Mitä on demokratia?

Mikä on demos (kansa, ihmiset)? Etymologisesti – ainakin joidenkin tulkintojen mukaan – sana oli yhdistelmä sanoista demiurgos (käsityöläiset) ja geomoros (maanviljelijät). Demokratia merkitsi siis kirjaimellisesti käsityöläisten ja maanviljelijöiden valtaa. Toisin sanoen se poissulki – tosin vain määritelmällisesti – kolmannen tärkeän vapaan luokan, joka oli eupatridas (ylhäisö, aatelisto).

Tällaisessa asetelmassa ei ole yllättävää, että yksi demokratian jatkuvaksi kiistelynaiheeksi tuli kysymys siitä, miten valtaan päästetään massat, kuka tahansa, ei siis paras. Tämä oli luonnollisesti aateliston esittämää kritiikkiä.

Kaikki on poliittista. Toisella tavalla sanottuna kaikki on politisoitavissa, mikä tahansa voi muuttua politiikaksi. Politiikka syntyy politisoinnista, hallitsemisen tavan vastustamisesta, yrityksestä nostaa esiin unohdettu kysymys ja yrityksestä väistää ihmiseen kohdistuva ohjaus. Demokratia ymmärretään yleensä hallitsemisen tavaksi. Tämä tulkinta ja ajatusmalli tekee sen, että sen ihanteellinen muoto ja olemus on konsensus. Politiikan näkeminen politisoimiseksi antaa toisenlaisen näkökulman: Demokratia voidaan nähdä politisoimiseksi, siis vastarinnaksi, nousuksi hallitsemisen tapaa vastaan, tilaksi jossa jatkuva politisoiminen mahdollistuu ja toteutuu.

Tämä on helposti nähtävissä silloin, kun ihmiset (demos) nousevat yksinvaltiasta vastaan. Kun demokratia on luotu, vakiinnutettu ja vakautettu, ollaan varmoja: ”Nyt meillä on demokratia.” Jos demokratian näkee ennen kaikkea jatkuvan politisoinnin mahdollistavaksi kentäksi, ei kyse ole jostain pysyvästä, saavutetusta tilasta, vaan prosessista. Varmuus on pettävää ja vaarallista.

Giorgio Agamben näkee, että nykyisessä maailmassa parlamentin ulkopuolista politiikkaa pidetään terrorismina – tai se rinnastetaan siihen. On monia demokratiaa ja politisointia lukkiuttavia ja jähmettäviä voimia.  Esimerkiksi puolueiden tapa monopolisoida vaikuttamisen kanavat tai markkinat, toisin sanoen ekonomian dominoiva asema ovat olleet demokratiasta huolestuneiden huomion kohteina. Myös modernien valtioiden turvallisuuteen liittyvä pakkomielle ja taktikointi syrjäyttää ihmiset kansalaisina – kiinnostuksen kohteena on populaatio, sen säilyminen hengissä.

Demokratian lisääminen merkitsisi tästä näkökulmasta sitä, ettemme olisi vain väestön osasia, vaan kansalaisia, jollakin tavalla osallisia ja osallistuvia, siis poliittisia olentoja. Tämä ei ole tänään eikä koskaan itsestään selvää. Demokratia vaatii aktiivisuutta. Myös muka demokraattisessa maailmassa. Politisoimisen mahdollisuuksia vähennetään ja yhteisiä asioita muutetaan yksityisiksi.

Demokraattinen henki ja aktiviteetti ei asetu siis vastustamaan vain tyrannia ja diktaattoria, vaan myös valtasuhteiden jähmettymistä. Demokraattiset instituutiot, esimerkiksi parlamentti ja perustuslaki, voivat tehdä itsestään koskemattomia vaarantaen demokratian. Konsensus voi merkitä sitä, ettei saa tuoda esiin toisenlaista ajattelua.

Ateenan agoran ongelma neljännellä vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua ei välttämättä ollut se, että kuka tahansa pääsee ääneen. Tämäkin voi olla todellinen ongelma. Todellisuudessa monet mielenkiintoiset, kriittiset, älykkäät huomiot eivät voineet tulla esiin, koska toisilla ei ollut kansalaisen asemaa. Naiset, orjat ja ulkomaalaiset olivat ulkopuolella.

Kristen Kennedy kertoo (Cynic Rhetoric: The Ethics and Tactics of Resistance), miten kyynikkofilosofit, joita ei kutsuttu hoitamaan kaupunkia (polis), murtautuivat mukaan keskusteluun kutsumatta: epäkohteliaasti ja röyhkeästi. Heidän kapinansa taktiikka ja ilmaisumuoto oli diatribi, eräänlainen vapaamuotoinen saarna, jonka avulla kyynikot ja myöhemmin stoalaiset houkuttelivat ihmisiä konventioiden typeryyttä vastaan.

Jotta demokratia ei olisi sana, olisi tänäänkin käytettävä jonkinlaista diatribia, taktiikkaa joka murtautuu sisään, keskeyttää jotain. Tästä näkökulmasta ”demokraattisuus” on kapinallisuutta ja sitä, että toivottaa tervetulleeksi ei-toivotut vieraat. Jotta demokratia olisi elävä ja se säilyisi elämäntapana, hallittujen ja hallituksen välisen suhteen pitäisi elää. Molempien pitäisi voida sanoa toisilleen ikäviä asioita. Demokratia ei ole vain äänestämistä; se on henki, joka luodaan.

Voisi kysyä, voiko olla demokratiaa kahden ihmisen välillä. Äänestämisen näkökulmasta hullu, vähintäänkin paradoksaalinen kysymys. Mutta myös kaksi ihmistä voivat luoda keskenään vaikean suhteen, jossa vaikeuden kautta synnytetään henkeä ja olosuhteita muutoksen mahdollisuudelle, ei vain etujen ajamiselle tai valtasuhteiden kivettämiselle.

Puheen ongelma

(Isokrates)


Miksi puhe on ongelma? Miksi se on filosofinen ongelma? Siihen on moniakin syitä. Voisi sanoa esimerkiksi, että puhe on olennaisesti inhimillinen asia ja se liittyy siis yleisiin kysymyksiin kielen ja kommunikaation luonteesta. En tarkastele asiaa tällaisesta yleisestä, antropologisesta näkökulmasta. Minulle puheen ongelma on käytännöllinen ja eettinen. Mitä sanoa? Miten sanoa? Kenelle sanoa? Kenen pitää sanoa? Mitä tehdä, jotta sanoisi mitä ajattelee, ajattelee mitä sanoo? Miten voisi yhdistää sanat ja teot, tehdä niistä yhtä?

Kun kreikkalaiset tai roomalaiset puhuivat totuuden puhumisen (parrhesia, libertas) ongelmasta, he näkivät sen viholliseksi imartelun. Imartelun takia kuulija ei voi tietää totuutta tilanteestaan tai itsestään eikä siksi opi olemaan oikeassa suhteessa itseensä. Seneca totesi monien olevan ”oman itsensä tyranneja” ja ”kaiken huipuksi he eivät koskaan ole yksin itsensä kanssa”. Lisäisin tähän, että kaunistelu on kuin asioiden imartelua ja koko maailman, ei vain yhden kuulijan, petkuttamista.

Imartelun ja kaunistelun lisäksi on kolmas retoriikan muoto, pelottelun retoriikka, joka vääristää suhdettamme maailmaan, tekee meistä avuttomia. Kreikkalainen puhetaidon opettaja ja puheiden kirjoittaja Isokrates arvosti demokratiaa, mutta tuskaili demoksen tuhkahduttavaa luonnetta. Demos, kansa, voi ja pystyy kuuntelemaan vain sellaista puhetta, joka imartelee sitä. Totuutta ei sille voi sanoa, sitä ei kuulla.

Näiden vääristävien puheiden ja tämän sankarillisen parrhesian kautta voimme nähdä jo jotain konkreettista puheen ongelmasta. Kyse ei ole vain sen ihmettelystä, että ihminen puhuu, päästää sanoja suustaan. Kyse ei ole myöskään siitä, että sanottaisiin: ”Tuolla on pelastus ja tie.” Filosofit, jotka sanovat kaunistelemattoman totuuden, sanovat vain: ”Et ole etsinyt.” Mutta tämän lyhyen, tylyn, lauseen merkitys on siinä, että se nostaa esiin kysymyksen, miten meidän pitää elää, itseämme muuttaa...

Puhe, joka peittää meidät ja maiseman, tulee selkämme takaa, menneisyydestä. Puhe virittää johonkin, synnyttää meihin virityksiä, joiden kautta näemme maailman. On paljon puhetta, sanoja, jotka periytyvät – siis periytyneitä, valmiita virityksiä. Ajattelua tarvitaan uuden aloittamiseen. Siihen tarvitaan myös runoutta, joka aina irtisanoutuu valmiista, annetusta, peritystä... Tätä todistaa jo Jobin kirja.

Tässä perityssä puheessa, selän takaa tulevissa huhuissa, sanat ovat ei-kenenkään sanoja. Joku on ne sanonut, mutta emme tiedä kuka. Silti meillä on taipumus uskoa niitä, sillä niistä on tullut osa itsestään selvyyksiä. Meillä on siis yleisiä mielipiteitä, ei omia mielipiteitä, kokemukseen perustettuja. Kuulemme koko ajan huhuja ja juoruja. Tässä tilanteessa tuntuu välttämättömältä kysyä, voisiko totuus olla jotain muutakin kuin ”objektiivinen”: voisiko se olla ”subjektiivinen”?
Tarkoitan subjektiivisuudella muuta kuin totuuden suhteellisuutta. ”Subjektiivisuus” merkitsee, että totuutta ei voi erottaa äänestä; totuus on ”minun totuuteni”, joka lakkaisi olemasta totuus toisen huulilla tai ainakin se muuttuisi toiseksi.

Ehkä sanoissani voi aavistaa sukulaisuutta Kierkegaardin tunnettuun lauseeseen: ”Totuus on subjektiivisuus.” Kieltämättä minäkin yritän alleviivata sitä, että tiedolla tai totuudella on tai voi olla suhde sen tietäjään ja erityisesti totuuden sanojaan. Tästähän oli kyse myös parrhesiassa: puhujan sanat ja hänen elämänsä ovat yhtä.

Joudumme kuulemaan sanoja, jotka puhuvat toisten puolesta ja puhuvat toisesta. Ihminen - toinen - tullaan määrittelemään. Bahtin kirjoitti: ”Totuus ihmisestä vierailla huulilla, jotka eivät käänny dialogisesti hänen puoleensa, siis yksipuolinen totuus, muuttuu ihmistä alistavaksi ja kuolettavaksi valheeksi, jos käsitellään hänen ´pyhistä pyhintään´, ts. ´ihmistä ihmisessä´.” Siksi muotoilen nyt oman ”pienen totuuteni”: Ihminen on vapaa, vapaampi kuin uskookaan ja tekee itsestään holhouksen alaisen, koska ei tahdo tai uskalla tahtoa vapauttaan. Tästä ”pienestä totuudesta” voisi kasvaa jotain, jopa imperatiivi. Mutta ehkä se on todellisuudessa kutsu tai kehotus: ”Jokainen sanokoon omasta puolestaan.”