Onko etiikka mahdollinen?

Amélie Perron
 

Filosofiakahvila 18.10./19.10./20.10.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Toisinaan etiikka filosofian osa-alueena on kuvaukseen ja analyysiin pyrkivää, toisinaan normatiivista. Jaottelu on ymmärrettävä ja hyödyllinen, mutta hiukan harhaanjohtava. Todellisuudessa kuvauksetkin ovat yllättävän käskyttäviä. Jos ajattelemme, että etiikka yrittää löytää tai rakentaa perustan tai jopa yleispätevän normiston kaikille, olemme ongelman edessä. Minä itse olen ongelman edessä enemmän kuin muut. Miten etiikka olisi mahdollinen minulle, jos ajattelen, että tällainen pyrkimys on vaarallinen, epäeettinen? Jos tarjoamme kaikille samaa moraalia, se on teoreettisesti kestämätöntä ja siinä on fasismin vaara.

Voimme yrittää väistää teoreettisuuteen ja abstraktisuuteen lankeamista yrittämällä tehdä etiikasta mitä se ennen oli: voimme nähdä sen ajatteluna ja periaatteina, jotka tähtäävät onnellisuuteen. Mutta miten voisin rakentaa tällaista etiikkaa, jos en usko, että kaikki tulevat onnelliseksi samalla tavalla, samoista syistä, samoja asioita tehden?

Luettuani Ralph Emersonia ja Stanley Cavellia sekä Cavellin Emerson-tulkintoja näen yhden ulostien, yhden mahdollisuuden tehdä etiikka mahdolliseksi. Cavellin ja Emersonin kirjoituksissa etiikka ei ole ohjeistusta (instruction), vaan enemmänkin yllytystä (provocation).

Etiikka ei ole siis ehkä mahdollista joidenkin toivomalla tavalla, mutta se ei merkitse, että se olisi kokonaan mahdotonta tai hyödytöntä. Kun eettinen ajattelu ja puhe on enemmän provokaatiota kuin ohjeistusta, siinä ei ole mukana kuvitelmaa, että kysymykset voitaisiin ratkaista lopullisesti. Etikkka ymmärretään pikemminkin päivittäiseksi tehtäväksi.

Stoalaiset eivät ajattelleet, että etiikan opetus olisi etiikkaa. Filosofinen puhe ei ollut filosofiaa. Filosofia oli heille käytäntöä, elettyä filosofiaa. Tämä ei tarkoita, ettei etiikan opetus (periaatteiden ja eettisten kysymysten teoreettinen käsittely) olisi mukana filosofiassa, mutta se ei sinänsä riitä. Jos pidämme kiinni tällaisesta näkemyksestä, tulemme toisenlaisen mahdottomuuden eteen. Etiikka ei ole mahdollista, jos se on vain puhetta, teoretisointia, opetusta. Sen pitäisi olla käytäntöä. Jotta se olisi mahdollista, ihmisen pitää nousta koulun penkiltä tai astua alas lehteriltä, mennä mukaan elämään ja luoda käytäntöjä.

Tämä vaatii vähän muutakin kuin ahkeruutta. Se vaatii uskallusta – esimerkiksi rohkeutta astua epämukavalle alueelle, epävarmuuteen, kykyä kohdata ja kestää oma haavoittuneisuutensa. Ainakin jos uskomme sairaanhoitajaa, Amélie Perronia, joka kirjoittaa asiasta artikkelissa Towards an “ethics of discomfort” in nursing: Parrhesia as fearless speech. Perronin kuvaamassa maailmassa vaikeus – jos ei mahdottomuus – tulee eteen kahdesta eri syystä. Toisaalta sairaanhoitajan oma koulutus ja häneltä odotettu toiminta (joissakin tapauksissa se on uhrautumista, toisesta huolehtimista unohtaen itsensä) luo omat esteensä. Toinen vaikeus syntyy työyhteisöstä, joka vaientaa hänet jopa raakoja keinoja (kiusaamista, syrjintää) käyttäen.

Me emme kaikki ole yhtä vaikeassa tilanteessa kuin Amélie Perron tai hänen kumppaninsa. Etiikka edellyttää silti paljon. Toisaalta katseemme ei voi väistää pimeitä nurkkia ja toisaalta sen täytyy ottaa etäisyyttä kulloiseenkin tilanteeseen. On vain tilanteiden etiikkaa. Emme elä ja toimi ideoiden sfäärissä.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Itsekunnioitus

 

Emerson

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa Juande, Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Videopuhelutapaamiset (zoom) perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 17.11./18.11./19.11.

Kristityt käyttivät sanaa humilitas, nöyryys; heille se oli suhde itseen, jossa oma itse poljetaan mahdollisimman alas. Nöyrä alentaa itseään. Nöyryys oli oman tahdon arvon ja merkityksen mitätöimistä. Se ei ollut pelkästään alistumista (subditio) tai passiivisuutta, vastarinnan hylkäämistä (patientia), sillä nöyrä sanoi: ”En tahdo tahtoa.”

Friedrich Nietzsche kysyy teoksessaan Hyvän ja pahan tuolla puolen, mitä on jalous. Vastaus on mielenkiintoinen. Jaloksi eivät tee tietynlaiset teot. Olennaisempaa on usko. Nietzsche kirjoittaa: ”Jalo sielu kunnioittaa itseään.” Jos joku on tälla tavalla jalo, se ei ole mikään pieni saavutus. Se ei ole pieni saavutus vain siksi, että monilla ihmisillä on taipumus halveksia ja alentaa itseään. Koko kulttuuri sotii tällaista pyrkimystä vastaan. Nietzsche on kapinallinen.

Kaikenlainen itsensä rakastaminen ja itseensä luottaminen on alennettu eurooppalaisessa kulttuurissa, myös filosofiassa. Yksi sankarillinen poikkeus oli Ralph Waldo Emerson (1803-1882), jota Nietzsche luki. Jaloa erottavan uskon ja itsekunnioituksen teema löytyy Emersonilta. Hän puhui itseluottamuksesta käyttäen sanoja self-reliance ja self-trust, mutta myös sellaista ilmaisua kuin believe on one´s thought (uskoa omiin ajatuksiinsa).

Termi self-reliance ei ole sattumanvarainen. Reliance merkitsee luottamusta, mutta siitä juontuu myös sana reliant, joka merkitsee sitä, että on riippuvainen jostakin. Verbi rely (on) on luottamista, mutta myös riippuvaisuutta jostakin. Itseluottamus – sillä tavalla kuin Emerson sen ymmärtää – on tukeutumista itseensä, riippumattomuutta ja itsenäisyyttä. Monesti hyve on vain konformismia, mukautumista. Emerson tekee itseluottamuksesta hyveen ja asettaa sen mukautumista vastaan. 

Itseluottamus oli hyve Emersonille, mutta kauan se on ollut pikemminkin pahe. Kun varhaiskristityt tekivät itsessään kulttuurivallankumousta, he asettuivat erityisesti kreikkalaista itseluottamusta vastaan. Kristityt eivät halunneet luottaa itseensä, vaan Jumalaan. Tämä luottamus oli – ainakin joissakin tapauksissa – eräänlaista rohkeutta. Parhaat kristityt luottivat  Häneen myös Tuomiopäivänä niin kuin näemme Johanneksen ensimmäisestä kirjeestä. Myös marttyyrit todistavat tästä luottamuksesta. Kristittyjen elämä kuitenkin muuttui nopeasti ja luottamuksen sijalle tuli enenevässä määrin pelko. Ihmisen tulee vapista ja totella. Pelastusta ei voi etsiä omin päin; ihminen tarvitsee pastoria. Jos ihminen ei voi luoda itse luottamuksellista suhdetta Jumalaan, hänen on tehtävä itsestään valvonnan kohde, sillä itsestä löytyy vain pahaa. Omaan itseen ei voi luottaa. Itseluottamuksesta tuli ylimielisyyttä.

”Jalo sielu kunnioittaa itseään”, kirjoitti Nietzsche, papin poika. Kristitty, joka soti ylimielistä luottamusta ja itseluottamusta vastaan, kunnioitti Jumalaa ja uskonnollista auktoriteettia. Kunnioituksen merkki oli totteleminen. Nietzsche yritti palauttaa kunnian itsekunnioitukselle.

Oliko hänen tehtävänsä mahdoton? Oliko tehtävä seurausta hulluudesta tai aivokasvaimesta? Nietzsche kehotti ajattelemaan ja oppimaan toisella tavalla, jotta me voisimme jonain päivänä tuntea toisella tavalla. Näin hän kirjoitti jo varhaisessa teoksessaan Morgenröte...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kun innostus katoaa...

Ralph Waldo Emerson 

Ralph Waldo Emerson sanoi: "Ilman innostusta ei ole koskaan luotu mitään."

Mutta mitä jos innostus katoaa? Mihin se katoaa? Vai kuoleeko se vain pois niin kuin kaikki? Innostuksen kuoleman jättämä tyhjiö on kauhea. Silloin kysymys ei ole enää siitä, miten pitää innostus elossa. Se on myöhäistä silloin.

Emerson saattaa olla oikeassa. Luominen vaatii innostusta. Innostuksen kuoleman jättämä tyhjiö pakottaa ihmisen kysymään kysymyksiä, selventämään asioita. Parhaassa tapauksessa ihminen muistaa, miksi oli innostunut. Vaikka se ei herättäisi innostusta eloon, se voi olla jo melkein uuden innostuksen alku... 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Janten laki

(Aksel Sandemose)

Filosofiakahvila jatkuu tavalliseen tapaan ainakin viikolla 14. Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin "kaupungintalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto), torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 3.4. klo 13.30. PAIKKA: Kukko, saunan terassi, C/Maestro Pedro Calvo. AIHE: Tiedustelulaki

Tanskalais-norjalainen kirjailija Aksel Sandemosen esitti romaanissaan Pakolainen ylittää jälkensä (1933) satiirisen ajatuksen Janten laista, säännöistä, joita ahtaat yhteisöt vaalivat. Artikuloidut kymmenen lakia ovat:

1.Älä luule, että sinä olet jotain.

2.Älä luule, että olet yhtä hyvä kuin me.

3.Älä luule, että olet viisaampi kuin me.

4.Älä kuvittele, että olet parempi kuin me.

5.Älä luule, että tiedät enemmän kuin me.

6.Älä luule, että olet enemmän kuin me.

7.Älä luule, että sinä kelpaat johonkin.

8.Älä naura meille.

9.Älä luule, että kukaan välittää sinusta.

10.Älä luule, että voisit opettaa meille jotakin.

Sanotaan, että teoksessa kaikuu myös yksi artikuloitumaton sääntö, joka on:

Älä luule, että on jotain mitä emme jo tietäisi sinusta.

Eri taiteilijoiden (muun muassa Kalervo Palsa) ja ajattelijoiden kiinnostus tätä ”lakikokoelmaa” kohtaan johtunee siitä, että nämä todellisuudessa kirjoittamattomat säännöt on helppo tunnistaa. On myös helppo tuntea niiden vaikutus.

Minua tässä ilkeässä, satiirisessa, liian totuudenmukaiselta vaikuttavassa havainnossa ja väitteessä kiinnostaa se, että yhteisö näyttäytyy pienentävänä. Puhutaan kauniisti yhteisöllisyydestä, siitä puhutaan nostalgisesti. Niin kuin joskus olisi eletty kauniissa, harmonisessa maailmassa, jossa yhteisö kasvatti, nosti, kannatti. Janten laissa yhteisö, sen kirjoittamattomat säännöt, merkitsevät ennen kaikkea 1) yksilön tukahduttamista (sääntö 1) 2) mitätöintiä (säännöt 2-7, 10) 3)uhkailemista (säännöt 8-9).

Pienentävä vaikutus ei tietenkään kohdistu vain johonkin yksilöön. Koko maailma pienenee. Myöskään yhteisö ei onnistu tekemään itsestään muuta, enemmän. Se rajoittaa, pienentää itsensä, sulkee maailmansa.

Filosofisesti tämän tekee mielenkiintoiseksi muun muassa se, että moraali (se mitä niin vaalitaan) osoittautuu ahdistavaksi, hyvinkin haitalliseksi. Tietenkään tämä ei häiritse kunnon moraalifilosofia, koska hän pyörittelee abstraktioita, ei tartu näin todentuntuiseen kuvaan moraalista, siis tavoista, joiden mukaan yhteisö elää. Toisaalta oli kerran Ralph Waldo Emerson, joka ajatteli, että konformismi (moraalisuus sellaisena kuin se ilmenee Janten laissa) on hyveen puuttumista.

Jos ajattelemme eettisen arkkitehtoniikan (käyttääkseni Mihail Bahtinin termiä) näkökulmasta, voimme sanoa:

1.Minä itselleni tässä maailmassa on pienentämisen, väheksymisen määrittelemä.

2.Minä toiselle on ennen kaikkea alistuja, kumartaja.

3.Toinen minulle on herra, auktoriteetti, lyöjä, rankaisija.

Onko Janten laki kuollut? Olemmeko kasvaneet siitä ulos? Liioitteleeko Sandemose? Onko tämän vaara yhä maailmassamme, meissä? Ajattelen, että olisi tehtävä töitä, keksittävä välineitä, jotta välttäisimme kuihtumisen. Tarvitsemme toisenlaista ”arkkitehtoniikkaa”, toisenlaista suhdetta itseen ja toiseen. Mistä välineet? Mistä työntekijät?

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

Avaa silmäsi ja katso

(William James)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

Aiheeni on ajatuksen ja maailman – tai tilanteen – välinen suhde. Jos ajattelun, myös filosofisen ajattelun, tehtävä on luoda valaistusta tilanteeseen, jossa olemme, ensimmäinen kehotus tai neuvo voisi olla: ”Avaa silmäsi ja katso.” Mutta ongelma on sokeus. Vaikka avaamme silmämme, emme näe.

Näkeminen on on asetettu mielenkiintoisella tavalla filosofian tehtäväksi esimerkiksi amerikkalaisessa filosofiassa jo Emersonin ajoista lähtien. Hän kirjoitti: ”Näkemisessä (in seeing), ei perinteessä, täytyy filosofian opiskelijan löytää totuus.” Tässä siis irtisanounutaan tavanomaisesta, yleisestä, yhä jatkuvasta tavasta opiskella filosofiaa, joka on osa perintöä: filosofiasta tulee tehtävä ja sen edellytys on näkeminen. Emersonin mukaan elämä ei ole muuta kuin näkökulma, ja ihminen mitataan sen avulla, mistä kulmasta hän osaa katsoa.

Toinen amerikkalainen, William James, määrittelee filosofisen työn sanoen sen olevan tapa nähdä vaihtoehto – se on sitä, ettei ota tavanomaista itsestään selvänä ja se merkitsee konventioiden muuttamista uudelleen virtaaviksi (making conventionalities fluid again).

Viimeinen, tuore esimerkki amerikkalaisesta ajattelijasta, joka puhuu sokeudesta ja näkemisestä on Judith Butler. Viime vuosina hänen eettisissä kirjoituksissaan toistuu sana sokeus. Hän puhuu siitä, miten olemme sokeita toiselle, kykenemättömiä tunnistamaan toista, mutta myös sokeudesta itsemme edessä. Kaikkien kolmen ajattelussa on selvästi ilmaistuna tai kätkeytyneenä mukana ajatus siitä, että itsekritiikki on tärkeä osa moraalia tai moraalista kehitystä.

Nämä esimerkit voivat toimia lähtökohtana, suuntaviivoina tai inspiraation kimmokkeina, vaikkemme seuraisi heitä johdonmukaisesti ja järjestelmällisesti. Näkemättömyyden lähteet ovat monet. Ennakkoluulo sumentaa, mutta myös tottumus. Me emme näe sitä mikä on yleistä (usual), tavanomaista. Ajattelu, joka yrittää valaista tilannetta, tarvitsee metodia, joka poistaisi ainakin nämä kaksi estettä: ennakkoluulot ja tottumuksen.

Kun katselemme ympäristöä, sitä mikä on ympärillämme, katseemme kohtaa erilaisia esineitä. Kun katsomme maailmaa, tilannetta jossa olemme, meidän on saatava esiin jotain näkymätöntä: asioiden, esineiden ja olentojen välisiä suhteita. Päihimme iskeytyy tällaisia kuvia näkymättömästä, vaikkemme ajattelisi, sillä ennakkoluulot tuottavat näitä kuvia. Ennakkoluulot ja myös erilaiset oletukset ovat kuitenkin sokeuttavia, sumentavia. Siksi tarvitaan itsekritiikkiä, tarttumista sumentaviin kuviin. Tottumus ja käyttämämme kieli, käsitteet ja luokat, ohjaavat katsettamme: etsimme niitä elementtejä, joita olemme oppineet etsimään: esimerkiksi normeja, rotuja, syitä. 

Itsekritiikin lisäksi tarvitaan etääntymistä, vieraannuttamisefektiä, ehkä ironiaa. Millainen tämä itsekriittinen ja ”ironinen” metodi voisi olla? Mahdollistaakseen uuden näkökulman, uuden näkemisen, se ei voi ottaa selittäväksi voimaksi, tekijäksi, esimerkiksi valtaa; sen pitäisi vaatia selitystä vallalle. Välttääkseen ennakkoluulon sumentavan vaikutuksen sen pitäisi pidättäytyä arvoarvostelmista, oletuksista: sen pitäisi olla kokeilua. Tämä ei tarkoita, ettei voisi työskennellä hypoteesin kanssa. Sitä vaan pitää testata; siihen ei uskota. Välttääkseen tottumuksen sokaisevan vaikutuksen sen pitäisi olla matkustelua, sekä ajassa että paikoissa.

Yksinkertainen esimerkki paikasta, ongelmasta ja hypoteesista, jossa tätä metodia pitäisi testata on tämä: Joku pyytää, ehdottaa, käskee avaamaan silmämme ja katsomaan, jotta voisimme paremmin ymmärtää missä olemme, mihin tilanteeseen ajautuneet. Voivatko silmienavaaminen tai katsominen olla ollenkaan oikeita ilmaisuja, jos tilanne, jota ajatus yrittää ”valaista” on toisenlaista, näkymättömämpää kuin esineet, kukat ja pöydät? Itse ”metodin” kaksi periaatetta – itsekriittisyys ja vieraannuttaminen – on asetettava kyseenalaiseksi. On ainakin epäiltävä, riittävätkö nämä periaatteet. 

Aiheeni on ajatus ja sen suhde maailmaan, tilanteeseen. Puhun sokeudesta, esimerkiksi ennakkoluulon ja tottumuksen aiheuttamasta. Pitäisi kuitenkin keksiä monta muutakin sokeuden lajia. Jos emme näe tilannetta, jossa olemme, emme sitä ymmärrä, olemme suunnattomia tässä maailmassa, se voi johtua muustakin kuin siitä, ettemme ”näe” tilannetta: me olemme sokeita ajatukselle. Vai olemmeko kuuroja?

Ajankohtaista asiaa -kahvila 17.tammikuuta. Paikka: Ravintola Kukko, Avenida de los Boliches 4, Fuengirola
https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Onnellisuus: Troyan hevonen

(René Char ja Pablo Picasso)
Tiistai 1.marraskuuta pyhä, filosofiakahvilaa ei ole

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) Restaurante Bahia "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

René Char arvioi sodan jälkeisessä maailmassa, natsismin sortumisen jälkeen, että jotain sietämätöntä, kauheaa, voi silti tapahtua. ”Sen Troyan hevonen on sana onnellisuus”, hän sanoi. Viittaus kreikkalaiseen myyttiin on mielenkiintoinen. Kreikkalaiset onnistuivat tunkeutumaan Troyaan piiloutuneena puuhevosen sisään. Char väittää, että sana onnellisuus on sotajuoni.

Monet, myös hallitukset, lupaavat meille onnea. Kaikki haluavat onnellisuutta. Adam Ferguson, kansalaisyhteiskunnan käsitteen yksi kehittäjä, kirjoitti: ”Yksilöiden onnellisuus on kansalaisyhteiskunnan suuri tavoite.” Onnellisuudesta on tullut vallan oikeutus, sen tehtävä. Ei ole sattumaa, että utilitarismi on ollut niin tärkeä filosofinen koulukunta viime vuosisatoina. Siinä pyrkimyksenä on eräänlainen ”yleinen onnellisuus”. Jeremy Benthamin muotoilu on tällainen: ”Mahdollisimman monen mahdollisimman suuri on onnellisuus on moraalin ja lainsäädännön perusta.” Bentham oli niin sanottu liberalisti, ja liberalismi on tunnetusti hallitseva hallitsemisen tapa.

Tämä ulitarismin perusperiaate, onnellisuuteen pyrkiminen, on johtanut moraalifilosofisiin ongelmiin, koska ajatuksen johdonmukaisessa seuraamisessa ei välitetä siitä, millaisia keinoja käytetään: tehdään mitä tahansa, jotta mahdollisimman monet olisivat onnellisia. Käytännössä tämä on merkinnyt onnettomien määrän kasvua, sillä utilitaristien oppia ei sovelleta ihmiskuntaan, vaan aina johonkin segmenttiin, määrättyyn populaatioon tai ihmisryhmään.

Erilaiset yhteiskunnalliset utopiat ovat sekä lupauksia onnesta että tienviittoja, joiden avulla ohjataan ihmisiä kohti paratiisia. Hallitsijat haluavat ihmisten onnea; se on hallitsemisen, ohjaamisen, päämäärä. Koska hallitsemisen järki, sen periaatteena ja menetelmänä toimiva rationaalisuuden muoto on talousoppi, kansantaloustiede, onnellisuudesta on tullut jotain muuta kuin eudaimonia: se on jotain materiaalista, se on hyvinvointia.

Toivo voi olla tärkeä asia. Ilman sitä emme tekisi mitään, emme toimisi, yrittäisi muuttaa tilannetta. Epätoivo on lamaannusta niin kuin tiesi Emerson. Silti joku voi tulla ja hyväksikäyttää toivoamme, tehdä siitä pääsyn meihin – ja tulos voi olla ei-toivottu. Toivomme, uskomme myös, että jonkinlainen onnellisuus voisi olla mahdollista. Jos vallanpitäjä tietää tämän, hänellä on avain meidän ohjaamiseen. Lääkäri – tai mikä tahansa ”parantaja” – antaa toivoa, me etsimme hänestä toivoa. Tämän seurauksena joku alkaa tehdä päätöksiä puolestamme. Jolla on idea onnesta, se idean kätkeköön; muuten joutuu vankilaan.

Jos haluaisimme luoda onnellisuuden idean, olisi huolehdittava monella tavalla ja monella tasolla ajatustemme autonomisuudesta. Olen sanonut, että tällainen idea voisi olla tärkeä, hyödyllinen ja arvokas. Mutta teen siis nyt taktisen huomautuksen, tuon esiin idean luomisen reunaehtoja. Jotta idea olisi erilainen, sen pitäisi irtaantua ekonomisesta ajattelusta. Jotta se ei olisi ansa, onnellisuuden ei pitäisi olla  mitään, jonka toinen voi luvata.

Charilla saattoi olla mielessään fasismin uudet muodot, kun hän varoitti sanasta onnellisuus. Vaara ei silti välttämättä ole fasismin muoto, totalitarismi tai vahanaikainen despotismi.  Jos ja kun joku ottaa tosissaan uudistetun idean homo economicuksesta, hän tekee elämästään yritystä, ohjaa ja määrittelee sitä talouden termien avulla. Tämä ei ole fasismia, mutta se saattaa silti olla sietämätöntä. Tekisi mieli sanoa: se on köyhää.

Onnellisuus on sana, joka toimii kuin Troyan hevonen, koska se tekee siedettäväksi, hyväksyttäväksi, asioita ja tilanteita. Onnellisuuden ei silti tarvitse merkitä ympäröivän tilanteen hyväksymistä; se voi edellyttää kykyä nähdä sietämätön ja mahdollisuutta vaikuttaa tilanteeseen. Ehkä onnellisuuden tavoittelija ei enää yhtenä päivänä rukoile: ”Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku.”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Itseluottamus eettisenä käsitteenä

(Ralph Waldo Emerson)

Ralph Waldo Emerson (1803-1882) julkaisi esseensä Self-Reliance (Itseluottamus) vuonna 1841, vaikka sen teema oli ollut hänen puheissaan esillä jo 1830. Esseisti, luennoitsija ja runoilija ilmaisi tässä kirjoituksessa keskeisimpiä ajatuksiaan. Vaikka teksti on liitettävissä demokratian henkeen, kiinnitän huomiota erityisesti itseluottamukseen eettisenä käsitteenä Emersonin ajattelussa.

Itse sanavalinta on huomionarvoinen. Emerson käyttää myös ilmaisuja self-trust (itseluottamus), trust thyself (luota itseesi) ja believe on one´s thought (uskoa omiin ajatuksiinsa). Termi self-reliance on tuskin sattumanvarainen. Reliance merkitsee luottamusta, mutta siitä juontuu myös sana reliant. Reliant on merkitsee sitä, että on riippuvainen jostakin. Verbi rely (on) on luottamista, mutta myös riippuvaisuutta jostakin. Itseluottamus – sillä tavalla kuin Emerson sen ymmärtää – on tukeutumista itseensä, riippumattomuutta ja itsenäisyyttä.

Monesti hyve on vain konformismia, mukautumista. Itseluottamus on vastahakoisuutta suhteessa mukautumiseen. Emerson tekee itseluottamuksesta hyveen ja asettaa sen mukautumista vastaan. Käsite liittyy individualismiin, mutta kyseessä ei ole narsistinen individualismi, vaan kyky ja voima elää omalla tavallaan, ei niin kuin muut sanovat. Suuruus ja yksilöllisyys ovat käytännöllisesti katsoen synonyymit Emersonin ajattelussa.

Itseluottamus hyveenä ja suuruus ilmenevät siinä, mitä ja miten ihminen puhuu. Emerson toteaa, että Mooses, Platon tai Milton eivät välittäneet perinteestä ja he puhuivat mitä he itse ajattelivat, eivät sitä mitä ihmiset ajattelivat. Mukautujien puheissa kaikki on valheellista; heidän totuutensa eivät ole kovin tosia. Omien ajatustensa sanojat ovat tietenkin vaarassa tulla väärinymmärretyiksi. Se ei tunnu haittaavan Emersonia. Suuruus – Sokrateen, Jeesuksen, Kopernikuksen tai Galileon – väärinymmärretään. ”Suuruus on olla väärinymmärretty”, Emerson kirjoittaa.

Itseluottamus on siis itsenäisyyttä ja totuudellisuutta, tukeutumista omaan ajatukseen, oman ajatuksen sanomista. Sen puute voi ilmetä esimerkiksi luottamuksena omaisuuteen ja hallitukseen, joka suojelee omaisuutta. Itseluottamus on siis erilainen suhde hallitukseen. Se on tietenkin myös suhde omaan itseen. Tämä on minusta erityisen mielenkiintoista itseluottamuksessa eettisenä käsitteenä: eettiseksi hyveeksi nähdään erityinen suhde itseen.

Toinen mielenkiintoinen asia tässä hyveessä on se, ettei hyve määrity normien mukaiseksi toiminnaksi, mukautumiseksi normeihin; se on päinvastoin kriittisyyttä normien suhteen. Siksi ajattelen, että vaikka Emersonista on tehty Yhdysvalloissa klassikko ja amerikkalainen oraakkeli, hänen ajatuksiaan ymmärretään vähän ja seurataan vähemmän. Yksi ”ymmärtäjä”, siis sellainen, joka ei imitoi, vaan on oma itsensä ja tekee kriittisyydestä hyveen, on Judith Butler: hänelle ”making trouble” ja ”staying in trouble” on hyve.

Emerson teki tarkkanäköistä, usein hyvin suorasanaisesti ilmaistua diagnoosia omasta ajastaan. Hän näki, että oli paljon lannistuneisuutta, toivottomuutta, epätoivoa. Tätä lannistuneisuutta ja alistuneisuutta vastaan hän asetti hyveensä, itseluottamuksen. ”Mikään ei voi tuoda rauhaa sinulle paitsi sinä itse”, hän kirjoittaa esseensä lopussa.