Satyagraha

 Filosofiakahvila 17.3./18.3./19.3. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Intialaisella lakimiehellä Mohandas Karamchand Gandhilla (1869-1948),  tunnettu myös nimellä Mahamatha Gandhi, oli idea tai käsite satyagraha. Sana muodostuu sanskriitin sanoista satya (totuus) ja agraha (kiinnipitäminen, hellittämättömyys). Olen nähnyt joskus sellaisen käännöksen kuin ”totuudesta kiinnipitäminen”.

Gandhi oli antikolonialistinen kansalaisoikeustaistelija ja käsite viittasi erityisenlaiseen, väkivallattomaan vastarinnan muotoon. Satyagraha oli taktiikka, mutta myös ”filosofia”, ainakin sääntökokoelma (mm. alkoholi oli kielletty). Gandhi perusti jopa koulun satyagrahan opettamiseen. Taktiikan ajoittaisen tehokkuuden lisäksi ihmeellistä on myös totuuden läsnäolo käsitteessä. Mitä on totuudesta kiinnipitäminen? Mitä tässä on totuus?

On selvää, ettei satyagrahan totuus ole korrespondenssiteorian totuus (korrespondensiteoriassa väittämä on tosi, jos väittämän ja asiantilan välillä on korrespondessi, vastaavuus). Voi jopa epäillä, voiko tässä olla ollenkaan kyse sellaisesta totuudesta, joka on väittämän ominaisuus. Satyagrahan sääntökokoelmassa puhutaan rehellisyydestä ja avoimuudesta. Tästä voisi päätellä, että länsimaissa puhuttaisiin ehkä totuudellisuudesta enemmän kuin totuudesta. Sekin on aika vaikea sana. Esim. Bernard Williams ja Alisdair Macintyre ovat käsitelleet teemaa systemaattisesti.

Kaikesta päätellen sanaa satya (totuus) ei voi ajatella irti toisesta sanasta (agraha, kiinnipitäminen). On muistettava, että kyseessä on vastarinta, taktiikka. Satyagrahan harjoittaja ei sano välttämättä mitään; hän istuu tai kävelee. Totuus ei väittämättä ole lauseen ominaisuus, vaan jotakin joka henkilöityy, ruumiillistuu. Eri traditioista voi löytää esimerkkejä totuudesta, joka selvästi on erilainen kuin ”tieteellinen totuus”. Kun Jeesus sanoi olevansa tie, totuus ja elämä, hänkään ei tarkoittanut korrespondensiteorian tarkoittamaa totuutta.

Henkilöitymisestä, ruumiillistumisesta, on esimerkkejä muuallakin kuin kristillisessä perinteessä. Olen käyttänyt sellaisia esimerkkejä kuin Diogenes Sinopelainen ja Linji. Kiinalaisen sekopään tapauksessa tuntuisi erityisen omituiselta puhua totuudesta, mutta hänelle takertumattomuuden yksi tärkeys on siinä, ettei anna toisten johtaa harhaan: ”Tien seuraajat, jos haluatte päästä jonkinlaiseen ymmärrykseen, joka on sopusoinnussa Dharman  kanssa, älkää koskaan antako toisten johtaa harhaan...” 

Totuudesta kiinni pitävä satyagrahan harjoittaja on suhteessa totuuteen, ei välttämättä sano sitä. Totuus ei ole jotain, joka tiedetään. Se vaatii jotain muuta: tahtoa ja kestävyyttä. Fréderic Gros sanoo, että satyagrahanin keskeinen hyve on itsensä hallitseminen.

Satyagraha on taktiikka. Se on siis yritys vaikuttaa. Monessa maassa vaikuttamaan pyrkivät ihmiset eivät pidä kiinni totuudesta. He vääristelevät ja valehtelevat. Eikä sillä ole mitään seurauksia, vaikka he jäisivät kiinni. Jotkut äänestäjätkin ovat sillä tavalla kyynisiä, että he pitävät sitä asiaankuuluvana ja tarpeellisena. Voimme silti nähdä – joissakin tapauksissa – että vaikuttajan uskottavuus kärsii, jos hän vääristelee. Siilloin tehokkuus vähenee.

Vaikka tiedämme, että valhe on monesti menestyksellinen, totuudellisuuttakin voi puolustaa vetoamatta edes moraaliin tai Immanuel Kantiin; voimme puhua tehokkuudesta tai tehottomuudesta. Siis myös länsimaiset vaikuttajat voisivat oppia satyagrahanista.

Emme siis voi sanoa, mikä on satyagrahanin totuuden sisältö, koska sitä ei ole sanottu, se ei ole väittämä. Satyagrahanin idea on pikemminkin totuuden voimassa. Kysymys ei ole siis, miten voisimme tietää totuuden, vaan miten voisimme tehdä siitä voiman. Jos tarvittavia hyveitä on itsensä hallitseminen ja hellittämättömyys, kestävyys, minkään kirjan avaaminen – ainakaan sinänsä – ei riitä. Täytyy valmentaa itseään, täytyy tehdä itselleen jotain. Voi olla, että se on liian vaativaa ja meillä on houkutus takertua kivuttomampaan totuuden käsitteeseen...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Alaston Lear

 

Filosofiakahvilan aihe 23.4./24.4/ Fuengirolassa ei ole enää tänä keväänä. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Kuningas Lear on William Shakespearen näytelmistä kyynisin sanan alkuperäisessä merkityksessä. Lear on Diogeneen seuraaja. Totuus on alaston ja sen on ruumiillistuttava alastomassa kehossa.

Kaikki tuntevat tarinan. Learilla on kolme tytärtä. Lear päättää luopua kruunusta ja jaksaa vallan tyttärien kesken. Väärinymmärryksen takia valtaa ei saa Cordelia, ainoa joka todellisuudessa on uskollinen isälleen. Väärinymmärrys johtuu siiitä, että Cordelia ei käytä retoriikkaa, korusanoja.

Lear vierailee ensin toisen, sitten toisen vallan saaneen tyttärenä luona, mutta huomaa tulevansa torjutuksi, kylmästi kohdelluksi. Kohta hän on on tuulisella nummella pienen seurueensa kanssa. Taivasalla, tuulessa, hylättynä, hän alkaa menettää järkeään, siltä näyttää.

Hänen seurassaan on narri, joka niin kuin monet Shakespearen ja aikalaisten narrit kertovat totuuden, jota ei kuunnella. Kuningas Learin narrin elämä oli tuskaa. Hän sanoi totuuden. Learin korvat kuuntelivat tuulta, eivät narrin sanoja. Narri poistuu näyttämöltä ilman mitään selityksiä tai perusteluja. Tämä on ollut monenlaisten oppineiden spekuloinnin aiheena vuosisatojen ajan.

Ehkä hän toivoi poistuvansa näyttämöltä ja ajatteli olevansa Learin sisällä, kun on poissa. Kun Lear on narri itse, tapahtuu jotain, syntyy uusi herkkyys. Ehkä hän sitten kuulee, ajatteli hullu.Tässä maailmassa totuus on koira, joka ruoskitaan ulos koirankoppiin.

Tuulet huojuttivat heitä nummella. He eivät olleet enää kuningas ja narri, vain kaksi koiraa tuulten armoilla. Niin kuin sanoin Kuningas Lear on William Shakespearen näytelmistä kyynisin sanan alkuperäisessä merkityksessä. Minnekään ei pääse ilman kauhistuttavaa harjoitusta.

Lear anoi apuun salamoita. Ei halunnut luopua sadasta miehestään, ei tahtonut jättää kaikkea, halusi olla vielä edes kuninkaan varjo.Hän oli enää vain ihminen eikä nähnyt sitä. Tyttäriltään hän vaati,etteivät tekisi häntä hulluksi. Liian myöhään. Learin järki huiskutteli omille teilleen.

Vielä kerran ja vielä enemmän hulluutta, tuulta, kylmää. Uuteen elämään mennään myrskyn läpi. Lear saapui kukilla seppelöitynä, ylisti lintujen lentoa ja sanoi olevansa kuningas, on siis viimeisen järjen hipun menettänyt. Narri oli nyt hänen sisällään. Narri oli ääni hänessä, kirkkain.

Lear huusi keihäitä, käski antamaan merkin, menemään maaliin.

Järkeä oli Learin hulluudessa, joka näki, että keinottelija hirtätyttää väärentäjän. Vanha mies kukkakruunu päässä arvonsa menettäneenä, arvoonsa kurottaen ja koko maailma tanssien hänen sisällään ja ulkona, nummella, tanssi heinä. Voiko mitään oikaista, parantaa?

Näytelmä on synkkä. Lear tajuaa asiat liian myöhään, kun hän kantaa Cordelian ruumista. Cordelian koruton puhe, narrin totuus, olivat ilman korvia. Retoriikka puree paremmin. Ihminen haluaa olla imarreltu.

Nämä teemat – koruton puhe, suora totuus, alastomuus, paluu luontoon – ovat kyynisen koulukunnan teemoja. En tiedä, että oppineet olisivat kiinnittäneet tähän huomiota. Se ei ole tärkeää. Tärkeämpää on kokemus, joka mahdollistuu draaman kautta. Meidät hylättiin ja me hylkäämme tämän maailman, vastaanotamme toisen sateessa ja tuulessa,alastomina, koirina.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Itsepetos

 

Filosofiakahvilan aihe 17.10./18.10./19.10.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Pyhä Augustinus (Aurelius Augustinus, 384-430, syntyi Thagastessa, joka on nykyistä Algeriaa) totesi, että kysymykseen mahdollisesta itsepetoksesta voi vastata: “Jos petän itseäni, olen olemassa.” Augustinus oli epäilemättä Descartesin tärkeä edeltäjä. Hän ei silti halunnut pettää eikä pettää itseään. Siihen hän tarvitsi totuutta ja hän rakasti totuutta. Ainakin niin hän uskoi. Totuus ei ollut hänelle vain  enemmän tai vähemmän oikea käsitys todellisuudesta; se oli moraalinen tila, moraalisuuden ehto.

Augustinuksen käsitys on vaikuttanut paljon länsimaisessa ajattelussa, myös silloin kun totuuteen pyrkijä on kuvitellut, ettei asialla ole tekemistä moraalin kanssa. Augustinus on ollut tärkeä myös filosofeille, esimerkiksi ja erityisesti Heideggerille.

Mistä Augustinus halusi tietää totuuden? Itsestään ja Jumalasta. Itsensä tunteminen oli hänen mukaansa vaikeaa; itseän ei tunne kokonaan. Siksi itsepetoksen teema luikertelee hänen ajatteluunsa. Tie Jumalan tuntemiseen alkoi hänelle ihmisen tuntemisesta. Augustinus oli kirkkoisä, mutta myös antropologian isä.

Asiaa voi lähestyä moraalisesti ja sitä voi lähestyä historiallisesti – Augustinus on tärkeä ja mielenkiintoinen tapaus totuuden historiassa. Minulla ei ole moralistin eikä historioitsijan lahjoja. Joudun kiinnittämään huomiota vain siihen tosiseikkaan, että totuus ja moraali ovat tässä sidoksissa toisiinsa.

Vaikka Augustinus oli Descartesin edeltäjä, seuraajan metodinen ajattelu päätyi tieto-opilliseen murrokseen, jossa tietoon pääse pelkästään metodin ja vain metodin avulla. Totuuteen pääsy ei ollut enää eettinen kysymys. Olen kuitenkin todennut, että välirikko ei ole täydellinen. Jopa tieteelliseen tietoon pyrkivä joutuu harjoittamaan itseään, ainakin jos uskomme Gaston Bachelardia, joka oli merkittävä epistemologi ja tieteenhistorioitsija. Hän puhui epistelemologisen esteestä (obstacle épistémologique). Tieteellisen hengen täytyy voittaa este itsessään. Se on pyrkimys säilyttää valmis ajatus, halu vastauksiin ja kysymysten vierastaminen. On hävitettävä vakaumukset ja totutut tavat. Bachelard  sanoi tätä kritiikin harjoittamista itselleen nauramiseksi.

Se ei välttämättä merkitse, ettei enää luota itseensä. Itseensä luottaminen voi merkitä epäilyä, joka kohdistuu valmiisiin selityksiin, vakiintuneisiin vastauksiin. Itselle nauraminen  ja taistelu epistemologisia esteitä vastaan voidaan nähdä yhdenlaisena kamppailuna itsepetosta vastaan.

Bachelardin näkemykset tuovat esiin mahdollisuuden, että itsepetos ei ole vain aktiivista itselleen valehtelemista. Se voi joskus olla laiskuutta, annetun hyväksymistä, sitä ettei kysy, epäile. Itsepetos voi olla sitä, että annetun annetaan olla annettua, itsestään selvää. Lääke voi olla itselleen nauraminen ja ihmettely.

Esimerkki. Aivotutkija ei ole pitkään aikaan käynyt tanssitunneilla. Kun hän menee sinne, hän satuttaa itsensä ja toteaa, että hän kuva itsestään oli illuusiota; hän ei pysty enää samaan. Minä kyllä tiesin kokeilemattakin jo kauan aikaa sitten, etten voi tehdä lentokuperkeikkaa, jonka hallitsin lapsena, mutta tapaus todistaa siitä, että voimme pettää itseämme ilman aktiivista valehtelemista. Se osoittaa myös, ettei aihetta tarvitse jättää moralistien käsiin.

 

P.S. René Descartes halusi varmuutta. Hän pelkäsi, että itse pettää itseään, synnyttää illuusion. Hän epäili, että havainnon kautta ei saa varmaa tietoa, koska oletti pahansuovan ja pettävän demonin tuottavan meille sellaisia havaintoja, joka antaa väärän kuvan todellisuudesta. On selvää, että tämä ns. kartesiolainen demoni on sukua varhaiskiristittyjen demoneille, jotka olivat koko ajan pettämässä meitä, luomassa uskoa että pahat asiat ovat hyviä jne. Petoksen ja itsepetoksen teemat ovat siis kummitelleet filosofiassa ja ne liittyvät esim. illuusiota koskeviin pohdiskeluihin. Filosofia ei ole ajattelua tyhjiössä, irrallaan muusta maailmasta. Kristinuskon demonit ovat uineet sen sisään...

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Onko mittaa?

Gilles Deleuze

Olen rauhallinen ja siksikin hidas ihminen. Vuosien ajan olen pohtinut (silloin tällöin), että elämme ilman mittaa ja kriteeriä. Samalla olen ajatellut, että sellaisten löytäminen voisi olla arvokasta. Asia on käynyt mielessä, mutta olen jatkanut rauhallisesti matkaani, en ole menettänyt yöuniani.

Huomasin hiljattain kirjassa, joka minulla ollut vuosia, kohdan, joka voisi olla mielenkiintoinen näkökulma aiheeseen ellei peräti avain, ratkaisu.

Gilles Deleuze sanoo yhdessä tekstissään, joka on julkaistu teoksessa  Pourparlers 1972-1990, 1990 mielenkiintoisen asian. Hän sanoo niin kuin monessa muussakin monessa teoksessaan, ettei totuuden käsite ole olennainen. Deleuze´n mukaan välttämättömyys, tärkeys ja kiinnostavuus ovat olennaisempia. Välttämättömyys, tärkeys tai kiinnostavuus eivät asetu totuuden sijalle, vaan mittaavat sanotun totuutta.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Totuus on toinen maailma

Kohu on laantunut. Nyt voi siteerata Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolemaa (1985). Kohu on laantunut, sanon. Se on sitä ironiaa. Kuka muistaa enää edes toissavuotisia kirjoja? Kuka muistaa enää mitään?

Kirjasta voisi puhua paljon. Pistän vain yhden siteerauksen, josta tahtoisin joskus puhua pitkään ja hartaasti:

"Jos valetta käy kiistämään, toistaa sen kieltä. Totuus on toinen maailma. Sen kieli suora, järjetön."

Mikä tämä on? Onko tämä aforismi, Paavo Haavikon parodiointia? En tiedä. Minä näen siinä sarjatulen, kolme totuutta. Vaikein sana, hankalin niellä, on tietenkin tuo viimeinen. 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

Näkymätön mies

(Ralph Ellison)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin "kaupungintalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto), torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 6.3. klo 13.30. PAIKKA: Giovanni Pizzeria, C/Maestro Pedro Calvo, Kukon vieressä. AIHE: 8-M eli Naiset ja muutos

1.Maailma on mahdollisuus

Kirjoitin toukokuussa 2012:

"Tottelemattomuus on muutakin kuin yksittäisen määräyksen noudattamattajättämistä. Se on haluttomuutta olla jonkun systeemin vankina. Ralph Ellisonin näkymättömän miehen taistelu ei kohdistu vain määräyksiin tai rajoituksiin. Hän sanoo:”I was looking for myself and asking everybody except myself questions which I, and only I, could answer.” (Etsin itseäni ja kysyin kaikilta muilta paitsi itseltäni kysymyksiä, joihin minä, vain minä, voin vastata.”) Tässä lauseessa, sen kapinassa, kieltäydytään muustakin kuin määräyksistä; siinä kieltäydytään hyväksymästä jokin ulkopuolinen tiedollinen auktoriteetti.

Emme alistu pelkästään noudattamaan lakia, vaan myös elämään systeemin mukaisesti: mukaudumme ja alistumme systeemiin, joka sitoo ihmisen identiteettiin. Ellisonin Näkymätön mies on kuvausta kamppailusta verkossa, jossa ihminen ei voi olla muuta kuin se mitä hänen identiteettinsä määrittelee.

Vain tottelemattomilla on tulevaisuus, sillä he muuttuvat."

Palasin Näkymättömään mieheen lokakuussa samana vuonna:

"Ralph Ellisonin näkymätön mies elää maailmassa, jossa hänet koko ajan määritellään ulkopuolelta. Musta mies Yhdysvalloissa elää sidottuna identiteettiinsä. Identiteetti, johon hänet halutaan sitoa, on tunnettu, valmis, kerta kaikkiaan ja kokonaan määritelty. Tällaisessa maailmassa – jos ihminen haluaa elää omaan elämäänsä, luoda oman itsensä – ihminen kamppailee määritelmiä vastaan ja taistelee saadakseen oikeuden olla erilainen. Kyse on oikeudesta muutokseen, oikeudesta olla olematta sama.

Jos tässä Ellisonin luomassa kuvassa maailmasta on jotain totuudellista, tämä ulkoista maailmaa koskeva totuus voisi muuttaa meitä. Meidän olisi mahdollisesti elettävä niin, että se muuttaa meitä. Silloin tämä totuus paljastaisi meille jotain vapaudestamme ja mahdollisuuksistamme niin kuin se teki romaanin päähenkilölle. Hän sanoo, kaikkien seikkailujen jälkeen: The world is a possibility if only you´ll discover it.”

2.Taistelu sairautta vastaan

Nimetön ja näkymätön mies oppii monenlaisia asioita. Varmasti siksi, että näkymättömänä hän kohtaa ankaria, äärimmäisiä kysymyksiä; hän ei paini vivahteiden kanssa. Hän sanoo löytäneensä hyvän ja pahan, rehellisyyden ja epärehellisyyden ongelmat. Kertoessaan tarinaansa hän on yrittänyt katsoa itsensä läpi ja hän tietää, että siihen liittyy vaara. Aina kun hän on ollut rehellinen, hän on ollut vihattu. Hän on ollut kaikken arvostetuin ja rakastetuin silloin, kun hän on ”oikeuttanut” muiden virheellisiä uskomuksia tai kun hän on antanut ihmisille virheellisiä vastauksia, sanonut sen mitä he ovat halunneet kuulla.

Hankaluus on siinä, että näin toimiessaan hän on joutunut tarttumaan itseään kurkusta, kuristamaan itseään. ”Kyllä, se teki heidät onnellisiksi ja se teki minut sairaaksi”, hän toteaa. Lopulta, viimeistään lopussa, kovassa paikassa, kohtaamme tämän kysymyksen: Miten hoitaa tällaista sairautta?

Vastaus on kaikkien edessä. Se on helppo. Jos sairaaksi tekee se miten elää, täytyy elää toisin. Vastaus on helppo, mutta ei ole helppo elää toisella tavalla. Ei ole helppo muuttaa tapojaan.

Näkymätön mies antaa silti meille näön, näkökulman, jopa aseita. Ensin täytyy olla tottelematon, kapinallinen: on vastattava itse. Toiseksi täytyy osata katsoa mahdollisuuksia, olla uskomatta välttämättömäksi kaikkea mitä sanotaan välttämättömäksi.

Ellisonin sankari ei syytä ketään, ei väitä, että ongelma on hänen itsensä ulkopuolella, ainakaan kokonaan. ”Pimeydestä” on ainakin puolet hänen sisällään. Taistelu käydään itsen kanssa.

Sankari katsoo itsensä läpi ja oppii ymmärtämään paremmin mikä on hänen suhteensa maailmaan ja maailman suhde häneen. Näin hän sanoo. Lukijalle se asettaa filosofisen kysymyksen siitä, mikä on totuuden hedelmällisyys, mikä on sen suoma apu taistelussa.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

Totuus ja toiseus

Jokin minussa kysyy: Voisiko olla toisin, voisinko nähdä toisin, tuntea toisin, pitääkö kaiken olla aina samaa? Kuka on se jokin joka minussa kysyy?

Länsimainen ajattelu on usein nähnyt ja hahmottanut totuuden samuutena. Totuus ajatellaan usein lauseiksi, jotka osuvasti vastaavat asioiden tilaa; ajatellaan, että se on adaequatio (vastaavuus). ”Todellinen” on tavanomaisesti ymmärretty niin, että se on sitä mikä on yhdenmukaista (niin kuin jotkut ovat muistuttaneet, vaikkemme ymmärtäisi mitä se tarkoittaa). Todellinen on yhdenmukaista, ja tosi lause on asiantilaa vastaava. Tämä vastaavuus ja yhdenmukaisuus – joka on eräänlaista yksimielisyyttä, yhteensopivuutta – kiinnittää totuuden samuuteen. Samuus (identitas) on filosofinen käsite, jossa kyse on suhteessa: x on sama kuin y jos ja vain jos kaikki x:n todelliset predikaatit ovat myös y:n todellisia predikaatteja (Leibnizin muotoilu, jossa predikaatit ovat niin kuin logiikassa yleensä ominaisuuksien ja suhteiden yhteisnimitys).

Jotkut ajattelijat ovat pyrkineet ulos tästä tiestä ja tavasta käsittää totuus. Syy siihen ei ole tarkalleen ottaen tieto-opillinen, ainakaan pelkästään. Minun ajattelun historiaan liittyvä hypoteesini on, että ajattelijat ovat etsineet toisenlaista tapaa ymmärtää totuus, toisenlaista totuuden hahmoa, koska he ovat olleet surullisia siitä, ettei totuus merkitse mitään, ainakaan kovin paljon; se ei muuta heitä.

Otan kaksi periaatteessa erilaista esimerkkiä. Tapausten välillä on kuitenkin syvä, lähes salaperäinen yhteys (mikä ei ole sama asia kuin vastaavuus).

Ensimmäinen esimerkkini: Mihail Bahtin. Venäläinen ajattelija, joka puhui keskiajan ja renessanssin narreista, veijareista, klovneista. Näillä hulluilla oli etuoikeus, erottava piirre, joka oli ”oikeus olla toinen”. Bahtin puhui samanlaisissa yhteyksissä naurusta ”toisena totuutena”; nauru mahdollisti todellisuuden näkemisen erityisessä valossa – muuttuvana ja epävakaana. Epäilemättä tässä ei puhuta korrespondenssiteorian totuudesta, vaan totuudesta paljastumisena, ilmestyksenä. On helppo nähdä tietty sukulaisuus Michel Foucault´n analyysiin hulluuden historiasta: siinä hullun hahmolla oli kerran yhteys totuuteen (ennen kuin hulluus oli karkotettu). Hullu paljasti, toi esiin sen mikä oli avointa, huojuvaa, vakiintumatonta.

Toinen esimerkkini on Michel Foucault (muttei Hulluuden historian hullut, vaan hänen viimeisten luentojensa Diogenes ja muut kyynikot). Kun kyynikot pyrkivät todelliseen elämään, se näyttäytyi heille – ja sellaisena he halusivat sen manifestoida, ruumiillistaa – toisena elämänä (une vie autre, ei l´autre vie). Käytännössä tämä merkitsi, että heidän todellinen elämänsä oli ”totuuden skandaali”, irtiotto tavanomaisesta, totutusta olemassaolosta. Tämä ”toinen elämä” oli kritiikkiä ja kutsua ”toiseen maailmaan” (monde autre, ei l`autre monde); toiseen elämään liittyy vaatimus toisesta maailmasta.

Foucault´n viimeisen luennon (Colége de France) muistiinpanoissa on viimeisessä sivulla sanat, joita hän ei lausunut: ”...ei ole totuutta ilman olennaista toiseuden positiota; totuus ei ole koskaan sama; voi olla totuus vain toisen maailman ja toisen elämän muodossa.” Nämä lausumattomat sanat kuulostavat siltä, että Foucault ei analysoinut kyynikkoja neutraalisti, kylmästi, vaan halusi tuoda eläväksi mahdollisuudeksi tällaisen erilaisen totuuden figuurin. Näiden sanojen kautta Foucault keskustelee itsensä kanssa, sillä ne muistuttavat hänen nuoruutensa matkasta hulluuden historiaan ja sitä kautta esiin nousseeseen kysymykseen toisesta totuudesta.

Nämä kaksi hämärän alueille kulkeutuvaa esimerkkiä saavat minut kysymään, voisiko totuuden hahmo todellakin olla toinen. Historia opettaa, että se on ollut toinen. Pitkä perinteemme ei ole ikuinen. Jos totuus merkitsee, että se tuo eron, tuottaa eron meihin, elämäämme; se on erilaistumista, myötäilevän mielemme järkkymistä. Ero, erilaistuminen ja elämän toiseus merkitsevät, että näemme merkityksellisinä erot yhden ja toisen asian välillä.

Suhtautuisin välinpitämättömästi koko kysymykseen, mutta veijari ja narri – ne jotka minussa ajattelevat – vaativat oikeutta, vapautta toiseuteen.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kevään aiheet, kiitokset ja muuta

Syksyllä filosofiakahvilaistuntoihin Fuengirolassa ja Torre del Marissa osallistui laskelmieni mukaan 79 eri ihmistä. Kiitos kaikille osallistujille, sillä filosofiakahvila elää osallistujista, keskustelijoista. Minä tuon mukaan sen pölyn, vanhojen kirjojen hajun. Tuon ne, koska kuivuneet lehdet palavat hyvin: saadaan sytyke.

Kevään aiheet:

1.Mitä on filosofin puhe? (2.vko)

2.Diagnoosi, filosofia ja kulttuuri (3.vko)

3.Totuus ja toiseus (4.vko)

4.Ilman perustaa (5.vko)

5.Negatiivinen teologia, usko ja palveleminen (6.vko)

6.Syyllisyys (7.vko)

7.Spinozan erilainen elämä (8.vko)

8.Poliittinen näyttämö ja oma itse (9.vko)

9.Valppaus (10.vko)

10.Nöyryyttämisen historia (11.vko)

11.Tunne itsesi (12.vko)

12.Margaret Thatcher ja sielu (13.vko)

13.Linji ja buddhan tappaminen (14.vko)

14.Kosmopoliitti (15.vko)

15.Mielikuvitus ja maailma (16.vko)

16.Yksinäisyys (17.vko)

17. Miten käyttää Wittgensteinia? (18.vko)

“Miksi elän? Mitä minun on elämästä opittava? Miten tulin siksi mikä olen ja miksi kärsin siitä mitä olen?” – Friedrich Nietzsche

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Totuus ja alastomuus

Ensimmäinen osa julkaistu hiukan toisenlaisessa muodossa aikaisemmin. Omistan tämänkertaisen alustusmuistiinpanon Sampalle.

1.Aletheia 

Aletheia on totuus, ja alethes on tosi tai todellinen (niin kuin esimerkiksi ilmaisussa alethes bios, todellinen elämä). Sana alethes merkitsee kirjaimellisesti sitä mikä ei ole kätkössä, mikä ei ole piilossa. Kreikkalaiset muodostivat sanoja negatiivisesti, liittäen sanan eteen kieltävän etuliitteen (a-lethes, a-letheia). On muita termejä, myös filosofisesti mielenkiintoisia niin kuin atopos, aporia.

Todellinen, tosi on sitä mikä ei ole salattu; se on esillä. Totuus kätkeytymättömyytenä – teema, jota Heidegger käsitteli – ei silti tuo esiin termin (tai termien aletheia, alethes) koko käyttöä, sen kaikkia merkityksiä. Kun joku on alethes, tosi, se merkitsee myös, ettei sitä olla vääristelty; siihen ei olla sotkettu mitään muuta kuin mitä se on. Tosi on suora; se mikä on totta, ei tee mutkia ja käännöksiä, jotka nimenomaan peittäisivät, salaisivat jotain. Tämän voi ajatella olevan erityisen merkityksellisen ulottuvuuden silloin, kun puhutaan – halutaan puhua – totta: sitä mitä sanotaan ei peitetä koristeisiin.

Olennaista on tämä: sanapari aletheia ja alethes tuovat esiin sen, että totuuden käsite oli toisenlainen kuin myöhemmässä filosofiassa, jossa sitä ollaan analysoitu lauseen ominaisuutena. Logiikassa puhutaan propositiosta, lauseesta joka ilmaisee jonkun asiantilan – tutkitaan, onko lause tosi tai epätosi. Tämä aikaisempi totuus, aletheia, oli jotain, jota voi soveltaa muihinkin asioihin kuin lauseisiin (esimerkiksi alethes bios).

Antiikin maailmassa suhde totuuteen ei voinut selvitä ja tulla oikeaksi vain lausetta koskevien formaalisten ja loogisten operaatioiden avulla eikä suhde totuuteen ollut koskaan pelkästään tietävän subjektin suhde.

Vain tämä totuuden ”historiallistaminen” auttaa selventämään, miten joku – esimerkiksi Pyhä Augustinus – lähestyi kysymystä ihmisen suhteesta totuuteen. Hän kirjoittaa Tunnustuksissa:

”Olen tuntenut ihmisiä, jotka ovat halunneet petkuttaa toisia, mutta kukaan ei ole halunnut tulla petkutetuksi...”

Tällaiset ihmiset rakastavat totuutta, jos se auttaa heitä tai paljastaa muut, mutta vihaavat sitä, jos se paljastaa heidät itsensä. Augustinus jatkaa:

”Näin on ihmissydän tehty: sokea ja vetelehtivä, viheliäinen ja epärehellinen; tahtoo pysyä salassa, muttei halua että mikään olisi siltä salassa. Kuitenkin käy niin, että se ei ole salassa totuudelle ja samalla totuus pysyy salassa sille.”

Augustinuksen tekstiä voisi analysoida monella tavalla – ja niin on tietysti tehtykin (mukaan luettuna mainittu Heidegger). Kiinnittäisin tässä vain huomiota tähän: totuus, johon ollaan suhteessa, ei ole vain tietämisen avulla saavutettu; täytyy olla tietynlainen ihminen päästäkseen totuuteen. Totuus, joka saavutetaan, ei ole vain oikea kuva todellisuudesta, vaan myös oikea tapa olla ja elää ja tätä oikeaa tapaa määrittelee se, ettei elä salassa, kätkeytyneenä.

2.Alastomuus

Mitä voisi merkitä se, ettei eläisi salassa, kätkeytyneenä? Mitä voisi merkitä se, että sitä mitä sanotaan ei peitetä koristeisiin? Eikö tämä merkitsisi jonkinlaista alastomuutta? Meidän on ehkä puhuttava vakavasti alastomuudesta...

Jos totuuden on ilmennyttävä minussa ja jos saavutan totuuden vain ollen tietynlainen ihminen, minun pitää olla alaston erityisessä mielessä: ei riisuttuna vaatteista, vaan siitä mitä vaatteet merkitsevät.

Vaatteet eivät merkitse suojautumista; se voi olla ja on monesti niiden funktio. Vaatteilla on merkitys kahdella tasolla: 1) Ne merkitsevät jotain, koska ne ovat osa konventioita, tapoja. Meillä on tapana pukeutua ja vielä pukeutua tietyllä tavalla. Täytyy pukeutua mieheksi tai naiseksi. On pukeuduttava siististi, toisia kunnioittaen, Jumalaa kunnioittaen ja tietenkin miestä kunnioittaen. 2)Vaatteet merkitsevät myös siksi, että ne välittävät merkkejä, ne viestittävät. Ne kertovat esimerkiksi statuksesta ja varallisuudesta. Niiden avulla voidaan haluta sanoa vastaan. Viestinnässä on kyse vakuuttamisesta – itsen tai toisen. Vaatteet eivät ole tässä mielessä aatteita; ne ovat markkinointia.

Ollaksemme alastomia, ollaksemme totuudellisia, meidän olisi siis riisuttava konventiot ja markkinointi. Todellisuudessa filosofoinnissa on ollut kyse tästä, kun se on asettunut vastustamaan doxaa, yleistä mielipidettä; se on väistämättä ollut myös konventioita vastaan, se on tahtonut tuoda eron maailmaan, mielipiteisiin ja ihmisten tapaan olla maailmassa. Ei tarvitse ottaa esimerkiksi Diogenestä, sillä myös paljon hienostuneemmat, paremmin pukeutuneet ovat olleet aktivisteja ja todellisia nudisteja: ilman koristeita, ilman illuusioita, ilman synteesiä...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Syksyn aiheet ja prologi

Johdanto syksyn aiheisiin (Nominalismin hyödyllisyydestä) löytyy tästä

http://koetinkivet.blogspot.com.es/2015/07/nominalismin-hyodyllisyydesta.html

Syksyn aiheet:

1.Mikä on tapahtuma?

2.Sota, rationaalisuus ja vastavoima

3.Elämä, erehdys

4.Totuus ja alastomuus

5.Epälopullisuuden periaate

6.Minä ja olosuhteet

7.Käytännöllistä filosofiaa: identiteetistä eroon

8.Sanat, asiat, käsitteet

9.Yksinkertaisuuden idea

10.Laiskuus – Oikeus vai pahe? 

Kysymyksille, kommenteille, palautteelle, jatkokeskustelulle ja ehdotuksille on foorumi osoitteessa

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Faust

(Harry Clarken kuvitusta Goethen Faustiin. Vuodelta 1925.)

Ensimmäinen osa on julkaistu aikaisemmin

http://koetinkivet.blogspot.com.es/2014/08/miksi-faust-oli-surullinen.html

1.Miksi Faust oli surullinen?

Jos puhumme totuudesta ja sen paikasta maailmassamme, olisi puhuttava yhdestä länsimaalaisen maailman olennaisimmasta tarinasta, Faustista. Se on tarina miehestä, tietäjästä, joka on surullinen ja turhaantunut. Tieto ei riitä, mikään ei riitä. Siksi hän myy sielunsa paholaiselle. Palkaksi hän saa kaiken mahdollisen tiedon, joissakin versioissa myös kauniin naisen rakkauden ja maallisen nautinnon.

Tarinan alkuperää ei tunneta. On mahdollista ja todennäköistä, että sillä on monta alkuperää: Prometheus-myytti, mahdollisesti Simon Magusin elämä, Teofiluksen legenda, 1400-luvulla elänyt Johann Fust (Gutenbergin kollega ja liikekumppani) ja tietenkin tohtori Johann Georg Faust, saksalainen renessanssihahmo, taikuri ja alkemisti.

Tiedetään, että legenda oli suosittu aihe jo 1500-luvulla erilaisissa kansan teatteri- ja nukketeatteriesityksissä. Niissä naurettiin sekä Faustin (tai Faustuksen) että paholaisen, Mefistoteleen hahmoille. Useimmiten Faust joutuu helvettiin, mutta joskus hänet pelasti katumus. Kansanomaisesta, nauravasta, käsittelystä mentiin kohti yhä synkempiä tai kristillisempiä tulkintoja ja tietyssä mielessä tämä vakavuus on ymmärrettävää. Legendassa on klassisia piirteitä; se on tarina ihmisestä, joka ylittää omat rajansa, ei kunnioita rajoja ja siksi lankeaa.

Kirjallisuuden historiassa on monia klassikoiksi muodostuneita tulkintoja aiheesta: Shakespearen aikalaisen, Cristopher Marlowen draama, Goethen monumentaalinen Faustus, Thomas Mannin Tohtori Faustus. Legendan jäljet ovat selvät myös Mihail Bulgakovin romaanissa Mestari ja Margarita (joka on oudosti käännetty suomeksi Saatana saapuu Moskovaan).

Vaikka Faustin kristillinen tulkitseminen on vähentynyt, hahmo on yhä elävä ja inspiroiva; ei tarvitse kuin ajatella Thomas Mannin suurta romaania tai lukemattomia elokuvia, joita aiheesta on tehty. 

Nykyisin korostuu enemmän se, että Faust on tiedemies (paitsi Mannilla) ja sen ajankohtaisuus, puhuttelevuus on enemmän tässä halussa ja tahdossa tietoon kuin sielunsa myymisessä paholaiselle.

Minun lyhyt, luonnosteleva ja heitonomainen huomautukseni lähtee tästä kysymyksestä: Miksi Faust on surullinen? Faust on turhaantunut ja siksi surullinen. Mikään tieto ei riitä, ei edes se rajaton tieto, mihin hänellä on pääsy, kun on myynyt sielunsa.

Faustissa on alullaan usein toistettu tarina hullusta tiedemiehestä. Esimerkkejä on paljon: Frankenstein tai maailmojen tuhoamisesta uneksiva Doctor Strangelove jne. Jos katsoo alkuun, katsoo läheltä tuota hahmoa, yrittää vaistota ja tuntea sen surun, asiat alkavat näyttäytyä toisenlaisina. Tämä on olennaista: tieto ei riitä, ei vaikka menisi äärimmäisyyksiin. Tieto on riittämätön suhde totuuteen. Siksi me olemme nälkäisiä, loputtomasti. Kyse ei ole loputtomasta uteliaisuudesta eikä edes tieteen pimeästä – tai ”likaisesta” - alkuperästä, halusta hallita luontoa. Faustin suru paljastaa enemmän: me emme voi tietää totuutta...

2.Tulevaisuuden filosofi

Todellisuudessa ei voi ennustaa, mihin suuntaan filosofit kääntyvät, mitä ajattelevat huomenna. Emme edes tiedä, onko enää filosofeja. Emme ainakaan voi olla varmoja, että todelliset filosofit kirjoittavat filosofisia kirjoja tai artikkeleita. He saattavat kirjoittaa kirjoja uskonnon historiasta. Tai he kaipaavat jotain konkreettista ja ryhtyvät lääkäreiksi niin kuin George Canguilhem. Silti kun esimerkiksi Nietzsche puhuu tulevaisuuden filosofeista, voidaan sanoa mielenkiintoisia asioita ja olla samalla hyvin vakavia, matkia profetaalista sävyä. Leikin vakavaa ja sanon jotain tulevaisuuden filosofista.

Onko tulevaisuuden filosofilla missio, tehtävä? Ainakin hänellä on paljon tekemistä. Emme ole vielä lähitulevaisuudessakaan irtaantuneet Faustin hahmosta. Hänen surunsa on yhä meissä. Yksi syy, miksi olen ollut kiinnostunut askeesista, harjoituksesta, on tämä: Me emme liitä sitä enää kysymykseen totuudesta, vaikka ennen totuus vaati harjoitusta. Tämä on tietenkin suhteellista; Gaston Bachelard vaati, että tiedemies harjoittaa itseään, nauraa itselleen, kykenee itsekritiikkiin, toisin sanoen hän vaati askeesia. Kun totuus on irtaantunut askeesista, totuus on tullut turhauttavaksi. Se ei ole enää voima, se ei muuta meitä. Toinen syyni pitää esillä kysymystä askeesista on se, että askeesi, harjoitus, merkitsee sitä, että joku kehittää itseään, pyrkii tekemään itsestään jotain: vapaan, mielipuolisen, viileän, kevyen...

Tämä johtaa historialliseen kysymykseen siitä, miten erityinen itseen kohdistuva huomio, josta voisi puhua itsetutkiskeluna tai mieluummin teknisemmin ”itsen hermeneutiikkana”, on tullut yhteensopimattomaksi itsen kehittämisen kanssa. Kun itseä tutkitaan, tarkkaillaan, ymmärretään, se yritetään löytää. Itseä ei luoda, sitä ei kehitetä, sille ei anneta muotoa. Meistä on tullut ymmärtäjiä, emme ole enää veistäjiä.

Tulevaisuuden filosofi tahtoo olla veistäjä, taistella itselleen olosuhteet siihen. Yksi tekijä näissä olosuhteissa on suhde totuuteen, ja Faustin hahmo voi toimia oppaana, paljastimena, merkkinä, oireena. Tulevaisuuden filosofilla on paljon tehtävää, paljon ajateltavaa. Se ei tee hänestä juhlavan näköistä. Häntä ei ehkä enää tunnisteta filosofiksi, koska hän tarttuu siihen, mikä on aliarvostettua, vihattua ja mitätöityä eikä puhu enää ikuisuuden näkökulmasta. Hänen vierellään on silti tämä länsimaiden suurin myyttinen hahmo, Faust – synkkä, Saatanan varjostama hahmo. Tulevaisuuden filosofi ajattelee niin kuin Faust ja tahtoo ehkä tietää lukemattomia asioita, mutta hän haluaa riisua itsestään tuon surun...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

Itsekritiikkiä (Kun palaan totuuteen)

Kun joskus palaan totuuteen, tähän mahdottomaan kysymykseen, toivon olevani selkeämpi. Aion puhua toisesta totuudesta niin kuin puhui Bahtin, joka käytti mieletöntä ilmaisua ”naurun totuus”. Mutta vielä enemmän haluan tuoda esiin sen, ettei kyse ole vain toinen, erilainen, kummallinen totuus, vaan totuuden toiseus.

Se että totuus on mahdoton aihe ja ettei kukaan ole tajunnut puoliakaan edes siitä vaatimattomasta näkökulmastani, jonka toin esiin, tuli minulle hyvin selväksi. Opin siis jotain tänä syksynä: Joudun palaamaan aiheeseen, olemaan hyökkäävämpi tai vielä mieluummin ovela.

Minun on siis oltava tulevaisuudessa selkeämpi, joissakin tapauksissa ovelampi tai jopa pirullisempi. Mutta palatessani kysymykseen totuudesta on minun oltava konkreettinen, osattava tuoda esiin konkreettinen esimerkki. Ennen kuin voin puhua siitä esimerkistä, tuoda sen esiin, joudun puhumaan ihan muusta: tietystä asenteesta, suhteesta nykyisyyteen. Filosofoiminen on tällaista; se on hyvin hidasta, kovin mutkikasta etenemistä.

Kun joku osoittaa minulle suoran polun, menen sinne. Tottakai. Hyvin mielelläni. Mutta epäillen menen, kokemuksistani johtuen. Lupaukset siitä, että filosofoiminen tekisi viisaaksi, onnelliseksi tai tasapainoiseksi saattavat olla liioittelua. Harrastakaa mielummin joogaa. Tai syökää hyvin, nukkukaa riittävästi, harrastakaa liikuntaa. Itsekritiikkini aihe ei ole se, etten olisi tehnyt ihmisistä onnellisia. Se on tämä: En järkyttänyt ketään. 

Totuuden pelisäännöt ja rituaalit

(Alkemistien työpaja)

Miten totuuteen pääsee? Tämä kysymys on ollut vuosisatojen ajan yhtä tärkeä kuin kysymys siitä, mikä on totuus ja mitkä ovat sen kriteerit. Tieteellinen käytäntö ja maailmankuva ovat muokanneet käsitystä totuudesta ja siitä miten siihen päästään. Ei olla luotu vain enemmän tai vähemmän onnistuneita yrityksiä saada ”oikeaa tietoa”, vaan myös totuuden pelisäännöt, totuusjärjestelmä. Tieteen sisällä kysymys, miten totuuteen pääsee, on epistemologinen kysymys: ”Millainen systemaattinen menetelmä mahdollistaa tiedon saannin?”

Jo ennen tieteen läpimurtoa kuitenkin kysyttiin, miten totuuteen päästään. Alkemisteille tai Platonille kysymys ei ollut metodia koskeva; kyse oli rituaaleista ja askeesista. Ihmisen, joka halusi päästä totuuteen, täytyi läpikäydä erilaisia rituaaleja, harjoituksia. Voisi sanoa, että myös tiedemies suorittaa rituaaleja; hänen pelisääntönsä ovat vain vanhemman, ritualistisen pelin, alalaji. Erot ovat silti suuret ja ne eivät ole vain siinä, miten totuus määritellään tai käsitetään. Modernissa, epistemologisessa systeemissä subjektin ja totuuden suhde on erilainen: subjekti on tiedon subjekti. Askeettisessa totuusjärjestelmässä subjekti on eettinen subjekti. Silloin tietäminen ei riitä eikä totuus ole se mikä on faktoilla todeksi osoitettu, vaan rituaalin tai taktiikan provosoima tapahtuma.

Kun teemme tällaisen erottelun, se ei tarkoita ihan samaa kuin jos tekisimme erottelun maailmaa koskevan tiedon ja ”moraalisen totuuden” välillä. Askeettisessakin totuusjärjestelmässä haluttu totuus voi olla totuus maailmasta. Esimerkiksi roomalainen filosofi Demetrios ajatteli, että tarpeellinen tieto on tietoa maailmasta. Hänen totuutensa oli tämä: ”Maailma on yhteinen.” Se on totuus maailmasta; se ilmaisee paikkamme siinä, meidän kuulumisen siihen. Vaikka tätä totuutta voi – ainakin jollakin tavalla – tukea tieteellisten tietojen avulla, se on ”moraalinen” tai spirituaalinen totuus, sillä se pyrkii vaikuttamaan subjektiin, hänen tapaansa elää.

Vaikka teemme tällaisen erottelun modernin tieteellisen totuuden ja askeettisen totuuden välillä, se ei tarkoita, etteivät nämä järjestelmät voisi limittyä tai sekoittua. Tarkemmin sanottuna on outoja lintuja niin kuin Gaston Bachelard, tieteen ja tiedon filosofiaa tutkinut ajattelija. Hän oli moderni epistemologi, joka uskoi ”tieteellisen hengen” pyrkivän objektiivisuuteen. Tieteellisyys, objektiivisuus, vaativat hänen mukaansa kuitenkin ”henkistä vallankumousta”, subjektin muuttumista. Bachelardin mukaan virheiden tai erehdysten korjaaminen oli ”älyllistä asketismia”: täytyy voida tuhota perustelemattomat vakaumukset ja ajatustottumukset itsessään, kyetä itsekriitiikkiin, on naurettava itselleen.

Totuudet – totena pidetyt puheet – eivät ole lauseen ominaisuuksia eikä totuuden tietäminen merkitse sitä, että tuntee todellisuuden ”sellaisenaan”. Jos joku ”tietää totuuden”, se merkitsee, että hän on seurannut pelisääntöjä, toiminut jonkun totuusjärjestelmän sisällä. Se mitä totuus tekee riippuu siitä, millainen järjestelmä ja millainen on subjektin ja totuuden välinen suhde kyseisessä järjestelmässä. Filosofi, joka nostaa esiin kysymyksen totuudesta, on harhainen, jos kuvittelee, että hän voi opettaa miten tosi ja epätosi erotetaan. Totuutta koskevan filosofoimisen pitäisi olla enemmän kuin epistemologiaa, tieto-oppia; sen pitäisi nostaa esiin kysymykseen liittyvät eettiset ja poliittiset ulottuvuudet.

Joissakin kulttuureissa, valtasuhteiden verkoissa, tahdotaan tiettyä totuutta, sillä sen avulla muokataan maailmaa, hallitaan ihmisiä, hallitaan omaa itseä, muokataan omaa itseä, omaa elämää. Tämä totuus koetaan – tai ainakin usein koetaan – välttämättömäksi. Historiallisesti se on kuitenkin kaikkea muuta kuin välttämätön; se on kontingentti. Tämä ei merkitse, ettei olisi merkityksellistä ja arvokasta, että yhteiskunnan sisältä nousee ajattelua, kritiikkiä, joka kohdistuu illuusioon, petokseen, kaunisteluun ja imarteluun. Tällainen ajattelu on siksikin tärkeää, että ”totuudet” voivat olla luomassa näitä illuusioita ja sitä kautta meihin kohdistuvia mielivaltaisia päätöksiä.

Moderni, epistemologinen totuusjärjestelmä on luonut kaksi vaarallista illuusiota. Ensinnäkin se pitää subjektia – tiedon subjektia – annettuna, ei jonain, joka luodaan. Tämä tekee meistä passiivisia itsemme suhteen. Tiedon kohde, objekti, nähdään myös valmiina: se vain odottaa löytämistä. Tätä tietoa voi käyttää hallitsemiseen, asioiden muokkaamiseen, mutta se ei muuta meitä. Totuus on sellainen, ettei ole mieltä kysyä kysymystä: Olenko minä todella tietämäni totuuden eettinen subjekti? Tietäminen riittää... Ihmisten piti odottaa Nietzscheen asti kuullakseen tämän aika olennaisen kysymyksen: Mikä on totuuden arvo?

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kun totuus on tehtävä

(Marcus Aurelius)

Onko hullua kysyä, mitä on syytä pitää mielessään? Jotkut eivät halua pitää mitään mielessään, koska se on raskasta tai koska mielessä pysyvät asiat, kuvat, ajatukset, ovat pelkästään tuskaa aiheuttavia. Ihmiset tekevät monenlaisia temppuja nimenomaan karkottaakseen asioita mielestään: juovat viinaa, meditoivat, juoksevat. Jotkut, varsinkin jotkut filosofit, ovat kuin toiselta planeetalta ja sanovat, että on jotain mikä on syytä pitää mielessään.

Esimerkiksi Marcus Aurelius. Hänelle oli jotain mikä oli syytä pitää mielessään tai silmiensä edessä. Useissa käännöksissä tästä asiasta käytetään nimitystä sääntö, ohje tai määräys. Marcus Aurelius, joka kirjoitti muistiinpanojaan kreikaksi käytti sanaa parastēmata. Kyseessä on ilmaus tai lause, joka ilmaisee samanaikaisesti tärkeän totuuden että käyttäytymisen periaatteen.

Marcus Aureliukselle tällaisia totuuksia ja periaatteita, jotka on pidettävä mielessään on esimerkiksi vapautta koskeva parastēmata: Todellisuudessa ihminen on vapaa, ja me olemme koko ajan vapaita muodostamaan oman käsityksemme eikä mikään valta voi viedä meiltä tätä vapautta. Toinen parastēmata: Ihmiselle, kokijalle, eläjälle on olemassa vain yksi todellisuuden taso tai ulottuvuus ja se on nykyhetki. 

Kun kysymme, mitä olisi syytä pitää mielessään ja otamme esimerkiksi Marcus Aureliuksen ja hänen käsitteensä parastēmata, olemme erityisen monimutkaisessa tilanteessa. Monimutkaisuus tai vaikeus johtuu siitä, että meillä ei ole enää tätä totuuden ja käytösperiaatteen erottamattomuutta omassa ajattelussamme. Voimme silti kokeilla, voiko ne joissakin tapauksissa yhdistää, tuoda yhteen.

Lähtökohdaksi otan Utrechtin yliopistossa, Alankomaissa, opettavan Kathrin Thielen artikkelin Ethics of (In)capacity: Becoming. Pidän tätä tekstiä mielenkiintoisena lähtökohtana, koska siinä Nietzschen, Deleuze´n ja muiden ajattelijoiden tulemisen käsitettä (becoming, esp.devenir) lähestytään tehtävänä.

Tulemisen käsite on vanha, peräisin Herakleitokselta, joka ajatteli, että kaikki muuttuu; mikään ei ole, vaan kaikki tulee: kaikki virtaa. Thiele kirjoittaa, että tuleminen ei ole sanan tavanmukaisessa ontologisessa mielessä, mutta se ei tarkoita, ettei se olisi mitään; se on liikettä ja muutosta. Olisi epäonnistunutta kysyä ”mitä” se on, koska se ei ilmaise olemusta, vaan liikkeen. Siksi kysymys ”mitä” (what is) korvaantuu kysymykselle ”miten” (how to). Näin kysymys ei asetu yläpuolelle tuomitsemaan, vaan seuraa sitä mitä etsitään tai harjoittaa sitä. Thielen kysymys on siis: How to become? Kysymys tulemisesta muuttuu tehtäväksi, käytännöksi ja kutsuksi (call).

En analysoi enkä esittele Thielen vahvaa ja käsitteellisesti täsmällistä artikkelia enempää. Totean vain, että tekemällä kysymyksestä harjoituksen, muuttamalla kysymystä, hän tekee maailmaa koskevasta väittämästä (”kaikki virtaa”) tehtävän ja kutsun tehden näin tulemisesta jotakin samantapaista kuin Marcus Aureliuksen parastēmata.  

Voisiko tuleminen olla jotain mitä meidän olisi hyvä pitää mielessä? Pitää mielessä muutos? Jokin on koko ajan liikkeessä, maailmassa ja meissä. Mitä merkitsee pitää tämä mielessään? Antaa sen liikkeen tapahtua, olla pysäyttämättä sitä, antaa sille tilaisuus. Voidaan silti sanoa niin kuin Thiele: Tuleminen ei ole ratkaisu, vaan ongelma; se ei ratkaise filosofian tai käytännön ongelmia ja se voidaan nähdä näiden kysymysten uudistumisena ja uudistamisena.

Mutta tämähän ei haittaa meitä. Olemme tottuneet elämään ongelmien kanssa, kysymään aina uudestaan, kävelemään liikkuvalla alustalla, olemaan juurettomia... Siis on syytä pitää mielessään nämä varoituksen sanat: Mikään ei tule pysymään paikallaan.


https://www.facebook.com/Filosofiakahvila