Epikuroksen onni

 

Epikuros

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

(Ei enää keskiviikkoisin)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 11.joulukuuta:

Epikuros sanoi: ”Láthê biôsas .” Lause kehottaa elämään kätkössä tai huomaamattomana. Yleensä tämä on tulkittu niin, että Epiktetos neuvoo välttämään politiikkaa. Tulkinta ei ole väärä, mutta se saattaa olla puutteellinen. Epikuroksen aikana kaupunkivaltio (polis) oli kriisissä. Filosofia ei löytänyt enää samanlaista paikkaa yhteiskunnassa kuin Platonin aikana. Epikuroksen koulu ei ollut koulu, vaan yhteisö. He vetäytyivät puutarhaan ja yrittivät etsiä mielenrauhaa toisella tavalla, etäällä politiikasta. Epikuroksen ei silti neuvonut vain pysymään erossa politiikasta, vaan välttämään onnen etsimistä maineesta ja kunniasta.

Ei eletty enää Platonin aikaa, mutta idea oli epäsuosittu, yleisen käsityksen vastainen. Platonismi oli vallitseva filosofinen koulukunta. Ateenalaiset uskoivat vielä (virheellisesti) olevansa kansalaisia, joiden sanalla on painoarvoa. Osa heistä jopa uskoi, että heillä on jotain sanottavaa. Harvat halusivat luopua maineen ja kunnian tavoittelusta.

Kreikkalaiset käyttivät onnellisuudesta sanaa eudaimonia. Etuliite eu viittaa hyvään, jälkiosa muodostuu sanasta daimon, joka on vaikeammin kääntyvä sana. Pentti Saarikoski veti mutkat suoraksi ja käytti sanaa kohtalo. Etymologian valossa onnellisuus oli se mitä sanoisimme hyväksi onneksi; hyvät demonit (sana demoni juontuu sanasta daimon) katsovat meidän perään ja huolehtivat meistä. Tämä ei kuitenkaan olevan sanan merkitys, jos tutkailemme Aristoteleen tekstejä tai harvoja Epikuroksen säilyneitä tekstejä. Mikä tahansa oli sisältö, eudaimonia, onnellisuus, oli jotain jonka puolesta ponnisteltiin ja taisteltiin.

Vaikka Epikuroksen ajattelu on kärsinyt vääristelystä ja arvonalennuksesta omasta ajastaan lähtien hänen pyrkimyksensä onnellisuuteen ei ollut poikkeuksellista. Ei edes se, miten hän ymmärsi onnellisuuden mielenrauhaksi (ataraksia), ollut poikkeuksellista. Se että Epikuroksen puutarhassa kultivoitiin ystävyyttä, ei ollut skandaali. Mielenrauhan etsintä teki hänen ajattelustaan antiteologista.

Hänen (tietenkin epätieteellinen) huomionsa kohdistui ruumiillisuuteen ja luontoon (fysis). Epikuroksen fysiologia pyrki antamaan periaatteet käyttäytymiselle ja kriteerit vapauden käytölle, varustaa mielen niin, ettei ihminen kärsi irrationaalisista peloista (jumalien koston pelosta, taikauskon ja myyttien luomista peloista). Fysiologia on epäilemättä erilainen menettely kuin platonisteilla, mutta suurin ero on tässä halussa elää näkymättömänä (siitä huolimatta, että sata vuotta aikaisemmin Sokrates eli samantapaisesti, erossa politiikasta).  

Epikuros oli antipoliittinen, muttei välttämättä epäpoliittinen. Politiikan vastaisuus ei merkitse aina sitä, ettei olisi kiinnostunut politiikasta. Eläminen näkymättömänä oli Epikurokselle muiden tekstilähteiden perusteella hiljaista mietiskelevää elämää kaukana päivittäisistä velvollisuuksista ja politiikasta. Kätkössä eläminen oli itsensä kehittämistä ja ystävyyden kultivointia. Tällainen toiminta voi olla poliittisesti merkityksellistä. Epikuros pyrki hallitsemaan itseään ja auttamaan muita luomaan itseensä samanlaisen suhteen. Hänen ajattelunsa kriittinen ydin sanoi, ettei ole välttämätöntä haluta ja tavoitella mainetta, kunniaa ja valtaa.

Jean-Marie Guyau (1854-1888) otti paljon vaikutteita Epikurokselta kehittäessään luonnosta moraalista ilman velvollisuuksia ja rangaistuksia. Nämä moraalisfilosofiset pyrkimykset vaikuttivat suoraan poliittiseen ajatteluun, esimerkiksi anarkismiin (erityisesti Pjotr Kropotkiniin). Myös meidän maailmassamme Epikuroksen onni voi olla poliittinen viesti tai vielä enemmän poliittista toimintaa. Näkymättömissä, kätkössä, ihminen elää ilman nimeä. Meitä hallitaan meidän oman aktiviteettimme ja suostumuksemme kautta, ja vallan instrumentti on identiteetti. Kätkössä, hämärässä, voi häivyttää laiksi tulleen identiteetin rajoja. Vetäytynyt filosofi, joka auttaa vain itseään ja ystäviään, voi olla tehokkaampi kuin poliittiseen peliin osallistuva, sillä hän luo uudenlaista suhdetta itseensä ja toisiin.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Jean-Marie Guyau

Hämmennys ja epävarmuus III: Epävarmuuden etiikka

Foucault

Espanjassa vallitsee Estado de alarma (hätätila). Tästä syystä filosofiakahvila on toistaiseksi peruttu. Toivottavasti voimme jatkaa ainakin syksyllä. Julkaisen kahvittelijoiden ja muiden iloksi tai hämmennykseksi sarjan hämmennyksestä ja epävarmuudesta. Tämä on sarjan kolmas osa.

Ei ole epäilystäkään siitä, että ihminen on luonut erilaisia versioita epävarmuuden etiikasta. Jo kreikkalaisten hämmennyksen filosofia, yritys särkeä mielipiteen varmuus, oli muutakin kuin kiusantekoa. Se oli yritys auttaa polista, kaupunkia, joka joutui päättämään asioista. Filosofi kysyi, minkälaisiin käsityksiin ja mielipiteisiin nämä päätökset perustuivat, esitti epäilyn siitä, että perustuessaan vääränlaiseen varmuuteen mielipide johtaa huonoihin seurauksiin. Myös Murguezan hämmennyksen filosofia, jatkuva kysyminen, on muutakin kuin teoreettinen lähtökohta: se on eettinen asenne.

Olemme jo nähneet tai ainakin aavistaneet, mikä ajattelun kategoria tässä eettisessä ajattelussa on mukana: tapahtuma. Vaikka sana oli stoalaisilla muussakin käytössä, heidän käytännöllisessä ajattelussaan se oli usein potentiaalinen ikävä tapahtuma, jonka edessä piti pysyä lujana. Silti tässäkin melkein primitiivisessä ja negatiivisessa muodossa tapahtumalla on oma erikoinen luonteensa, erityisasema muiden ajattelun kategorioiden joukossa. Sanassa ”tapahtuma” ihminen myöntää asiantilojen pysymättömyyden. Monet muut kategoriat pyrkivät tavoittamaan essentian, olemuksen.

Mitä on essentialismi? Olemusajattelu on käsitys, että asioilla ja olennoilla on olemus, joka tekee niistä sellaisia kuin ne ovat. Yleensä ja monessa paikassa tämä ajattelu panee ihmiset sanomaan: ”Koska on näin, näin tulee olemaan.” Essentialismi pyyhkii pois tapahtuman ja saavuttaa varmuuden sulkemalla pois mahdollisuuksia, tekemästä horisontista köyhemmän. Essentialismi  kysyy : ”Mitä on?” Tapahtuman perässä kulkeva ajatus kysyy: ”Missä? Miten? Missä olosuhteissa?”

Kun ajatellaan ja etsitään olemusta, etsitään ja halutaan jotain ajatonta, nähdään jokin ajattomana. Silloin kadotamme tapahtuman. Tapahtuman esiinsaamisen vaikutus on, että se minkä olemme tottuneet ajattelemaan pysyvänä ja välttämättömänä, ei enää näyttäydy sellaisena. Tapahtuma tai prosessi ei ole välttämätön eikä mahdoton. Toisin sanoen voi olla tai voisi olla olematta. 

Essentialismi on ollut yksi keino oikeuttaa diskriminointi, esim. homofobia, rasismi tai misogynia. Naiselle määrätään tietty paikka, tietty nurkka ja sanotaan: ”Naiset ovat sellaisia, että...” Tästä huolimatta essentialistinen ajattelu on kehittänyt myös oman moraalinsa ja moraalifilosofisen ajattelun.   Sekä kristillisenä että ei-kristillisenä essentialismi on ilmentynyt usein ajatuksena luonnonlaista. Tätä ideaa on sovellettu myös moraalifilosofisiin kysymyksiin: on ajateltu, että oikea ja väärä on johdettavissa luonnonlaista. Epävarmuuden etiikka, tapahtumaan kiinnittyvä ajattelu, menee toiseen suuntaan. Se näkee muuttuneita ja yhä muuttuvia asioita. Monet asiat ja tilanteet voidaan muuttaa.

Epävarmuuden etiikka on siis toisenlainen tapa suhtautua epävarmuuteen ja maailman kaaoottisuuteen kuin turvallisuusajattelu ja turvallisuusstrategiat. Se että tulevaisuus on edessämme olevia auki olevia mahdollisuuksia, ei merkitse vain vaaroja, sairauksia ja työttömyyttä. Se merkitsee myös mahdollisuutta tehdä toisin, elää toisin, muuttaa asioita. Turvallisuusstragegiat eivät ole välttämättömiä. Niistä maksettava hinta ei ole välttämätön. Tämä ei tietenkään merkitse, etteivät ne toisinaan olisi erittäin tarpeellisia.

Epävarmuus ei merkitse vain pelkoa. Se voi olla edellytys sille, että jokin on ponnistuksen tai vaivan arvoista. Jos jalkapallo-ottelun tulos olisi päätetty etukäteen, mitä mieltä oli pelata tai katsoa sitä? Michel Foucault ilmaisi omalla tavallaan epävarmuuden etiikan Vermontissa vuonna 1982 antamassaan haastattelussa:

”Elämässä ja työssä mielenkiintoisinta on tulla joksikin mitä ei ollut alussa... Se mikä on kirjoitustyön tai rakkaussuhteen totuus on myös elämän totuus. Peli on pelaamisen arvoinen siinä määrin kuin emme tiedä, miten se päättyy.”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mitä on demokratia?

Mikä on demos (kansa, ihmiset)? Etymologisesti – ainakin joidenkin tulkintojen mukaan – sana oli yhdistelmä sanoista demiurgos (käsityöläiset) ja geomoros (maanviljelijät). Demokratia merkitsi siis kirjaimellisesti käsityöläisten ja maanviljelijöiden valtaa. Toisin sanoen se poissulki – tosin vain määritelmällisesti – kolmannen tärkeän vapaan luokan, joka oli eupatridas (ylhäisö, aatelisto).

Tällaisessa asetelmassa ei ole yllättävää, että yksi demokratian jatkuvaksi kiistelynaiheeksi tuli kysymys siitä, miten valtaan päästetään massat, kuka tahansa, ei siis paras. Tämä oli luonnollisesti aateliston esittämää kritiikkiä.

Kaikki on poliittista. Toisella tavalla sanottuna kaikki on politisoitavissa, mikä tahansa voi muuttua politiikaksi. Politiikka syntyy politisoinnista, hallitsemisen tavan vastustamisesta, yrityksestä nostaa esiin unohdettu kysymys ja yrityksestä väistää ihmiseen kohdistuva ohjaus. Demokratia ymmärretään yleensä hallitsemisen tavaksi. Tämä tulkinta ja ajatusmalli tekee sen, että sen ihanteellinen muoto ja olemus on konsensus. Politiikan näkeminen politisoimiseksi antaa toisenlaisen näkökulman: Demokratia voidaan nähdä politisoimiseksi, siis vastarinnaksi, nousuksi hallitsemisen tapaa vastaan, tilaksi jossa jatkuva politisoiminen mahdollistuu ja toteutuu.

Tämä on helposti nähtävissä silloin, kun ihmiset (demos) nousevat yksinvaltiasta vastaan. Kun demokratia on luotu, vakiinnutettu ja vakautettu, ollaan varmoja: ”Nyt meillä on demokratia.” Jos demokratian näkee ennen kaikkea jatkuvan politisoinnin mahdollistavaksi kentäksi, ei kyse ole jostain pysyvästä, saavutetusta tilasta, vaan prosessista. Varmuus on pettävää ja vaarallista.

Giorgio Agamben näkee, että nykyisessä maailmassa parlamentin ulkopuolista politiikkaa pidetään terrorismina – tai se rinnastetaan siihen. On monia demokratiaa ja politisointia lukkiuttavia ja jähmettäviä voimia.  Esimerkiksi puolueiden tapa monopolisoida vaikuttamisen kanavat tai markkinat, toisin sanoen ekonomian dominoiva asema ovat olleet demokratiasta huolestuneiden huomion kohteina. Myös modernien valtioiden turvallisuuteen liittyvä pakkomielle ja taktikointi syrjäyttää ihmiset kansalaisina – kiinnostuksen kohteena on populaatio, sen säilyminen hengissä.

Demokratian lisääminen merkitsisi tästä näkökulmasta sitä, ettemme olisi vain väestön osasia, vaan kansalaisia, jollakin tavalla osallisia ja osallistuvia, siis poliittisia olentoja. Tämä ei ole tänään eikä koskaan itsestään selvää. Demokratia vaatii aktiivisuutta. Myös muka demokraattisessa maailmassa. Politisoimisen mahdollisuuksia vähennetään ja yhteisiä asioita muutetaan yksityisiksi.

Demokraattinen henki ja aktiviteetti ei asetu siis vastustamaan vain tyrannia ja diktaattoria, vaan myös valtasuhteiden jähmettymistä. Demokraattiset instituutiot, esimerkiksi parlamentti ja perustuslaki, voivat tehdä itsestään koskemattomia vaarantaen demokratian. Konsensus voi merkitä sitä, ettei saa tuoda esiin toisenlaista ajattelua.

Ateenan agoran ongelma neljännellä vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua ei välttämättä ollut se, että kuka tahansa pääsee ääneen. Tämäkin voi olla todellinen ongelma. Todellisuudessa monet mielenkiintoiset, kriittiset, älykkäät huomiot eivät voineet tulla esiin, koska toisilla ei ollut kansalaisen asemaa. Naiset, orjat ja ulkomaalaiset olivat ulkopuolella.

Kristen Kennedy kertoo (Cynic Rhetoric: The Ethics and Tactics of Resistance), miten kyynikkofilosofit, joita ei kutsuttu hoitamaan kaupunkia (polis), murtautuivat mukaan keskusteluun kutsumatta: epäkohteliaasti ja röyhkeästi. Heidän kapinansa taktiikka ja ilmaisumuoto oli diatribi, eräänlainen vapaamuotoinen saarna, jonka avulla kyynikot ja myöhemmin stoalaiset houkuttelivat ihmisiä konventioiden typeryyttä vastaan.

Jotta demokratia ei olisi sana, olisi tänäänkin käytettävä jonkinlaista diatribia, taktiikkaa joka murtautuu sisään, keskeyttää jotain. Tästä näkökulmasta ”demokraattisuus” on kapinallisuutta ja sitä, että toivottaa tervetulleeksi ei-toivotut vieraat. Jotta demokratia olisi elävä ja se säilyisi elämäntapana, hallittujen ja hallituksen välisen suhteen pitäisi elää. Molempien pitäisi voida sanoa toisilleen ikäviä asioita. Demokratia ei ole vain äänestämistä; se on henki, joka luodaan.

Voisi kysyä, voiko olla demokratiaa kahden ihmisen välillä. Äänestämisen näkökulmasta hullu, vähintäänkin paradoksaalinen kysymys. Mutta myös kaksi ihmistä voivat luoda keskenään vaikean suhteen, jossa vaikeuden kautta synnytetään henkeä ja olosuhteita muutoksen mahdollisuudelle, ei vain etujen ajamiselle tai valtasuhteiden kivettämiselle.