Onko etiikka mahdollinen?

Amélie Perron
 

Filosofiakahvila 18.10./19.10./20.10.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Toisinaan etiikka filosofian osa-alueena on kuvaukseen ja analyysiin pyrkivää, toisinaan normatiivista. Jaottelu on ymmärrettävä ja hyödyllinen, mutta hiukan harhaanjohtava. Todellisuudessa kuvauksetkin ovat yllättävän käskyttäviä. Jos ajattelemme, että etiikka yrittää löytää tai rakentaa perustan tai jopa yleispätevän normiston kaikille, olemme ongelman edessä. Minä itse olen ongelman edessä enemmän kuin muut. Miten etiikka olisi mahdollinen minulle, jos ajattelen, että tällainen pyrkimys on vaarallinen, epäeettinen? Jos tarjoamme kaikille samaa moraalia, se on teoreettisesti kestämätöntä ja siinä on fasismin vaara.

Voimme yrittää väistää teoreettisuuteen ja abstraktisuuteen lankeamista yrittämällä tehdä etiikasta mitä se ennen oli: voimme nähdä sen ajatteluna ja periaatteina, jotka tähtäävät onnellisuuteen. Mutta miten voisin rakentaa tällaista etiikkaa, jos en usko, että kaikki tulevat onnelliseksi samalla tavalla, samoista syistä, samoja asioita tehden?

Luettuani Ralph Emersonia ja Stanley Cavellia sekä Cavellin Emerson-tulkintoja näen yhden ulostien, yhden mahdollisuuden tehdä etiikka mahdolliseksi. Cavellin ja Emersonin kirjoituksissa etiikka ei ole ohjeistusta (instruction), vaan enemmänkin yllytystä (provocation).

Etiikka ei ole siis ehkä mahdollista joidenkin toivomalla tavalla, mutta se ei merkitse, että se olisi kokonaan mahdotonta tai hyödytöntä. Kun eettinen ajattelu ja puhe on enemmän provokaatiota kuin ohjeistusta, siinä ei ole mukana kuvitelmaa, että kysymykset voitaisiin ratkaista lopullisesti. Etikkka ymmärretään pikemminkin päivittäiseksi tehtäväksi.

Stoalaiset eivät ajattelleet, että etiikan opetus olisi etiikkaa. Filosofinen puhe ei ollut filosofiaa. Filosofia oli heille käytäntöä, elettyä filosofiaa. Tämä ei tarkoita, ettei etiikan opetus (periaatteiden ja eettisten kysymysten teoreettinen käsittely) olisi mukana filosofiassa, mutta se ei sinänsä riitä. Jos pidämme kiinni tällaisesta näkemyksestä, tulemme toisenlaisen mahdottomuuden eteen. Etiikka ei ole mahdollista, jos se on vain puhetta, teoretisointia, opetusta. Sen pitäisi olla käytäntöä. Jotta se olisi mahdollista, ihmisen pitää nousta koulun penkiltä tai astua alas lehteriltä, mennä mukaan elämään ja luoda käytäntöjä.

Tämä vaatii vähän muutakin kuin ahkeruutta. Se vaatii uskallusta – esimerkiksi rohkeutta astua epämukavalle alueelle, epävarmuuteen, kykyä kohdata ja kestää oma haavoittuneisuutensa. Ainakin jos uskomme sairaanhoitajaa, Amélie Perronia, joka kirjoittaa asiasta artikkelissa Towards an “ethics of discomfort” in nursing: Parrhesia as fearless speech. Perronin kuvaamassa maailmassa vaikeus – jos ei mahdottomuus – tulee eteen kahdesta eri syystä. Toisaalta sairaanhoitajan oma koulutus ja häneltä odotettu toiminta (joissakin tapauksissa se on uhrautumista, toisesta huolehtimista unohtaen itsensä) luo omat esteensä. Toinen vaikeus syntyy työyhteisöstä, joka vaientaa hänet jopa raakoja keinoja (kiusaamista, syrjintää) käyttäen.

Me emme kaikki ole yhtä vaikeassa tilanteessa kuin Amélie Perron tai hänen kumppaninsa. Etiikka edellyttää silti paljon. Toisaalta katseemme ei voi väistää pimeitä nurkkia ja toisaalta sen täytyy ottaa etäisyyttä kulloiseenkin tilanteeseen. On vain tilanteiden etiikkaa. Emme elä ja toimi ideoiden sfäärissä.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kiitos ja kippis

Filosofiakahvila menee kesätauolle. Kiitos kaikille kahvilaan osallistuneille. Tulen pistämään irrallisia heittoja blogiin samalla kun suunnittelen tulevan syksyn ohjelmaa. Aiheina tulee olemaan ainakin kyseenalaistaminen, etiikan mahdollisuus, Montaigne ja kannibaalit, järki ja Timon Ateenalainen...

Siteeraan edellisen muistiinpanon loppua: 

Kiitän kaikkia filosofiakahvilaan osallistuneita. Kiitän niin monista syistä, ettei niitä voi kaikkia ilmaista. En opeta mitään. Haluan herättää keskustelua. Keskustelu opettaa. Ainakin minua. Aika ajoin se muistuttaa minua siitä, että ehkä minun pitäisi olla hiljaa.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

Estetiikka ja elämä

 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa klo 11.00 (Casa Juande, Av. Toré Toré)

Filosofiakahvilaa Fuengirolassa ei enää tänä keväänä! 

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 5.4. ja 6.4. 

Estetiikka on filosofian osa-alue. Perinteisesti on ajateltu, että se on taidefilosofiaa ja kauneuden filosofiaa. Taidefilosofiassa kysytään esimerkiksi, mikä on taideteos tai mitä on taide. Kauneuden filosofia pohtii – ainakin perinteellisesti – kauneuden olemusta. Harvoin kukaan pysähtyy kysymään, mikä näitä kahta erilaista kysymysrypästä yhdistää. Toisin sanoen harva estetiikan tutkija miettii, mistä estetiikassa on kyse.

Estetiikassa – niin kuin muissakin filosofian osa-alueissa – on taipumus eristää kysymykset, siirtää ne omaan hermeettiseen tilaan. Ontologisia kysymyksiä pohtiva ei puutu eettisiin kysymyksiin, vaikka mielenkiintoisia asioita tulee usein esiin vasta sitten, kun näitä pohditaan yhdessä. Saatamme esimerkiksi ajatella etiikkaa ja estetiikkaa erillisinä, toisistaan etäisinä pohdinnan aiheina. Näin siitä huolimatta, että joku filosofi niin kuin Wittgenstein muistutti niiden käsittelevän samaa asiaa, sitä mikä tekee elämän elämisen arvoiseksi.

Wittgensteinin väite tuo esiin tosiasian, että on syytä tehdä toinenkin luonteeltaan metodologinen huomautus. Kysymys estetiikasta eristetään muustakin kuin toisenlaisista filosofisista kysymyksistä; se eristetään elämästä. Taidefilosofi voi esittää kysymyksiä huumorista. Hän voi todeta, että teos – kirjallinen tai muunlainen – on parempi, onnistuneempi, koska siinä on huumoria. Tämä arvo, huumori, ei kuitenkaan ole vain taiteellinen arvo eikä se tule merkitykselliseksi vain artefaktisen komposition sisällä.

Kirjailija Milan Kundera totesi, että esteettiset arvot kuten kauneus tai huumori ovat eksistentiaalisia. Toteamuksen voi sivuuttaa, mutta jokaisen esteetikon pitäisi ottaa se vakavasti ja pohtia, millaisia seurauksia sillä on. Muotoilisin idean näin: Esteettisillä arvoilla on merkitystä elämässä.

Nämä luonteeltaan metodologiset huomiot johtavat suuremman kysymyksen äärelle. Suurempi kysymys koskee esteettisen filosofian tehtävää, joka on aina suurempi kuin se, joka annetaan virallisissa selittelyissä ja oikeutuksissa omalle olemassaololle. Uskoakseni estetiikan tehtävä on lähentää taidetta ja elämää, tuoda ne yhteen. Taidekaan ei saisi olla pelkkää juhlakalustoa tai koristetta. Sen pitäisi olla stimulanssia, kiihoketta elämälle niin kuin Nietzsche, todellinen taiteen ja elämän yhdistäjä, sanoi.

Kaksi (minulle henkilökohtaisesti merkityksellistä) oivallusta liittyy tämänsuuntaisiin estetiikan alan kysymyksiin. Taide voi toimia harjoituksena siinä mitä teemme elämässä. Toinen häkellyttävä ja kauaskantoinen oivallus on, että moraalinen elämä ei ole vain säännön seuraamista tai normin mukaista toimintaa, vaan se voi olla tyylin luomista. Kyse ei ole vain siitä, mitä teemme. Olennaista on myös se, miten teemme.

Kuvitelkaamme siis, että otamme tosissaan esteettisen filosofian tehtävän ja haluamme lähentää taiteen ja elämän, tuoda ne yhteen. Haluamme tuoda esteettiset arvot sinne missä ne saavat todellisen merkityksensä – olemassaoloon, elämään, josta kreikkalaiset käyttivät sanaa bios. Se oli elämää, jota ihminen muokkaa niin kuin kuvanveistäjä käsillä olevaa materiaalia. Bios oli esteettisesti muokattua elämää. Emme voi elää niin kuin kreikkalaiset. Voimme silti kysyä, voimmeko elää yhtä paljon...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

Valta ja etiikka

 

Dion esittelee Platonin Donysiokselle

FILOSOFIAKAHVILA ALOITTAA FUENGIROLASSA 3.MAALISKUUTA

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa klo 11.00 (Casa Juande, Av. Toré Toré)

Filosofiakahvila alkaa Fuengirolassa 3. maaliskuuta. Torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 22.2. ja 23.2

Tässä huomautuksessani valta on ymmärretty suhteeksi, jossa toinen yrittää toista ohjata. Kun puhun etiikasta, tarkoitan vähintäänkin ajateltua itsensä ohjaamista. Moraali ei ole sama asia kuin etiikka, koska viimeksi mainittu voi olla moraalifilosofiaa, mahdolllisesti vallitsevan moraalin kyseenalaistamista.

Kun ajattelemme ajattelun ja vallan suhdetta, kuvittelemme helposti, että ajattelu (kriittinen ajattelu) asettuu ulkopuolelle, arvioi ulkopuolelta. Jos haluamme ajatella vallankäytön ja ajatteluksi ymmärretyn etiikan suhdetta toisiinsa, meidän on ajateltava ajattelun suhdetta valtaan, toimintaan ja todellisuuteen. On ehkä syytä hylätä valmiit mielikuvat erillisyydestä ja ulkopuolisuudesta. Ajattelua ja elämää  ei ole pakko ajatella toisensa poissulkeviksi. Voisi olla mielenkiintoista, jopa hedelmällistä, ajatella ajattelun ja vallan välttämätöntä yhteenkietoutumista. Näin yrittää tehdä esimerkiksi Madridin Complutense –yliopiston professori Aitor Alzana Molina artikkelissaan El silencio de los intellectuales, jossa hän käyttää esimerkkinä keskustelua ja kiistaa, joka käynnistyi Ranskan sosialistihallituksen ja intellektuellien välillä -80-luvun alussa.

Yksi tapa katsoa etiikan ja vallankäytön suhdetta on tutkailla todellisia, historiallisia, esimerkkejä. Alzana Molina (minäkin) käyttää esimerkkinä Platonin seitsemättä kirjettä sekä siihen liittyvää filosofin ja tyrannin (Dionysios II, Sisilian Syrakusan johtaja). Dionysios ärsyyntyy Platonin puheista, vaikka hän ei ehdota demokratian perustamista tai neuvo muutenkaan suoranaisesti politiikan teossa. Se mihin Platon yrittää vaikuttaa tai mihin hänen sanansa tähttäävät on johtajan ethos, olemisen tapa. Filosofin neuvo ei ole poliittinen; se ehdottaa tietynlaista tapaa toimia, tietynlaista käytöstä. Platon tahtoo, että etiikka on hallitsemisen, vallankäytön, sisällä. Se on sen sisällä, jos vallankäyttäjä kehittää ethosta.

Voisi ajatella, että meillä on tiettyjä jäänteitä tämäntapaisesta ajattelussa, kun vaadimme ministeriltä tai kansanedustajalta tietynlaista käytöstä, mutta yleensä vaatimus koskee lain noudattamista tai jonkin moraalisen säännön (ei saa valehdella) seuraamista. Jossain määrin ja aika usein tämä vaatimus on naamio, sillä samaa ei vaadita aina, vaan aina erityisissä olosuhteissa. Bill Clintonin ongelmaksi muodostui valehteleminen, mutta ei poliittisissa päätöksissä, vaan intiimeissä asioissa. Kukaan ei varsinaisesti vaatinut, että hän olisi symphonos itsensä kanssa, harmoniassa itsensä kanssa.

Etiikan ja vallan yhteenkietoutuminen tai niiden eroaminen toisistaan näyttäytyy erilaisessa valossa, jos ajattelemme modernia vallankäyttöä, esimerkiksi normalisointia. Michel Foucault käytti termiä normalisointi aluksi puhuessaan kurista (normalisointi merkitsee hiukan eri asiaa, kun hän puhuu myöhemmin turvallisuusdispositiiveista). Kyse on prosessista, jossa jostakin toiminnan tavasta tai piirteestä rakennetaan ideaali. Meillä on kuriyhteiskunnan esimerkkitapaus, sotilas. Hänen pitää seistä tietyllä tavalla. Poikkeaminen tästä tavasta on epänormaalia. Normalisointi ei kuitenkaan ole vain ideaalin rakentamista. Se kytkeytyy tietoon ja tiedonkeruuseen tarkkailun ja dokumentoinnin avulla. Joku kerää tietoja, rakentaa kuvaa keskiarvosta. Normi, johon normalisointi pyrkii, ei ole vain ideaali; se on lain ja luonnon risteytys. Hoitaja sanoo: ”Teidän lapsellanne on epänormaalin suuri pää.” Se ei ole toivottavaa ja se on poikkeama keskiverrosta.  Normalisointi on kaikkialla. Pasia tai Claudiota ei vain kuntouteta. Pasia ojennetaan, koska hän ei kävele normaalisti. Jos Claudio ei käyttäydy, hänelle sanotaan: ”Haluatko, että kätesi jää tuollaiseksi?” Normalisointi on taktiikkaa ja se on sosiaalista kontrollia. Se ilmenee kuntouttajan ammattitaitona.

Normalisointi on aika erilaista vallankäyttöä kuin despootin vallankäyttö. Voimme hyvin kuvitella, että jos filosofi olisi voinut vaikuttaa hallitsijan olemisen tapaan ja käytökseen, hänen vallankäyttö olisi muuttunut (vaikka Platon epäonnistui). Normalisointia voivat harjoittaa kaikenlaiset ihmiset, oppineet ja oppimattomat, pehmeät ja kovat. Se ei merkitse, ettei normalisointi vaatisi asioita ihmisiltä. Se vaatii mukautumista ja sopeutumista normiin.

Normalisointi ei vain rajoita vapautta, vaan ohjaa ajattelua, rajoittaa sen mahdollisuuksia; se määrää dikomiat ja kategoriat, joiden sisällä olemme. Se ehdollistaa maailman ja tahtoo sulkea ihmisen ehtojen sisään, pakottaa sanomaan ettei muu ole mahdollista tai haluttavaa. Olemassaolo ja elämä bioksena, muokkauksen kohteena, merkitsee sitä, ettei suostu suljettuu maailmaan. Olemassaolo – ex-istir – on asettumista ulkopuolelle; se on vastarintaa, mukautumattomuutta suljettuun maailmaan. Ollaksemme olemassa tarvitsemme ajattelua. Vain siten myös poliitiikka on mahdollista, sillä politiikan haaste on tehdä uusia asioita mahdollisuudeksi. Etiikka ja valta asettuvat uudestaan suhteeseen keskenään, kun tehdään vastarintaa normalisointia vastaan. Kyse ei ole kaikkien normien hylkäämisestä, vaan ajattelusta, maailman avaamisesta, mahdollisuudesta nähdä plastisuus.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kevään 2022 ohjelmasta ja aiheista

 

Filosofiakahvila jatkuu zoomin kautta 11.tammikuuta! Toistaiseksi suunnitelmana käynnistää Torre del Marin filosofiakahvila 12.tammikuuta (jos ei tule uusia estäviä rajoituksia), mutta Fuengirolan filosofiakahvila vasta helmikuussa (17.helmikuuta, jos suunnitelmat eivät muutu)

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa klo 11.00 (Casa Juande, Av. Toré Toré)

Filosofiakahvila Fuengirolassa aloittaa myöhemmin torstaisin 

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Filosofiakahvilan ensimmäiset 12 aihetta:

1.Liehuvat liput (zoom/Torre del Mar)

2. Epistemologian paluu (zoom/Torre del Mar)

3.Missä meitä kuunnellaan? (zoom/Torre del Mar)

4.Foucault ja vaara (zoom/Torre del Mar) 

5.Kuvan riivaamat (zoom/Torre del Mar)

6.Se mikä on lähellä (zoom/Torre del Mar/Fuengirola)

7.Valta ja etiikka (zoom/Torre del Mar/Fuengirola)

8. Sairastamisesta (zoom/Torre del Mar/Fuengirola)

9.Runous ja tottelemattomuus (zoom/Torre del Mar/Fuengirola) 

10.Muisti ja muutos (zoom/Torre del Mar/Fuengirola)      

11.Bashōn sisäiset polut (zoom/Torre del Mar/Fuengirola)

12. Jos mieli ei olekaan omenakori... (zoom/Torre del Mar/Fuengirola)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Hämmennys ja epävarmuus III: Epävarmuuden etiikka

Foucault

Espanjassa vallitsee Estado de alarma (hätätila). Tästä syystä filosofiakahvila on toistaiseksi peruttu. Toivottavasti voimme jatkaa ainakin syksyllä. Julkaisen kahvittelijoiden ja muiden iloksi tai hämmennykseksi sarjan hämmennyksestä ja epävarmuudesta. Tämä on sarjan kolmas osa.

Ei ole epäilystäkään siitä, että ihminen on luonut erilaisia versioita epävarmuuden etiikasta. Jo kreikkalaisten hämmennyksen filosofia, yritys särkeä mielipiteen varmuus, oli muutakin kuin kiusantekoa. Se oli yritys auttaa polista, kaupunkia, joka joutui päättämään asioista. Filosofi kysyi, minkälaisiin käsityksiin ja mielipiteisiin nämä päätökset perustuivat, esitti epäilyn siitä, että perustuessaan vääränlaiseen varmuuteen mielipide johtaa huonoihin seurauksiin. Myös Murguezan hämmennyksen filosofia, jatkuva kysyminen, on muutakin kuin teoreettinen lähtökohta: se on eettinen asenne.

Olemme jo nähneet tai ainakin aavistaneet, mikä ajattelun kategoria tässä eettisessä ajattelussa on mukana: tapahtuma. Vaikka sana oli stoalaisilla muussakin käytössä, heidän käytännöllisessä ajattelussaan se oli usein potentiaalinen ikävä tapahtuma, jonka edessä piti pysyä lujana. Silti tässäkin melkein primitiivisessä ja negatiivisessa muodossa tapahtumalla on oma erikoinen luonteensa, erityisasema muiden ajattelun kategorioiden joukossa. Sanassa ”tapahtuma” ihminen myöntää asiantilojen pysymättömyyden. Monet muut kategoriat pyrkivät tavoittamaan essentian, olemuksen.

Mitä on essentialismi? Olemusajattelu on käsitys, että asioilla ja olennoilla on olemus, joka tekee niistä sellaisia kuin ne ovat. Yleensä ja monessa paikassa tämä ajattelu panee ihmiset sanomaan: ”Koska on näin, näin tulee olemaan.” Essentialismi pyyhkii pois tapahtuman ja saavuttaa varmuuden sulkemalla pois mahdollisuuksia, tekemästä horisontista köyhemmän. Essentialismi  kysyy : ”Mitä on?” Tapahtuman perässä kulkeva ajatus kysyy: ”Missä? Miten? Missä olosuhteissa?”

Kun ajatellaan ja etsitään olemusta, etsitään ja halutaan jotain ajatonta, nähdään jokin ajattomana. Silloin kadotamme tapahtuman. Tapahtuman esiinsaamisen vaikutus on, että se minkä olemme tottuneet ajattelemaan pysyvänä ja välttämättömänä, ei enää näyttäydy sellaisena. Tapahtuma tai prosessi ei ole välttämätön eikä mahdoton. Toisin sanoen voi olla tai voisi olla olematta. 

Essentialismi on ollut yksi keino oikeuttaa diskriminointi, esim. homofobia, rasismi tai misogynia. Naiselle määrätään tietty paikka, tietty nurkka ja sanotaan: ”Naiset ovat sellaisia, että...” Tästä huolimatta essentialistinen ajattelu on kehittänyt myös oman moraalinsa ja moraalifilosofisen ajattelun.   Sekä kristillisenä että ei-kristillisenä essentialismi on ilmentynyt usein ajatuksena luonnonlaista. Tätä ideaa on sovellettu myös moraalifilosofisiin kysymyksiin: on ajateltu, että oikea ja väärä on johdettavissa luonnonlaista. Epävarmuuden etiikka, tapahtumaan kiinnittyvä ajattelu, menee toiseen suuntaan. Se näkee muuttuneita ja yhä muuttuvia asioita. Monet asiat ja tilanteet voidaan muuttaa.

Epävarmuuden etiikka on siis toisenlainen tapa suhtautua epävarmuuteen ja maailman kaaoottisuuteen kuin turvallisuusajattelu ja turvallisuusstrategiat. Se että tulevaisuus on edessämme olevia auki olevia mahdollisuuksia, ei merkitse vain vaaroja, sairauksia ja työttömyyttä. Se merkitsee myös mahdollisuutta tehdä toisin, elää toisin, muuttaa asioita. Turvallisuusstragegiat eivät ole välttämättömiä. Niistä maksettava hinta ei ole välttämätön. Tämä ei tietenkään merkitse, etteivät ne toisinaan olisi erittäin tarpeellisia.

Epävarmuus ei merkitse vain pelkoa. Se voi olla edellytys sille, että jokin on ponnistuksen tai vaivan arvoista. Jos jalkapallo-ottelun tulos olisi päätetty etukäteen, mitä mieltä oli pelata tai katsoa sitä? Michel Foucault ilmaisi omalla tavallaan epävarmuuden etiikan Vermontissa vuonna 1982 antamassaan haastattelussa:

”Elämässä ja työssä mielenkiintoisinta on tulla joksikin mitä ei ollut alussa... Se mikä on kirjoitustyön tai rakkaussuhteen totuus on myös elämän totuus. Peli on pelaamisen arvoinen siinä määrin kuin emme tiedä, miten se päättyy.”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Puistofilosofiaa Fuengirolassa (19.11.)

Puistofilosofiaa Fuengirolassa

Hämmennyksen filosofia, epävarmuuden etiikka

Aika: Tiistaina 19. marraskuuta klo 13.00

Paikka: Parque Yacimiento Romano, Fuengirola

(Av. Nuestro Padre Jesús Cautivo 49/Junakatu 49, Jazzie-baarin vieressä)

Hinta: 10 euroa

Kohtaamispaikka: puiston sisääntulo

Alustus kestää noin tunnin. Keskustelua voi jatkaa tapasten tai kahvien merkeissä Jazzie-baarissa, puiston vieressä.

Näyttää siltä, että ilmat sallivat tapahtuman. Sää ei tule olemaan hyvä eikä huono. 

Sateen sattuessa tapahtuma joudutaan perumaan

(Puistofilosofia-tapahtuma tulossa myös Vélez-Málagaan. Ilmoitus tulee myöhemmin.)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Puistofilosofiaa Fuengirolassa

(Kuva ei ole paikalta)

Puistofilosofiaa Fuengirolassa

Hämmennyksen filosofia, epävarmuuden etiikka

Aika: Tiistaina 19. marraskuuta klo 13.00

Paikka: Parque Yacimiento Romano, Fuengirola

(Av. Nuestro Padre Jesús Cautivo 49/Junakatu 49, Jazzie-baarin vieressä)

Hinta: 10 euroa

Kohtaamispaikka: puiston sisääntulo

Alustus kestää noin tunnin. Keskustelua voi jatkaa tapasten tai kahvien merkeissä Jazzie-baarissa, puiston vieressä.

Sateen sattuessa tapahtuma joudutaan perumaan

(Puistofilosofia-tapahtuma tulossa myös Vélez-Málagaan. Ilmoitus tulee myöhemmin.)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Keinot ja päämäärät

Social bandits, Pancho Villa ja hänen miehensä

FILOSOFIAKAHVILAA EI OLE (VIELÄ) TIISTAINA 30.10. EI MYÖSKÄÄN TORSTAINA 1.11. 
Filosofiakahvila keskiviikkoisin Con Corazónmari, C/El Copo, Torre del Mar klo 11.00, 

TIISTAIN FILOSOFIAKAHVILA ALKAA 6.11. PAIKKA JA AIKA ENTINEN ELI Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin "kaupungintalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto) TORSTAISIN La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA tiistaisin Trattoria Gio, Centro Finlandia (Kukon vieressä) klo 13.30. Ensimmäisen kerran 6.marraskuuta, aiheena Espanja nyt

Tositarinaan perustuvassa elokuvassa Black Mass (ohj. Scott Cooper, 2015) on kohtaus, jossa isä neuvoo poikaansa. Hän sanoo suunnilleen näin: ”Ei sinulla ole ongelmia siksi, että löit sinua kiusannutta naamaan, vaan siksi, että teit sen ihmisten edessä. Siitä ei ole haittaa, että lyöt. Tärkeää on kiinnittää huomiota siihen missä ja milloin.”

Äiti yrittää sanoa vastaan, mutta gangsteripomoisän neuvot ovat ja pysyvät samoina. Ne ovat hyviä neuvoja, koska ne ovat tosiasiallisia ja perustuvat realistiseen maailmankuvaan. Minullakaan ei ole mitään erityistä syytä vastustaa viisaita ohjeita, mutta niiden analysoiminen voi olla hyödyllistä.

Joskus epäillään, ettei tarkoitus pyhitä keinoja. Aika usein väitetään jopa, että tällainen ajattelu on vaarallista; siinä on terroristien moraalin ydin, selkäranka. Todellisen maailman todellisessa moraalissa tarkoitus pyhittää keinot. Näin myös elokuvan Black Mass maailmassa – puolin ja toisin. Jonkinasteiset valheet, petokset, väkivalta ja laittomuudet eivät haittaa, kun päämäärä on oikea. Tällaisessa maailmassa isän neuvo pojalleen on enemmän kuin hyvä; se on älykäs, sofistikoitunut. Hyvä isä osaa kiinnittää huomiota johonkin sellaiseen mistä kreikkalaiset käyttivät sanaa kairos (tilaisuus, oikea hetki).

Neuvonantajaisä ei ole tekopyhä. Hän on  kyyninen sanan arkipäiväisessä merkityksessä: kylmä ja häikäilemätön. Kylmyys ei vähennä moraalin moraalisuutta. Lyönnin tarkoitus on korjata epäoikeudenmukaisuus maailmasta. Kylmyys tuo moraaliseen ajatteluun tietynlaista laskelmallisuutta, strategisuutta. Kyse ei ole vain sellaisesta ajatuksesta, että tietyt keinot – väkivalta ja petos – ovat välttämättömiä pahoja. Ajatus menee pidemmälle ja on paljon hienostuneempi: Mikään tuska, huuto tai protesti ei merkitse mitään, kun sitä ajatellaan suhteessa yhteiseen hyvään tai suuren kokonaisuuteen.  Tällainen ajatus kieltään yhden ja toisen periaatteen, esimerkiksi ihmisoikeudet, vedoten siihen, että tilanne on nyt erityinen.

Kuvitelkaamme toisenlaisia, vähemmän kyynisiä ihmisiä eteemme. Heitä ei tarvitse edes kuvitella. On olemassa kansalaisjärjestöjä, joiden toimintaperiaate on auttaa ja tukea ihmisiä riippumatta siitä, keitä he ovat ja keitä ovat heidän vainoajansa. Tällaisten ihmisten suuri lahja ei ole vain silloin tällöin onnistuneet kampanjat, vaan esimerkki, jonka he antavat. He muistuttavat, että politiikkaa ja vallankäyttöä täytyy valvoa; sille täytyy asettaa ehdottomia ja universaaleja rajoja.

Strategisen ja häikäilemättömän moraalin yksi piirre on siis keinojen ja päämäärien epäsymmetria. On mielenkiintoista tutkia, miten stoalaisten etiikassa ja itsetutkiskelun muodoissa pyrittiin nimenomaan keinojen ja päämäärien yhteensovittamiseen. Stoalainen itsensä tutkija, esimerkiksi Seneca, yritti muistuttaa itseään periaatteista ja kiinnitti huomiota erehdyksiin toiminnassa. Ei ole hyvä kritisoida, jos ei pidä mielessään päämäärää ja tarkoitusta. Kun päämäärä unohtuu, on vaara, ettei kritiikki korjaa mitään eikä auta ketään. Tässä tapauksessa stoalainen kiinnittää erityistä huomiota päämäärään, jotta osaisi etsiä oikean tavan ja oikean ajan (kairos), oikean paikan toiminnalleen.

Stoalainen ei perustellut tai oikeuttanut yritystä sovittaa keinot ja päämäärät viitaten johonkin korkeampaan lakiin. Hän ajatteli, että tarkoitus oli tehdä toiminnasta vaikuttavaa, tehokasta. Hyve oli toimivuutta. Hän ei toisaalta puolustanut häikäilemätöntä keinoa selittäen, että tarkoitus oli hyvä.

Kun kuulemme isän hyvän neuvon pojalleen, voimme tehdä muutakin kuin hyväksyä tai torjua sen. Voimme yrittää analysoida ja arvioida sitä. Elokuvan isän esikuva näytti ihmisten silmissä Robin Hoodilta; hän oli niin sanottu social bandit.  Hän toimi omien oppiensa mukaan tehokkaasti usean vuosikymmenen ajan.  Lopulta hänet tuomittiin muun muassa järjestäytyneestä rikollisuudesta ja yhdestätoista murhasta.  

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Alibin etsijät

Tämä on filosofiakahvilan aiheena Helsingissä 
Helsinki 16.kesäkuuta klo 14.00. 

Paikka: Kymintie 51 (Kumpula, Helsinki) – Jantuset (Martti, Kirsti)

Mihail Bulgakov satirisoi byrokraattien maailmaa villin fantasian avulla. Viihdelaitosten valiokunnan kanslian virkamiehet alkavat yhtäkkiä kadota. Vain puvut jäävät. Kaunis sihteerityttö on yksin pukujen keskelle. Hän on epätoivoinen ja pyytää, että hänen johtajansa palautettaisiin. Hänen pyyntöönsä ei vastata. Tyhjä raidallinen puku kieltää tyttöä ulvomasta.

Bulgakovin visio muistuttaa toisen venäläisen, Mihail Bahtinin (1895-1975), huomioista. Vuosina 1919-1921 kirjoitetussa tekstissäToiminnan filosofia Bahtin hahmottelee teoriaa etiikasta, tarkemmin sanottuna eettisestä subjektista tai ihmisestä tekojensa vastuullisena subjektina, ihmisestä vastuullisena olentona. Bahtin puhuu teeskentelystä. Hän ei tarkoittanut teeskentelijällä sitä mitä yleensä; kyseessä ei ole sellainen tilanne, missä joku esittää jotain muuta, esiintyy toisena, kätkeytyy naamion taakse. Bahtinin teeskentelijä on sellainen ihminen, joka väittää, ettei ole tässä, väittää ettei ole vastuussa teoistaan, menee systeemin ja normien taakse. Tekstistä tulee voimakas vaikutelma, että Bahtin kuvaa byrokraattia. Hän saattoi kuvata myös puolueikoneiston osaa, puolueihmistä, joka noudattaa puolueen ohjelmaa ja määräyksiä.

Yksi tapa kuvata teeskentelijää on todeta, että hän väittää, ettei ole missään; hän toimii universaalien sääntöjen mukaan. Tämä on teeskentelyä,  koska vastuulliseksi tuleminen merkitsee sitä, että ihminen pystyy sanomaan ”minun täytyy”, ja se on vastaus konkreettiselle ihmiselle, konkreettiseen tilanteeseen tai ympäristöön. ”Minun täytyy” –lausetta tai sen sisältöä ei voi muuttaa universaaliksi laiksi.

Bahtinin kuvaama teeskentelijä etsii suojapaikkaa, alibia. Filosofista jargonia käyttäen hän ei kykene olemaan eettinen subjekti. Suojapaikka löytyy kieltämällä todellisuus, se tosiasia että ihminen on aina jossain konkreettisessa tilanteessa, joka vaatii vastausta. Systeemistä ja säännöistä tukikepin tekevä ihminen kieltää olevansa tässä. Hän ei ole enää missään; vain puku jää.

Elääkö hän vielä, jos hän on vain puku? Henry David Thoreau (1817-1862) kysyi päiväkirjassaan: ”Jos minä en ole minä, niin kuka on minun sijallani?” Kysymyksen voi kytkeä ajattelijan itselleen asettamaan periaatteeseen ja vaatimukseen. Hän kuvitteli ihmisen, joka harkitsee, ryhtyäkö johonkin toimeen. Kysymys, joka on esitettävä, on tämä: ”Voisiko joku muu tehdä sen minun sijastani?” Jos vastaus on kyllä, se ei kannata ellei ole täysin välttämätöntä. Thoreau loi siis kriteerin, jonka avulla päättää, ryhtyykö johonkin toimeen. Kyseessä on eettinen toimintaperiaate, mutta myös keino varmistaa, että elää todella: Kukaan ei voi elää puolestasi.

Alibin etsijä ei siis kykene vastuullisuuteen, hän kieltää todellisuuden ja hän lakkaa elämästä.   Jos teemme diagnoosia ajastamme, huomion kohteena ei ole järjen ikuinen olemus, vaan ajattelun tila nyt, tänään. Bahtinin kuva teeskentelijästä ja Thoreaun periaate (kysymys ja vaatimus) antavat näkökulmia, toisin sanoen työvälineitä. On ainakin toivottavaa, että näemme jotain Bahtinin ja Thoreaun antaminen linssien lävitse. Se on toivottavaa, vaikka näkisimme ikäviä asioita.

Mitä näemme? Näemmekö itsen, joka muokkaa itseään eettiseksi subjektiksi ja joka pyrkii takamaan elämän elävyyden? Oma itse, tuo outo otus, näyttäytyy yleensä tiedon kohteena. Sitä koskeva kysymys on tiedollinen, esimerkiksi psykologinen, ei eettinen tai poliittinen. Kun puhumme itsestä, elämästä, todellisuudesta, pyyhimme pois kysymyksen eettiset ja poliittiset merkitykset.

Eteen piirtyvän kuvan ei tarvitse lannistaa. Kun toteamme jonkin asiantilan, meidän ei tarvitse ajatella, että niin tulee olemaan aina. On opittava haistamaan missä on muutoksen mahdollisuus. On käytettävä käsillä olevia työkaluja. Vapaus ei ole jokin oikeus, joka on meille annettu; se on kyky tehdä jotain...

Filosofiakahvilan paikka, linkki:

https://www.google.com/maps/place/Kymintie+51,+00560+Helsinki,+Finlandia/@60.2090821,24.9598302,17z/data=!3m1!4b1!4m5!3m4!1s0x469209a2464e0edf:0x1e50a7d000ab0b8b!8m2!3d60.2090795!4d24.9620189

(Mihail Bahtin)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Antipsykologi puhuu

Aiheena Torre del Marissa 9.toukokuuta, klo 11.00. Paikka Con Corazonmari, C/Copo

1.

Helmikuussa 2017 totesin:

Psykologiaa ei voi halveksia. Se ei ole vain ”huono tiede”. Se on valtaa ja voimaa. Se on valta, joka vaikuttaa meihin. Mutta meissä voi olla jotain, joka on tämän vallan raja – jotain joka pilaa sen vaikutuksen, seuraukset meissä. Tämä ”jokin” on keksittävä, sille tilaa annettava. Siinä kritiikin tehtävä.

Vuotta aikaisemmin, maaliskuussa, kysyin kysymyksen itsensä tuntemisesta:

Voisi olla mielenkiintoista, ehkä jopa tärkeää, tuntea itsensä maailmassa olevana, osana sitä ja ymmärtää tämä maailma yhteiseksi. Voisi olla arvokasta tajuta itsensä luovaksi voimaksi, ei pelkästään olennoksi, jolla on joitakin ominaisuuksia. Mitä kaikkea voisi merkitä se, että itsen näkee myös luovan työn, muokkauksen kohteena? Mitä silloin tarkoittaisi itsensä tunteminen?

Lähden liikkeelle näistä katkelmista, astun eteenpäin, niin toivon.

2.

Vaikka tajunta ei räjähtäisi, jokin liikahtaa hidaspäisenkin päässä, jos ei ajattele kysymystä subjektista (tai sielusta tai minuudesta) identiteetin näkökulmasta. Jos en etsi itseäni, vaan luon itseäni, kokemus on toinen. Kokemus ”minuudesta” on erilainen eri aikoina, koska se on sidoksissa kulttuuriin, joka ohjaa itseymmärrystä, antaa sille sanaston. Tämä johtaa meidät uusien, historiallisten kysymysten äärelle.

Tällä kertaa annan antipsykologin minussa pohtia, mitä merkitsee itsensä tunteminen, jos lähtökohtamme on tämä – ja jos me olemme saavuttaneet uuden tavan kokea itsemme.

Meillä on uudet silmät katsoa itseämme. Emme etsi itseämme emmekä haaveile siitä, että vapautuisimme jostain luonnollisesta tai välttämättömästä painolastista, sairaudesta tai kuolemasta. 

Uusi kokemuksen sisältö ja merkitys on siinä, että yritämme määrittää, mitä voimme tehdä vapauden kokemuksellamme. Jos ja kun koemme näin, se avaa mielestäni uuden näkökulman itsensä tuntemisen teemaan.

Jos tarkkailen itseäni tunteakseni itseni, löydän annetun minän ominaisuuksia. Jos joku tietävä (psykologi, pappi, psykoanalyytikko) kertoo, mitä minä todella haluan tietämättä että haluan sitä, itsen tunteminen on toisen käsissä. Kummassakin tapauksessa itse, joka halutaan tuntea, on kiinni siinä mitä on;  kysymykseen ei sisälly kysymystä mahdollisuuksista, siitä mitä minä voin tehdä. Tosiasioista ei voi johtaa moraalisia sääntöjä, sanoi David Hume (1711-1776). ”There is not ought from is.” Humen ajatusta seuraten voisi sanoa, että valmis itse - annettu itse - observoinnin tai tulkinnan kohteena merkitsee eettisen kysymyksen väistämätöntä poissaoloa.

Kun kysyn, mitä voin tehdä tai mitä en voi tehdä, tietämys tai tuntemus koskee toista  aluetta, mahdollisuuksia. Vaikka en vielä voisi sanoa, mitä minun täytyy tehdä, en ole enää kiinni vain siinä mitä on. Itsensä tuntemisen ongelma kytkeytyy etiikkaan, kysymykseen vapauden käytöstä.

3.

Näin kysymys itsensä tuntemisesta ei ole enää kysymys sielun rakenteesta. Puhumme enemmän vaihtelevista olosuhteista, jotka vaikuttavat siihen, mitä voin tehdä. Huomion kohteena on nykyisyys, konkreettiset mahdollisuudet. Historia osoittaa, että ennen oli toisin, koettiin toisin. Opimme, ettei edes kokemus minuudesta ole aina sama. Sen ei tarvitse olla sitä huomennakaan. Jokin tässä päivässä, tässä kulttuurissa, rajoittaa: kaikki sellainen toistuva puhe, joka synnyttää tunteen itsestäänselvyydestä ja sattumanvaraisen välttämättömyydestä, ihmisluonnon pysyvyydestä. On sanottava vastaan. Se on velvollisuuteemme. Me elävät kiellämme kaiken pysyvyyden tässä elämässä.

Tunnen itseni vähän paremmin. Tiedän, etten ole vain tarkkailun alla olevia ominaisuuksia. Minussa on myös mahdollisuuksia. Voin tehdä asioita. Kykenemistä estävät asiat eivät ole niin kuin painovoima (joka sekään ei estä ihmistä lentämästä). Estävät tekijät ovat ihmisen luomuksia: uskomuksia, filosofioita, kasvatusperiaatteita, psykologisia teorioita... Tunnen itseni paremmin. Voin sanoa vastaan. On oltava päättäväinen ja teroitettava älynsä, tehtävä siitä pureva.

4.

Viimeisen vuoden tai puolentoista vuoden ajan pääni yllä on leijaillut vaativa ja velvoittava, kielteisessä muodossa oleva väite: ”Minä tahansa asian sanominen ei ole merkityksellistä.” Viime syksynä, 11.10. kirjoitin muistivihkooni huomion, joka jatkaa siitä eteenpäin.

Tyylini ohjenuora: sanoa yksinkertaisesti se mikä täytyy sanoa.

Itseään tutkivan kysymys ei minun tapauksessani ole, onko minulla huono itsetunto tai onko minulla käyttäytymishäiriö tai olenko tehnyt syntiä. Kysyn, voinko tehdä tästä toimia tämän ohjenuoran mukaan. Ainoa tie itsetuntemukseen on kokeilu...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

Humen giljotiini ja Pasin skalpelli

Filosofiakahvila alkaa Torre del Marissa 13.syyskuuta, Fuengirolassa 3.lokakuuta.
Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

Humen giljotiini tai laki: Tosiasioista ei voi johtaa moraalisia sääntöjä. David Hume (1711-1776) muotoili sen näin: ”There is not ought from is.” Se mitä Hume kritisoi oli yhdenlainen virhepäätelmä. Joku puhuu siitä mitä on, sanoo asioiden olevan niin tai näin ja kuin huomaamatta sanoo: ”Sen pitäisi olla noin.”

Skottiherra ei tietenkään tarkoittanut, ettei tosiasioita voitaisi käyttää moraalisessa ajattelussa. Ne eivät vaan riitä yksin; mukana on arvoarvostelmia. Tiede ei voi sanoa, millaiset arvot ihmisellä pitäisi olla.

Minua ei kiinnosta tällä kertaa Humen giljotiinin synnyttämä keskustelu, siihen kohdistunut vastustus, syytökset relativismista jne. Minua kiinnostaa se tosiasia, että tiede yrittää aika ajoin määrittää arvot. Vaikka Humen giljotiini on iskenyt 1700-luvulta saakka, näin puhutaan vieläkin, yhä sanotaan: ”Koska on näin, pitäisi...” Otetaan kunnianarvoisa ja vaikutusvaltainen esimerkki: biologi Edward O.Wilson. Hän sanoo, että tieteen ja etiikan yhdistäminen on vallankumous. Eettiset väitteet ja totuudet eivät ole hänelle erillään ihmisen ruumiista tai ihmisluonnosta; hänelle on olemassa ”sisäisiä moraalisia premissejä” (internal moral premises).

Biologit ja evoluutioon moraalin perustavat tiedemiehet ovat perineet filosofeilta – myös Humelta – aika ongelmallisen käsitteen, ihmisluonnon (human nature). Se merkitsee, implikoi, että ihminen on perimmiltään aina sama. Tämä samuus on biologien ja siihen perustavien ”moraalin etsijöiden” kompastuskivi. Kun Wilson puhuu luonnollisesta elämään kohdistuvasta rakkaudesta (hän kehittää käsitteen biophilia) hän ei ota huomioon, etteivät kaikki erityisesti rakasta luontoa.

On ironista, että Wilson päätyy samantapaiseen emotivismiin kuin Hume: moraali perustuu tunteisiin. Hän päätyy myös filosofisesti ongelmalliseen determinismiin; moraali on seurausta biologisesti määräytyneistä tunteista. Hän on toki tietoinen, että ihmisellä on taipumusta myös aggressiivisuuteen, mutta uskoo järjen kontrolloivan sitä. Moraali perustuu tunteisiin, mutta tarvitsee perustakseen myös järkeä – ja järki on tässä tapauksessa evoluutiobiologia. Arvoja ei tarvitse sanella eikä luoda; ne ovat valmiina olemassa.

Wilsonia vastaan on hyökätty. Se on helppoa ja siihen oli historiallinen syy: myös aikaisemmin on yritetty samaa ja sillloin hankkeen nimi oli sosiaalidarwinismi. Mutta Wilson on jalo herra. Hän haluaa pelastaa elämän planeetalla ja hän toivoo ihmisten käyttäytyvän ”säädyllisesti” toisiaan kohtaan (”an ethics of simple decency to another”).

Skalpelli, leikkausveitsi, joka avaa tätä ajattelua, paljastaa, että tässä perustetaan etiikkaa Humen arvosteleman virhepäätelmän varaan. Se paljastaa myös, että perustaksi, kivijalaksi tehdään ihmisluontoa. Filosofi, antropologi ja biologi Ludwig Feuerbach (1804-1872) arvosteli uskontoa, sanoi että se vieraannuttaa ihmisen. Mistä se vieraannuttaa? Ihmisluonnosta, hänen olemuksestaan, hänen todellisista kyvyistään ja laadustaan. Max Stirner (1806-1856) näki, ettei Feuerbach irtaantunut Jumalan auktoriteetista, vaan sisällytti sen ihmiseen. Jotta olisi vapaa, pitäisi irrottautua tästä sisäistetystä olemuksesta, sen velvoitteesta.

Vaikka olisi totta, ettei tosiasioista voi johtaa velvollisuutta, niin ihmisluonnosta ja olemuksesta ollaan tehty moraalin perustaa humanistisessa ajattelussa, ihmistieteissä ja jopa biologiassa. Olisi ymmärrettävä, etteivät arvot ole annettuina olemassa. Ne synnytetään, luodaan. Arvoteoria ei ole biologian ongelma. Se on poliittinen ongelma. Tämä tulee olemaan ongelmani...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Viekkaus

(James Joyce)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.
1.

Aina puhutaan hyveistä, varsinkin filosofit puhuvat; he ovat vanhanaikaisia. Pitkään he olivat hiljaa, koska halusivat puhua vain sellaisista asioista, jotka oli mahdollista määritellä. Kunnes he huomasivat, etteivät he edes olleet tyytyväisiä määritelmiin eivätkä muistaneet edes mitä olivat tekemässä.

Hyveistä tai muista asioista puhuessaan filosofit kehittivät itselleen paheen: taipumuksen puhua siitä mikä on yleisesti hyväksyttyä, tavan ylistää ja puolustaa sitä minkä heidän kunnioittamansa ”intuitio” katsoi hyväksi. Todellisuudessa heidän intuitionsa oli usein vain isoäidin sisäistettyjä neuvoja, vuosisatojen kehittämä tottumus kehossa. Osaltaan tähän taipumukseen liittyi rakkaus korkeisiin sfääreihin, ylevän vetovoima.

Minä olen ovelampi. Sukellan menneisyyteen hämmentyäkseni, ollakseni eksyksissä vieraassa maisemassa. Homeroksen aikana arete, hyve, erinomaisuus, ei ollut sama kuin myöhemmin. Odysseuksen yksi tärkeitä hyveitä oli viekkaus. Kuka osaisi tai uskaltaisi ajatella enää, että se on hyve?

Homeroksen lukeminen opettaa, ettei hyve ollut moraalinen käsite. Hyve merkitsi osaamista, kyvykkyyttä, toimivuutta. Tästä näkökulmasta tulee ymmärrettäväksi, miten viekkaus saattoi olla hyve.

2.

Voisin tehdä omakuvan nuoruuden vuosilta analysoimalla yhtä tai kahta kohtaa James Joycen teoksesta Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta. Yksi näistä kohdista on kirjan loppupuolella, kun taiteilijan kutsumukseen heräävä Stephen Dedalus sanoo:

”...En tule palvelemaan sellaista, mihin en usko, olkoon sen nimi sitten vaikka koti, isänmaa tai kirkko; ja minä aion ilmentää itseäni jossakin elämän ja taiteen muodossa niin vapaasti kuin voin ja niin täydellisesti kuin voin ja puolustuksekseni käytän ainoastaan aseita,  jotka itselleni sallin – vaikenemista, maanpakoa ja viekkautta.”

Jo nuorena, melkein lapsena, kun luin kirjan, minuun teki vaikutuksen tämä ”moraalittomuus”, tietty estetismi  ja varmasti Dedaluksen lista arvoista, hyveistä, aseista, on salaisesti vaikuttanut minuun. Vaikeneminen ja tietysti myös maanpako ovat olleet kiinteä osa elämääni hyvin varhaisesta vaiheesta lähtien.

Mutta entä sitten viekkaus? Se on ilmentynyt heikommin, ihan varmasti. Silti se on alkanut kiehtomaan. Mitä nuori Stephen Dedalus, Joycen alter ego tarkoitti? Ystävä, jolle hän puhuu, tuntuu ymmärtävän, vaikkei ole vakuuttunut, sillä hän sanoo:

”Vai viekkautta! Sinäkö? Runoilija-parka!”

3.

Vaikka hyve olisi moraaliton tai pikemminkin moraalin ulkopuolinen, se ei poissulje sitä, että se olisi eettinen. Moraali ja etiikka eroavat toisistaan monilla tavoin. Filosofiassa ne erotetaan perinteellisesti siten, että moraali merkitsee tapoja, tiettyjä normeja ja arvoja, ja etiikka puolestaan on filosofiaa, ajattelua, joka kohdistuu moraalisiin kysymyksiin.

Antiikin maailmassa – ja vielä Spinozallekin – etiikka merkitsi ohjeita ja periaatteita, mutta kyse ei ollut minkään jumalan säädöksestä, vaan neuvoista, periaatteista, joiden oli tarkoitus taata onnellisuus. Tässäkin on nähtävissä, että etiikassa on kyse ajattelusta, vapauden ajatellusta käytöstä.

Viekkaus on epäilemättä merkki ajattelusta. Sen arvo ja merkitys etiikan sisällä voisi olla se, että huomio kiinnittyy strategiaan. Viekkaus on hyve, joka myöntää ja tunnustaa, että toimija toimii vaikeassa, monimutkaisessa ympäristössä, tilanteessa jossa pitää kehittää ja valmistaa erilaisia aseita.

Ehkä nyt ymmärrämme Ipagron kuninkaan, Vicente Núñezin, runon kokoelmassa Teselas para un mosaico:

Paetessani Sodomasta

iljettävässä junassa

kuiskasin Descartesille – joka tuli mukanani –

että paras metodeista

oli viekkauden pakkomielteenomainen käyttö.

(Vicente Núñez)
https://www.facebook.com/Filosofiakahvila