseenalaiseksi. ”Riittävän kauan” saattaisi merkitä tuhatta vuotta.

Ei ole filosofisesti mielenkiintoista tietää, että joku ajattelee niin tai näin. Filosofinen keskustelu ei ole gallup. Tästä syystä filosofia itse asiassa – keskustelevasta luonteesta huolimatta – ei ole halukas kaikkeen keskusteluun. Filosofia haluaa tuoda esiin ongelman, tehdä jostakin asiasta ongelman. On hyvin erilainen asia problematisoida asia kuin esittää mielipide ja asettaa se vastakkain toisten mielipiteiden kanssa.

Otan esimerkin: keskustelun. Esitän kysymyksen, mitä on filosofinen keskustelu. Yleensä filosofisessa keskustelussa ei tuoda yksinkertaisesti esiin, millaisia erilaisia mielipiteitä läsnäolijoilla asiasta on. Ensimmäiseksi etsitään määritelmää filosofiselle keskustelulle. Sitten etsitää puutteita määritelmästä, tehdään täydennyksiä ja korjauksia. Itse nostaisin tällaisessa keskustelussa esiin kysymyksen siitä, onko kysymys muotoiltu oikein ja onko kyse todellisesta ongelmasta.

Jokin filosofian keskustelevuudessa on viehättävää ja puoleensavetävää. Luulen tietäväni kokemuksen perusteella, että tämä jokin on keskustelun heilauttava voima: se heilauttaa ihmiset paikaltaan, omien ennakko-oletusten suojasta, valmiista rooleista, annetuista arvoista. Mitä sokrateet tekevät esittäessään kysymyksiään tai vastatessaan toisten kysymyksiin? He eivät yritä voittaa sotaa; he kamppailevat tehdäkseen toisista filosofeja... Kun sanon näin, olen tietoinen, että herää uusia kysymyksiä. Mikä on filosofi? Kuka on filosofi? Missä on filosofeja?

Joku voi nyt kysyä oikeutetusti, mitä mieltä on filosofisessa keskustelussa, jos se tekee asioista vain vaikeampia, tuo esiin vain ongelmia, ei ratkaisuja. Tämän kysymyksen myötä tulemme olennaisesti eettisten periaatteiden eteen. Filosofia on häirikkö, sillä tyhmyyden ja ajattelemattomuuden ei voi antaa edetä ilman vastusta, ilman mitään esteitä. Filosofia ei näytä toiselle ratkaisua, osoita tietä, koska se antaa toiselle vapauden löytää oma tiensä. Vaarallisinta ei ole epävarmuus, vaan sikamainen varmuus, joka kohottaa teloittajan kirveen. Hedelmällinen keskustelu ei ole sellainen, jossa löydetään Totuus, vaan sellainen, joka muuttaa meidän suhdettamme itseemme, toisiimme, maailmaan.

Puheen ongelma

(Isokrates)


Miksi puhe on ongelma? Miksi se on filosofinen ongelma? Siihen on moniakin syitä. Voisi sanoa esimerkiksi, että puhe on olennaisesti inhimillinen asia ja se liittyy siis yleisiin kysymyksiin kielen ja kommunikaation luonteesta. En tarkastele asiaa tällaisesta yleisestä, antropologisesta näkökulmasta. Minulle puheen ongelma on käytännöllinen ja eettinen. Mitä sanoa? Miten sanoa? Kenelle sanoa? Kenen pitää sanoa? Mitä tehdä, jotta sanoisi mitä ajattelee, ajattelee mitä sanoo? Miten voisi yhdistää sanat ja teot, tehdä niistä yhtä?

Kun kreikkalaiset tai roomalaiset puhuivat totuuden puhumisen (parrhesia, libertas) ongelmasta, he näkivät sen viholliseksi imartelun. Imartelun takia kuulija ei voi tietää totuutta tilanteestaan tai itsestään eikä siksi opi olemaan oikeassa suhteessa itseensä. Seneca totesi monien olevan ”oman itsensä tyranneja” ja ”kaiken huipuksi he eivät koskaan ole yksin itsensä kanssa”. Lisäisin tähän, että kaunistelu on kuin asioiden imartelua ja koko maailman, ei vain yhden kuulijan, petkuttamista.

Imartelun ja kaunistelun lisäksi on kolmas retoriikan muoto, pelottelun retoriikka, joka vääristää suhdettamme maailmaan, tekee meistä avuttomia. Kreikkalainen puhetaidon opettaja ja puheiden kirjoittaja Isokrates arvosti demokratiaa, mutta tuskaili demoksen tuhkahduttavaa luonnetta. Demos, kansa, voi ja pystyy kuuntelemaan vain sellaista puhetta, joka imartelee sitä. Totuutta ei sille voi sanoa, sitä ei kuulla.

Näiden vääristävien puheiden ja tämän sankarillisen parrhesian kautta voimme nähdä jo jotain konkreettista puheen ongelmasta. Kyse ei ole vain sen ihmettelystä, että ihminen puhuu, päästää sanoja suustaan. Kyse ei ole myöskään siitä, että sanottaisiin: ”Tuolla on pelastus ja tie.” Filosofit, jotka sanovat kaunistelemattoman totuuden, sanovat vain: ”Et ole etsinyt.” Mutta tämän lyhyen, tylyn, lauseen merkitys on siinä, että se nostaa esiin kysymyksen, miten meidän pitää elää, itseämme muuttaa...

Puhe, joka peittää meidät ja maiseman, tulee selkämme takaa, menneisyydestä. Puhe virittää johonkin, synnyttää meihin virityksiä, joiden kautta näemme maailman. On paljon puhetta, sanoja, jotka periytyvät – siis periytyneitä, valmiita virityksiä. Ajattelua tarvitaan uuden aloittamiseen. Siihen tarvitaan myös runoutta, joka aina irtisanoutuu valmiista, annetusta, peritystä... Tätä todistaa jo Jobin kirja.

Tässä perityssä puheessa, selän takaa tulevissa huhuissa, sanat ovat ei-kenenkään sanoja. Joku on ne sanonut, mutta emme tiedä kuka. Silti meillä on taipumus uskoa niitä, sillä niistä on tullut osa itsestään selvyyksiä. Meillä on siis yleisiä mielipiteitä, ei omia mielipiteitä, kokemukseen perustettuja. Kuulemme koko ajan huhuja ja juoruja. Tässä tilanteessa tuntuu välttämättömältä kysyä, voisiko totuus olla jotain muutakin kuin ”objektiivinen”: voisiko se olla ”subjektiivinen”?
Tarkoitan subjektiivisuudella muuta kuin totuuden suhteellisuutta. ”Subjektiivisuus” merkitsee, että totuutta ei voi erottaa äänestä; totuus on ”minun totuuteni”, joka lakkaisi olemasta totuus toisen huulilla tai ainakin se muuttuisi toiseksi.

Ehkä sanoissani voi aavistaa sukulaisuutta Kierkegaardin tunnettuun lauseeseen: ”Totuus on subjektiivisuus.” Kieltämättä minäkin yritän alleviivata sitä, että tiedolla tai totuudella on tai voi olla suhde sen tietäjään ja erityisesti totuuden sanojaan. Tästähän oli kyse myös parrhesiassa: puhujan sanat ja hänen elämänsä ovat yhtä.

Joudumme kuulemaan sanoja, jotka puhuvat toisten puolesta ja puhuvat toisesta. Ihminen - toinen - tullaan määrittelemään. Bahtin kirjoitti: ”Totuus ihmisestä vierailla huulilla, jotka eivät käänny dialogisesti hänen puoleensa, siis yksipuolinen totuus, muuttuu ihmistä alistavaksi ja kuolettavaksi valheeksi, jos käsitellään hänen ´pyhistä pyhintään´, ts. ´ihmistä ihmisessä´.” Siksi muotoilen nyt oman ”pienen totuuteni”: Ihminen on vapaa, vapaampi kuin uskookaan ja tekee itsestään holhouksen alaisen, koska ei tahdo tai uskalla tahtoa vapauttaan. Tästä ”pienestä totuudesta” voisi kasvaa jotain, jopa imperatiivi. Mutta ehkä se on todellisuudessa kutsu tai kehotus: ”Jokainen sanokoon omasta puolestaan.”

Tucson

Seitsemän ihmistä ammuttiin. Laukausten seurauksena Yhdysvalloissa käynnistynyt keskustelu retoriikasta ja sen seurauksista on todellisen kysymyksen nostamista esiin. On toki huomattava, että joillekin (esim. republikaaniselle puolueelle) keskustelun ylläpitäminen saattaa olla strategisesti tärkeätä, koska Tea Party vie sen ääniä. Tea Party ja Sarah Palin puolustautuvat. Palin sanoo, ettei murhilla ole mitään tekemistä hänen puolueensa kanssa.

Tämä ”ei mitään tekemistä” on tyypillinen synnittömän, siis kivenheittäjän, ilmaisu. Heidän jumalansa lähettää sotilaita Irakiin. Murhia tutkitaan oikeudessa, mutta sotia ei. Molemmissa tapauksissa olisi syytä tutkia sitä vihan kieltä, joka tekoja edeltää ja säestää. Toisen alentaminen ja toisen ihmisyyden eliminointi edeltää aina tappamista.

Ajattelun paikka on tänä päivänä sonnan keskellä. Siinä läjässä ajattelijan on yritettävä hengittää ja etsittävä tietä raikkaampaan ilmaan.

Oikeudelliset käytännöt ja filosofia

Filosofia kehittyi Kreikassa oikeuskäytäntöjen muuttumisen myötä. Homeroksen aikana riitajuttu käsiteltiin sillä tavalla, että sotilas haastoi toisen kiistapuolen, sotilaan, eräänlaiseen peliin. Katsottiin, kumpi uskaltaa vannoa jumalien edessä, että on sanonut tai tehnyt jollakin tavalla. Ei ollut todistajia tai mitään kyselymenettelyä, jonka tarkoitus olisi todistaa, kumpi on oikeassa. ”Oikeusjuttu” oli vain peli, riidan rituaalinen muoto. Myöhemmin ilmaantui todistaja, kuka tahansa – vaatimatonkin, jopa orja – joka oli nähnyt ja kuullut jotain ja häntä kuultiin. Vähitelleen alkoi oikeudellisen käytännön ”rationalisoituminen”: haluttiin selvittää totuus, etsiä todisteita. Tällaisessa ympäristössä alkoi Kreikassa kehittyä historiankirjoitus, maantieteellinen tiedonkeruu, tiede ja filosofia.

Oikeuteen tuli erilaisia tapauksia, joissa joku väitti, että hänen ”oikeuksiaan on loukattu” ja hän vaati rangaistusta, kostoa. Jotkut primitiiset oikeuden muodot ovat selviä merkkejä siitä, että oikeus oli säänneltyä, tiettyjä sääntöjä seuraavia kostotoimenpiteitä. Tämä halu tai tarve kostaa ei ole vain vietti, joka saa villejä ja raakoja ilmaisuja, vaan se on osa ajattelua. Niinpä ei ole yllättävää, että esisokraattinen Anaximandro puhuu epäoikeudenmukaisuudesta ja sen maksamisesta ensimmäisessä tunnetussa filosofisessa tekstissä ja ensimmäisessä proosatekstissä (n. 550 ea). Teksti puhuu tulemisesta, muutoksesta, ajallisuudesta ja siitä, miten ihmiset maksavat aiheuttamansa surut ja epäoikeudenmukaisuudet. Monien kommentaarien mukaan kaikki on Anaximandrolle epäoikeudenmukaisuutta, kaikki muutos on epäoikeudenmukaisuutta. Kaikki mikä on irronnut alusta, alkuperästä (arjé) on tuomittu tekemään epäoikeudenmukaisuutta.

Filosofian yksi alkuperäisiä, omaperäisiä kysymyksiä, oli kysyä: Mitä on oikeus? (dikea) Mutta nimenomaan kysyessään tätä kysymystä, yrittäessään muotoilla tätä kysymystä ja ymmärtää tätä ongelmaa filosofia lähti eri tielle kuin oikeus, etääntyi siitä. Näin esimerkiksi voidaan tulkita Anaximandroa, esisokraattista ajattelijaa. Taustalla oleva kysymys, filosofian ehkä syvin kysymys on: Onko olemassaololla merkitystä tai mieltä? Tämän kysymyksen kautta ui mukaan ajatus oikeudesta ja oikeuttamisesta, mutta myöhemmin, erityisesti kristillisen ajattelun myötä alkaa filosofinen ajattelu muistuttaa oikeudenkäyntiä: aletaan syyttämään. Kuka on syytetyn penkillä? Itse olemassaolo, elämä.

Vaikka oikeudellisen prosessi ja filosofia kehittyivät yhtäaikaa, oikeuslaitos kehittyi hitaammin. Keskiaikaisten oikeudenkäyntien (jotka olivat sota- ja ryöstöretkien jatke tarkoituksena kerätä lisää omaisuutta ja aseita, jotta voisi harjoittaa lisää väkivaltaa) seuraaminen, tapausten tarkastelu on absurdin maailmanhistorian lukemista. Kun myöhemmin keskiajalla (1100-luvulla) otettiin käyttöön muitakin kuin ”kokeita”, alettiin kysyä, kysellä, kuulustella, mallia ei otettu filosofeilta, vaan kirkolta, jolla oli kokemusta sielujen valvomisesta, tarkkailemisesta ja hallitsemisesta. Kyselyä tarkoittava latinan kielen sana oli inquisitio. Ennen kuulustelua, kyselyä, ei oikeudessa puhuttu syyllisyydestä eikä tehtyä tekoa liitetty syntiin. Puhuttiin rikkomuksesta ja vahingosta, joka (kun valtiollinen oikeuslaitos kehittyi) ymmärrettiin myös kuninkaan, lain, vallan vahingoittamiseksi. Kyselyn myötä vahinkoa aletaan tulkita moraalisesti, jopa uskontosävytteisesti.

”Oikeudenkäyntien”, järjestettyjen sotien tai kilpailujen, peruskäsitteet olivat syyttäminen ja puolustaminen. Nämä käsitteet, niiden paino, siirtyivät kuitenkin varsinaisten riitajuttujen ulkopuolelle: retoriikkaan ja sitä kautta politiikkaan, epäsuorasti myös filosofiaan. Retoriikka ja politiikkaa ovat sodan jatkamista toisessa muodossa. Yksi klassisen retoriikan luokittelema puhegenre, laji, on genus iudiciaele, ”juridinen laji”, jonka tehtävä on esittää tuomarin edessä syytöksiä tai puolustuksia. Tämän lajin kaksi napaa ovat nimenomaan syyttäminen ja puolustaminen. Retoorikot, oraattorit tai puhujat elättivät itseään usein kirjoittamalla koko juridisia tai poliittisia puheita.

Näiden retoris-juridisten termien osuus on suuri mielikuvassa ihmisestä. Tästä on todiste niiden suuri rooli apologioista kehittyneissä elämäkerroissa, retorisissa enemmän tai vähemmän satiirisissa kirjoituksissa, myöhäisantiikin tunnustuksissa, ns. sofistisissa romaaneissa jne. Nämä kategoriat määrittelevät miten ihminen käsitetään – yleensä hyvin yksinkertaisesti positiivisesti tai negatiivisesti, mutta jotain vielä ”kohtalokkaampaa” on tässä mielikuvassa: ihmisessä ei ole muutosta, muutoksen mahdollisuutta, kehkeytymistä.

Kun ihmiskuva kehittyy, monimutkaistuu ja ihminen löytää ns. ”sisäisen ihmisen” (niin kun Augustinus Tunnustuksissa) syytös ei kohdistu enää välttämättä toisiin ihmisiin ja maailmaan, vaan myös omaan itseen. Ainoa puolustus Jumalan edessä on katumus.

Sokrateen apologia, puolustuspuhe, on luonteeltaan hyvin vähän puolustava: Sokrates ei puolustaudu ja tässä hänen käyttäytymisensä muistuttaa Jeesuksen käyttäytymistä. Mutta vaikka Sokrates on niin pyhitetty sankari filosofiassa, ei hänen esimerkkiään ole seurattu, vaan oikeudellisen ajattelun tai tarkemmin oikeudellisen retoriikan sekä siihen liittyvien mielikuvien on annettu vaikuttaa ajatteluun.

Kun ajattelun ytimessä on syytös tai puolustus, mukana on enemmän retoriikkaa kuin totuuden sanomista, enemmän paatosta kuin iloa. Siksi ajattelen, että filosofin pitäisi olla se orja, joka todistaa, koska on nähnyt tai kuullut – ei siis syyttäjä, puolustaja tai tuomari.

Vielä enemmän haluaisin, että filosofia pääsisi oikeussalista, yrittäisi luoda paikkoja, jotka eivät jäljittele oikeussaleja. Niin kuin yhteiskunta ja kaikki asiat voidaan medikalisoida, voidaan kaikki paikat tehdä oikeussaleiksi. Tätä kehitystä vastaan sanoisin: antakaamme kahvilan olla kahvila, edes kerran.

Mikä on kahvila? Mitä on kahvilafilosofia? Ajattelen, että kahvila on ollut monien ajatusten syntypaikka, koska se on enemmän tai vähemmän tasa-arvoisten, sattumanvaraisten, yllättävien ja joskus epätodennäköisten kohtaamisten paikka. Paikka, jossa ei ole niin jyrkkiä hierarkisia rajoja ihmisten välillä.