Satyagraha

 Filosofiakahvila 17.3./18.3./19.3. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Intialaisella lakimiehellä Mohandas Karamchand Gandhilla (1869-1948),  tunnettu myös nimellä Mahamatha Gandhi, oli idea tai käsite satyagraha. Sana muodostuu sanskriitin sanoista satya (totuus) ja agraha (kiinnipitäminen, hellittämättömyys). Olen nähnyt joskus sellaisen käännöksen kuin ”totuudesta kiinnipitäminen”.

Gandhi oli antikolonialistinen kansalaisoikeustaistelija ja käsite viittasi erityisenlaiseen, väkivallattomaan vastarinnan muotoon. Satyagraha oli taktiikka, mutta myös ”filosofia”, ainakin sääntökokoelma (mm. alkoholi oli kielletty). Gandhi perusti jopa koulun satyagrahan opettamiseen. Taktiikan ajoittaisen tehokkuuden lisäksi ihmeellistä on myös totuuden läsnäolo käsitteessä. Mitä on totuudesta kiinnipitäminen? Mitä tässä on totuus?

On selvää, ettei satyagrahan totuus ole korrespondenssiteorian totuus (korrespondensiteoriassa väittämä on tosi, jos väittämän ja asiantilan välillä on korrespondessi, vastaavuus). Voi jopa epäillä, voiko tässä olla ollenkaan kyse sellaisesta totuudesta, joka on väittämän ominaisuus. Satyagrahan sääntökokoelmassa puhutaan rehellisyydestä ja avoimuudesta. Tästä voisi päätellä, että länsimaissa puhuttaisiin ehkä totuudellisuudesta enemmän kuin totuudesta. Sekin on aika vaikea sana. Esim. Bernard Williams ja Alisdair Macintyre ovat käsitelleet teemaa systemaattisesti.

Kaikesta päätellen sanaa satya (totuus) ei voi ajatella irti toisesta sanasta (agraha, kiinnipitäminen). On muistettava, että kyseessä on vastarinta, taktiikka. Satyagrahan harjoittaja ei sano välttämättä mitään; hän istuu tai kävelee. Totuus ei väittämättä ole lauseen ominaisuus, vaan jotakin joka henkilöityy, ruumiillistuu. Eri traditioista voi löytää esimerkkejä totuudesta, joka selvästi on erilainen kuin ”tieteellinen totuus”. Kun Jeesus sanoi olevansa tie, totuus ja elämä, hänkään ei tarkoittanut korrespondensiteorian tarkoittamaa totuutta.

Henkilöitymisestä, ruumiillistumisesta, on esimerkkejä muuallakin kuin kristillisessä perinteessä. Olen käyttänyt sellaisia esimerkkejä kuin Diogenes Sinopelainen ja Linji. Kiinalaisen sekopään tapauksessa tuntuisi erityisen omituiselta puhua totuudesta, mutta hänelle takertumattomuuden yksi tärkeys on siinä, ettei anna toisten johtaa harhaan: ”Tien seuraajat, jos haluatte päästä jonkinlaiseen ymmärrykseen, joka on sopusoinnussa Dharman  kanssa, älkää koskaan antako toisten johtaa harhaan...” 

Totuudesta kiinni pitävä satyagrahan harjoittaja on suhteessa totuuteen, ei välttämättä sano sitä. Totuus ei ole jotain, joka tiedetään. Se vaatii jotain muuta: tahtoa ja kestävyyttä. Fréderic Gros sanoo, että satyagrahanin keskeinen hyve on itsensä hallitseminen.

Satyagraha on taktiikka. Se on siis yritys vaikuttaa. Monessa maassa vaikuttamaan pyrkivät ihmiset eivät pidä kiinni totuudesta. He vääristelevät ja valehtelevat. Eikä sillä ole mitään seurauksia, vaikka he jäisivät kiinni. Jotkut äänestäjätkin ovat sillä tavalla kyynisiä, että he pitävät sitä asiaankuuluvana ja tarpeellisena. Voimme silti nähdä – joissakin tapauksissa – että vaikuttajan uskottavuus kärsii, jos hän vääristelee. Siilloin tehokkuus vähenee.

Vaikka tiedämme, että valhe on monesti menestyksellinen, totuudellisuuttakin voi puolustaa vetoamatta edes moraaliin tai Immanuel Kantiin; voimme puhua tehokkuudesta tai tehottomuudesta. Siis myös länsimaiset vaikuttajat voisivat oppia satyagrahanista.

Emme siis voi sanoa, mikä on satyagrahanin totuuden sisältö, koska sitä ei ole sanottu, se ei ole väittämä. Satyagrahanin idea on pikemminkin totuuden voimassa. Kysymys ei ole siis, miten voisimme tietää totuuden, vaan miten voisimme tehdä siitä voiman. Jos tarvittavia hyveitä on itsensä hallitseminen ja hellittämättömyys, kestävyys, minkään kirjan avaaminen – ainakaan sinänsä – ei riitä. Täytyy valmentaa itseään, täytyy tehdä itselleen jotain. Voi olla, että se on liian vaativaa ja meillä on houkutus takertua kivuttomampaan totuuden käsitteeseen...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Naiset, kapinan sydän

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 14.11. klo 13.30. PAIKKA: Ravintola Kukko,saunan terassi, Avenida de los Boliches 4. AIHE: 1864, 1900, 2017/Some eli propaganda ja kansalaiset

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

Naiset New Yorkin kaduilla, Malala Yousafzai ja hänen koulunsa... Ihmisiä jotka sanovat: ”Emme hyväksy noita miehiä ohjaamaan itseämme, päättämään ruumiistamme.” Ihmisiä jotka kysyvät: ”Minne haluamme, että meitä ohjataan?”

Naiset ovat usein kapinan, vastarinnan tekijöitä; heidän asemansa on kysymyksen ytimessä. He ovat kapinan henki, sydän. Näin on ollut ennenkin. Ainakin jo 1100-luvulla, kun Euroopassa vaikutti liike, josta Saksassa käytettiin nimitystä Nonnenmystik. Erityisesti Alankomaissa (heitä tunnettiin toki sekä Espanjassa että Italiassa) liikkui keskiajalla vapaita naisia, joista käytettiin nimitystä béguines (espanjaksi beguinas): naisia jotka elivät toisella tavalla, irrallaan tavanomaisesta kaavasta, vapaina tavanomaisesta ohjauksesta (aviomies tai luostarin johtaja tai pappi).

Nämä uskonnolliset naiset elivät yhdessä, mutta ottaen etäisyyttä kirkkoon. Kapinaan, vastarintaan, oli kaksi erityistä syytä: korruptio ja se ettei kirkko hyväksynyt naisille oikeuksia. Tietenkin heitä vainottiin. Kuuluisa esimerkki oli Marguerite Porete, ranskalainen mystikko, joka poltettiin roviolla 1310. Hän kirjoitti tunnetun teoksen Le Miroir des âmes simples, jossa on selvästi filosofisia, uusplatonistisia vaikutteita.

1500-luvulla esimerkiksi Isabel de la Cruz ja Teresa de Cepeda y Ahumada (Teresa de Ávila) Espanjassa olivat merkittäviä naisjohtajia, toisinajattelijoita, joiden toiminta oli verrattavaa, monesti yhtä kapinallista – ja heitäkin epäiltiin kerettiläisyydestä.

Mainitsen nämä historialliset tapaukset vahvistaakseni tulevaa väitettä, joka on kaksiosainen. 1)Naisilla on ollut hyvät syyt vastustaa heihin kohdistuvaa ohjausta ja mallia, kaavaa, joka on tarjottu ainoana mahdollisuutena. Kun joku kysyy, voimmeko hyväksyä tuon tai tämän ohjauksen, hän kysyy tosiaan, kenet hyväksytään ohjaamaan. Nämä naiset eivät hyväksyneet itsestään selvänä kirkon ja kirkonmiesten ohjausta. 2)Näiden naisten kapina oli uppiniskaisuutta, itsenäisyyttä, vastahankaisuutta olosuhteissa, joissa erilaisuus ja vastarinta saattoivat johtaan tuomioon, polttorovioon. Siksi sanon, että naiset ovat kapinan sydän; heillä on vaadittava rohkeus. Espanjan sana coraje, rohkeus, tulee latinan sanasta cor, sydän. Vastaava etymologinen yhteys on ranskan sanoilla courage, rohkeus ja coeur, sydän. Joku on sanonut, että coraje merkitsee "echar el corazón por delante".

Villi arvaukseni tästä sydämen ja rohkeuden metaforisesta kytkeytymisestä perustuu vajavaiseen latinankielisen kirjallisuuden tuntemukseen. Esimerkiksi Seneca puhuu siitä, onko hyve huulilla vai onko se sydämessä. Eli sydämen merkitys, sen arvokkuus, on siinä, että se on tosi. Jos hyve on sydämessä, se on totta, ei vain sanoja.

Olen puhunut ennenkin siitä, miten ihmiset joskus asettuvat vastustamaan sitä kuka ohjaa, miten joku ohjaa ja mihin ohjaa (Hallitsijat ja hallitut). Tämä naisten kapina, heidän asettuminen kapinan ytimeen tehden itsestään sen sydämen on monella tavalla inspiroiva näky. Se nostaa esiin muutakin kuin sen miten meitä hallitaan; se tuo esiin kysymyksen arvoistamme ja mahdollisuudesta omiin arvoihimme. Voimme kysyä, ovatko maat, jotka julistavat tasa-arvoisuutta, todella sitä. Onko tämä ns. tasa-arvo toteutunut? Saavatko naiset kulkea vapaasti? Kuka määrää mitä naiset saavat tehdä, miten elää?

Filosofian historiassakin on näitä naiskapinallisia, paholaisia. Hipparkhia oli rikkaan traakialaisen perheen tytär. Ilmeisesti hänen veljensä Metrokles tutustutti hänet filosofiaan. Hipparkhia ihastui rumaan ja loputtoman köyhään kyynikkofilosofiin Krates Thebalaiseen ja uhmaten isänsä tahtoa meni naimisiin tämän kanssa. Nainen joka teki mitä halusi ilman pelkoa, ilman häpeää. Tiedetään, että kyynikkopariskunnalle syntyi ainakin yksi poika nimeltään Pasikles.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

No comments nro 1

Luovuus ja vastarinta

Miten luovuus ja vastarinta liittyvät yhteen? Mitä yleensä on luovuus tai mitä vastarinta? En ole ainoa, joka liittää nämä aiheet yhteen. Mutta en yritä esitellä kaikkia mahdollisia vastarinnan tai luovuuden kysymyksiä käsitelleitä ajattelijoita. Yritän sen sijaan osoittaa, edes puutteellisesti, että näillä kysymyksillä on jotain tekemistä toistensa kanssa.

Mihin tarvitaan vastarintaa? Vastarinta viittaa siihen, että olemme vallankäyttötilanteessa. Valtasuhteet ovat jotain, jota ilman on vaikea kuvitella maailmaa. Tuskin se on edes tarpeellista. Olen sanonut monta kertaa, että valta ei sinällään ole paha asia; se voi tuottaa hyviä, toivottavia asioita. Mutta valtasuhteet voivat jäykistyä, muttua liian muuttumattomiksi, sellaisiksi ettei niitä voi kyseenalaistaa tai muuttaa. Sellaisena tilanne on ”sietämätön” niin kuin sanoisi Michel Foucault, joka ”varasti” sanan yhdeltä hänen vaikuttaneelta ajattelijalta, Maurice Blanchot´lta.

Jäykistyminen tuo mieleen tsekkiläisen kirjailijan Bohumil Hrabalin. Hän sanoi, että ainoa vastenmielinen ja inhottava asia on jäykistyneet, kalkkeutuneet muodot. Samassa yhteydessä hän totesi, että niitä vastaan kapinoidaan ei vain yksilöllisellä, vaan myös kollektiivisella tasolla, ja tämän kapinan kautta nuorennutaan, uudistutaan. Vastarinta on juuri tätä kapinaa: jäykistyneitä muotoja vastaan suunnattua taistelua. Joskus se saa väkivaltaisia muotoja, pakollisesti väkivaltaisia muotoja niin kuin vaikka ranskalaisten vastarinta miehityksen aikana.

Miten luovuus liittyy tähän? Vastarinta ei saa pelkästään, yksinkertaisesti kielteistä ilmaisua. Se ei ole pelkästään sitä, että jotkut sanovat ”ei”. Luovuus, uusien, uudistuneiden muotojen saattaminen elämään, on jäykistyneen murtamista; luovuuteen liittyy tuho, hajottaminen. Mutta se on muutakin niin kuin myös vastarinta.

Aloitimme ”valtasuhteista”. Jos valtasuhde voi muuttua, se muuttuu keksinnän, luovuuden, osallistumisen kautta. Ihminen osallistuu tilanteeseen, yrittää muuttaa tilannetta, tuoda peliin uusia elementtejä, uusia sääntöjä, joskus esim. uusia osaanottajia. Joskus pelin osaanottajat on selvästi määritelty: tähän tai tuohon peliin voivat osallistua vain henkilöt A ja B. Jos siihen tuodaan henkilö C, se muuttaa tilannetta, sekoittaa, muuttaa sääntöjä. Tämä on luovuutta, uuden luomista. Ja se voi muuttaa valtasuhteet. Eli näin konkreettisesti vastarinta ja luominen liittyvät yhteen.

Vastarinnasta voisi puhua toisinkin, vähän abstaktimmin. On olemassa erilaisia voimia, jotka yrittävät vaikuttaa meihin. Jos nämä voimat ovat tuhoisia, meidän on hyvä syy tehdä vastarintaa. Miten sitä vastarintaa sitten tehdään? Vastaamalla toisen voiman avulla. Mistä se voima tulee, syntyy? Se synnytetään, se luodaan. Vastarintaa ei ole ilman luovuutta. Se on siis väitteeni.

Mutta vastarinta – jos määritellään tilanteen muuttamiseksi, yritykseksi muuttaa sitä – se on määritelmällisesti luovuutta.

Kaiken tämän tarkoitus on nostaa esiin erilaisia kysymyksiä, ei suinkaan luoda mitään teoriaa. Mihin tarvitsemme vastarintaa? Missä on luovuutta? Mistä sitä saisi lisää?