Kun innostus katoaa...

Ralph Waldo Emerson 

Ralph Waldo Emerson sanoi: "Ilman innostusta ei ole koskaan luotu mitään."

Mutta mitä jos innostus katoaa? Mihin se katoaa? Vai kuoleeko se vain pois niin kuin kaikki? Innostuksen kuoleman jättämä tyhjiö on kauhea. Silloin kysymys ei ole enää siitä, miten pitää innostus elossa. Se on myöhäistä silloin.

Emerson saattaa olla oikeassa. Luominen vaatii innostusta. Innostuksen kuoleman jättämä tyhjiö pakottaa ihmisen kysymään kysymyksiä, selventämään asioita. Parhaassa tapauksessa ihminen muistaa, miksi oli innostunut. Vaikka se ei herättäisi innostusta eloon, se voi olla jo melkein uuden innostuksen alku... 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kun en kirjoita...

(Andrei Bitov)

Andrei Bitov, Puškinin talon (1978) kirjoittaja, näki jo nuorena, että kirjoittamattomuus on osa luovaa prosessia. En tiedä, voinko uskoa tätä. Mutta tästä teen itselleni näkökulman, sillä tiedän, että näkökulman muuttuminen muuttaa kaiken. Minkään ulkoisen ei tarvitse muuttua, mutta kaikki muuttuu, koko olemassaolon merkitys on äkkiä toinen.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ulkopuolisuus, luovuus ja henkisyys

(Tzevetan Todorov)

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mihail Bahtin puhui ulkopuolisuuden tärkeydestä, itsensä löytämisestä ulkopuolelta. Ulkopuolisuus (hän käytti sanaa vnenakhodimost), jonka Tzevetan Todorov käänsi eksotopiaksi, oli alunperin esteettinen käsite. Bahtinin mukaan ulkopuolisuus on tärkeää ja perustavaa taiteellisessa luomisessa. Lisäksi, varsinkin myöhemmin, Bahtin liitti sen ymmärtämiseen, luovaan ymmärtämiseen esimerkiksi vieraiden kulttuurien kohtaamisessa ja tutkimisessa.

Ymmärtämistä ei hänen mukaansa voi käsittää oman itsensä sijoittamiseksi toisen paikalle. Ymmärtäjä ei luovu omasta paikastaan, lähde omasta ajastaan tai kulttuuristaan, vaan säilyttää ulkopuolisuutensa. Kun kaksi ihmistä kohtaavat, rikastuttavaa ei ole toisiinsa sulautuminen, vaan toisen ulkopuolisuus ja mahdollisuus nähdä itsensä ulkopuolelta. Vieraan kulttuurin ”ymmärtäminen” auttaa ymmärtämään omaa kultturia.

Eksotopia merkitsee Bahtinille eräänlaista etääntymistä itsestä, mahdollisuutta etääntyä omasta näkökulmasta. Jos olen ymmärtänyt oikein, Todorov, joka kehittelee Bahtinin näkemyksiä, tekee siitä enemmän kuin prosessin, pysyvän tilan; se on tila, jossa tieto oman kulttuurin ja tilanteen rajoista ja rajoittuneisuudesta sekä niiden ylittämisestä mahdollistuu.

Minua ei kiinnosta kysymys ymmärtämisestä, vaan henkiseen työhön, taiteelliseen tai älylliseen, sisältyvä mahdollisuus henkisyyteen. Eksotopia on sen ehto.

Justo Navarro kirjoittaa johdannossaan Paul Austerin kirjan Punainen muistikirja espanjalaiseen laitokseen: ”...kirjoittaessasi itsestäsi alat nähdä itsesi toisena, kohtelet itseäsi niin kuin olisit toinen: etäännyt itsestäsi lähestyessäsi itseäsi. Olla kirjailija on  muuttumista toiseksi. Olla kirjailija on muuttumista vieraaksi, ulkomaalaiseksi: joudut kääntämään itseäsi. Kirjoittamisessa tapahtuu impersonation, persoonallisuuden syrjäyttäminen: kirjoittaminen on itsensä tekemistä toiseksi.”

Vaikka tässä on kyse erityisestä tapauksesta, puhumme yhä taiteellisesta tai älyllisestä työstä, siinä käynnistyvästä prosessista. Navarro käyttää erikoisesti englannin sanaa impersonation, joka merkitsee esimerkiksi osan tulkitsemista teatterissa, jonakin toisena esiintymistä. Kirjoittaessaan ei esiinny toisena, vaan näkee itsensä toisena. Kun näkee itsensä ulkopuolelta, irtaantuu omasta persoonallisesta näkökulmastaan.

Kun Bahtin ja Todorov puhuivat eksotopiasta, he ajattelivat sen mahdollistavan hedelmällisen ja merkityksellisen dialogin. Dialogi käydään minä ja sinän välillä, persoonien välillä. Kuvittelemani mahdollisuus henkisyyteen on muuta, enemmän: se mahdollistaa pääsyn siihen mikä on enemmän kuin persoona.

Kun taiteilija tai kirjailija – esimerkiksi Gustave Flaubert – pyrkii olemaan ”objektiivinen”, hän ei yksinkertaisesti katso ulkopuolelta, vaan pidättäytyy projisoimasta omaa persoonallisuuttaan. Hänen persoonansa katoaa. Hän ei ole yksinkertaisesti ulkopuolella, vaan alttiina ulkopuolelle sellaisella tavalla, että hänen sisäisyytensä kumoutuu. Tämä vastaa mystikon pyrkimyksiä, jos Simone Weiliin on luottaminen: ”Mystikon koko voimavara on aina ollut tulla sellaiseksi, ettei hänen sielussaan ole mitään, joka sanoisi ´minä´.”

Eksotopia, ulkopuolisuus, ei ole paikka, josta katsomme itseämme, vaan kenttä, jonka sisällä olemme. Ollessamme sille alttiita sisäisyytemme, siis erityinen suhde itseemme, lakkaantuu. Sisäisyys, joka muokkaantuu ja syntyy itsetutkiskelun, itsesyytösten ja tunnustusten kautta, hiljenee. Tässä on eksotopian mahdollistama henkisyys, muodonmuutos: emme ole enää persoona, pelkästään persoona, minän perityt tai opitut piirteet. Ulkopuolen kautta pääsee persoonattomaan. Tai ehkä ihmisestä tulee puhdas henki.

Luovuus

Luovuus on vapautta suhteessa itseen, kykyä ja voimaa kysyä, mitä voisi itsestään tehdä.

Luovuus ja vastarinta

Miten luovuus ja vastarinta liittyvät yhteen? Mitä yleensä on luovuus tai mitä vastarinta? En ole ainoa, joka liittää nämä aiheet yhteen. Mutta en yritä esitellä kaikkia mahdollisia vastarinnan tai luovuuden kysymyksiä käsitelleitä ajattelijoita. Yritän sen sijaan osoittaa, edes puutteellisesti, että näillä kysymyksillä on jotain tekemistä toistensa kanssa.

Mihin tarvitaan vastarintaa? Vastarinta viittaa siihen, että olemme vallankäyttötilanteessa. Valtasuhteet ovat jotain, jota ilman on vaikea kuvitella maailmaa. Tuskin se on edes tarpeellista. Olen sanonut monta kertaa, että valta ei sinällään ole paha asia; se voi tuottaa hyviä, toivottavia asioita. Mutta valtasuhteet voivat jäykistyä, muttua liian muuttumattomiksi, sellaisiksi ettei niitä voi kyseenalaistaa tai muuttaa. Sellaisena tilanne on ”sietämätön” niin kuin sanoisi Michel Foucault, joka ”varasti” sanan yhdeltä hänen vaikuttaneelta ajattelijalta, Maurice Blanchot´lta.

Jäykistyminen tuo mieleen tsekkiläisen kirjailijan Bohumil Hrabalin. Hän sanoi, että ainoa vastenmielinen ja inhottava asia on jäykistyneet, kalkkeutuneet muodot. Samassa yhteydessä hän totesi, että niitä vastaan kapinoidaan ei vain yksilöllisellä, vaan myös kollektiivisella tasolla, ja tämän kapinan kautta nuorennutaan, uudistutaan. Vastarinta on juuri tätä kapinaa: jäykistyneitä muotoja vastaan suunnattua taistelua. Joskus se saa väkivaltaisia muotoja, pakollisesti väkivaltaisia muotoja niin kuin vaikka ranskalaisten vastarinta miehityksen aikana.

Miten luovuus liittyy tähän? Vastarinta ei saa pelkästään, yksinkertaisesti kielteistä ilmaisua. Se ei ole pelkästään sitä, että jotkut sanovat ”ei”. Luovuus, uusien, uudistuneiden muotojen saattaminen elämään, on jäykistyneen murtamista; luovuuteen liittyy tuho, hajottaminen. Mutta se on muutakin niin kuin myös vastarinta.

Aloitimme ”valtasuhteista”. Jos valtasuhde voi muuttua, se muuttuu keksinnän, luovuuden, osallistumisen kautta. Ihminen osallistuu tilanteeseen, yrittää muuttaa tilannetta, tuoda peliin uusia elementtejä, uusia sääntöjä, joskus esim. uusia osaanottajia. Joskus pelin osaanottajat on selvästi määritelty: tähän tai tuohon peliin voivat osallistua vain henkilöt A ja B. Jos siihen tuodaan henkilö C, se muuttaa tilannetta, sekoittaa, muuttaa sääntöjä. Tämä on luovuutta, uuden luomista. Ja se voi muuttaa valtasuhteet. Eli näin konkreettisesti vastarinta ja luominen liittyvät yhteen.

Vastarinnasta voisi puhua toisinkin, vähän abstaktimmin. On olemassa erilaisia voimia, jotka yrittävät vaikuttaa meihin. Jos nämä voimat ovat tuhoisia, meidän on hyvä syy tehdä vastarintaa. Miten sitä vastarintaa sitten tehdään? Vastaamalla toisen voiman avulla. Mistä se voima tulee, syntyy? Se synnytetään, se luodaan. Vastarintaa ei ole ilman luovuutta. Se on siis väitteeni.

Mutta vastarinta – jos määritellään tilanteen muuttamiseksi, yritykseksi muuttaa sitä – se on määritelmällisesti luovuutta.

Kaiken tämän tarkoitus on nostaa esiin erilaisia kysymyksiä, ei suinkaan luoda mitään teoriaa. Mihin tarvitsemme vastarintaa? Missä on luovuutta? Mistä sitä saisi lisää?

Roolit

Roolit liittyvät erilaisiin tehtäviin ja velvollisuuksiin. On äidin rooli, joka liittyy äidin tehtäviin jne. Ne eivät ole siis yksinkertaisesti vain jotain naamioita. Me emme vain yksinkertaisesti esitä jotain. Ne eivät ole siis syntyneet turhaan, jonain negatiivisena. Silti rooleihin liittyy paljon ongelmia.

Kaikki ovat kokeneet jonkun roolin raskaana taakkana tai huomanneet, että yhden roolin vetäminen tukahduttaa muita elämän mahdollisuuksia. Kun vedän kyynikon roolia, ihmiset alkavat odottaa, että vedän sitä jatkossakin ja saatan alkaa tukahduttaa muita ekspressiivisiä mahdollisuuksia.

Marcus Aurelius, keisari, stoalainen, kirjoitti: Ei saisi samastua vallanpitäjän rooliin. Tämä lause on merkittävimpiä filosofisia lauseita, joita tunnen (muutaman). Luulisi, ettei siinä ole mitään analysoitavaa. Mutta siinä on monta asiaa.

1) Marcus Aureliuksen huomio liittyy kysymykseen hybriksestä, liiallisesta ylpeydestä, esim. vallanpitäjän uskosta että hän on jumala joka voi päättää kaikesta. 2) Lause on syntynyt olosuhteissa, joissa ihmisen status ei enää määritellyt ihmisen elämää, hänen kohtaloaan. Ihminen ei siis enää samastunut kokonaan statukseensa tai rooliinsa. Maailma oli muuttunut epävarmaksi. Status ei taannut kaikkea ja se oli muuttunut pelkäksi rooliksi, joka voidaan myös ottaa pois. Lause on siis epävarman ajan lause. Jotkut vastasivat omalla toiminnallaan epävarmuuteen korostaen statusta, rooliaan. Marcus Aureliuksen aika oli statussymbolien suhteen vähintää yhtä näkyvä kuin nykyaika.3)Lisäksi kiinnittäisin huomiota vielä ”samastumiseen”, kysymykseen siitä, millainen meidän suhde rooleihimme pitäisi olla. Meillä on erilaisia rooleja ja tehtäviä, mutta me emme Marcus Aureliuksen mukaan saisi samastua näihin rooleihin.

Vallanpitäjän rooliin samastumisessa on tietenkin hybriksen vaara. Joissakin muissa rooleissa joku toinen. Yksi asia, johon haluan kiinnittää huomiota on se, että ihmiset alkavat helposti pelkistää elämäänsä, elämään vain yhdessä roolissa. Puhuisin moninaisuuden puolesta. En siis sano, ettei saa olla rooleja, vaan että niitä pitää olla enemmän (tai paljon). Miksi se on hedelmällistä? Siksi, että yritysjohtaja, jonka elämässä on muutakin kuin yritys näkee elämää laajemmin ja se auttaa häntä katsomaan avarammin, kun hän tekee päätöksiä. Äiti, joka ei ole pelkästään äiti, pystyy olemaan parempi äiti, koska hän tietää elämästä enemmän kuin pelkkänä äitinä.

Mutta vaikka puhunkin nyt roolien puolesta tai tarkemmin ehdotan, että luomme oikeanlaisen suhteen rooleihin, niihin liittyy triviaali vaara, joka tiedostetaan hyvin. Rooleja esitetään. Kun esitämme, voimme mahdollisesti teeskennellä eli emme tuo esiin ”aitoa minää”. Tähän saakka tiedostetaan hyvin.

Minä en tiedä, onko mitään aitoa minää olemassa, mutta sitä etsitään. Kun sitä etsitään, minään, itseen, suhtaudutaan olemuksena, jonain annettuna aitona minänä, joka kätkeytyy roolien taakse. Sanoisin, että kun tiedämme, löydämme jotain, aina myös unohdamme jotain. Me unohdamme luoda itsemme. Itse voi olla luomisen, keksinnän kohde, muokkauksen kohde ainakin yhtä paljon kuin tiedostamisen ja etsinnän kohde. Toisin sanoen rooleihin tai tarkemmin ideaan rooleista liittyy sellainen vaara, että emme suhtaudu luovasti.