Kosminen pelko ja voimattomuus

 

Filosofiakahvila 8.4./9.4./FUENGIROLASSA EI ENÄÄ TÄNÄ KEVÄÄNÄ

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Kerrotaan, että keskiajalla ihminen koki ainakin aika ajoin kosmista kauhua. Sen herättivät luonnonkatastrofit ja kirkon eskatologiset puheet eli opit viimeisistä ajoista. Tarinan mukaan kosminen kauhu katosi; meistä tuli tietäväisiä, valistuneita, meitä eivät kummitusjutut säikäytä. Viimeisen vuosisadan aikana meillä on ollut kuitenkin oma tapamme kokea pienuus maailman suuruuden edessä. Tunnemme voimattomuutta.

Vallanpitäjät haluavat ruokkia tällaisia tunteita. Ne lamaannuttavat, tekevät meistä passiivisia. Meille ei enää saarnata maailmanlopusta. Jokaisesta tuutista tulee silti katastrofeja, sotia, pandemioita ja ilmastonmuutosta. Ne ovat pahempia kuin pappien profetiat; ne ovat totta.

Mihail Bahtin kertoo, miten F.Rabelais kehitti lääkkeitä kosmista pelkoa vastaan käyttäen populaarikulttuurin ja karnevaalin aseita. Gargantua ja Pantagruel olivat iloinen vastaus luonnonvoimien herättämälle kosmiselle kauhulle ja eskatalogian synyttämälle mielialalle. Rabelais loi erityisen kuvan ruumiista, joka sai kosmiset mittasuhteet. Kosmiset elementit muuttuvat kasvavan ja uutta luovan ruumiin elementeiksi. Pieni kokemus vieraasta ja mielettömästä maailmasta muuttui suureksi kokemukseksi ikuisesti muuttuvasta kosmoksesta.

Bahtinin analyysin mielenkiintoisuus on siinä, ettei se katso asiaa hyvän ja pahan näkökulmasta; se tuo esiin strategian. Mekin voimme ehkä olla fatalistisesti alistumatta voimattomuuden tunteeseen. Voimme ehkä etsiä strategiaa.

Tarvitsemme siihen ehkä Rabelaisin mielikuvitusta, mutta meidän täytyy myös hahmottaa tilanteemme. Jos keskiaikaisen ihmisen kauhuun liittyi tietynlainen tapa kokea aika ja ajallisuus, niin se saattaa olla myös nykyaikaisen voimattomuuden kohdalla.

Jussi Vähämäki puhuu artikkelissaan Historiasairaus (joka on tulkintaa Nietzsche varhaisista historia koskevista kirjoituksista) modernin ihmisen eräänlaisesta déjà vu –kokemuksesta tapahtumien edessä. Tapahtuma vastaanotetaan ikään kuin jo tunnettuna ja tiedettynä. Ihminen sanoo: “Tämän olen jo nähnyt.”

Kerrotaan, että keskiajalla ihminen koki ainakin aika ajoin kosmista kauhua. Sen herättivät luonnonkatastrofit ja kirkon eskatologiset puheet eli opit viimeisistä ajoista. Tarinan mukaan kosminen kauhu katosi; meistä tuli tietäväisiä, valistuneita, meitä eivät kummitusjutut säikäytä. Viimeisen vuosisadan aikana meillä on ollut kuitenkin oma tapamme kokea pienuus maailman suuruuden edessä. Tunnemme voimattomuutta.

Vallanpitäjät haluavat ruokkia tällaisia tunteita. Ne lamaannuttavat, tekevät meistä passiivisia. Meille ei enää saarnata maailmanlopusta. Jokaisesta tuutista tulee silti katastrofeja, sotia, pandemioita ja ilmastonmuutosta. Ne ovat pahempia kuin pappien profetiat; ne ovat totta.

Kun kaikki on jo nähty ja tästä jo nähdystä tulee ikään kuin kategoria päähämme, meidän on helpompi irrottautua tapahtumasta. Minun haukankatseeni rekisteröi tämän joka paikassa. Ihmiset haluavat poistaa tapahtumalta sen tapahtumallisuuden. Keinot ovat monet. Kun jotain sattuu, aletaan puhua tilastoista, sattuneen  tavallisuudesta tai epätavallisuudesta. Jos joku murhaa, sanotaan ikään kuin varmuuden vuoksi: “Tekijällä on mielenterveydellisiä ongelmia.” Tämä lause pyyhkii monta häiritsevää kysymystä mielestä.

Tällaisella tapahtuman tapahtumallisuuden poispyyhkimisellä on vaikutus tietoon, mutta silla on myös poliittisa seurauksia. Vähämäki toteaa, että déjà vu lamaannuttaa kapinan ja vaihtoehtoisen elämän impulssin.

Jos Vähämäen ideoita voisi käyttää valaisemaan tilannettamme, voisimme sanoa, että meidän täytyy löytää toisenlainen tapa käyttää historiaa ja toisenlainen tapa kohdata tapahtumat – ennen kaikkea sellainen, joka ei pyyhi pois tapahtuman tapahtumallisuutta, sen esille nostamia kysymyksiä. Uuden voimattomuuden vastaisen strategiamme lähtökohta on kysyminen.

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Tapahtuma, tapahtumallistaminen ja tapahtumallisuus

 

Bahtin

Filosofiakahvila 3.12./4..12./5.12. Huom. Torre del Marin paikka vaihtuu

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Perinteinen paikka Massai Mara Beach Club ON KIINNI, uusi paikka (kokeilu) Restaurante Berebere, Paseo Maritimo Poniente eli seuraava länteen päin  

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

(Torre del Marin paikka on kiinni keskiviikkoisin. Ehdotuksia paikasta otetaan vastaan.)

1.

Jotain tapahtuu. Kun filosofi ajattelee tätä, hän ajattelee muuta kuin olemista; ainakaan hän ei ajattele koko ajan pysyvää, ikuista. Hänen ympäristökseen ja ehkä välineekseen tulee historia. Historioitsija tutkii menneisyyden tapahtumia, muuttuvaa maailmaa.

Tämä sotii monenlaisia filosofisia perinteitä vastaan. Monet haluavat filosofian olevan asioiden katsomista ikuisuuden näkökulmasta. Jos ajattelee historiallisesti, se on jotain muuta. Aristoteles sanoi, että historia puhuu jostain singulaarisesta, erityisestä. Filosofinen puhe ja totuus ilmaisee hänen mukaansa jotain yleisempää. Historian ja nykypäivään kääntyneen katsee merkitys on silti moderneina aikoina ollut ilmeinen, silmiinpistävä. Ei tarvitse kuin vilkaista Hegelin tekstejä. Ajankohtaiset tapahtumat ovat läsnä kaikessa.

Kun filosofia sekoittuu historiaan tai historiasta ja ajattelijan omasta ajasta tulee kysymys, ajattelu suuntautuu tapahtumaan, siitä tulee keskeinen käsite.

Paul Veyne puhuu tosiasian, kokemuksen ja tapahtuman suhteesta. Jotkut historiallinen tosiasiat – tuotantovoimat tai höyrykone – voi nähdä sosiaaliseen todellisuuteen vaikuttavina tekijöinä (determinaciones), mutta niiden pitää kulkea ajatuksen läpi tullakseen eletyiksi, jotta niistä voisi tulla tapahtuma.

Tapahtuman metsästäjä yrittää selvittää, käsittää tapahtuman sisällä olevan ajatuksen, vaikka kuinka hiljaa ajatellun.

 

2. Tapahtumallistaminen

Tapahtumallistamisesta puhui Michel Foucault. Tunnemme usein houkutusta nähdä asioissa pysyvyyttä. Viittaamme antropologiseen piirteeseen. Ranskalaisajattelijan mukaan olisi hyödyllistä tavoittaa ”singulaarisuus”. Foucault yrittää näyttää, että jokin käytäntö ei ole niin välttämätön kuin miltä näyttää; ei ole esimerkiksi itsestään selvää, että hulluja alettiin pitää mielisairaina. Tapahtumallistaminen yrittää näyttää myös, millaiset strategiat, voimat, kytkökset, olosuhteet tekivät jostakin asiasta itsestään selvän, välttämättömältä näyttävän.

Tapahtumallistaminen on työläs ja vaikea haaste ajattelulle, mutta kuvittelen sen olevan tärkeä johtotähti, koska niin monista asioista tehdään itsestään selviä ja ajattelun yksi tarkoitus on kyseenalaistaminen.

 

3. Tapahtumallisuus

Mihail Bahtin (1895-1975) puhui tapahtumallisuudesta yrittäessään hahmottaa eettisen subjektin tilannetta vähemmän abstraktisti kuin yleensä. Olemassaolon tapahtumallisuus (sobytiinost) oli hänelle olemisen elävyyttä, kykyä muutokseen. Tapahtumallisuus on tapahtuman epälopullisuutta; jotain ei ole lopullistettu, saatettu loppuun.

Bahtinin idea koskee metodia. Jos meillä on jokin moraalinen tilanne, sitä ei voi kuvata vain abstraktien sääntöjen avulla – tai ainakin jotain jää uupumaan. Minunkin päässäni tapahtumallisuus on metodologinen käsite. Ainakin siinä mielessä, että se on jotain, jonka yritän tavoittaa; siihen ajatukseni tähtää. Käytännössä tämä merkitsee, että yritän tavoittaa jotain tapahtuman sisällä. Yritän löytää kysymyksen...

 

4.Mitä filosofia on minulle?

 

Minulle filosofia on diagnoosia ja askeesia. Yhdistävä käsite on tapahtuma. Filosofia tekee diagnoosia siitä mitä tapahtuu ja se on askeesia, valmistautumista tapahtumaan...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kosminen pelko ja voimattomuus

 

Gustave Doré: Gargantuan syntymä

Kerrotaan, että keskiajalla ihminen koki ainakin aika ajoin kosmista kauhua. Sen herättivät luonnonkatastrofit ja kirkon eskatologiset puheet eli opit viimeisistä ajoista. Tarinan mukaan kosminen kauhu katosi; meistä tuli tietäväisiä, valistuneita, meitä eivät kummitusjutut säikäytä. Viimeisen vuosisadan aikana meillä on ollut kuitenkin oma tapamme kokea pienuus maailman suuruuden edessä. Tunnemme voimattomuutta.

Vallanpitäjät haluavat ruokkia tällaisia tunteita. Ne lamaannuttavat, tekevät meistä passiivisia. Meille ei enää saarnata maailmanlopusta. Jokaisesta tuutista tulee silti katastrofeja, sotia, pandemioita ja ilmastonmuutosta. Ne ovat pahempia kuin pappien profetiat; ne ovat totta.

Mihail Bahtin kertoo, miten F.Rabelais kehitti lääkkeitä kosmista pelkoa vastaan käyttäen populaarikulttuurin ja karnevaalin aseita. Gargantua ja Pantagruel olivat iloinen vastaus luonnonvoimien herättämälle kosmiselle kauhulle ja eskatalogian synyttämälle mielialalle. Rabelais loi erityisen kuvan ruumiista, joka sai kosmiset mittasuhteet. Kosmiset elementit muuttuvat kasvavan ja uutta luovan ruumiin elementeiksi. Pieni kokemus vieraasta ja mielettömästä maailmasta muuttui suureksi kokemukseksi ikuisesti muuttuvasta kosmoksesta.

Bahtinin analyysin mielenkiintoisuus on siinä, ettei se katso asiaa hyvän ja pahan näkökulmasta; se tuo esiin strategian. Mekin voimme ehkä olla fatalistisesti alistumatta voimattomuuden tunteeseen. Voimme ehkä etsiä strategiaa…

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Näkökulmien taide

 

Mihail Bahtin

1.Näkökulmat ja filosofiakahvila

Tämän blogin muistiinpanot ovat suurelta osin alustuksia filosofiakahvilaistuntoihin, joita pidän lokakuusta toukokuuhun Torre del Marissa, Fuengirolassa ja zoomin kautta. Alusta lähtien minulla on ollut ajatuksena, ettei filosofiakahvilassa opiskella filosofian historiaa tai valikoituneita teorioita (vaikka jotain informaatiota muistiinpanoista voikin poimia). Toinen lähtökohtani ja periaatteeni on ollut se, että loisin tai kehittelisin mahdollista näkökulmaa kulloiseenkin aiheeseen. Sana ”näkökulma” ei ole peitenimi mielipiteelle. Jos katsomme eri näkökulmasta, näemme eri asioita.

Idea on kunnianhimoinen. Yritän tehdä filosofiakahvilasta paikkaa ja tilaa filosoimiselle, sillä se on yritystä ajatella toisin, ei mielipiteen muodostamista tai sen vahvistamista. Tarkoitus on rikkoa skeemat päissämme.

Vaikka emme opiskele filosofian historiaa, se voi joskus auttaa luomaan näkökulmia ja toisinaan voi olla hyvin mielenkiintoista kehittää uusia näkökulmia filosofian historiaan. Epäilemättä yksi toistuva näkökulmani filosofiaan on peräisin filosofian historiaan, erityisesti antiikin filosofiaan perehtyneeltä herralta, jonka nimi on Pierre Hadot. Hän on todistellut, että filosofia oli kerran elämäntapa, ei teoretisointia.

Keskustelun tarkoitus ei ole, että käsityksemme ja katseemme sulautuisivat toisiinsa. Mihail Bahtin kysyi kerran, millä tavalla se olisi rikastuttavaa, jos sulautuisin toiseen tai tai toinen minuun. Kun annamme toisen pysyä ulkopuolella, hän näkee asioita, joita en näe omalta paikaltani. Hän näkee kasvoni, hän näkee mitä minun takanani on. Näkökulmien moninaisuuden säilyttäminen ja vaaliminen voi olla muutakin kuin rikastuttavaa; se voi olla elintärkeää. Jokainen vieras näkökulma on erityinen tilaisuus myös itsetutkiskeluun, omien skeemojen kyseenalaistamiseen.

2.Esimerkki: Vesilaitos

VAROITUS: sisältää paljastuksia E.L. Doctorowin Vesilaitoksen sisällöstä.

E.L. Doctorowin Vesilaitos (The Waterworks, 1994) sijoittuu New Yorkiin sisällissodan jälkeiseen aikaan. Se on eräänlainen salapoliisitarina, jossa on muistumia Edgar Allan Poen tarinoista ja niiden tunnelmista. Arvoitusten ratkettua tiedämme, että tapahtumissa ei ollut mitään yliluonnollista, mitään  kummituksia ei ollut. Meille paljastuu, että tohtori Sartorius synnyttää hirviömäisen tilanteen, koska hän on aikaansa edellä. Hän pitää hengissä rikkaita sairaita miehiä, tekee heistä eläviä kuolleita kehittäen uusia lääketieteellisiä menetelmiä (verensiirto jne.).

Doctorow leikittelee näkökulmilla. Kirjan kertoja kertoo tapahtumat vuosikymmeniä myöhemmin. New York ei ole enää sama kuin kirjan tapahtumien aikana. Mikään ei näyttäydy enää samassa valossa kuin tapahtumien aikana. Lukija on vielä kauempana, yli sadan vuoden päässä tapahtumista. Kirjan hullu tohtori on kuka tahansa aikamme tohtori. Se mikä on meille itsestään selvää, tuttua ja oikeutettua, näyttäýtyy irvokkana, kun se näytetään menneisyyden ihmisten näkökulmasta. Tohtori Sartorius suljetaan vankimielisairaalaan.

Nykyisin on huonoja taipumuksia tuomita menneisyyden tekoja sen valossa mitä tiedämme ja pidämme sopivana. Doctorowin kirjan operaatio on päinvastainen: menneisyyden katse näyttää oman aikamme erilaisessa valossa.

3.Loppuhuomautus

Alustusmuistiinpanojen perusteella ei voi tietenkään luoda kuvaa siitä, mitä filosofiakahvilassa tapahtuu. Luomani näkökulma on harvoin työkalu, jota keskustelussa käytetään. Minulle kahvilaistunnot ovat olleet koulu turhautumisen ja turhamaisuuden voittamiseksi. Monesti (ei aina) istuntoihin osallistuvat luovat paljon mielenkiintoisempia näkökulmia kuin mitä minä olen luonut. Muistiinpano voi joskus olla aika ikävystyttävä, mutta keskustelu voi olla elävää ja hauskaa. Filosofiakahvila on kuin elämä: se on seikkailu. Emme tiedä etukäteen mihin päädymme...

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

  

Kirouksen ylistys

 

Mihail Bahtin

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 15.tammikuuta:

Minkä tahansa asian sanominen ei ole merkityksellistä. Tämä on ollut sisäinen huutoni. Se on myös muistutus itselle ja epätoivoinen yritys uida vastavirtaan, sillä virta vie jaaritteluun, loputtomaan kommentointiin, huhujen levittämiseen ja polemiikkiin.

Sanominen voisi olla merkityksellistä, jos se auttaisi ihmisiä näkemään mitä he ovat. Epäilemättä puhujan sanoilla on merkitystä, jos ne näyttävät kuulijoille tilanteen, jossa he ovat. Merkitykselliset sanat voivat olla julmia, purra syvälle, näyttää kuulijoille heidän epäonnistumisen tai heidän toimintansa arvon. Ne voivat varoittaa kuulijoita heidän päätöstensä ja tekemistensä seurauksista.

Merkitykselliselle sanomiselle ei ole aina järjestettyjä ja ihanteellisia olosuhteita. Ei edes parhaassa mahdollisessa maailmassa, maailman onnellisimmassa maassa. Kuulija ei ole aina niin valmis kallistamaan korvaansa. Hänellä voi olla käsi selän takansa, veitsen kahvalla. Tai ehkä se on laki.

Esimerkiksi yhteiskunnan hierarkiat, ihmisten välinen epätasa-arvo muokkaavat olosuhteet epäsuotuisaksi keskustelulle, kuuntelulle, asialliselle puheelle. Kirous on se mikä heikolle jää. Ylempänä oleva, vallanpitäjä, tekee jotain epäoikeudenmukaista, kävelee heikomman yli. Pienempää kiusataan. Ylivoimainen isompien lauma piirittää pienen pojan tai tytön. Jos pienellä ja heikolla ei ole mitään tehtävää, ei mitään mahdollista sanottavaa, hän kiroaa. Hän kiroaa, jos pystyy.

En sano, että kirous on filosofian isä tai äiti. Se on silti ollut siinä mukana alusta lähtien. Filosofia ei ole aina ollut pelkästään onnellista, onnistunutta tai epäonnistunutta dialogia, totuuden etsintää. Se on ollut myös totuuden sanomista, parrhesiaa – ja se oli ennen kaikkea sitä, että heikossa asemassa oleva nousee ja puhuu suoraan vallanpitäjälle, ylempänä istuvalle.

Kirouksen ja manauksen sisältö ei sinänsä ole filosofisesti merkityksellistä. Sen olemassaolo on silti filosofisen pohdiskelun aihe; se antaa syyn ajatella. Vielä hämmästyttävämpää on, että kirous voi olla sydän, joka antaa filosofiselle ajattelulle muodon ja energisyyden. Jos olisi olemassa totuus – siis jos joku sen sanoisi – se ei olisi looginen demonstraatio, vaan paljas ja raaka läimäys päin naamaa.

Mihail Bahtin kuvasi keskiajan ja renessanssin naurua, erityisesti Rabelais´n tyyliä ja kuvajärjestelmää ja näki selvästi torin kirousten ja manausten erityisen voiman. Niissä oli voimaa ivata, alentaa, materialisoida ja ruumiillistaa maailmaa. Siksi kiroukset, niihin liittyvät kansankieliset lajit olivat tyyliä luovia tekijöitä Rabelais´lle. Kyse ei ollut ulkoisesta tai pinnallisesta asiasta. Ne loivat iloisen, pelottoman, vapaan ja avoimen puheen. Tuota puhetta tarvitsee myös filosofia, on aina tarvinnut.  

Job nousee kaikkein mahtavinta ja ylivoimaisinta vastaan. Hän vaatii jotain, joka oli ehdottoman kiellettyä hänen maailmassaan: Jumalan tulemista eteensä. Nälkälakko ja jopa itsemurha voivat ovat viimeiset keinot kirota – ei kohtaloa, vaan pomoa tai tyrannia. Ehkä filosofialla on tulevaisuutta, jos se oppii kiroamaan.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Dialogi

Ramón Llull

Ajankohtaista asiaa -kahvilaa SIIRTYY. Se on seuraavan kerran 5. maaliskuuta. 


Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 26.2. ja Fuengirolassa 27.2. 
Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa de Juan de Antiguo (ent. Peña el Bujío), Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio.

Kysymys dialogista erityisen mielenkiintoinen tänään, tässä maailmassa. Sitä pyydetään joka paikassa. Sitä halutaan. Sen puute on poliittinen ongelma, olennainen osa tilanteiden lukkiutuneisuutta.

Dialogi on – ja on ollut Sokrateesta lähtien – metodi filosofiassa. Se ei ole ollut pelkästään metodi, jonka avulla yritetään päästä totuuteen tai uuteen ideaan, vaan se on ollut olennainen osa kasvatusta ja itsensä kehittämistä. Kreikkalaisille jopa meditaatio oli dialogia itsensä kanssa niin kuin Pierre Hadot toteaa. Dialogilla on ollut suuri eettinen merkitys monen ajattelussa. Esimerkiksi mainittakoon Ramón Llull, Martin Buber, Mihail Bahtin ja Emmanuel Lévinas.

Keskustelu ei ole dialoginen sanan aidossa tai parhaassa merkityksessä, jos osallistujat kohtelevat toista vihollisena. Mitään uutta ei voi tulla esiin eikä mitään uutta luoda, jos dialogi ymmärretään pelkästään mielipiteiden vastakkainasetteluksi. Vastakkainasettelussa ja yhteentörmäyksessä yritetään selvittää, kumpi osapuoli on oikeassa ja kumpi väärässä. Dialogi on – tai se voi olla yhteistä etsintää. Se on kohtaamista, ei sotaa.

On mahdollista ja oikeutettua väittää, että tällainen kuva dialogista on idealisoiva. Keskustelu voi muuttua pahaksi riidaksi. Voi olla, ettei siinä luoda mitään uutta. Keskustelu voi tyrehtyä tai se voi lukkiutua. Olennaista on huomata, että siinä rakennetaan olosuhteita uuden luomiselle, koska osallistujat tunnustuvat toisten osallistujien täysiarvoisuuden. Toista pidetään täysiarvoisena subjektina ja tietoisuutena, täysivaltaisena olentona jonka itsenäisyyttä kunnioitetaan. Hänen odotetaan kuuntelevan ja vastaavan.

Dialogissa oma sana on vastausta toisen sanoihin ja se suunnistetaan toiselle vastausta varten. Tähän liittyy dialogin erityinen moraali. Toisin kuin yksinpuhelija yleisön edessä, dialogiin osallistuja ei jokaisessa sanassaan rakenna itselleen moraalista ja tiedollista auktoriteettia. Toisella on oikeus esittää kysymyksiä ja vasta-argumentteja.

Parhaassa tapauksessa dialogiin osallistujien kohtaaminen synnyttää uuden totuuden – sellaisen, jota osallistujilla ei aikaisemmin ollut.  Tämä uusi totuus tai näkökulma ei ole valmiina olemassa. Se tapahtuu dialogissa. Yksinpuhelija kohtaa toisen ihmisen. Hän jatkaa samaa yksinpuhelua, mutta huomaa, ettei puhe ole enää samaa. Äänensävy ja vastauksen odottaminen muuttavat sisältöä. Hän voi jo ennen vastausta nähdä asian eri tavalla kuin aikaisemmin.

Dialogi avaa ihmisen ja maailman. Maailma ei ole enää niin sulkeutunut ja hermeettinen; se toivottaa tervetulleeksi ihmisiä ja ajatuksia. Dialogiin ryhtyvä tulee kuorestaan, kotelostaan. Hän ei voi olla niin kuin Tšehovin kuvaama koteloitunut ihminen, joka eristää itsensä jopa vaatteiden avulla. ”Todellisuus kiihotti ja pelotti häntä, herättäen alituista levottomuutta, ja puolustaakseen arkuuttaan ja inhoaan nykyisyyttä kohtaan hän ylisti menneisyyttä ja sellaista, mitä ei milloinkaan ollutkaan.” Mies joka toivoo koko ajan, ettei vain mitään tapahtuisi. Dialogi voisi tehdä aivoista notkeammat.

Dialogi edellyttää kuuntelemista. Kuunteleminen edellyttää kärsivällisyyttä ja valmiutta asettaa omat näkemykset kyseenalaisiksi. Tästäkin syystä dialogi ymmärrettynä luovaa potentiaalia sisältäväksi kohtaamiseksi on opetus poliitikoille. Kun ratkaisua ongelmaan tai konfliktiin ei ole olemassa, se pitää rakentaa. Se rakennetaan yhteistyössä, dialogin kautta. Kun poliitikot vaativat dialogia ja sanovat sen olevan ratkaisu, he eivät tiedä mistä he puhuvat ja mitä vaativat itseltään.

AJANKOHTAISTA ESPANJASSA. Luentosarjan 2. osa 24. helmikuuta klo 16.30-17.45 Suomelan salissa. Camino Cantera 49, Los Pacos, Fuengirola. Luennoitsija: Pasi Färm

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Nostalgian vaara

Emmanuel Lévinas

AJANKOHTAISTA ASIAA - KAHVILA FUENGIROLASSA torstaina 13.2. Ravintola La Alegría, Av. de los Boliches 42. Klo 14.00.

Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 12.2. ja Fuengirolassa 13.2. 

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa de Juan de Antiguo (ent. Peña el Bujío), Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio.

Ajattelun työkaluja pitää käyttää. Varastossa ne ruostuvat. Voimme käyttää niitä analysoidessamme esimerkiksi poliittisia puheita. Tiedän, ettei sellainen ole muodikasta. Poliittista puhetta kuunteleva sanoo: ”Olen samaa mieltä.” Tai hän sanoo: ”Olen eri mieltä.” Tämä riittää, se on totta. Analyysi voi silti tuoda esiin jotain, jolla on merkitystä.

Ennen kuin analysoimme mitään olemme metodologisten valintojen edessä. Mitä puheessa pitäisi analysoida? Voimme esimerkiksi tuoda esiin ideoita tai analysoida retorisia keinoja. Minua kiinnostaa usein nähdä, millaiseen ongelmaan tai problematisointiin puhe liittyy. Koska ongelmilla on historia, analysoinnissa on mukana myös historian käyttö.

Lähtökohdaksi voi ottaa yhden piirteen poliittisissa puheissa ympäri maailmaa. Puhe on nostalgista. Näitä puheita löytyy Espanjasta, Italiasta, Puolasta, Yhdysvalloista ja Suomesta – vain muutamia maita mainitakseni. Esitykset ja tarinat voivat poiketa toisistaan, mutta niissä on myös yhteisiä elementtejä. 

Nostalgian ei tarvitse olla huono asia. Mihail Bahtinille keskiaika ja renessanssi oli naurun kulta-aikaa. Historioitsijat voivat valittaa, että tällainen kuva ei ole koko kuva. Todellisuudessa se ei pyrikään olemaan sitä. Tietty nostalgisuus Bahtinin kuvassa mahdollistaa kuitenkin arvojen ja kauneuden näkemisen siellä missä sitä ei yleensä nähdä. Huonoksi nostalgisuus tulee, jos se merkitsee resignoitunutta ja negatiivista suhdetta omaan nykyisyyteen. Silloin nostalgia vain syövyttää ja syventää huonoa ja hedelmätöntä vihaa omaa aikaa kohtaan.

Mitä nostalgiaan vetoavassa, nostalgiaa herättävässä poliittisessa puheessa kyseenalaistetaan, mikä siinä problematisoidaan? Siinä hyökätään nykyaikaa tai ainakin joitakin sen puolia vastaan. Usein – pelkästään strategisistakin syistä – kysymys kuuluu: ”Kuka tai mikä on syyllinen kauniin maailman (suuren maamme, ylvään menneisyyden) katoamiseen?”

Nostalgisen poliittisen puheen ja nykyisyyden välinen suhde on silti kompleksisempi. Otan aiheemme kannalta mielenkiintoisen esimerkin. Emmanuel Lévinas (1906-1995), liettualaissyntyinen ranskalainen filosofi, julkaisi vuonna 1934 lyhyen esseen nimeltä Quelques reflexions sur la philosophie de l´hitlerism. Pelkästään otsikko aiheuttaa kylmiä väreitä onnellisissa luentosaleissa. Teksti on mielenkiintoinen mm. siksi, että on yksi harvoja yrityksiä analysoida hitlerismiä filosofiana. Lévinasin analyysissa on metodologisesti tärkeitä huomioita ja lähtökohtia.  

Lévinas puhuu nostalgiasta, vaikka käyttää sanaa vain yhden kerran kirjoituksensa alussa. Hitlerismin fraseologia herättää henkiin saksalaisen sielun salaisen nostalgian, Lévinas sanoo. Tämä nostalgian vaarallinen seuraus ihmisen suhteessa nykyisyyteen ei kuitenkaan ilmene pelkästään vihana ja kaunana. Hitlerismissä ihminen naulitaan (rivé) omaan ruumiiseensa, omaan biologiseen olemiseensa. Ihminen kuuntelee veren ja perinnön ääntä, täyttää biologista tehtävää. Ihmisessä ja hänen olemisessaan ei ole enää olennaista vapaus ja pyrkimys mennä olosuhteiden yli ja ohi. Nykyisyys ei näyttäydy kontingenttina tilanteena, josta voi päästä ulos. Nostalgia ei ruoki tässä tapauksessa vain vihaa, vaan hengen kuolemaa. Ihminen on oma itsensä sidottuna tai naulittuna (rivé).

Nostalgian vaara ei ole ohi. Se ei ole vaarallista vain siksi, että ihminen haaveilee katsellessaan järven pintaa kesäyönä. Sen avulla voi herättää henkiin myyttisen menneisyyden, sankaritarun tai sadun onnelasta ja se voi kiihottaa – ei vain yhtä sielua, vaan demosta. Vaikka tunnen paremmin ajattelun historiaa, pidän terveellisenä tutustua sosiaalihistoriaan, katsoa millaisissa asunnoissa ihmiset ennen elivät ja yrittää haistaa, millaista oli elää kymmenen tuhansien ihmisten kaupungissa, jossa ei ollut viemäriverkostoa.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Narrin saarna

EI ENÄÄ FUENGIROLASSA (syksyllä palataan)

Filosofiakahvila keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00 

Toisinaan näen selkeästi, että käsitteiden lisäksi figuurit ovat tärkeitä ajattelulle. Kun en saa vastakaikua filosofiakahvilan osallistujilta tai ystäviltäni, sanon itselleni: ”He pitävät minua narrina. Olkoon! Pitäköön minua narrina. Lupaan olla narri. Pidän narrin saarnan.”

Narri on kuulkaas tärkeä figuuri. Mihail Bahtin kirjoittaa: ”Narrissa kaikki hallitsijan määreet on käännetty ylösalaisin, siirretty ylhäältä alas; narri on ylösalaisin käännetyn maailman kuningas.” Koska Hegel opetti, että filosofia on maailma on ylösalaisin, voin todeta: ”Minä, narri, olen filosofian kuningas.”

Miksi narri on kadonnut? Eivätkö hallitsijat enää tarvitse heitä? Hekö kuulevat totuuden, toisenlaisen näkökulman, ilman heitä? Tulivatko asiantuntijat ja virkamiehet hänen sijalleen? En ole tosissani, kun otan käteeni Kuningas Learin näyttääkseni, miksi narri katoaa. Herrat ja rouvat tutkijat ovat vuosisatoja tutkineet ja pohtineet, miksi narri katoaa näyttämöltä ilman mitään selityksiä. (Siihen saattaa olla tekninen syy: sama näyttelijä näytteli sekä narria että Cordeliaa. Eikä Shakespearen näytelmistä löydy selityksiä historiallisiin prosesseihin. Mutta minä olenkin narri!) Narri, kuningas Learin varjo, ainoa joka sanoo poikkipuolisen sanan, tulee turhaksi. Lear ei enää tarvitse häntä, koska tulee hulluksi. Ovatko siis nykypäivän hallitsijat tulleet hulluiksi? Siksikö he eivät tarvitse narria?

En tiedä, onko kukaan tutkija huomannut, että Kuningas Lear on Shakespearen kyynisin näytelmä. Annan tässä siis jollekin (ihan ilmaiseksi) väitöskirjan aiheen. Kuningas Learin hulluus ei ole mitä tahansa hulluutta (vaikka monet kohtaukset viittaavat aika tavalliseen seniiliyteen). Hän menee hulluutensa kautta kohti uutta elämää, mutta niin kuin kyynikkojen sankari Diogenes. Hän on yhä alastomampi, yhä enemmän luonnonmukainen ja luonnon armoilla. Narri on yhä näyttämöllä, kun kyynistyminen alkaa. Myrsky leimuaa nummella. Kaikki, sudetkin, etsivät suojaa, vain Lear ei. Narri seuranaan juoksee paljaspäinen mies, toistaa sanoillaan salamoita, jylinää, taivaan mylvintää. Ei tahdo sovintoa, ei. Ei tahdo enää suojaa, kotia, ei. Hullu tahtoo villiksi.

Joudun toteamaan – pettymykseksi – etteivät nykypäivän hallitsijat muistuta kovin paljon Learia. He eivät ole uskaltaneet tulla samalla tavalla hulluiksi, eivät ole ansainneet narrin katoamista, koska he eivät ole sisäistäneet narria, tulleet itse narreiksi. Lear vaeltaa nummilla, elää hylkiönä, poispotkittuna. Kenellä nykyhallitsijalla on vastaavia kokemuksia?

Alusta lähtien kuningas Learilla on ongelma. Hän ei kuuntele narriaan. Kun narria ei enää ole ja narri  on hänen sisällään, syntyy uusi herkkyys; hän kuulee paremmin. Minä, narri, kuulen sanat, joita Shakespeare ei kirjoittanut – ne ovat poissaolevan narrin sanat: ”Vanha kukitettu pää vapisee, mutta melkein pysähtyy. Minä, narri hänessä, sanon totuuden. Et ole kuningas enää, teit virheitä, kuuntelit kaikkea sontaa, et sydäntä. Hävittää tyhmyys, nähdä sumun läpi, olla vapaa, narri, siinä tehtävä, kutsumus. Sen kanssa on elettävä.”

Kuningas Lear on tietenkin hyvin ajankohtainen näytelmä. Se kertoo vanhustenhoidosta. Teos on myös toisella tavalla peili, jota kuljetetaan maantiellä. Se näyttää, että uusi elämä on mahdollinen, mutta sen saavuttaminen on kovaa. Minä, narri, sanon vain: ”Katsokaa itseänne, te käänsitte katseenne pois. Sitä on teidän jokapäiväinen elämänne. Hullut, narrit, kodittomat, pakolaiset pois silmistä. Siinä teidän valintanne. Pelastaako se teidät?”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Filosofin kuolema

Miguel de Unamuno

TIISTAIN RYHMÄ(t) EIVÄT KOKOONNU

Filosofiakahvila keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00 ja torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 

Meidän ei tarvitse ajatella niin kuin Sokrates – ja moni muu – että filosofia opettaa kuolemaan, valmistautumaan siihen. Vaikkemme ajattelisi näin, voi filosofin tavassa kohdata kuolema olla jotain mielenkiintoista. Se saattaa näyttää jotain tavasta elää. Otan kolme esimerkkiä, anekdoottia.

1.Mihail Bahtin (1895-1975)

Kun Mihail Bahtin makasi kuolinvuoteellaan, hän halusi kuulla Boccaccion Decameronen ensimmäisen novellin. Se on tarina heittiöstä, valehtelijasta ja murhamiehestä, joka kuoleman läheisyydessä ripittäytyy papille valehdellen tekemisistään niin paljon ja niin taitavasti, että hänelle annetaan kaikki anteeksi ja kuoltuaan hänet haudataan luostariin.

Kertomuksella oli erityinen merkitys Bahtinille; se muistutti elämän yllätyksellisyydestä. Tarinan lukeminen kuolinvuoteella on varmasti ironinen teko. Se on nauramista kuolinvuoteella.

2. Miguel de Unamuno (1864-1936)

12.10.1936 Salamancan yliopiston rehtori Miguel de Unamuno osallistuu johtamansa laitoksen järjestämään tapahtumaan. Sali on täynnä oppineita, opiskelijoita ja falangen edustajia, muun muassa Francon vaimo Carmen Polo ja kenraali José Millán Astray, joka herjasi katalaaneja ja baskeja sanoen heidän olevan kansakunnan syöpä. Unamuno nousi ja sanoi: ”Tunnette minut hyvin ja tiedätte, etten voi olla pitkään hiljaa. Joskus hiljaa pysyminen on valehtelua...”

Unamuno kritisoi kenraalin huutoa ”Eläköön kuolema!” sanoen sen olevan vastenmielinen paradoksi. Sodan seurauksena raajarikko Astray haluaa Unamunon mukaan helpottaa oloaan tekemällä lisää raajarikkoja. Kenraali vastasi puheeseen yllyttäen falangisteja: ”Kuolema älymystölle! Eläköön kuolema!” Jotkut yleisössä vastasivat: ”Ei. Eläköön älymystö!” Tilanne oli sekasortoinen. Unamuno jatkoi: ”Voitatte, koska teillä on brutaalia voimaa. Mutta te ette vakuuta... Tarvitse jotain, jota teiltä puuttuu: järkeä ja oikeutta. Tämä on pahimman voitto. Tämä on militarismin kasvattamaa vainoharhaa ja katolisuutta, joka ei ole kristillisyyttä. Näen tarpeettomaksi pyytää teitä ajattelemaan Espanjaa...”

Carmen Polon kunniaksi sanottakoon, että Unamuno poistuu hänen tukemanaan ja suojelemana, sillä Unamuno oli selvästi vaarassa joutua aggression kohteeksi. Jo varsin huonokuntoinen Unamuno ei toivu kokonaan yhteenotosta falangistien kanssa ja kuolee kymmenen viikkoa myöhemmin.

3. Michel Foucault (1926-1984)

Pitkään sairastellut Michel Foucault aavisti kuoleman läheisyyden. Muutamia viikkoja ennen kuolemaansa hän kutsui Maailman lääkärit –järjestön edustajan luokseen. Foucault sanoi jättävänsä Colege de Francen ja totesi, ettei nyt ole aika kirjoittaa teoreettisia kirjoja. Hän pyysi anteeksi sitä ettei ole lääkäri ja esitti toiveen, että hänen ystävänsä järjestäisi hänelle projektin järjestön palveluksessa. Hanke oli toteutumassa. Foucault'n tarkoitus oli lähteä heti kun saa viimeiset kirjansa (Seksuaalisuuden historia II-IV) valmiiksi. Ne olivat miltei valmiita, osat II ja III ilmestyivät Foucault'n ollessa Pitié-Salpêtrièren sairaalassa, jonka arkistoja hän oli tutkinut väitöskirjaansa varten.

Foucault halusi siis auttaa pakolaisia viimeisenä tekonaan. Hän jätti silti myös toisen oven auki. Samoihin aikoihin, kun hän ehdotti hanketta, hän kirjoitti kalifornialaisille ystävilleen, joiden kanssa hän oli ottanut LSD:tä Death Valleyssä 1970-luvulla. He tulkitsivat jälkeenpäin, että Foucault uneksi kuolemasta nautinnossa ja ystävien ympäröimänä. 

TULOSSA SEMINAARI TORRE DEL MARIIN: TULEVAISUUS EI OLE ENTISELLÄÄN (luennoitsijoina Marjatta Jabe, Sam Sandqvist, Jenni Spännäri, Pasi Färm). 16.3. klo 13.00.-17.00, paikka. La Sorrentina  C/Paseo Maritimo de Poniente (Camping Laguna Playa)

Lisätietoja, ilmoittautumisia (olisi mukava, jos ilmoittaisi myös, aikooko syödä, niin osaavat ravintolassa pistää työkalut ja pöytäliinat sen mukaan) otetaan vastaan pasifarm@yahoo.es

http://koetinkivet.blogspot.com/2019/02/tulevaisuus-ei-ole-entisellaan-torre.html

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Alibin etsijät

Tämä on filosofiakahvilan aiheena Helsingissä 
Helsinki 16.kesäkuuta klo 14.00. 

Paikka: Kymintie 51 (Kumpula, Helsinki) – Jantuset (Martti, Kirsti)

Mihail Bulgakov satirisoi byrokraattien maailmaa villin fantasian avulla. Viihdelaitosten valiokunnan kanslian virkamiehet alkavat yhtäkkiä kadota. Vain puvut jäävät. Kaunis sihteerityttö on yksin pukujen keskelle. Hän on epätoivoinen ja pyytää, että hänen johtajansa palautettaisiin. Hänen pyyntöönsä ei vastata. Tyhjä raidallinen puku kieltää tyttöä ulvomasta.

Bulgakovin visio muistuttaa toisen venäläisen, Mihail Bahtinin (1895-1975), huomioista. Vuosina 1919-1921 kirjoitetussa tekstissäToiminnan filosofia Bahtin hahmottelee teoriaa etiikasta, tarkemmin sanottuna eettisestä subjektista tai ihmisestä tekojensa vastuullisena subjektina, ihmisestä vastuullisena olentona. Bahtin puhuu teeskentelystä. Hän ei tarkoittanut teeskentelijällä sitä mitä yleensä; kyseessä ei ole sellainen tilanne, missä joku esittää jotain muuta, esiintyy toisena, kätkeytyy naamion taakse. Bahtinin teeskentelijä on sellainen ihminen, joka väittää, ettei ole tässä, väittää ettei ole vastuussa teoistaan, menee systeemin ja normien taakse. Tekstistä tulee voimakas vaikutelma, että Bahtin kuvaa byrokraattia. Hän saattoi kuvata myös puolueikoneiston osaa, puolueihmistä, joka noudattaa puolueen ohjelmaa ja määräyksiä.

Yksi tapa kuvata teeskentelijää on todeta, että hän väittää, ettei ole missään; hän toimii universaalien sääntöjen mukaan. Tämä on teeskentelyä,  koska vastuulliseksi tuleminen merkitsee sitä, että ihminen pystyy sanomaan ”minun täytyy”, ja se on vastaus konkreettiselle ihmiselle, konkreettiseen tilanteeseen tai ympäristöön. ”Minun täytyy” –lausetta tai sen sisältöä ei voi muuttaa universaaliksi laiksi.

Bahtinin kuvaama teeskentelijä etsii suojapaikkaa, alibia. Filosofista jargonia käyttäen hän ei kykene olemaan eettinen subjekti. Suojapaikka löytyy kieltämällä todellisuus, se tosiasia että ihminen on aina jossain konkreettisessa tilanteessa, joka vaatii vastausta. Systeemistä ja säännöistä tukikepin tekevä ihminen kieltää olevansa tässä. Hän ei ole enää missään; vain puku jää.

Elääkö hän vielä, jos hän on vain puku? Henry David Thoreau (1817-1862) kysyi päiväkirjassaan: ”Jos minä en ole minä, niin kuka on minun sijallani?” Kysymyksen voi kytkeä ajattelijan itselleen asettamaan periaatteeseen ja vaatimukseen. Hän kuvitteli ihmisen, joka harkitsee, ryhtyäkö johonkin toimeen. Kysymys, joka on esitettävä, on tämä: ”Voisiko joku muu tehdä sen minun sijastani?” Jos vastaus on kyllä, se ei kannata ellei ole täysin välttämätöntä. Thoreau loi siis kriteerin, jonka avulla päättää, ryhtyykö johonkin toimeen. Kyseessä on eettinen toimintaperiaate, mutta myös keino varmistaa, että elää todella: Kukaan ei voi elää puolestasi.

Alibin etsijä ei siis kykene vastuullisuuteen, hän kieltää todellisuuden ja hän lakkaa elämästä.   Jos teemme diagnoosia ajastamme, huomion kohteena ei ole järjen ikuinen olemus, vaan ajattelun tila nyt, tänään. Bahtinin kuva teeskentelijästä ja Thoreaun periaate (kysymys ja vaatimus) antavat näkökulmia, toisin sanoen työvälineitä. On ainakin toivottavaa, että näemme jotain Bahtinin ja Thoreaun antaminen linssien lävitse. Se on toivottavaa, vaikka näkisimme ikäviä asioita.

Mitä näemme? Näemmekö itsen, joka muokkaa itseään eettiseksi subjektiksi ja joka pyrkii takamaan elämän elävyyden? Oma itse, tuo outo otus, näyttäytyy yleensä tiedon kohteena. Sitä koskeva kysymys on tiedollinen, esimerkiksi psykologinen, ei eettinen tai poliittinen. Kun puhumme itsestä, elämästä, todellisuudesta, pyyhimme pois kysymyksen eettiset ja poliittiset merkitykset.

Eteen piirtyvän kuvan ei tarvitse lannistaa. Kun toteamme jonkin asiantilan, meidän ei tarvitse ajatella, että niin tulee olemaan aina. On opittava haistamaan missä on muutoksen mahdollisuus. On käytettävä käsillä olevia työkaluja. Vapaus ei ole jokin oikeus, joka on meille annettu; se on kyky tehdä jotain...

Filosofiakahvilan paikka, linkki:

https://www.google.com/maps/place/Kymintie+51,+00560+Helsinki,+Finlandia/@60.2090821,24.9598302,17z/data=!3m1!4b1!4m5!3m4!1s0x469209a2464e0edf:0x1e50a7d000ab0b8b!8m2!3d60.2090795!4d24.9620189

(Mihail Bahtin)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Janten laki

(Aksel Sandemose)

Filosofiakahvila jatkuu tavalliseen tapaan ainakin viikolla 14. Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin "kaupungintalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto), torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 3.4. klo 13.30. PAIKKA: Kukko, saunan terassi, C/Maestro Pedro Calvo. AIHE: Tiedustelulaki

Tanskalais-norjalainen kirjailija Aksel Sandemosen esitti romaanissaan Pakolainen ylittää jälkensä (1933) satiirisen ajatuksen Janten laista, säännöistä, joita ahtaat yhteisöt vaalivat. Artikuloidut kymmenen lakia ovat:

1.Älä luule, että sinä olet jotain.

2.Älä luule, että olet yhtä hyvä kuin me.

3.Älä luule, että olet viisaampi kuin me.

4.Älä kuvittele, että olet parempi kuin me.

5.Älä luule, että tiedät enemmän kuin me.

6.Älä luule, että olet enemmän kuin me.

7.Älä luule, että sinä kelpaat johonkin.

8.Älä naura meille.

9.Älä luule, että kukaan välittää sinusta.

10.Älä luule, että voisit opettaa meille jotakin.

Sanotaan, että teoksessa kaikuu myös yksi artikuloitumaton sääntö, joka on:

Älä luule, että on jotain mitä emme jo tietäisi sinusta.

Eri taiteilijoiden (muun muassa Kalervo Palsa) ja ajattelijoiden kiinnostus tätä ”lakikokoelmaa” kohtaan johtunee siitä, että nämä todellisuudessa kirjoittamattomat säännöt on helppo tunnistaa. On myös helppo tuntea niiden vaikutus.

Minua tässä ilkeässä, satiirisessa, liian totuudenmukaiselta vaikuttavassa havainnossa ja väitteessä kiinnostaa se, että yhteisö näyttäytyy pienentävänä. Puhutaan kauniisti yhteisöllisyydestä, siitä puhutaan nostalgisesti. Niin kuin joskus olisi eletty kauniissa, harmonisessa maailmassa, jossa yhteisö kasvatti, nosti, kannatti. Janten laissa yhteisö, sen kirjoittamattomat säännöt, merkitsevät ennen kaikkea 1) yksilön tukahduttamista (sääntö 1) 2) mitätöintiä (säännöt 2-7, 10) 3)uhkailemista (säännöt 8-9).

Pienentävä vaikutus ei tietenkään kohdistu vain johonkin yksilöön. Koko maailma pienenee. Myöskään yhteisö ei onnistu tekemään itsestään muuta, enemmän. Se rajoittaa, pienentää itsensä, sulkee maailmansa.

Filosofisesti tämän tekee mielenkiintoiseksi muun muassa se, että moraali (se mitä niin vaalitaan) osoittautuu ahdistavaksi, hyvinkin haitalliseksi. Tietenkään tämä ei häiritse kunnon moraalifilosofia, koska hän pyörittelee abstraktioita, ei tartu näin todentuntuiseen kuvaan moraalista, siis tavoista, joiden mukaan yhteisö elää. Toisaalta oli kerran Ralph Waldo Emerson, joka ajatteli, että konformismi (moraalisuus sellaisena kuin se ilmenee Janten laissa) on hyveen puuttumista.

Jos ajattelemme eettisen arkkitehtoniikan (käyttääkseni Mihail Bahtinin termiä) näkökulmasta, voimme sanoa:

1.Minä itselleni tässä maailmassa on pienentämisen, väheksymisen määrittelemä.

2.Minä toiselle on ennen kaikkea alistuja, kumartaja.

3.Toinen minulle on herra, auktoriteetti, lyöjä, rankaisija.

Onko Janten laki kuollut? Olemmeko kasvaneet siitä ulos? Liioitteleeko Sandemose? Onko tämän vaara yhä maailmassamme, meissä? Ajattelen, että olisi tehtävä töitä, keksittävä välineitä, jotta välttäisimme kuihtumisen. Tarvitsemme toisenlaista ”arkkitehtoniikkaa”, toisenlaista suhdetta itseen ja toiseen. Mistä välineet? Mistä työntekijät?

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila