Mitä on filosofin puhe?

Tiedämme, että filosofia on nostanut esiin kysymyksiä tiedosta ja totuudesta, myös politiikasta ja yhteiskunnasta sekä moraalista. Tiedämme myös, että tiedon ja totuuden ongelmaa käsitellään tieteellisessä keskustelussa, politiikkaa käsitellään politiikassa ja moraalisia kysymyksiä nostavat esiin mitä moninaisimmat hahmot. Mikä tekee siis tietoa tai yhteiskuntaa tai moraalia koskevan kysymyksen käsittelyn filosofiseksi? Mitä on filosofin puhe?

Filosofin puheessa on jotain, joka ei rajoitu samalla tavalla, rajoita kysymystä samalla tavalla. Jos joku esimerkiksi puhuu moraalista moraalisesti, ei filosofisesti, hän kuvaa ja määrää periaatteet käyttäytymiselle. Michel Foucault väitti, että filosofinen puhe nostaessaan esiin kysymyksen esimerkiksi tiedosta tuo mukaan myös kysymyksen yhteiskunnasta ja moraalista. Voisi sanoa vastaan: Tyypillinen filosofin väite – pätee sanojaan, ei välttämättä muihin. Silti Foucault´n väite on mielenkiintoinen, tärkeä jopa.

Esimerkiksi jos ja kun filosofi tarttuu yhteiskunnalliseen kysymykseen, kysymykseen perustuslaista, instituutioista, valtasuhteiden järjestelemisestä, hän puhuu samalla totuudesta, totuudellisesta puheesta, joka on kiinteästi yhteydessä näiden valtasuhteiden järjestämiseen. Samalla nostetaan esiin kysymys ethoksesta, olemisen tavasta, jolle nämä valtasuhteet antavat ja jolle niiden täytyy antaa tila, mahdollisuus. Aletheia, politeia, ethos – nämä kysymykset ovat yhdessä filosofin puheessa.

Kyse ei siis ole siitä, että filosofin puhe olisi esimerkiksi metakritiikkiä, arvostelun arvostelua; filosofi ei yksinkertaisesti tartu moraalisaarnaajan puheeseen ja pura sitä osiin. Filosofin puhe ei välttämättä pyri luomaan näiden kolmen elementin (aletheia, politeia, ethos) ykseyttä (vaikka sellaisiakin yrityksiä on); ne ovat silti koko ajan suhteessa toisiinsa, väistämättömästi. Elementit voidaan nähdä toisiinsa palautumattomina, erottuneina, mutta silti yhteydessä toisiinsa.

Filosofin puhe olisi siis kysymistä tietyllä tavalla. Kun hän kysyy tietoa ja tiedon ehtoja koskevan kysymyksen, hän ei neuvo tiedemiestä, sano miten tiedemies voi saada oikeaa tietoa. George Canguilhem muotoili sen näin: ”Ei ole olemassa filosofista totuutta.” Lause ei merkitse, että filosofia ei olisi suhteessa totuuteen; sillä ei vain ole totuutta totuudesta eikä totuuksien totuutta. Foucault´n väitteen logiikkaa seuraten voisi sanoa, että epistemologinen kysymys ei ole sitä pelkästään: se liittyy muihin kysymyksiin.

Filosofin puhe – esimerkiksi kun hän puhuu moraalista – on erityisessä suhteessa käytäntöön. Idea ei ole se, että muut käyttäytyisivät filosofin ohjeistamalla tai määräämällä tavalla. Käytännöllinen ulottuvuus on tärkeä ja hiukan omituinenkin ulottuvuus filosofiassa. Pragma, teko, on se mikä on filosofian todellisuutta, sitä mikä siitä tekee totta. Kyse ei ole siitä mitä pidetään todellisena (jumalia tai sielua tai materiaalista maailmaa), vaan siitä, miten filosofinen puhe kaivertuu todelliseen.

Miten siis voidaan löytää merkki, todiste, siitä, että filosofia manifestoituu ”todellisena”? Mikä tekee, että filosofian puhe ei ole tyhjiä sanoja? Nämä kysymykset ovat toisenlaisia kuin se, onko se mitä filosofi sanoo totta vai epätotta. Filosofin puhe, logos, ei todista, että se on kaivertunut todellisuuteen; todiste ei löydy puheen omasta sisäisestä rakenteesta tai logiikasta.

Filosofiassa on ollut vahvasti esillä ajatus, vaatimus – filosofien itselleen asettama vaatimus niin Platonilla kuin Spinozalla, että se ei rajoitu siihen mistä kreikkalaiset käyttivät sanaa mathesis (opetettava tieto). Sen on oltava myös askeesia, harjoitusta. Kun se on harjoitusta, se ei ole vain puhetta; se pyrkii olemaan valinta, elämäntapa. Tälla vaatimuksella on omat vaikutuksensa filosofin puheeseen. Se ei yksinkertaisesti pelkästään väitä, osoita ja todista; se on meditaatiota, joka muuttaa ajatusta, muuttaa ajattelijaa, ei vain etsi ja löydä enemmän tai vähemmän oikeaanosuvaa käsitystä. Puhe yrittää muokata olemassaolon tapaa.

Erityisesti Pierre Hadot on korostanut, että filosofia on (on ollut) elämäntapa. Hänen mukaansa filosofin puhe ja filosofinen elämä eivät ole sama asia, mutta ne ovat erottamattomia: puhe ei ansaitse tulla nimitetyksi filosofiseksi, jos se on irrotettu filosofisesta elämästä eikä ole filosofista elämää, jos se ei kiinnity filosofiseen puheeseen.

Ei ole mahdotonta tai tyhmää kysyä, mitä on filosofin puhe. Kysymys ei vie harhaan, vaikka näkisimme ja vakuuttuisimme, että filosofia voi olla vielä elämäntapa. Filosofin puheen ensimmäinen kysymys voisi olla (Foucault´n mukaan): ”Jos näin, jos minulla on tämä totuus ja tämä suhde totuuteen, miten minun pitää toimia, käyttäytyä?” Filosofin puhe on puhetta, jolla on läheinen kytkös toimintaan, käytökseen, elämäntapaan. Outoa puhetta, jonka todellisuutta on aina etsiä korvia, odottaa kuulijaa ja kuulijan filosofista tahtoa. Filosofi voi puhua itselleen, keskustella itsensä kanssa, mutta filosofia ei ole vain puhetta sille itselleen...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Totuus ja alastomuus

Ensimmäinen osa julkaistu hiukan toisenlaisessa muodossa aikaisemmin. Omistan tämänkertaisen alustusmuistiinpanon Sampalle.

1.Aletheia 

Aletheia on totuus, ja alethes on tosi tai todellinen (niin kuin esimerkiksi ilmaisussa alethes bios, todellinen elämä). Sana alethes merkitsee kirjaimellisesti sitä mikä ei ole kätkössä, mikä ei ole piilossa. Kreikkalaiset muodostivat sanoja negatiivisesti, liittäen sanan eteen kieltävän etuliitteen (a-lethes, a-letheia). On muita termejä, myös filosofisesti mielenkiintoisia niin kuin atopos, aporia.

Todellinen, tosi on sitä mikä ei ole salattu; se on esillä. Totuus kätkeytymättömyytenä – teema, jota Heidegger käsitteli – ei silti tuo esiin termin (tai termien aletheia, alethes) koko käyttöä, sen kaikkia merkityksiä. Kun joku on alethes, tosi, se merkitsee myös, ettei sitä olla vääristelty; siihen ei olla sotkettu mitään muuta kuin mitä se on. Tosi on suora; se mikä on totta, ei tee mutkia ja käännöksiä, jotka nimenomaan peittäisivät, salaisivat jotain. Tämän voi ajatella olevan erityisen merkityksellisen ulottuvuuden silloin, kun puhutaan – halutaan puhua – totta: sitä mitä sanotaan ei peitetä koristeisiin.

Olennaista on tämä: sanapari aletheia ja alethes tuovat esiin sen, että totuuden käsite oli toisenlainen kuin myöhemmässä filosofiassa, jossa sitä ollaan analysoitu lauseen ominaisuutena. Logiikassa puhutaan propositiosta, lauseesta joka ilmaisee jonkun asiantilan – tutkitaan, onko lause tosi tai epätosi. Tämä aikaisempi totuus, aletheia, oli jotain, jota voi soveltaa muihinkin asioihin kuin lauseisiin (esimerkiksi alethes bios).

Antiikin maailmassa suhde totuuteen ei voinut selvitä ja tulla oikeaksi vain lausetta koskevien formaalisten ja loogisten operaatioiden avulla eikä suhde totuuteen ollut koskaan pelkästään tietävän subjektin suhde.

Vain tämä totuuden ”historiallistaminen” auttaa selventämään, miten joku – esimerkiksi Pyhä Augustinus – lähestyi kysymystä ihmisen suhteesta totuuteen. Hän kirjoittaa Tunnustuksissa:

”Olen tuntenut ihmisiä, jotka ovat halunneet petkuttaa toisia, mutta kukaan ei ole halunnut tulla petkutetuksi...”

Tällaiset ihmiset rakastavat totuutta, jos se auttaa heitä tai paljastaa muut, mutta vihaavat sitä, jos se paljastaa heidät itsensä. Augustinus jatkaa:

”Näin on ihmissydän tehty: sokea ja vetelehtivä, viheliäinen ja epärehellinen; tahtoo pysyä salassa, muttei halua että mikään olisi siltä salassa. Kuitenkin käy niin, että se ei ole salassa totuudelle ja samalla totuus pysyy salassa sille.”

Augustinuksen tekstiä voisi analysoida monella tavalla – ja niin on tietysti tehtykin (mukaan luettuna mainittu Heidegger). Kiinnittäisin tässä vain huomiota tähän: totuus, johon ollaan suhteessa, ei ole vain tietämisen avulla saavutettu; täytyy olla tietynlainen ihminen päästäkseen totuuteen. Totuus, joka saavutetaan, ei ole vain oikea kuva todellisuudesta, vaan myös oikea tapa olla ja elää ja tätä oikeaa tapaa määrittelee se, ettei elä salassa, kätkeytyneenä.

2.Alastomuus

Mitä voisi merkitä se, ettei eläisi salassa, kätkeytyneenä? Mitä voisi merkitä se, että sitä mitä sanotaan ei peitetä koristeisiin? Eikö tämä merkitsisi jonkinlaista alastomuutta? Meidän on ehkä puhuttava vakavasti alastomuudesta...

Jos totuuden on ilmennyttävä minussa ja jos saavutan totuuden vain ollen tietynlainen ihminen, minun pitää olla alaston erityisessä mielessä: ei riisuttuna vaatteista, vaan siitä mitä vaatteet merkitsevät.

Vaatteet eivät merkitse suojautumista; se voi olla ja on monesti niiden funktio. Vaatteilla on merkitys kahdella tasolla: 1) Ne merkitsevät jotain, koska ne ovat osa konventioita, tapoja. Meillä on tapana pukeutua ja vielä pukeutua tietyllä tavalla. Täytyy pukeutua mieheksi tai naiseksi. On pukeuduttava siististi, toisia kunnioittaen, Jumalaa kunnioittaen ja tietenkin miestä kunnioittaen. 2)Vaatteet merkitsevät myös siksi, että ne välittävät merkkejä, ne viestittävät. Ne kertovat esimerkiksi statuksesta ja varallisuudesta. Niiden avulla voidaan haluta sanoa vastaan. Viestinnässä on kyse vakuuttamisesta – itsen tai toisen. Vaatteet eivät ole tässä mielessä aatteita; ne ovat markkinointia.

Ollaksemme alastomia, ollaksemme totuudellisia, meidän olisi siis riisuttava konventiot ja markkinointi. Todellisuudessa filosofoinnissa on ollut kyse tästä, kun se on asettunut vastustamaan doxaa, yleistä mielipidettä; se on väistämättä ollut myös konventioita vastaan, se on tahtonut tuoda eron maailmaan, mielipiteisiin ja ihmisten tapaan olla maailmassa. Ei tarvitse ottaa esimerkiksi Diogenestä, sillä myös paljon hienostuneemmat, paremmin pukeutuneet ovat olleet aktivisteja ja todellisia nudisteja: ilman koristeita, ilman illuusioita, ilman synteesiä...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Aletheia

(Philippe de Champaigne: Pyhä Augustinus)

Yksi syksyn teemoista on totuus. Tietenkin se on todellisuudessa ollut aikaisemminkin aiheena ellei se ole aiheena koko ajan. 1900-luvulla – viimeistään Heideggerin myötä – osasivat ajattelijat kiinnittää huomiota omituisen unohdettuun asiaan, itse sanaan totuus. Sana, jota kreikkalaiset käyttivät, kun filosofisesti alettiin pohtia kysymystä totuudesta, oli aletheia.

Aletheia on totuus, ja alethes on tosi tai todellinen (niin kuin esimerkiksi ilmaisussa alethes bios, todellinen elämä). Sana alethes merkitsee kirjaimellisesti sitä mikä ei ole kätkössä, mikä ei ole piilossa. Kreikkalaiset muodostivat sanoja negatiivisesti, liittäen sanan eteen kieltävän etuliitteen (a-lethes, a-letheia). On muita termejä, myös filosofisesti mielenkiintoisia niin kuin atopos, aporia.

Todellinen, tosi on sitä mikä ei ole salattu; se on esillä. Totuus kätkeytymättömyytenä – teema, jota Heidegger käsitteli – ei silti tuo esiin termin (tai termien aletheia, alethes) koko käyttöä, sen kaikkia merkityksiä. Kun joku on alethes, tosi, se merkitsee myös, ettei sitä olla vääristelty; siihen ei olla sotkettu mitään muuta kuin mitä se on. Tosi on suora; se mikä on totta ei tee mutkia ja käännöksiä, jotka nimenomaan peittäisivät, salaisivat jotain. Tämän voi ajatella olevan erityisen merkityksellisen ulottuvuuden silloin, kun puhutaan – halutaan puhua – totta: sitä mitä sanotaan ei peitetä koristeisiin.

Olennaista on tämä: sanapari aletheia ja alethes tuovat esiin sen, että totuuden käsite oli toisenlainen kuin myöhemmässä filosofiassa, jossa sitä ollaan analysoitu lauseen ominaisuutena. Logiikassa puhutaan propositiosta, lauseesta joka ilmaisee jonkun asiantilan – tutkitaan, onko lause tosi tai epätosi. Tämä aikaisempi totuus, aletheia, oli jotain, jota voi soveltaa muihinkin asioihin kuin lauseisiin (esimerkiksi alethes bios).

Antiikin maailmassa suhde totuuteen ei voinut selvitä ja tulla oikeaksi vain lausetta koskevien formaalisten ja loogisten operaatioiden avulla eikä suhde totuuteen ollut koskaan pelkästään tietävän subjektin suhde.

Vain tämä totuuden ”historiallistaminen” auttaa selventämään, miten joku – esimerkiksi Pyhä Augustinus – lähestyi kysymystä ihmisen suhteesta totuuteen. Hän kirjoittaa Tunnustuksissa:

”Olen tuntenut ihmisiä, jotka ovat halunneet petkuttaa toisia, mutta kukaan ei ole halunnut tulla petkutetuksi...”

Tällaiset ihmiset rakastavat totuutta, jos se auttaa heitä tai paljastaa muut, mutta vihaavat sitä, jos se paljastaa heidät itsensä. Augustinut jatkaa:

”Näin on ihmissydän tehty: sokea ja vetelehtivä, viheliäinen ja epärehellinen; tahtoo pysyä salassa, muttei halua että mikään olisi häneltä salassa. Kuitenkin käy niin, että se ei ole salassa totuudelle ja samalla totuus pysyy salassa sille.”

Augustinuksen tekstiä voisi analysoida monella tavalla – ja niin on tietysti tehtykin (mukaan luettuna mainittu Heidegger). Kiinnittäisin tässä vain huomiota tähän: totuus, johon ollaan suhteessa, ei ole vain tietämisen avulla saavutettu; täytyy olla tietynlainen ihminen päästäkseen totuuteen. Totuus, joka saavutetaan, ei ole vain oikea kuva todellisuudesta, vaan myös oikea tapa olla ja elää ja tätä oikeaa tapaa määrittelee se, ettei elä salassa, kätkeytyneenä.