Rasismi on imartelua

 

Otmar Freiherr von Verschuer

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 26. helmikuuta:

Lukekaamme kansallissosialistien rotuoppia. Sen mukaan saksalaiset ovat arjalainen rotu, joka on muiden yläpuolella oleva herrarotu. Kaikkein alimmat, esimerkiksi juutalaiset ja romanit, määriteltiin elinkelvottomaksi elämäksi. Olemme tottuneet ajattelemaan rasismin alistussuhteita tuottavaksi ajattelu-, puhe- ja toimintatavaksi. Se kytkeytyy syrjintään ja väkivaltaan, joskus äärimmäiseen. Kansallissosialistien puheiden – ja myöhempien vastaavanlaisten esitysten – tutkaileminen tuo esiin myös sen, että rasismissa on toinen puoli: jokin ryhmä nostetaan yläpuolelle ja etuoikeutettuun asemaan. Rasismi on halveksuntaa, mutta se on toisaalta myös yläpuolelle asetetun ryhmän imartelua. Hitler haukkui juutalaisia, mutta hän myös kehui ja ylisti saksalaisia.

En sano, että imartelu on kokonaan unohdettu puoli rasismissa, mutta sen ainakin jossain määrin se on laiminlyöty. Se avaisi mielenkiintoisia näkökulmia nykyisiin tapahtumiin ja meidänkin päivinämme esitettyihin puheisiin.

Imartelu oli tärkeä teema antiikin filosofiassa. Esimerkkejä löytyy Platonilta tai Plutarkhokselta. Aihe oli poliittinen. Isokrateen puhe Rauhasta liittää imartelun demagogiaan. Tekstin perusteella voi päätellä, ettei demagogia ollut vain kansankiihotusta (tämä käännös tuo esiin vain tietyn piirteen). Demagogi on joku, joka puhuu sitä mitä halutaan kuulla.

Imartelu ymmärrettiin usein suoran tai vapaan puheen (parrhesia) moraalisena vastustajana. Jälleen kerran Plutarkhos voisi olla esimerkki. Plutarkhoksella on kirjoitus nimeltään Miten erottaa ystävä ja imartelijasta. Todellinen ystävä ei imartele, vaan puhuu suoraan, hän puhuu totta, on parrhesian harjoittaja. Alemassa asemassa olevan ainoa tapa vaikuttaa ylempään on puhe. Hän voi yrittää saada mitä haluaa imartelun avulla. Rikas, enemmän valtaa omaava, ylempi saa kuulla olevansa rikkaampi tai mahtavampi kuin onkaan. Imartelu estää häntä näkemästä itseään sellaisena kuin hän on.

Tästä syystä kreikkalaiset ajattelijat näkivät tässä ongelman, joka oli luonteeltaan poliittinen. Yksivaltiaalla on imartelijoiden keskellä väärä kuva itsestään ja tilanteesta, mistä syystä hänen on vaikea tehdä oikeita päätöksiä, hallita niin kuin pitää. Imartelu on ongelma myös demokratiassa. Isokrateen mainittu teksti viittaa tällaiseen tilanteeseen. Ihmiset ovat karkottaneet kokouksista ne, jotka eivät puhu miellyttävällä tavalla, sano mitä halutaan kuulla.

Myös roomalaiset olivat huolissaan imartelusta ja sen vaaroista. Teoksen Naturales questiones neljännen kerran johdannossa Seneca puhuu tästä. Kirja on omistettu prokuraattorina toimivalle ystävälle, Luciliukselle. Seneca luottaa ystävänsä hoitavan työn hyvin, koska tällä on oikea suhde itseeensä – koska hän on kykeneväinen olemaan yksin itsensä kanssa. Imartelun vaara piilee siinä, että ihmisellä (esimerkiksi prokuraattorilla) on puutteellinen suhde omaan itseensä. Silloin hän voi tulla riippuvaiseksi toisesta, erityisesti imartelijasta ja hänen puheistaan.

Emme helposti huomaa, että Hitler tai joku muu yksinvaltias voi olla imartelija. Näemme helpommin hänet imartelun kohteena, myös riippuvaisena imartelusta ja ihailusta. Kun kuuntelemme massoja kiihdyttävää ja viihdyttävää puhetta, on ilmeistä, että puhuja, populisti, tarvitsee massoja. Kun arvioimme tai analysoimme tilannetta imartelun näkökulmasta, näemme, että puhuja tekee ihmiset riippuvaiseksi itsestään.

Mitä ihmiset kaipaavat, kun he kaipaavat johtajaa? Mitä he haluavat, kun haluavat isähahmoa? He tahtovat, että joku sanoisi: ”Te olette hyviä, te olette parempia...” Rasismissa ei ole kyse epätieteellisistä tai pseudotieteellisistä käsityksistä, tuntemattoman pelosta, halusta löytää syntipukki. Se ei ole vain harmillinen marginaalinen ilmiö. Se on erottamaton osa yhteiskunnallisia rakenteita, sosiaalisia suhteita ja poliittisia strategioita. Se on erottamaton osa niitä, mutta sen ei tarvitse olla välttämätöntä. Se ei olisi niin yleistä eikä se olisi välttämätöntä, jos ihmiset osaisivat kasvattaa itseään elämään ilman imartelua...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Sana, vapaus ja demokratia

(Isokrates)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin "kaupungintalon" kahvila (sama rakennus kuin missä Pohjoismainen kirjasto), torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 16.11. klo 13.30. PAIKKA: Giovanni Pizzeria, C/Maestro Pedro Calvo, Kukon vieressä. AIHE: JÄRJEN VIHOLLISET

Puhe ja demokratia suhtautuvat erikoisella tavalla toisiinsa. Voisi sanoa jopa, että demokratia on puhetta ellei väite pyyhkisi pois näkyvistä jotain. Todellisuudessa myös diktatuurissa on puhetta; jopa sana viittaa tietynlaiseen puheeseen. Diktatuuri tulee sanasta dictare, sanella. Olennaista on siis huomata ja erottaa, millaista puhetta demokratia tarvitsee.

Jo demokratian varhaisissa muodoissa ja kokeiluissa puheen merkitys nähtiin ja sitä korostettiin. Demokratia määriteltiin sellaiseksi perustuslain (politeia) säätämäksi hallitusmuodoksi, jossa demos, kansa, harjoittaa valtaa ja jossa kaikki ovat samanarvoisia lain edessä (isonomia). Tähän samanarvoisuuteen liittyi kiinteästi ajatusta isegoriasta, kaikkien yhtälaisesta oikeudesta esittää oma näkemyksensä, mielipiteensä. Melkein heti huomattiin, että tästä seuraa myös vaikeuksia, jopa hyvin ikäviä asioita. Myös ihmisistä huonoimmat, moraalittomimmat ja tietämättömät avasivat suunsa, usein hyvin levälleen.

Tästä seurasi, että Kreikassa käytiin laajaa ja mielenkiintoista debattia puhujien, retoorikkojen, sofistien ja demagogien asemasta ja vaikutuksesta. Isegoria, oikeus puhua, oli selvärajainen, lain määrittelemä oikeus, mutta kreikkalaisilla oli myös toinen, vaikeampi sana, joka liittyi sanan ja demokratian väliseen suhteeseen: parrhesia. Kyse on vapaasta puheesta, totuuden sanomisesta, suorasta puheesta, jossa on mukana kritiikki. Parrhesian harjoittaminen ymmärrettiin oikeudeksi (ainakin joissakin olosuhteissa), mutta myös velvollisuudeksi.

Monet ajattelivat, että demokratia tarvitsee parrhesiaa, mutta toiset epäilivät, ettei sen harjoittaminen ollut demokratiassa mahdollista, koska enemmistö tukahduttaa kriittisen äänen. Näin puhui muun muassa Isokrates 350eaa. julkaistussa kirjoituksessa Rauhasta. Isokrateen mukaan ongelma oli se, että ihmiset halusivat kuunnella vain huonoja puhujia, sellaisia jotka sanovat vain sen minkä ihmiset haluavat kuulla.

Parrhesia oli jotain kunnioitettua, arvostettua, haluttua – mutta samalla jotain, joka torjuttiin. Sen harjoittaminen oli vaarallista. Joskus siitä puhuttiin suorastaan huonona asiana ja se samastui johonkin sellaiseen puheen muotoon, josta käytettiin nimitystä athuroglossos. Jos joku ihminen oli tällaisen puheen harjoittaja, se merkitsi, että hänen suussaan ei ollut porttia. Siksi sanoisin, että meidän sana lörpöttely viittaa samaan ilmiöön. Väittäisin myös, että meillä on vieläkin samantapaisia ongelmia.

Kun filosofit puhuivat aiheesta, heidän huolenaiheensa oli ensinnäkin se, miten tunnistaa hyvän parrhesian harjoittaja. He kiinnittivät huomiota myös siihen, sanooko puhuja jotain mielekästä, auttaako hänen puheensa kuulijaa, kaupunkia, yhteisöä. Kaikki kritiikki ei ollut heidän näkemyksensä mukaan filosofisesti merkityksellistä. Plutarkhos viittaa tapaukseen, jossa puhuja pilkkaa kuninkaan ulkonäköä (yksisilmäisyyttä). Tällaista kritiikkiä pidettiin joutavana.

Platon – joka ei aina ollut demokratian suuri puolustaja – näki ongelmaksi jos ihmisillä ei ollut keinoa, kriteeriä, erottaa eettisesti arvokas arvottomasta. Epäilemättä kyse on myös siitä, onko puheessa pelkkiä joutavuuksia vai kiinnittyykö se todellisuuteen, tuoko se esiin jotain relevanttia. Periaatteessa voi olla suhteellisen helppoa katsoa, miten jossain puheessa ollaan kunnioitettu tiettyjä muodollisia kriteerejä – millaisia todisteita tai perusteluja esitetään ja onko puhe loogista. On silti vaikea sanoa ja määritellä, mitä edellytetään moraalisessa ja ehkä myös koulutuksellisessa mielessä puhujalta, jonka odotetaan puhuvan totta ja sanovan jotain merkityksellistä.

Vaikka meidän aikamme ongelmat muistuttavat jossain mielessä näiden antiikkisten, kadonneiden, ongelmia, hämmennyksemme vaikuttaa joskus jopa suuremmalta. Puhujia, osallistujia, on entistäkin enemmän. Lörpöttelylle annetaan tilaa; se viihdyttää. On uusia, erilaisia instituutioita, jotka rakentavat uudenlaisia auktoriteetteja. Lehdistö ei aina enää erota mainosta tiedosta. Puhujat tukeutuvat jatkuvasti abstraktioihin, jotka häivyttävät kaiken konkreettisen, todelliset tilanteet, tapahtuman. Siitä mikä on todellista puhutaan kohtalonomaisena. Suhteellistaminen merkitsee liian usein sitä, että summennetaan merkityksellisten erojen näkeminen.

Miten meidän siis pitää elää ja puhua, että vähentäisimme sumua? Millaisia kriteerejä meidän pitäisi asettaa puhujalle? Kuka voi sanoa totuuden? Millaista puhetta tarvitsee demokratia? Ovatko sanat kuolleita? 

SAM SANDQVIST LUENNOI TORRE DEL MARISSA 20.1. AIHE: HUUHAA: MITEN TUNNISTAMME SEN. PAIKKA: CON CORAZONMARI, C/Copo, Torre del Mar. AIKA: KLO 16.30.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Puheista

(Isokrates)
Epilogi aiheeseen Viha valta. Mahdollinen alkusoitto tulevaan aiheeseen, alustukseen, jonka otsikko voisi olla vaikka Sana, vapaus ja demokratia.

Puhe ja demokratia suhtautuvat erikoisella tavalla toisiinsa. Voisi sanoa jopa, että demokratia on puhetta ellei väite pyyhkisi pois näkyvistä jotain. Todellisuudessa myös diktatuurissa on puhetta; jopa sana viittaa tietynlaiseen puheeseen. Diktatuuri tulee sanasta dictare, sanella. Olennaista on siis huomata ja erottaa, millaista puhetta demokratia tarvitsee.

Jo demokratian varhaisissa muodoissa ja kokeiluissa puheen merkitys nähtiin ja sitä korostettiin. Demokratia määriteltiin sellaiseksi perustuslain (politeia) säätämäksi hallitusmuodoksi, jossa demos, kansa, harjoittaa valtaa ja jossa kaikki ovat samanarvoisia lain edessä (isonomia). Tähän samanarvoisuuteen liittyi kiinteästi ajatusta isegoriasta, kaikkien yhtälaisesta oikeudesta esittää oma näkemyksensä, mielipiteensä. Melkein heti huomattiin, että tästä seuraa myös vaikeuksia, jopa hyvin ikäviä asioita. Myös ihmisistä huonoimmat, moraalittomimmat ja tietämättömät avasivat suunsa, usein hyvin levälleen.

Tästä seurasi, että Kreikassa käytiin laajaa ja mielenkiintoista debattia puhujien, retoorikkojen, sofistien ja demagogien asemasta ja vaikutuksesta. Isegoria, oikeus puhua, oli selvärajainen, lain määrittelemä oikeus, mutta kreikkalaisilla oli myös toinen, vaikeampi sana, joka liittyi sanan ja demokratian väliseen suhteeseen: parrhesia. Kyse on vapaasta puheesta, totuuden sanomisesta, suorasta puheesta, jossa on mukana kritiikki. Parrhesian harjoittaminen ymmärrettiin oikeudeksi (ainakin joissakin olosuhteissa), mutta myös velvollisuudeksi.

Monet ajattelivat, että demokratia tarvitsee parrhesiaa, mutta toiset epäilivät, ettei sen harjoittaminen ollut demokratiassa mahdollista, koska enemmistö tukahduttaa kriittisen äänen. Näin puhui muun muassa Isokrates 350eaa. julkaistussa kirjoituksessa Rauhasta. Isokrateen mukaan ongelma oli se, että ihmiset halusivat kuunnella vain huonoja puhujia, sellaisia jotka sanovat vain sen minkä ihmiset haluavat kuulla.

Parrhesia oli jotain kunnioitettua, arvostettua, haluttua – mutta samalla jotain, joka torjuttiin. Sen harjoittaminen oli vaarallista. Joskus siitä puhuttiin suorastaan huonona asiana ja se samastui johonkin sellaiseen puheen muotoon, josta käytettiin nimitystä athuroglossos. Jos joku ihminen oli tällaisen puheen harjoittaja, se merkitsi, että hänen suussaan ei ollut porttia. Siksi sanoisin, että meidän sana lörpöttely viittaa samaan ilmiöön. Väittäisin myös, että meillä on vieläkin samantapaisia ongelmia.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Puheen ongelma

(Isokrates)


Miksi puhe on ongelma? Miksi se on filosofinen ongelma? Siihen on moniakin syitä. Voisi sanoa esimerkiksi, että puhe on olennaisesti inhimillinen asia ja se liittyy siis yleisiin kysymyksiin kielen ja kommunikaation luonteesta. En tarkastele asiaa tällaisesta yleisestä, antropologisesta näkökulmasta. Minulle puheen ongelma on käytännöllinen ja eettinen. Mitä sanoa? Miten sanoa? Kenelle sanoa? Kenen pitää sanoa? Mitä tehdä, jotta sanoisi mitä ajattelee, ajattelee mitä sanoo? Miten voisi yhdistää sanat ja teot, tehdä niistä yhtä?

Kun kreikkalaiset tai roomalaiset puhuivat totuuden puhumisen (parrhesia, libertas) ongelmasta, he näkivät sen viholliseksi imartelun. Imartelun takia kuulija ei voi tietää totuutta tilanteestaan tai itsestään eikä siksi opi olemaan oikeassa suhteessa itseensä. Seneca totesi monien olevan ”oman itsensä tyranneja” ja ”kaiken huipuksi he eivät koskaan ole yksin itsensä kanssa”. Lisäisin tähän, että kaunistelu on kuin asioiden imartelua ja koko maailman, ei vain yhden kuulijan, petkuttamista.

Imartelun ja kaunistelun lisäksi on kolmas retoriikan muoto, pelottelun retoriikka, joka vääristää suhdettamme maailmaan, tekee meistä avuttomia. Kreikkalainen puhetaidon opettaja ja puheiden kirjoittaja Isokrates arvosti demokratiaa, mutta tuskaili demoksen tuhkahduttavaa luonnetta. Demos, kansa, voi ja pystyy kuuntelemaan vain sellaista puhetta, joka imartelee sitä. Totuutta ei sille voi sanoa, sitä ei kuulla.

Näiden vääristävien puheiden ja tämän sankarillisen parrhesian kautta voimme nähdä jo jotain konkreettista puheen ongelmasta. Kyse ei ole vain sen ihmettelystä, että ihminen puhuu, päästää sanoja suustaan. Kyse ei ole myöskään siitä, että sanottaisiin: ”Tuolla on pelastus ja tie.” Filosofit, jotka sanovat kaunistelemattoman totuuden, sanovat vain: ”Et ole etsinyt.” Mutta tämän lyhyen, tylyn, lauseen merkitys on siinä, että se nostaa esiin kysymyksen, miten meidän pitää elää, itseämme muuttaa...

Puhe, joka peittää meidät ja maiseman, tulee selkämme takaa, menneisyydestä. Puhe virittää johonkin, synnyttää meihin virityksiä, joiden kautta näemme maailman. On paljon puhetta, sanoja, jotka periytyvät – siis periytyneitä, valmiita virityksiä. Ajattelua tarvitaan uuden aloittamiseen. Siihen tarvitaan myös runoutta, joka aina irtisanoutuu valmiista, annetusta, peritystä... Tätä todistaa jo Jobin kirja.

Tässä perityssä puheessa, selän takaa tulevissa huhuissa, sanat ovat ei-kenenkään sanoja. Joku on ne sanonut, mutta emme tiedä kuka. Silti meillä on taipumus uskoa niitä, sillä niistä on tullut osa itsestään selvyyksiä. Meillä on siis yleisiä mielipiteitä, ei omia mielipiteitä, kokemukseen perustettuja. Kuulemme koko ajan huhuja ja juoruja. Tässä tilanteessa tuntuu välttämättömältä kysyä, voisiko totuus olla jotain muutakin kuin ”objektiivinen”: voisiko se olla ”subjektiivinen”?
Tarkoitan subjektiivisuudella muuta kuin totuuden suhteellisuutta. ”Subjektiivisuus” merkitsee, että totuutta ei voi erottaa äänestä; totuus on ”minun totuuteni”, joka lakkaisi olemasta totuus toisen huulilla tai ainakin se muuttuisi toiseksi.

Ehkä sanoissani voi aavistaa sukulaisuutta Kierkegaardin tunnettuun lauseeseen: ”Totuus on subjektiivisuus.” Kieltämättä minäkin yritän alleviivata sitä, että tiedolla tai totuudella on tai voi olla suhde sen tietäjään ja erityisesti totuuden sanojaan. Tästähän oli kyse myös parrhesiassa: puhujan sanat ja hänen elämänsä ovat yhtä.

Joudumme kuulemaan sanoja, jotka puhuvat toisten puolesta ja puhuvat toisesta. Ihminen - toinen - tullaan määrittelemään. Bahtin kirjoitti: ”Totuus ihmisestä vierailla huulilla, jotka eivät käänny dialogisesti hänen puoleensa, siis yksipuolinen totuus, muuttuu ihmistä alistavaksi ja kuolettavaksi valheeksi, jos käsitellään hänen ´pyhistä pyhintään´, ts. ´ihmistä ihmisessä´.” Siksi muotoilen nyt oman ”pienen totuuteni”: Ihminen on vapaa, vapaampi kuin uskookaan ja tekee itsestään holhouksen alaisen, koska ei tahdo tai uskalla tahtoa vapauttaan. Tästä ”pienestä totuudesta” voisi kasvaa jotain, jopa imperatiivi. Mutta ehkä se on todellisuudessa kutsu tai kehotus: ”Jokainen sanokoon omasta puolestaan.”