Jälkipuhe

 

Filosofiakahvila 10./11.12./12.12. Huom. Torre del Marin eri 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Perinteinen paikka Massai Mara Beach Club ON KIINNI, uusi paikka (kokeilu) Restaurante Berebere, Paseo Maritimo Poniente S/N   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Alustukseni ovat aina johdantoja. Haluan tehdä poikkeuksen, pitää jälkipuheen. Olen yrittänyt houkutella ajattelemaan ja sanonut, että ajattelemisella on paikka elämässä. Olen sanonut, että filosofoiminen vaatii tahtoa. En tiedä, olenko onnistunut enkä tiedä, mitä onnistuminen tarkoittaisi, kun pyrkimykset ovat tällaisia.

Tämän syksyn ohjelma oli tietyllä tavalla poikkeus. Halusin tehdä selvennöksiä ja lisähuomautuksia jo käsiteltyihin aiheisiin ja kysymyksiin, jotka ovat nousseet esiin filosofiakahvilan keskusteluissa – vaikka vain sivulauseissa, ohimennen tehdyissä huomautuksissa. Todennäköisesti en selvittänyt mitään ja olen velkaa toisen mokoman tänä syksynä käydyissä keskusteluissa esiin nousseista aiheista.

Tahdoin puhua vaikeasta sanasta tahto, jota tahtoen ja tahtomattani käytän. Halusin sanoa jotain tapahtuman käsitteestä, jonka sanon olevan keskeisessä roolissa omassa ajattelussani. Ennen kaikkea yritin vastata kysymykseen ihmiskunnan edistyksestä (kysymys, joka minulle esitettiin kevättalvella tänä vuonna). En anna vastausta; pikemminkin selitän, miksen voi sitä antaa. Yritin lähestyä aihetta sivupolkuja pitkin (menneisyys, tulevaisuus, tapahtuma, humanismi, historian kuolema).

Jälkipuheeni aihe ei ole kuitenkaan onnistumiseni tai epäonnistumiseni selvennöksien teossa tai vastaamatta jättäminen. Aiheeni on pikemminkin jälkipuheen mahdottomuus. En voi tehdä synteesiä. Yritän elää ilman vastauksia ja ilman synteesiä. Kun puhuu jälkipuheesta – kun puhuu jälkipuheessa – oletetaan, että puhuja vetää yhteen, tekee johtopäätöksiä, viittaa ehkä lisätutkimuksen tarpeeseen. Minulle jälkipuhe tarkoittaa vain sitä, että olen lopussa.

Olen lopussa, mutta uskon yhä epälopullisuuden periaatteeseen. Sanoin vuonna 2015: “Mitä sanon epälopullisuuden periaatteeksi? Nimitän näin ajatusta, jonka mukaan mikään inhimillisessä olemassaolossa ei ole eikä sen tarvitse olla lopullista. Sanon sitä periaatteeksi, koska pitämällä tätä ajatusta mielessäni ja edessäni autan itseäni; se auttaa elämään.”  Väitin, että periaate on eettinen. Kun ihminen katsoo itseään keskeneräisenä, on itsensä suhteen käsityöläinen. Toisesta ei anna lopullista määritelmää; hän saa olla jotain muuta. Sovellan periaatetta myös omiin puheisiini, alustuksiin. En yritä saada mitään valmiiksi ja lopulliseksi, pyöreäksi. Kaiken on jäätävä keskeneräiseksi. Silloin voimme yhä aloittaa alusta.

Olen yrittänyt tuoda esiin erilaisia näkökulmia. Alkuperäinen ajatukseni oli, että kokeilisimme yhdessä, mihin se voi meidät viedä, mitä voisimme saada näkyviin. Aika harvoin olemme varmaan sitä tehneet. Yhä suuremmaksi oppimisen aiheeksi – ainakin minulle – on tullut kuunteleminen. Yritän kuunnella ihmisiä, vaikken ymmärtäisi. Yritän myös miettiä, miten ihmisten (myös minun) sana voisi tulla kuulluksi. Vaikka olisimme kuinka hassuja filosofiakahvilassa, teemme jotain, joka kuolemassa: keskustelemme, kuuntelemme, annamme toiselle tilaa. Olemme kuin Titanicin muusikot. Jatkamme soittoa, vaikka laiva uppoaa. Meille pitäisi pystyttää muistomerkki. Lupaan valmistella hienon puheen.

Keskusteleminen ei ole aina järkevää sanan nykyaikaisessa mielessä eli siitä ei välttämättä ole mitään hyötyä. Kun käytän sanaa “hedelmällinen” ajattelen jotain muuta kuin hyötyä. Ajattelen hedelmiä ja ajattelen siemeniä sen sisällä. Emme voi haukkua itseämme pelkästään siksi, että keskustelu poikkeaa polulta, aiheen käsittely keskeytyy, eksymme. Joskus eksyminen on hedelmällisintä mitä on.

Kaiken on jäätävä keskeneräiseksi, myös jälkipuheen…

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Epälopullisuuden periaate

(Mihail Bahtin ja kissa)

Mitä sanon epälopullisuuden periaatteeksi? Nimitän näin ajatusta, jonka mukaan mikään inhimillisessä olemassaolossa ei ole eikä sen tarvitse olla lopullista. Sanon sitä periaatteeksi, koska pitämällä tätä ajatusta mielessäni ja edessäni, autan itseäni; se auttaa elämään.

Miten olen kehittänyt periaatteen? Varmaankin lähtökohtana, impulssina, on ollut kokemus maailmasta sotkuisena, mutta samalla avoimena paikkana; tietynlainen vapautumisen kokemus, jossa joku henki on kuiskannut korvaan: ”Tämä ei ole lopullista.”

Jotkut filosofiset tekstit ja ajatukset ovat auttaneet muotoilemaan tätä periaatetta, tekemään siitä osan verenkiertoa. Kaksi hyvin erilaista esimerkkiä. Epikuroksen ajattelussa on selvästi läsnä havainto kaiken liikkuvuudesta, siirtymisestä, siitä ettei kaikki vielä ole; on olemassa ”ei vielä”. Kreikkalaisilla oli jopa verbi ilmaisemaan hetkellisyyttä, ohimenevyyttä: gignomai. Tästä verbistä muodostui substantiivi genesis, synty. Genesis merkitsee nimenomaan sen syntymistä mitä ei vielä ole. 

Toinen, modernimpi esimerkki voisi olla venäläisen Mihail Bahtin, jonka ajattelussa on mukana voimakas päättymättömyyden ja epälopullisuuden arvostaminen: Viimeistä sanaa ei olla vielä sanottu.

Epälopullisuuden periaate on eettinen. Jos kaikki olisi valmista, loppuun saatettua, annettua, ei olisi mitään tekemistä. Tässä mielessä epälopullisuus on eettisyyden edellytys, ehto. Kun ihminen katsoo itseään epälopullisena, hän ei ole vain tuomari; hän voi katsoa itseään niin kuin käsityöläinen. Ihminen on silloin itsensä muokkaaja, taiteilija. Toistakaan ei saa lopullistaa, lopulliseksi julistaa määritelmän avulla. Epälopullisuuden näkeminen voi siis olla eettinen periaate myös suhteessa toiseen: toista ei määritellä lopullisesti, hänen annetaan olla muuta.

Epälopullisuuden periaate on myös syvästi poliittinen. Se merkitsee, ettei perittyjä käytäntöjä, vallankäytön muotoja ja kategorioita hyväksytä itsestään selvinä. Politiikka merkitsee, että kysymme, mitä hyväksymme ja mitä emme. Epälopullisuuden periaate on politisointia, sillä se palauttaa liikkumattomalle liikkuvuuden, epävakauden vakaaksi, varmaksi ja ehdottomaksi väitetylle.

Tämä selittänee, miksi kirjoitin kerran aikaisemmin näin (Vain myrskyn läpi):

Kaikkein tärkeintä: ylittää sinusta tehty määritelmä, toimia odottamattomasti. Elät vain siinä määrin kun et ole mitä sinun sanotaan olevan, kun et ole mikä voidaan määritellä.

Vain myrskyn läpi pääsee mittaamattomaan paikkaan. Ajatteleminen on tuo myrsky, vapaus. Ilman sitä emme etsi, tyydymme tietämään.

Ajattelun ja elämän kannalta tämä merkitsee, että vaikka keksisimmekin ratkaisun, pysyy ongelma avoimena, kysymys mukana. Voimme ajatella, sanoa jopa, että olemme kosketuksiin erityisen totuuden kanssa, jos epälopullisuuden periaate on meissä elävä: Elämä on elämisen arvoinen seikkailuna, silloin kun emme tiedä, mihin se johtaa.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila