En tiedä vieläkään...

Tämän blogin tekstit ovat lokakuusta toukokuuhun filosofiakahvila-alustusten muistiinpanoja. Olen pitänyt filosofiakahvilaa vuodesta 2007 (jos oikein muistan). En silti vieläkään tiedä, mikä filosofiakahvila on, mitä se tulee olemaan tai mitä sen pitäisi olla. Ehkä se on vain yritys keskustella, jään kokeilemista kepillä...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Jälkipuhe

 

Filosofiakahvila 10./11.12./12.12. Huom. Torre del Marin eri 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Perinteinen paikka Massai Mara Beach Club ON KIINNI, uusi paikka (kokeilu) Restaurante Berebere, Paseo Maritimo Poniente S/N   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Alustukseni ovat aina johdantoja. Haluan tehdä poikkeuksen, pitää jälkipuheen. Olen yrittänyt houkutella ajattelemaan ja sanonut, että ajattelemisella on paikka elämässä. Olen sanonut, että filosofoiminen vaatii tahtoa. En tiedä, olenko onnistunut enkä tiedä, mitä onnistuminen tarkoittaisi, kun pyrkimykset ovat tällaisia.

Tämän syksyn ohjelma oli tietyllä tavalla poikkeus. Halusin tehdä selvennöksiä ja lisähuomautuksia jo käsiteltyihin aiheisiin ja kysymyksiin, jotka ovat nousseet esiin filosofiakahvilan keskusteluissa – vaikka vain sivulauseissa, ohimennen tehdyissä huomautuksissa. Todennäköisesti en selvittänyt mitään ja olen velkaa toisen mokoman tänä syksynä käydyissä keskusteluissa esiin nousseista aiheista.

Tahdoin puhua vaikeasta sanasta tahto, jota tahtoen ja tahtomattani käytän. Halusin sanoa jotain tapahtuman käsitteestä, jonka sanon olevan keskeisessä roolissa omassa ajattelussani. Ennen kaikkea yritin vastata kysymykseen ihmiskunnan edistyksestä (kysymys, joka minulle esitettiin kevättalvella tänä vuonna). En anna vastausta; pikemminkin selitän, miksen voi sitä antaa. Yritin lähestyä aihetta sivupolkuja pitkin (menneisyys, tulevaisuus, tapahtuma, humanismi, historian kuolema).

Jälkipuheeni aihe ei ole kuitenkaan onnistumiseni tai epäonnistumiseni selvennöksien teossa tai vastaamatta jättäminen. Aiheeni on pikemminkin jälkipuheen mahdottomuus. En voi tehdä synteesiä. Yritän elää ilman vastauksia ja ilman synteesiä. Kun puhuu jälkipuheesta – kun puhuu jälkipuheessa – oletetaan, että puhuja vetää yhteen, tekee johtopäätöksiä, viittaa ehkä lisätutkimuksen tarpeeseen. Minulle jälkipuhe tarkoittaa vain sitä, että olen lopussa.

Olen lopussa, mutta uskon yhä epälopullisuuden periaatteeseen. Sanoin vuonna 2015: “Mitä sanon epälopullisuuden periaatteeksi? Nimitän näin ajatusta, jonka mukaan mikään inhimillisessä olemassaolossa ei ole eikä sen tarvitse olla lopullista. Sanon sitä periaatteeksi, koska pitämällä tätä ajatusta mielessäni ja edessäni autan itseäni; se auttaa elämään.”  Väitin, että periaate on eettinen. Kun ihminen katsoo itseään keskeneräisenä, on itsensä suhteen käsityöläinen. Toisesta ei anna lopullista määritelmää; hän saa olla jotain muuta. Sovellan periaatetta myös omiin puheisiini, alustuksiin. En yritä saada mitään valmiiksi ja lopulliseksi, pyöreäksi. Kaiken on jäätävä keskeneräiseksi. Silloin voimme yhä aloittaa alusta.

Olen yrittänyt tuoda esiin erilaisia näkökulmia. Alkuperäinen ajatukseni oli, että kokeilisimme yhdessä, mihin se voi meidät viedä, mitä voisimme saada näkyviin. Aika harvoin olemme varmaan sitä tehneet. Yhä suuremmaksi oppimisen aiheeksi – ainakin minulle – on tullut kuunteleminen. Yritän kuunnella ihmisiä, vaikken ymmärtäisi. Yritän myös miettiä, miten ihmisten (myös minun) sana voisi tulla kuulluksi. Vaikka olisimme kuinka hassuja filosofiakahvilassa, teemme jotain, joka kuolemassa: keskustelemme, kuuntelemme, annamme toiselle tilaa. Olemme kuin Titanicin muusikot. Jatkamme soittoa, vaikka laiva uppoaa. Meille pitäisi pystyttää muistomerkki. Lupaan valmistella hienon puheen.

Keskusteleminen ei ole aina järkevää sanan nykyaikaisessa mielessä eli siitä ei välttämättä ole mitään hyötyä. Kun käytän sanaa “hedelmällinen” ajattelen jotain muuta kuin hyötyä. Ajattelen hedelmiä ja ajattelen siemeniä sen sisällä. Emme voi haukkua itseämme pelkästään siksi, että keskustelu poikkeaa polulta, aiheen käsittely keskeytyy, eksymme. Joskus eksyminen on hedelmällisintä mitä on.

Kaiken on jäätävä keskeneräiseksi, myös jälkipuheen…

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Filosofiakahvilasta ja keskustelemisesta

Kierkegaard

Kaikki jotka ovat osallistuneet filosofiakahvilaan, tietävät sen olevan keskustelemista. Suurimmalla osalla se on hauskaa. Osallistuminen voi olla jopa nautinto, mutta monet ovat huomanneet, ettei keskusteleminen ole välttämättä pysähtymistä ajattelemaan. Kun keskustelemme, meillä ei ole aikaa. Tämä on yksi filosofiakahvilan paradokseista: se pyrkii elävöittämään ajattelua, herättämään siihen, mutta olosuhteet, itse keskustelutilanne, pakottaa meidät olemaan liian nopeita.

Kierkegaard sanoi jossain, että runoilija tai ajattelija ei ole epäsuosittu sen takia, että hän olisi vaikea. Hän ei ole suosittu, koska vaatii vastaanottajalta paljon työtä itsensä kanssa. Hän vaatii aikaa ja hitautta. Olenkin salassa toivonut, että meidän hauskoilla istunnoilla olisi välittömän hauskuuden lisäksi pitkäkestoisempia ja hitaampia vaikutuksia. Silloin meihin jäävä jälki voisi olla pysyvämpi.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Keskusteleminen ja filosofia

On tavanomaista ja ymmärrettävää, että puhutaan filosofian syntyneen keskusteluista. Platon kirjoitti dialogimuotoisia tekstejä. Yksi syy on se, että kirjoitusten sankari on Sokrates, joka eli kierrellen keskustelemassa ihmisten kanssa. Voi siis helposti todeta, että filosofia syntyi keskusteluna, aseettomien ihmisten kohtaamisena. Olemmeko kuitenkaan sanoneet mitään? Tiedämmekö, millaisesta keskustelusta filosofia syntyi?

Espanjan sana discutir, keskustella, tulee latinan sanasta discutere, joka merkitsi särkemistä, hajottamista, ratkaisemista, päättämistä. Sana merkitsee myös espanjankielessä kiistelemistä, vastakkaisen mielipiteen tukemista. Conversar – toinen sana keskustelemiselle – tulee sanasta conversari, elää yhdessä. Kyse ei ole väittelemisestä; tässä ihmiset puhuvat toisilleen. On siis helposti nähtävissä, että on erilaisia keskusteluja, erilaisia keskustelemisen muotoja – tämä ilmenee jo siinäkin, että on useita sanoja. Kun on useita keskustelemista tarkoittavia sanoja, on erilaisia käytäntöjä.

Millaista oli keskustelu, josta filosofia syntyi? Yleensä osataan sanoa, että sokraattinen keskustelu yritti irtisanoutua sofistien tavasta väitellä. Harvemmin todetaan, että samalla asetettiin vastakkain parrhesia ja retoriikka. Parrhesia, vapaa puhe ja totuuden sanominen, nähtiin erilaisena pelinä kuin retoriikka, joka oli toisten vakuuttamista, vakuuttamisen ja vaikuttamisen tekniikkaa. Yksi silminnähtävä ero näiden puhumisen ja sanomisen muotojen välillä oli se, että parrhesia ilmeni usein kysymysten ja vastausten pelinä, ei pitkinä yhtenäisiä puheina niin kuin retoriikka. Sokrates oli kyselijä. Hän kyseli avatakseen keskustelun ja teki lisäkysymyksiä tutkiakseen ihmisten vastauksia.

Filosofinen keskustelu ei ole siis vain joukko puheenvuoroja. Silloinkin kun se muodostuu erilaiseksi kuin sokraattisessa dialogissa, esimerkiksi Diogeneen ja Aleksanteri Suuren keskustelussa, kyse on vakavasta asiasta: jokin pannaan koetukselle, jokin syvä kysymys nostetaan esiin, ihmisten eteen.

Väittelyssä ja kiistelyssä saatetaan puhua vakavista asioista, mutta asiallisuus ja neutraali sävy naamioivat osallistujien halun voittaa. Filosofisessa keskustelussa toista ei pidetä vihollisena; siinä tehdään yhteistyötä, etsitään yhdessä. En silti halua maalata eteemme jotain ideaalista keskustelutilannetta ja täydellistä keskustelemisen tapaa. En usko, että löydämme ratkaisua, jos keskustelemme järkiperäisesti ja riittävän kauan. Tämä ”järkiperäisyys” on filosofisen ajattelun laitettava kyseenalaiseksi. ”Riittävän kauan” saattaisi merkitä tuhatta vuotta.

Ei ole filosofisesti mielenkiintoista tietää, että joku ajattelee niin tai näin. Filosofinen keskustelu ei ole gallup. Tästä syystä filosofia itse asiassa – keskustelevasta luonteesta huolimatta – ei ole halukas kaikkeen keskusteluun. Filosofia haluaa tuoda esiin ongelman, tehdä jostakin asiasta ongelman. On hyvin erilainen asia problematisoida asia kuin esittää mielipide ja asettaa se vastakkain toisten mielipiteiden kanssa.

Otan esimerkin: keskustelun. Esitän kysymyksen, mitä on filosofinen keskustelu. Yleensä filosofisessa keskustelussa ei tuoda yksinkertaisesti esiin, millaisia erilaisia mielipiteitä läsnäolijoilla asiasta on. Ensimmäiseksi etsitään määritelmää filosofiselle keskustelulle. Sitten etsitää puutteita määritelmästä, tehdään täydennyksiä ja korjauksia. Itse nostaisin tällaisessa keskustelussa esiin kysymyksen siitä, onko kysymys muotoiltu oikein ja onko kyse todellisesta ongelmasta.

Jokin filosofian keskustelevuudessa on viehättävää ja puoleensavetävää. Luulen tietäväni kokemuksen perusteella, että tämä jokin on keskustelun heilauttava voima: se heilauttaa ihmiset paikaltaan, omien ennakko-oletusten suojasta, valmiista rooleista, annetuista arvoista. Mitä sokrateet tekevät esittäessään kysymyksiään tai vastatessaan toisten kysymyksiin? He eivät yritä voittaa sotaa; he kamppailevat tehdäkseen toisista filosofeja... Kun sanon näin, olen tietoinen, että herää uusia kysymyksiä. Mikä on filosofi? Kuka on filosofi? Missä on filosofeja?

Joku voi nyt kysyä oikeutetusti, mitä mieltä on filosofisessa keskustelussa, jos se tekee asioista vain vaikeampia, tuo esiin vain ongelmia, ei ratkaisuja. Tämän kysymyksen myötä tulemme olennaisesti eettisten periaatteiden eteen. Filosofia on häirikkö, sillä tyhmyyden ja ajattelemattomuuden ei voi antaa edetä ilman vastusta, ilman mitään esteitä. Filosofia ei näytä toiselle ratkaisua, osoita tietä, koska se antaa toiselle vapauden löytää oma tiensä. Vaarallisinta ei ole epävarmuus, vaan sikamainen varmuus, joka kohottaa teloittajan kirveen. Hedelmällinen keskustelu ei ole sellainen, jossa löydetään Totuus, vaan sellainen, joka muuttaa meidän suhdettamme itseemme, toisiimme, maailmaan.