Laiskuuden huippu

Paul Lafargue

Puhuessani yhdestä filosofian klassisesta teemasta - hyveistä - tiedän, etten ole ainakaan kokemusasiantuntija. Aina haukutaan ihmisiä, jotka tekevät välttämättömyydestä hyveen, mutta minulle se on ollut melkein ainoa tapa löytää itselleni hyveitä. Tästä syystä olen yhden jos toisenkin kerran puhunut laiskuudesta hyveenä ja lainannut aika ahkerasti Paul Lafarguen teosta Oikeus laiskuuteen. Nyt lainaan kuitenkin itseäni, laiskuuden huippua. 

Kirjoitin vuonna 2015:  "Jos laiskuus ymmärretään paheeksi, se ei ole jotain mitä ihminen on valinnut. Varsinkin kun ympäristö vaatii muuta. Silloin on turha moittia. Jos se on henkilökohtainen valinta, valittu olemisen tapa, se on jo paljon enemmän eettistä. Se voisi olla myös syvällinen ymmärrys ajattelun historiasta, ilmaisu näkemyksellisyydestä. Voisi ottaa monta esimerkkiä, mutta Epikuros riittää. Hänen ajattelunsa oli varmasti yksi esimerkki joutilaisuuden ylistämisestä; hän ajatteli, että ihmisten ponnistelu on kovaa, rajatonta työtä turhien ja pinnallisten asioiden saamiseksi."

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Se mikä on lähellä

 

Epikuros

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa klo 11.00 (Casa Juande, Av. Toré Toré)

Filosofiakahvila Fuengirolassa aloittaa myöhemmin torstaisin 

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 15.2. ja 16.2.

Friedrich Nietzsche (1844-1900) kirjoitti toistuvasti Epikuroksesta, joka kuoli Ateenassa 270 tai 271 eaa.  Saksalaisella ajattelijalla oli syytä ihastua tähän hahmoon, vaikka Epikuros onkin tuntematon tai monesti erittäin väärinymmärretty ajattelija.  Kreikkalainen filosofi on jäänyt tuntemattomaksi, koska häneltä on säilynyt vain yksi kirja Kyrial doksai ja kolme kirjettä. Hän on väärinymmärretty mm. siksi, että jo omana elinaikanaan monet kilpailevat filosofit vääristelivät hänen sanomisiaan ja levittivät siis väärää tietoa Epikuroksesta.

Inhimillistä, liian inhimillistä –teoksen jälkeen Nietzsche kirjoitti pienen kirjan Vaeltaja ja hänen varjonsa (1880). Kirjassa viitataan Epuikurokseen useassa kohdassa. Fragmentissa nro 7 Nietzsche siteeraa Epikurosta: ”Jos on jumalia, he eivät huolehdi meistä.” Monet ovat vuosisatojen saatossa esittäneet samantapaisia ajatuksia. Huomio ei vaikuta kovin suurelta tai erityiseltä, mutta sillä on valtavasti filosofista merkitystä. Tämä ajatus oli Nietzschelle yksi iso syy ihastua Epikurokseen. Sama lause on vaikuttanut myös muihin 1800-luvun ajattelijoihin, jotka palasivat Epikuroksen ajatteluun toiveenaan rikastuttaa ja raikastuttaa oman aikansa ajattelua. Nietzschen lisäksi on syytä mainita esimerkiksi ranskalainen aikalainen Jean-Marie Guyau (1854-1888).

Epikuroksen huomiolla jumalista on kaksi seurausta ajattelulle ja elämälle.  Jos jumalat eivät osallistu maailman toimintaan, heitä ei ole syytä pelätä. Ajatuksella oli siis käytännöllinen merkitys. Se vähensi levottomuutta, päästi irti spekulatiivisista, potentiaalisesti kärsimystä aiheuttavista kysymyksistä. Platonistit ja kaikki kunnon metafyysikot ovat halunneet mennä luonnon taakse (metafysiikka tulee sanoista meta, takana ja fysis, luonto). Epikuroksen huomio jumalista kääntää katseen pois kaukaisuudesta, tuo sen välittömään läheisyyteen.

Metafysiikan luoman perinteen ja sen ohjaaman ajattelun seurauksena lähellä olevat asiat laiminlyödään, unohdetaan. Niitä halveksitaan. Niistä tulee filosofisesti merkityksettömiä. Lähellä olevat asiat eivät ansaitse ajatteluamme. Me ajattelemme ikuisuutta ja ikuisuuden näkökulmasta. Lähellä olevat asiat ovat ulkoisia. Kunnon filosofia kiinnostaa sielu. Epikurolaisessa ajattelussa huomio kiinnittyy omaan ruumiseen, ympäristöön, ilmastoon ja ruokavalioon (myös henkiseen ruokavalioon). Nietzsche puhuu kirjoissaan ja kirjeissään toistuvasti kulloisenkin paikan ilmasta, sen puhtaudesta tai tuoksuista.

Tällä huomion kääntymisellä on epistemologisia vaikutuksia, jotka omalta osaltaan ruokkivat ihmisen mahdollisuutta kapinaan ja kulttuurikritiikkiin. Kreikassa kasvatus ja kulttuuri, paideia, oli suuresti arvostettuja – tästä muistuttaa myös Emilio Lledó, joka on kirjoittanut kauniin kirjan Epikuroksesta (El Epicureismo, 1984). Paideia kuitenkin rakentaa kuvan ja käsityksen ihmisestä ja siitä mitä ihminen voi olla luoden rajoituksia. Luonnontutkimus – Epikuros puhui fysiologiasta – on tie ulos tällaisista rajoituksista tai ainakin se toimii varustuksena kulturaalisten vaikutusten vastustamisessa.

Nietzsche ihastui Epikurokseen epäilemättä siksi, että hänen ajattelunsa palautui maailmaan ja koska hänestä löytyi kasvatuksen vihollinen. Epikurokselle kasvatus oli ”erikoistehosteita”, jotta ihminen kouliintuisi ihailun hankkimiseen kauniilla puheilla ja kouliintuisi haluamaan ihailua ja kiitosta.

Pitäisikö meidän suunnata katseemme toisella tavalla? Ehkä pitäisi, ehkä ei vain teoreettisella tasolla. Lähellä olevat asiat eivät voi vain opettaa meille jotain. Ne voivat olla todella merkittävien valintojen ja kultivoinnin paikka. Kysymykset olisivat toisenlaisia. Kysyisimme esimerkiksi, miten käytämme päivämme, miten rytmitämme sen.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Epikuroksen onni

 

Epikuros

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

(Ei enää keskiviikkoisin)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 11.joulukuuta:

Epikuros sanoi: ”Láthê biôsas .” Lause kehottaa elämään kätkössä tai huomaamattomana. Yleensä tämä on tulkittu niin, että Epiktetos neuvoo välttämään politiikkaa. Tulkinta ei ole väärä, mutta se saattaa olla puutteellinen. Epikuroksen aikana kaupunkivaltio (polis) oli kriisissä. Filosofia ei löytänyt enää samanlaista paikkaa yhteiskunnassa kuin Platonin aikana. Epikuroksen koulu ei ollut koulu, vaan yhteisö. He vetäytyivät puutarhaan ja yrittivät etsiä mielenrauhaa toisella tavalla, etäällä politiikasta. Epikuroksen ei silti neuvonut vain pysymään erossa politiikasta, vaan välttämään onnen etsimistä maineesta ja kunniasta.

Ei eletty enää Platonin aikaa, mutta idea oli epäsuosittu, yleisen käsityksen vastainen. Platonismi oli vallitseva filosofinen koulukunta. Ateenalaiset uskoivat vielä (virheellisesti) olevansa kansalaisia, joiden sanalla on painoarvoa. Osa heistä jopa uskoi, että heillä on jotain sanottavaa. Harvat halusivat luopua maineen ja kunnian tavoittelusta.

Kreikkalaiset käyttivät onnellisuudesta sanaa eudaimonia. Etuliite eu viittaa hyvään, jälkiosa muodostuu sanasta daimon, joka on vaikeammin kääntyvä sana. Pentti Saarikoski veti mutkat suoraksi ja käytti sanaa kohtalo. Etymologian valossa onnellisuus oli se mitä sanoisimme hyväksi onneksi; hyvät demonit (sana demoni juontuu sanasta daimon) katsovat meidän perään ja huolehtivat meistä. Tämä ei kuitenkaan olevan sanan merkitys, jos tutkailemme Aristoteleen tekstejä tai harvoja Epikuroksen säilyneitä tekstejä. Mikä tahansa oli sisältö, eudaimonia, onnellisuus, oli jotain jonka puolesta ponnisteltiin ja taisteltiin.

Vaikka Epikuroksen ajattelu on kärsinyt vääristelystä ja arvonalennuksesta omasta ajastaan lähtien hänen pyrkimyksensä onnellisuuteen ei ollut poikkeuksellista. Ei edes se, miten hän ymmärsi onnellisuuden mielenrauhaksi (ataraksia), ollut poikkeuksellista. Se että Epikuroksen puutarhassa kultivoitiin ystävyyttä, ei ollut skandaali. Mielenrauhan etsintä teki hänen ajattelustaan antiteologista.

Hänen (tietenkin epätieteellinen) huomionsa kohdistui ruumiillisuuteen ja luontoon (fysis). Epikuroksen fysiologia pyrki antamaan periaatteet käyttäytymiselle ja kriteerit vapauden käytölle, varustaa mielen niin, ettei ihminen kärsi irrationaalisista peloista (jumalien koston pelosta, taikauskon ja myyttien luomista peloista). Fysiologia on epäilemättä erilainen menettely kuin platonisteilla, mutta suurin ero on tässä halussa elää näkymättömänä (siitä huolimatta, että sata vuotta aikaisemmin Sokrates eli samantapaisesti, erossa politiikasta).  

Epikuros oli antipoliittinen, muttei välttämättä epäpoliittinen. Politiikan vastaisuus ei merkitse aina sitä, ettei olisi kiinnostunut politiikasta. Eläminen näkymättömänä oli Epikurokselle muiden tekstilähteiden perusteella hiljaista mietiskelevää elämää kaukana päivittäisistä velvollisuuksista ja politiikasta. Kätkössä eläminen oli itsensä kehittämistä ja ystävyyden kultivointia. Tällainen toiminta voi olla poliittisesti merkityksellistä. Epikuros pyrki hallitsemaan itseään ja auttamaan muita luomaan itseensä samanlaisen suhteen. Hänen ajattelunsa kriittinen ydin sanoi, ettei ole välttämätöntä haluta ja tavoitella mainetta, kunniaa ja valtaa.

Jean-Marie Guyau (1854-1888) otti paljon vaikutteita Epikurokselta kehittäessään luonnosta moraalista ilman velvollisuuksia ja rangaistuksia. Nämä moraalisfilosofiset pyrkimykset vaikuttivat suoraan poliittiseen ajatteluun, esimerkiksi anarkismiin (erityisesti Pjotr Kropotkiniin). Myös meidän maailmassamme Epikuroksen onni voi olla poliittinen viesti tai vielä enemmän poliittista toimintaa. Näkymättömissä, kätkössä, ihminen elää ilman nimeä. Meitä hallitaan meidän oman aktiviteettimme ja suostumuksemme kautta, ja vallan instrumentti on identiteetti. Kätkössä, hämärässä, voi häivyttää laiksi tulleen identiteetin rajoja. Vetäytynyt filosofi, joka auttaa vain itseään ja ystäviään, voi olla tehokkaampi kuin poliittiseen peliin osallistuva, sillä hän luo uudenlaista suhdetta itseensä ja toisiin.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Jean-Marie Guyau

Laiskuus - Oikeus vai pahe?

(Paul Lafargue)

Tämä on omistettu Ellenille

Paul Lafargue julkaisi vuonna 1880 teoksen Oikeus laiskuuteen (Le Droit a la paresse). Teos on klassikko, mutta aina, alusta lähtien myös marginalisoitu; se on yritetty unohtaa, vaikka aluksi se olikin yksi levinneimmistä teksteistä sosialistisessa maailmassa, joidenkin arvioiden mukaan sitä levinneempi oli vain Marxin ja Engelsin Kommunistinen manifesti. Lafargue ei imartele kuulijoitaan, työväenluokkaa. Hän sanoo, että työväenluokan on vallannut outo hulluus, rakkaus työhön. Lafarguen mukaan työn ei pitäisi olla tällaisen rakkauden kohde, sillä se johtaa älylliseen ja ruumiilliseen rappioon. Sivistyneestä Euroopasta hän löytää kuitenkin yhden esimerkin maasta, jossa ennakkoluulot eivät ole kitkeneet vihaa työtä kohtaan: Espanjan.

Lafargue siteeraa anonyymin englantilaisen kirjoittajan teosta An Essay on Trade and Comerce (1770), jossa haaveillaan eräänlaisesta vankilan ja tehtaan yhdistelmästä, jolle annetaan nimi ideal workhouse. Näissä laitoksissa olevat ihmiset pakotettaisiin tekemään 12 tuntia päivässä – mikä olisi hyväksi heille, etteivät lankeaisi paheisiin. 1848 ranskalaiset työläiset, aseet kädessä, tekevät vallankumousta ja pitävät suurena voittona sitä, että tehtaat eivät voi teettää töitä enemmän kuin 12 tuntia päivässä.

Lafargue analysoi oman aikansa tilannetta ja puhuu yllättävän tutusta tilanteesta, meidän tuntemasta maailmasta: koneistumisesta ja työläisen muuttumisesta kuluttajaksi. Koska porvarillisen vallankumouksen julistus ihmisoikeuksista ei tyydytä kirjoittajaa eikä häntä vaakuta myöskään vaatimus oikeudesta työhön, hän esittää, että vaadittaisiin oikeutta laiskuuteen.

Vaikka Lafargue puhuu työn oppia vastaan, työn rakastamista vastaan, laiskuuden puolesta, hänen näkemyksensä ei ole naiivi; pikemminkin se on hätähuuto. Hän ei vaadi laiskuutta kaikessa, kaikkialla. Hänen kirjoituksensa alkaa siteerauksella saksalaiselta ajattelijalta ja runoilijalta, Gotthold Ephraim Lessingiltä (1729-1781): ”Olkaamme laiskoja kaikessa paitsi rakkaudessa ja viinissä, kaikessa paitsi laiskuudessa.”

Vaikka Lagarguen kirjoitus on huuto, protesti, se nostaa esiin ongelman, joka on todellinen ja se vaatii aikalaisiltaan toisenlaista ajattelua, muutosta ajattelussa. Ongelma, jonka se nostaa esiin, on yhä sama, vaikka tilanne on muuttunut ja hallitukset vaihtuneet. Kirjoitus kyseenalaistaa väitteen, että työ on ihmisen olemus ja se myös osoittaa historiallisen materiaalin avulla miten uskomus ja oppi luotiin: sen loivat filantroopit, moralistit ja tehtailijat.

Nykypäivän olosuhteissa on paljon syitä nostaa esiin sama kysymys, sama vaatimus. Ei vain siksi, että olemme työn orjia ja koska uskomme, että työ on ihmisen olemus – josta ajatuksesta Marxkaan ei irtaantunut. Myös siksi, ettemme tiedä mitä on laiskuus, tuo pahin pahe siitä lähtien kun länsimainen ihminen keksi olla homo economicus. Emme tiedä myöskään, mistä roomalaiset, kun he ylistivät jotain mitä nimittivät sanalla otium, joutilaisuus.

Jos laiskuus ymmärretään paheeksi, se ei ole jotain mitä ihminen on valinnut. Varsinkin kun ympäristö vaatii muuta. Silloin on turha moittia. Jos se on henkilökohtainen valinta, valittu olemisen tapa, se on jo paljon enemmän eettistä. Se voisi olla myös syvällinen ymmärrys ajattelun historiasta, ilmaisu näkemyksellisyydestä. Voisi ottaa monta esimerkkiä, mutta Epikuros riittää. Hänen ajattelunsa oli varmasti yksi esimerkki joutilaisuuden ylistämisestä; hän ajatteli, että ihmisten ponnistelu on kovaa, rajatonta työtä turhien ja pinnallisten asioiden saamiseksi.

Minä en halua toivottaa tervetulleeksi sellaista älyllistä ja moraalista laiskuutta, joka sanoo, toistaa koko ajan: ”Mikään ei muutu, sama järjestys ja sama valta ahdistaa meitä.” Työ ei ole enää samaa, rakkaus siihen ei ole samaa...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Epälopullisuuden periaate

(Mihail Bahtin ja kissa)

Mitä sanon epälopullisuuden periaatteeksi? Nimitän näin ajatusta, jonka mukaan mikään inhimillisessä olemassaolossa ei ole eikä sen tarvitse olla lopullista. Sanon sitä periaatteeksi, koska pitämällä tätä ajatusta mielessäni ja edessäni, autan itseäni; se auttaa elämään.

Miten olen kehittänyt periaatteen? Varmaankin lähtökohtana, impulssina, on ollut kokemus maailmasta sotkuisena, mutta samalla avoimena paikkana; tietynlainen vapautumisen kokemus, jossa joku henki on kuiskannut korvaan: ”Tämä ei ole lopullista.”

Jotkut filosofiset tekstit ja ajatukset ovat auttaneet muotoilemaan tätä periaatetta, tekemään siitä osan verenkiertoa. Kaksi hyvin erilaista esimerkkiä. Epikuroksen ajattelussa on selvästi läsnä havainto kaiken liikkuvuudesta, siirtymisestä, siitä ettei kaikki vielä ole; on olemassa ”ei vielä”. Kreikkalaisilla oli jopa verbi ilmaisemaan hetkellisyyttä, ohimenevyyttä: gignomai. Tästä verbistä muodostui substantiivi genesis, synty. Genesis merkitsee nimenomaan sen syntymistä mitä ei vielä ole. 

Toinen, modernimpi esimerkki voisi olla venäläisen Mihail Bahtin, jonka ajattelussa on mukana voimakas päättymättömyyden ja epälopullisuuden arvostaminen: Viimeistä sanaa ei olla vielä sanottu.

Epälopullisuuden periaate on eettinen. Jos kaikki olisi valmista, loppuun saatettua, annettua, ei olisi mitään tekemistä. Tässä mielessä epälopullisuus on eettisyyden edellytys, ehto. Kun ihminen katsoo itseään epälopullisena, hän ei ole vain tuomari; hän voi katsoa itseään niin kuin käsityöläinen. Ihminen on silloin itsensä muokkaaja, taiteilija. Toistakaan ei saa lopullistaa, lopulliseksi julistaa määritelmän avulla. Epälopullisuuden näkeminen voi siis olla eettinen periaate myös suhteessa toiseen: toista ei määritellä lopullisesti, hänen annetaan olla muuta.

Epälopullisuuden periaate on myös syvästi poliittinen. Se merkitsee, ettei perittyjä käytäntöjä, vallankäytön muotoja ja kategorioita hyväksytä itsestään selvinä. Politiikka merkitsee, että kysymme, mitä hyväksymme ja mitä emme. Epälopullisuuden periaate on politisointia, sillä se palauttaa liikkumattomalle liikkuvuuden, epävakauden vakaaksi, varmaksi ja ehdottomaksi väitetylle.

Tämä selittänee, miksi kirjoitin kerran aikaisemmin näin (Vain myrskyn läpi):

Kaikkein tärkeintä: ylittää sinusta tehty määritelmä, toimia odottamattomasti. Elät vain siinä määrin kun et ole mitä sinun sanotaan olevan, kun et ole mikä voidaan määritellä.

Vain myrskyn läpi pääsee mittaamattomaan paikkaan. Ajatteleminen on tuo myrsky, vapaus. Ilman sitä emme etsi, tyydymme tietämään.

Ajattelun ja elämän kannalta tämä merkitsee, että vaikka keksisimmekin ratkaisun, pysyy ongelma avoimena, kysymys mukana. Voimme ajatella, sanoa jopa, että olemme kosketuksiin erityisen totuuden kanssa, jos epälopullisuuden periaate on meissä elävä: Elämä on elämisen arvoinen seikkailuna, silloin kun emme tiedä, mihin se johtaa.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Nautinto näkökulmana

(Rafael: Epikuros, yksityiskohta freskosta Ateenan koulu)

En yritä rakentaa hedonistista oppia. Kysyn, missä määrin nautinto voisi olla näkökulma. Nautinto voi olla jotain, joka johtaa etsimään ja keksimään asioita.

Nautinnon käsite ei ollut täysin vieras filosofialle varsinkaan antiikissa. Epikurokselle nautinto oli monien tulkintojen mukaan ennen kaikkea kivun ja tuskan puutetta, helpotusta, jotain varsin  pehmeää, neutraalia tai triviaalia. Puutarhasta ja ystävyydestä sekä yksinkertaisesta elämästä pitänyt filosofi pyrki välttämään fyysistä kipua, väsymystä ja häiriöitä.

Antiikista ainakin ajateltiin nautintoa ja pidettiin sitä tärkeänä. Nykyisin korostetaan halun merkitystä. Vielä vähän aikaa sitten kuppataudin aikaan holtittomuus samastettiin sairauteen, ja nautinnon nähtiin johtavan koko yhteiskuntajärjestyksen romahtamiseen. Vakiintuneiden moraaliluokitusten mukaan nautinto vie kärsimykseen.

Kreikassa ja Roomassa viisaiden sekä lääkäreiden huoli tuntui usein olevan, että nautinto on niin hetkellistä. He etsivät keinoja nautinnon pysyvyyteen ja määrittelivät katoavan nautinnon epäaidoksi ja todellisen nautinnon pysyväksi.

Etiikka on vapauden ajateltua käyttöä, harkintaa ja tutkintaa; se tutkii sitä mikä tekee elämästä elämisen arvoista. Jos etiikan määrittelee näin, hyöty on siinä, että asetamme kysymyksen, johon ei voi vastata teorian avulla. Elämää ei tee elämisen arvoiseksi abstraktio, vaan tietyllä tavalla eletty elämä. Meidän täytyy kysyä jatkokysymys: Miten elää? Näin elämästä tulee ajattelun lähtökohta ja toimintakenttä. Tästä näkökulmasta katsottuna olisi mieletöntä väittää, että nautinto olisi epäeettistä, jotakin tuomittavaa. Nautinto tekee monta kertaa elämän elämisen arvoiseksi ja ongelma on pikemminkin se, miten voisimme lisätä nautintoa, luoda nautintoja, moninkertaistaa ne.

Jos itseään ei halua naulata identiteettiin, vaan antaa itselleen vapauden elää identiteetin lain ulkopuolella, se sisältää asenteen myös toista kohtaan. Nautinnollinen – eroottinen tai filosofinen - suhde toiseen ei merkitse sitä, että määrittelisi toisen. Ei ole syytä vahvistaa toisen identiteettiä eikä etsiä yhteistä identiteettiä.

Ja eikö nautintokin voisi olla näkökulma? Eikö olisi hyvä, että nautinnosta voisi tehdä näkökulman maailmaan? Jos maailmaa katsoo kärsimyksen näkökulmasta, se tyhjentää kaiken arvoista ja merkityksistä; se johtaa vääränlaiseen, hedelmättömään nihilismiin. Nautinto on luovuutta ja mahdollisuutta luovuuteen.

En tiedä, mitä kaikkea merkitsee ajatella nautinnosta käsin ja katsoa nautinnon läpi. Ainakin sen kautta arvioi ruumista ja ruumiillisuutta toisin. Sen kautta arvioi ruumiillisuutta toisin ja sen kautta elää ruumiillisemmin. Nautinnon kautta ajatteleminen mahdollistaa sen, että kysymyksen voi asettaa positiivisesti ja elämään suhtautuu aktiivisesti. Monesti suru lamaannuttaa eikä synkkyys synnytä mitään. Se pysäyttää. Sinulla ei ole enää voimia tehdä vastarintaa eli et osallistu kaikkeen tapahtuvaan, et muuta tilannetta.

Nautinto voi olla – parhaimmillaan – tapa olla maailmassa ja vielä enemmän: tapa palata maailmaan, sen konkretiaan, yhteyteen maan kanssa. Kerran tarjosin Suomeen joutuneelle kuubalaiselle cordobalaista vino finoa. Hänen nautinnollaan ei tuntunut olevan rajoja. ”Tässä maistuu aurinko”, hän sanoi onnellisena niin kuin  vain voi olla ihminen, joka on taas yhteydessä maahan ja aurinkoon, elämän lähteisiin.

(Filosofiakahvila tiistaisin Fuengirolassa tulee olemaan tästä lähtien klo11.00-12.30. Tänään 5.2 vielä alkaen 11.30. Helmikuun viimeisellä viikolla, kun 28.2. on pyhä, Torre del Marissa 27.2. ja Fuengirolassa 26.2. aiheena tulee olemaan "käveleminen ja ajattelu")

Ihminen lakina

(Zhuangzi)

Zhuangzi puhui aidosta, elämää ruokkivasta toiminnasta, joka huolehtii elämän omasta liikkeestä. Tällainen välittäminen, ravitseminen, välttää sen, että vaivutaan ”ihmisen maailmaan” (ren). Zhuangzi oli uskonnollinen ajattelija, joka ajatteli, että oikea, elämää palveleva toiminta on Taivaan synnyttämää. Taivas asettui ”ihmisen maailmaa” vastaan; ihminen tai ihmisen maailma oli elämän liikkeen sammumista, rappeutumaa.

Pierre Hadot on kiinnittänyt huomiota siihen, että myös Euroopassa antiikin ajattelijat yrittivät ylittää antropomorfisen ja ihmiskeskeisen näkökulman, kohottaa vision ja kokemuksen ”kosmiseksi”. Esimerkiksi Epikuros: harvoissa häneltä säilyneissä teksteissä on nähtävissä voimakas kamppailu ”ihmisten maailmaa” ja ”kulttuuria” vastaan.

Myöhemmin kristillinen teologia halusi luoda ihmiskuvan, kiinnittää ihmiseen tietyn pysyvän merkityksen. Tästä syystä esimerkiksi Tuomas Akvinolainen, Aristoteleen tulkitsija ja soveltaja, arvosteli voimakkaasti esikuvansa ajatusta, ettei ihmisellä ole omaa, ihmiselle ominaista ”operaatiota” (ergon, työ), siis olemusta. Varsinkin uuden ajan myötä ja antropologian sekä Immanuel Kantin ajattelun myötä syntyi ajatus Ihmisestä – joka enemmänkin kuin luomakunnan kruunu ja kaiken mitta, myös päämäärä. Ihmisestä tuli laki.

Vaikka länsimainen ajattelu on yrittänyt irtaantua ihmisestä lakina, on tietty ihmiskeskeisyys säilynyt ja pysynyt myös esteenä. Meille alkaa olla vaikeaa käsittää Zhuangziin ajatuksia.
Ongelma on silti yksinkertainen. Ihminen tekee koko ajan maailmastaan ”inhimillistä”, oman kuvansa mukaista muokaten samalla omaa kuvaansa kiinnittyen siihen. Ihminen ikään kuin poimii maailmassa olevia esineitä, määrittelee niiden hyödyllisyyden itselleen ja sitä kautta niiden olemuksen. Tämä inhimillistäminen, arvottaminen, käyttöönotto ja välineellistäminen on tarpeellista, mutta samalla maailmaa kaventavaa. Maailmankuva – ihmisen suuri saavutus – on ihmistä ja maailmaa köyhdyttävä.

Vastavoima, vastaliike, tälle inhimillistämiselle ja maailmankuvan luomiselle on eräänlainen ”mystinen operaatio” (Heidegger puhuisi ehkä meditatiivisesta ajattelusta): keskittyminen nyt-hetkeen ilman käsillä olevan välineellistämistä, ilman suunnitelmia, ilman projekteja, voi avata näkemään maailman kokonaisuuden, kosmisen ulottuvuuden. Epäilemättä myös luonnontieteellinen, esimerkiksi tähtitieteellinen tutkailu, voi irrottaa antroposentrisyydestä. Aikanaan fysiikan harjoittamiseen onkin liittynyt tällainen henkisen harjoittamisen ulottuvuus.

Nyt voimme siis ymmärtää, miksi Nietzsche antoi eräälle nuoruuden teokselleen tämän nimen: Inhimillistä, liian inhimillistä. Hän ei sotinut ihmisiä vastaan, vaan Ihmistä vastaan. Ehkä se oli jopa taistelua ihmisten, tulevien, vapaampien ihmisten puolesta. Tehdä ihmisestä kaiken mitta – länsimaisen humanismin suuri motto, on tarkastettava, asetettava uudelleenarvionnin alle.

Vääränlaisen inhimillisyyden, antropologisuuden ja antroposentrisyyden, seuraukset näkyvät monessa paikassa. Miten osaisimme tästä irtaantua?

Minä en ole marxilainen

(Jenny ja Karl Marx)

Karl Marx sanoi: ”Minä en ole marxilainen.” Ainakin tämän lauseen kautta pääsen käsiksi Marxin ajatteluun. Tähän huomautukseen liittyy ainakin kaksi mielenkiintoista ulottuvuutta. Sanoja tietää ja kokee, että ihminen ei ole yksi; hän on monta ja siksi häntä ei voi leimata tai nimetä. Kyseessä on kieltäytyminen olemasta aina sama niin kuin totesi kirjailija Saara Kesävuori muistopuheessaan Jussi Kylätaskun hautajaisissa (Kylätasku käytti tätä Marxin lausetta mottona esikoisteoksessaan Yksityiset yrittäjät). Toinen ulottuvuus on siinä, että Marx selvästi tiedostaa oman ajattelunsa ja sen seuraamisen erottuvan toisistaan. Hän aavisti marxilaisten tekevän jotain muuta kuin hän itse.

Marx oli kapitalismin kriitikko. Hän yritti nähdä historiallisina tapahtumina asioita, joita oltiin pidetty itsestään selvinä ja annettuina. Hegelin ansiosta – hänen logiikkaansa kääntäen – hän näki kaiken olevan jatkuvassa muutostilassa. Näin hän kykeni tekemään tyhjäksi, tekemään tekemättömäksi. Myöhemmin hänet on tunnettu ennen kaikkea kommunistina, yhtenä kommunismin isistä ja sankareista, mutta hän oli enemmän ajattelija kuin poliitikko.

Marx, vanha juoppo, oli todellisuudessa antiikin filosofian asiantuntija. Väitöskirjansa hän teki Demokritoksen ja Epikuroksen ajattelun eroista. Epäilemättä hän myöhemmällä iällään, Pääomaa kirjoittaessa, tunsi olevansa pikemminkin kansantaloustieteilijä kuin filosofi. Toisaalta voi todeta, että näin hän muistuttaa paljon 1900-luvun filosofeja, jotka usein sekoittavat filosofisiin teksteihinsä sosiologiaa, historiaa, antropologiaa ja kielitiedettä välittämättä liikaa raja-aidoista. Edelläkävijä.

Minua on pyydetty puhumaan Marxin ajattelusta ja marxilaisuudesta. Näin tulen tekemään. Tämä tulee olemaan extra-aihe syksyn viidennen teeman (Tyhjäksitekemisen taito) yhteydessä. Olen jo alustavia huomioita tehdessäni huomannut, että aihe on laaja ja vaatisi oman, itsenäisen, käsittelyn. Se vaatisi myös perusteellisempaa perehtymistä kuin mihin olen kykenevä. Minua kiinnostaa silti tuoda esiin kysymys Marxin ajattelun mahdollisuuksista ja rajoista.

P.S.
Marxin ensimmäinen lukija oli hänen vaimonsa, Jenny von Westphalen, preussilaisen aristokratian paronitar. Muistakaamme että Marxin ja Engelsin lisäksi kuuluisan Kommunistisen manifestin laatimiseen osallistui aktiivisesti tämä kaunis luokkapetturi.