Stirner versus humanismi

 

Stirner

Filosofiakahvila 11.4./12.4./13.4.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Puhun liioitellen tai ainakin kärjistäen. Humanistisen käsityksen mukaan vapaus on vapautta jostakin pakosta. Max Stinerille se ei ollut vapautta jostakin, esimerkiksi pakosta, vaan siinä itse luo itsensä ja oman vapautensa harjoittamalla valtaa itseensä. Tämä on epäilemättä enemmän sukua kreikkalaisten kuin Immanuel Kantin ajattelulle, sillä kreikkalaiset halusivat hallita itseään ja välttää siten sen, että olisi orja, myös oman itsensä orja.

Humanistisen mallin vapautuminen merkitsee sitä, että ihminen vapautuu ulkoisista esteistä ja rajoista toteuttaakseen aidon itsensä, löytääkseen oman essentiansa, olemuksensa. Stirnerin tai kreikkalaisten ajattelussa vapaudumme tällaisesta olemuksesta ja illuusiosta että meillä on sellainen.

Molemmissa malleissa vapaus kytkeytyy valtasuhteisiin, mutta ne ymmärretään eri tavoilla. Humanistisessa mallissa valta vieraannuttaa ihmisen olemuksestaan. Vieraantumisen käsitettä voi arvostella. Sitä on arvostellut jopa yksi psykiatri, Pierre Janet (1859-1947), jonka mukaan se ei ole psykologian käsite; sana kuuluu poliiseille. Ollaksemme oikeudenmukaisia, termi alienatio oli alunperin teologinen. Se oli käännös kreikan sanasta kenosis, tyhjentyminen, se merkitsi sitä, että ihmisen tahto tyhjenee tai kuolee, sen sijalle tulee Jumalan tahto.

Tuomas Akvinolainen käytti käsitettä kielteisessä merkityksessä; alienatio merkitsi sitä, että sielu on paholaisen vallassa. 1800-luvulla käsitteen ottivat käyttöön Hegelin, Feurbachin ja Marxin innoittamat yhteiskuntatieteilijät, sitten lääkärit.  Janetin huomio on silti tärkeä. Puhuessamme vieraantumisesta emme ole vapauttamassa itseämme, olemme kutsumassa vallankäyttäjiä, esimerkiksi poliiseja, paikalle.

Jos emme ajattele olevamme vieraantuneita silloin kun emme ole vapaita, vaan ajattelemme olevamme orjia, emme etsi vapautta muualta kuin sen käytöstä. Stirner on jopa itämainen antiessentialismissaan. Hän varoitti fiksoituneista, liikkumattomista ja muuttumattomista ideoista. Ne voivat omistaa meidät, tehdä meistä orjia. Tämä muistuttaa tietynlaisen, kyseenalaistavan, ajattelun merkityksestä. Se muistuttaa myös siitä, että meidän on oltava avoimia kokemuksille, niiden opetuksille. Ollaksemme itämaisia, se muistuttaa Zhuangziin opetuksista.

”Aina tuntemattomalla pohjoisella merellä on kala nimeltään Kun...” Näin alkaa vanha kiinalainen teksti, jonka uskotaan olevan Zhuangzin kirjoittama. Hän eli 300 eea. Tekstin otsikko on Xiaoyaoyou. Englanniksi se on käännetty ninmellä  Free and easy wandering. Xiao merkitsee huoletonta mieltä tai irtaantumista, yao etäisyyttä, you liikettä tai vaeltamista. Taolaisen ajattelun mestarin monimielisen ja runollisen tekstin yksi idea saattaa olla se, että tavoiteltava tila, onnellisuus tai kauneus on irtaantumisessa etäisyyteen, yli rajojen, vaeltamisessa.

Humanismi oli alunperin kulttuurivirtaus, jonka edustajia olivat esimerkiksi Leonardo Da Vinci ja Erasmus Rotterdamilainen, joilla ei ainakaan päällisin puolin ole mitään tekemistä keskenään. Renessanssin humanismi oli varmasti raikas tuulahdus. Se oli uutta ajattelua. Myöhemmin humanismi on ollut jotain muuta. On kysyttävä, tarvitsemmeko mitään ismiä. Tarvitsemmeko mitään nimeä? Eikö se tee ideoista fiksoituneita? Aina pitää epäillä niitä, jotka huutavat: ”Vapaus! Vapaus”! Varsinkin he sitten sen nimissä sen meiltä riistävät...

  https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kuvien riivaamat

 

Eckhart

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa klo 11.00 (Casa Juande, Av. Toré Toré)

Filosofiakahvila Fuengirolassa aloittaa myöhemmin torstaisin 

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 8.2. ja 9.2.

Kuvat ympäröivät meitä. Ne tunkeutuvat meihin. Elokuvan yleistyttyä propagandistit innostuivat. Nyt ruutujen määrä on yhä suurempi. En tiedä, katoako guttenbergiläinen maailma tai onko se jo kadonnut. Mutta kuvat vangitsevat meitä.

Myös aikaisempina aikoina kuvat ovat herättäneet huolta. Ne ovat olleet usein moralisoinnin aihe. Kun moralisointi ei ollut enää tarpeeksi järkevän kuuloista, ne olivat medikalisoinnin aihe. Mielenkiintoinen esimerkki ajattelijasta, joka kiinnitti huomiota kuvien voimaan, on Mestari Eckhart (oik. Eckhart von Hochheim, 1260-1327). Hän näki kuvaan liittyvän vaaran, mutta ei moralisoinut sitä tavanomaisella tavalla.

Mestari Eckhart epäili kuvan kiihottavan halua, mutta halu ei ollut sinänsä kuvan vaarallinen olemus. Ongelma oli kuvan omistavuudessa, sen kyvyssä ottaa meidät haltuunsa – riivata meidät, jos käytämme kristillistä kieltä.  Mestari Eckhart oli buddhalaisin kristillinen ajattelija. Kuvaan liittyvä problematiikka on samantapainen kuin takertumiseen liittyvä kysymys. Mestari Eckhartin huomioita voisi verrata myös Max Stirnerin ajatteluun. Hän huomasi, että ideat voivat fiksoitua, jähmettyä. Ideat voivat omistaa meidät. Tähän liittyy erityinen vaara: ne voivat tehdä meistä fanaatikkoja.

Keskiaikaisen ajattelijan huomiot pakottavat ajattelemaan omaa aikaamme ja myös kysymään, millaisia lääkkeitä tarvitsemme, jos niitä kaipaamme. Jos ongelma on kuvan omistavuus, sen riivaavuus, meidän olisi vähennettävä tätä voimaa. Näen kaksi mahdollista hoitoa. Toinen on kuvan särkeminen, ikonoklastia. Toinen on kuvan jähmettyneisyyden poistaminen, kuvien pistäminen liikkeeseen.

Nämä ovat kaksi strategiaa, ei kaksi eri lääkettä. Reseptin kirjoittaminen vaatii tarkempaa tutkimusta. On katsottava, millaisilla erilaisilla tavoilla kuva riivaa. Paljon puhuttu kuvan vaikutus liittyy mediaan, erityisesti malleihin ja ihmisille synnytettyihin paineisiin, ihmisten vaikeaan suhteeseen kehoonsa jne. Pahimmillaan näiden kuvien väitetään lisäävän syömishäiriöitä. Tässä tapauksessa kuva vaikuttaa kuvaan itsestä. Ihmisen suhde omaan itseensä huononee; hänestä tulee äärimmäisessä tapauksessa itsensä vihollinen.

Toinen esimerkki voisi olla tapahtumasta annetun kuvan vaikutus. Jos kyse on esimerkiksi vallankumouksesta, kuvaa ja siihen liittyviä mielikuvia synnyttävät tiedotusvälineiden lisäksi koulu, elokuvat ja poliittiset puheet. Kuva vallankumouksesta voi olla sellainen, että se estää tekemästä sitä.

Kuva riivaa myös olemalla normalisoiva kuva. Meille näytetään kuvia sodasta. Kun se on jokapäiväistä, ne eivät enää merkitse mitään. Sota normalisoituu. Ihmiset kadulla toimivat toisilleen tiedotusvälineinä. Ihmiset ovat toisilleen kuvia. Kun näemme ihmisten juovan sokeroituja juomia emmekä näe heidän kaatuvan kuolleena maahan, teemme samaa perässä.

Myös kauniilla kuvalla on omistava vaikutus. Syyt ovat melkein ilmeisiä. Kaunis vetää puoleensa, vangitsee katseen, ottaa omakseen. Kun olemme kauniin kuvan vangitsemia, emme näe nurkkaan, jossa Job raapii paiseitaan.

Riivattujen hoitaminen ei välttämättä ole siis ihan helppoa. Tieto sokerijuomien epäterveellisyydestä ei mene perille. Kuka haluaisi kääntää katseensa kauniista kuvasta? Tässä on silti tehtävämme. Meidän on otettava vastaan tietoa. Meidän on käännettävä katseemme.

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ateismin lajit

Paul Tillich

EI ENÄÄ FUENGIROLASSA (syksyllä palataan)

Filosofiakahvila keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00 

Octavio Pazin kirjassa Corriente alterna (1967) on essee, jonka nimi on Ateísmos. Sana on tosiaan monikossa. Paz sanoo, että on erilaisia ateismeja. On esimerkiksi sellaisia, jotka uskovat uskovansa elävään Jumalaan, mutta elävät niin kuin tämä ei koskaan olisi ollut olemassa (todelliset ateistit Pazin mukaan). Pseudoateisteiksi Paz laskee filosofisen vakaumuksen mukaiset ateistit, jotka ajattelevat, ettei Jumala ole kuollut, koska Jumalaa ei koskaan ollut, mutta uskovat kuitenkin johonkin Hänen korvikkeistaan (järki, edistys, historia). Lisäksi Paz mainitsee ateistit, jotka uskovat Jumalan kuolleen ja jakaa heidät kahteen kastiin. Jätän meksikolaiset ajatukset sikseen. Otan käyttöön vain Pazin idean, että on monenlaista ateismia lajeista. Leikittelen sillä. Puutteellinen lajiluokitukseni:

1.Ateistinen uskonto. On ainakin yksi uskonto (buddhalaisuus), joka on ateistinen. Joku voisi väittää, ettei buddhalaisuus ole uskonto, koska se kieltää jumalan. Minä en voi kieltää sen olevan uskonto, koska uskontotutkijat tutkivat sitä uskontona.

2.Ateismi, joka ei uskalla sanoa nimeään: agnostismi. (Ei uskalla sanoa nimeään niin kuin ennen oli rakkautta, joka ei uskaltanut sanoa nimeään.) Syy uskaltamattomuuteen on vanhaa perua. Jumalankieltämisestä sai ennen kuolemanrangaistuksen.

3.Hämmästyttävä ateismi. Se on hämmästyttävää uskovan silmissä: ei tahdo uskoa.

4.Raivoisa ateismi. Ajoittain joku kieltää jumalan huutaen häntä esiin.

5.Rauhallinen ateismi. Jumalan olemassaolemattomuus (tai kuolema) ei ole ongelma tai ahdistuksen aihe – päinvastoin se (joskus) merkitsee ajattelun ehtoa, suodullisia olosuhteita uusille kokeiluille.

6.Radikaali ateismi. Ei usko ihmiseenkään. Esimerkiksi Max Stirnerin ateismi. Max Stirner (1806-1856) näki, ettei Ludwig Feuerbach, ateisti ja uskontokriitikko, irtaantunut Jumalan auktoriteetista, vaan sisällytti sen ihmiseen.

Vaikka jatkaisin luetteloa, ei välttämättä tulisi selväksi, mitä merkitystä on sillä, minkä lajin ateisti on. Sillä saattaa olla merkitystä, koska yhden ja toisen ateismilajin intensiteetti voi olla erilainen – ja sen kautta se voi vaikuttaa enemmän tai vähemmän käyttäytymiseen, olemassaoloon, olemassaolon tapaan.

Voi myös kysyä, onko uskolla tai uskomattomuudella mitään merkitystä jokapäiväisessä elämässä, jos ateisti voi elää niin kuin Jumala olisi ja uskovainen voi elää niin kuin Häntä ei olisi. Tämä kysymys nostaa toisella tavalla esiin saman kysymyksen intensiteetistä.

Kohtaamme vastoinkäymisiä, koemme tuskaa ja turhaantuneisuutta, järkytymme. Toiset sanovat, että usko auttaa ja lohduttaa. Se voi silti myös lisätä tuskaa, nostaa esiin vihlovia kysymyksiä: ”Miksi Jumala salli tämän tapahtuvan?” Lohduton ateisti on pelastettu tältä lisätuskalta. Kysymys ei silti ole pelkästään siitä, kumpi (usko vai ateismi) auttaa enemmän ja paremmin. Ajatuksen, uskon tai periaatteen intensiteetti vaikuttaa siihen, miten hyvin kestämme tai jaksamme kaikesta huolimatta.

Olisi siis ehkä syytä lukea saksalaista teologia, Paul Tillichiä (1886-1965), sillä hän nosti esiin kysymyksen rohkeudesta. Siinä ei ollut hänelle kysymys vain uskalluksesta, vaan kyvystä pitää elävänä lujuus ja henki (jotakin josta espanjankieliset käyttävät sanaa ánimo) kaikesta huolimatta. Rohkeus on Tillichille tahtoa kukistaa pelko ja ahdistus.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Miten elää ilman filosofiaa?

Max Stirner

Filosofiakahvila tiistaisin Los Bolichesin "kunnantalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto)klo 11.15,  keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA tiistaisin Trattoria Gio, Centro Finlandia klo 13.30

Filosofoiminen merkitsee kyseenalaistamista. Todellisuutta ja maailman järjestystä ei oteta annettuna. Uskomukset laitetaan koetukselle. Silti filosofiakin voi jähmettyä, muuttua uskomukseksi tai opiksi, pahimmassa tapauksessa ideologiaksi. Siksi olen sanonut: Filosofoin, jotta minulla ei olisi filosofiaa.

Miten elää ilman filosofiaa? Helposti sanotaan, että jokaisen täytyy uskoa johonkin. Siihen vastaisin Groucho Marxia siteeraten: ”On hyvä, että uskoo johonkin. Minä uskon, että otan toisen kahvin.” Jos olen johdonmukaisesti skeptinen, en usko edes uskomattomuuteen. Voi olla, että on hyvä uskoa johonkin: tähän maailmaan. Tätä täytyy tutkia. Emme vielä tiedä, mitä uskominen merkitsee. Voimme elää ilman filosofiaa vain niin, että filosofoiminen on jatkuvaa kyseenalaistamista. Meidän on tehtävä vastauksista ja tuloksista väliaikaisia. Nietzsche puhui kauniisti filosofien mielipiteistä. Hänen mukaansa filosofilla voi olla vain etualamielipiteitä. Ne eivät ole mitään lopullista. Ne eivät ole mikään perusta. Filosofin mielipiteet ovat naamioita.

Jos katsoo ennakkoluulottomasti filosofian ja todellisuuden yhteistä leikkiä, tekee yllättäviä löytöjä. On esimerkkejä oppineista, teoreettisesti pätevästi koulituista ihmisistä, jotka ovat langenneet fasismiin tai muuhun fanatismiin. Toisaalta on filosofisia teoksia, joiden teoreettinen perusta on heikko, mutta ne ovat silti saattaneet toimia aseina, innostuksen lähteinä samanlaista fasismia tai sen uusia muotoja vastaan. Teorian ja käytännön välinen suhde tuntuu välillä sattumanvaraiselta. Hyvä teoria ei takaa mitään. Huono teoria voi osottautua toimivaksi.

Jotta filosofia pysyisi kyseenalaistamisena ja jotta teoreettiset työkalut (hyvät tai huonot) toimisivat, tarvitaan muuta kuin vankkaa metafyysistä rakennelmaa: tarvitaan esseismiä. Sanalla on huonoja sivumerkityksiä. Esseistisyys kuulostaa joltain keskeneräiseltä, luonnostelevalta: siitä puuttuu ankaruus ja lujuus. Toisinaan tarvitsemme ankaruutta, periaatteiden tarkkaa seuraamista, mutta essee (koe) ja esseistisyyden kokeellisuus, ehkä ironia, voi olla hyviä välineitä temppelin vartijoiden edessä (fanaticus, temppelin palvelijat, esimerkiksi vartijat). Jotta filosofia pysyisi kyseenalaistamisena, sen on hyvä pysyä temppelin ulkopuolella, olla pro fanum, profaani.

Olla profaani, maallinen, on filosofoimisen lähtökohta, sen paikka. Kun jokin julistetaan pyhäksi – tai ehdottomaksi tai välttämättömäksi – se merkitsee, ettei siihen enää voi koskea. Kun siihen ei voi koskea, sitä ei voi käyttää. Profanoiminen merkitsee saastuttamista, häpäisemistä, jos tekoja katsoo temppelin vartijan silmin. Toisin silmin katsottuna se on ottamista käyttöön. Käyttöönotto voi olla leikkiä. Kissa leikkii lankarullalla, ottaa sen toiseen käyttöön. Kutoja ei ehkä pidä siitä, mutta kissa on löytänyt uuden mahdollisuuden. Jos leikkii ideoilla, ne eivät voi fiksoitua, jähmettyä. Siitähän meitä varoitti jo Max Stirner, joka huomasi, että ideat voivat omistaa meidät, tehdä meistä fanaatikkoja.

Filosofoiminen on toimintaa, ja filosofia tähtää toimintaan. Siksi käyttöönotolla on niin suuri merkitys. Kysymys käytännöstä on filosofian oma kysymys – se on kysymys, joka mahdollistaa filosofian autenttisuuden: sen että se on todellista.

Miten elää ilman filosofiaa? Monet vääräleuat, lörpöttelijät, voivat vastata helposti: ”Helposti, on onnistuttu alusta lähtien, yhtään filosofista kirjaa en ole lukenut.” En tarkoita kysymyksellä, miten voi elää ajattelematta tai miten voi elää ilman viisautta. Se saattaa olla helppoa. Fanaatikkojen määrä todistaa siitä. Yritän kysyä, miten ideat pidetään liikkeessä ja miten teemme viisaudesta, tiedosta, totuudesta jotain käytännöllistä.

Tarvitsemme muutakin kuin älyä; tarvitsemme tahtoa. Tahto merkitsee ponnistusta, rohkeutta ja päättäväisyyttä. Vanha filosofi, Unamuno, voittavien ja kuolemaa ylistävien fanaatikkojen edessä: ”Da asco de ser hombre.” Silti on aina niitä, jotka vastustavat noita voimia. Ihmisen ihmisyyden osaa kyseenalaistaa vain ihminen, ei hiiri. Siksi ihminen yököttää. Tulee tilanteita, jolloin jotkut tuntevat itsessään velvollisuuden tehdä vastarintaa, kun toiset haluavat kieltää yksilön tai ryhmän ihmisyyden. On ollut ihmisiä, jotka ovat vastustaneet brutaalisuutta. He ovat rohkeita ja päättäväisiä. Eivät aina filosofeja niin kuin Unamuno. Mutta kuka sanoo, että filosofi on yksin? Emme saa jättää häntä yksin. Jos hänet suljetaan temppeliin, jonkun on haettava hänet ulos.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Stirnerin paluu

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA ENSIMMÄISEN KERRAN ENSI TIISTAINA 17.10. PAIKKA: Ravintola Kukko,saunan terassi, Avenida de los Boliches 4. KLO 13.30. AIHE: KATALONIA! KATALONIA! 

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

Max Stirner palaa. Häntä ajatellaan taas. Hänestä puhutaan ja kirjoitetaan taas. Miksi? Kuka oli Max Stirner?

Hän oli Johann Kaspar Schmidt (1806-1856), joka tunnetaan erityisesti teoksesta Der Einzige und sein Eigentum, joka julkaistiin vuonna 1844. Siinä tekijä esittää individualistisen filosofiansa perusteet ja hyökkää monia klassikkoja, erityisesti Immanuel Kantia vastaan. Stirner ei halua vapautua vain Jumalasta, vaan myös humanismin illuusioista. Engels sanoi herrasta: ”Katsokaa Stirneriä, kaiken pakotuksen rauhallista vihollista. Nyt hän juo vielä olutta, mutta pian hän juo verta kuin vettä.” Siteeraan tätä ilmaistakseni minkälaisessa ympäristössä kotiopettajanakin neideille toiminut kapinallinen liikkui ja minkälainen maine hänelle oli kehittymässä elinaikanaan.

Vaikka Stirnerin nimi mainitaan filosofian historiaa käsittelevissä teoksissa, hän jäi pitkäksi aikaa vaille suurta huomiota. Hän jäi niin Engelsin kuin Marxinkin varjoon, tietenkin myös Nietzschen.

Nyt hänestä silti taas puhutaan ja kirjoitetaan. Siihen on erityinen syy. Stirner tähtäsi vapauteen, yksilön itsenäisyyteen ja näytti, miten ihminen itse orjuuttaa itseään. Ihmisen ideat (järjestä, moraalista, Jumalasta jne.) fiksoituvat, jähmettyvät ja muuttuvat joksikin pahemmaksi kuin harhakäsitykset: ne muuttuvat kahleiksi. Jos ihminen oli Stirnerille ”vieraantunut” (termi joka oli muodissa), se ei johtunut siitä, että hän ei päässyt toteuttamaan todellista olemustaan. Stirnerille itse olemuksen käsite oli vieraannuttava.

Tämä on syy Stirnerin paluuseen: Hän ajatteli vapautta toisella tavalla ja oli radikaalisti antiessentialistinen. Vastaavanlaiset teemat ovat toistuneet eri tavoilla filosofien kirjoituksissa koko 1900-luvun ajan. Stirner on keksitty uudestaan nykyaikaisen filosofian esi-isänä, eräänlaisena ”puuttuvana lenkkinä” 1800-luvun kantilaisen ja hegeliläisen ajattelun ja 1900-luvun ajattelun välillä.

Vapaus vaatii Stirnerin mukaan kapinaa. Ihmisen on päästävä ”fiksoituneista” ideoista ja hänen on irtaannuttava olemuksesta, ylitettävä itsensä. Kapina ei ollut hänelle sama asia kuin vallankumous. Vallankumous pyrkii järjestelemään asiat uudestaan; kapina pyrkii siihen, ettei kukaan tai mikään voi enää järjestää meitä. Kapinassa ihminen muuttaa suhdetta itseensä. Stirner käyttää itsestä usein sana ego – syy miksi hänen filosofiansa on eräänlaista egoismia, hyvän egoismin puolustusta. Tämä ego ei kuitenkaan ole mikään jähmettynyt, pysyvä olemus, identiteetti. Se on ”luova tyhjyys”. Vitsikkäästi voisi sanoa, että Stirner oli yhdenlainen buddhalainen.

Stirnerin radikaali individualismi, ”egoismi”, merkitsee sitä, että hän pyrkii olemaan omaa omaisuuttaan. Antiikin maailmassa olisi sanottu: haluaa kuulua itselleen. Stirnerin julistuksessa hänen voimansa on hänen omaisuuttaan, hänen voimansa antaa hänelle hänen omaisuutensa ja lopulta hän itse on oma voimansa, jonka ansiosta omaa omaisuuttaan.

Tämä omaisuudesta puhuminen on yllättävin ja vaikein asia Stirnerissä. Mutta se auttaa hahmottaa ihmisten välisiä suhteita ja yhteiskuntaa. Hänen esimerkkinsä on rakkaus. Jotkut ihmiset – perhe, ystävät jne. – ympärilläni ajattelevat, uskovat, että heillä on oikeus minun rakkauteeni. Tässä tapauksessa rakkaus on laki ja velvoite: ”Sinun täytyy rakastaa minua.” Tämä merkitsee myös, että minä olen velkaa sen mikä on minun. Ongelma, kysymys on, miten luoda sellainen suhde, jossa se mikä on minun omaa, on sitä todella  – missä omaisuus saa arvonsa.

Voin siis puolustaa Stirnerin paluuta. Hänen avullaan voi luoda mielenkiintoisen näkökulman arvoihin, niiden maailmaan. ”Oma” ja ”omaisuus” eivät ole osakkeita tai autoja, vaan prosesseja, joiden avulla jokin saa arvon. Kyse on vastakkaisesta asiasta velalle, velvollisuudelle. Fiksoituneet, jähmettyneet ideat – jotka eivät todellisuudessa ole omiani – ovat esteenä, kahleena. Stirnerin teksti on radikaaleinta, aggressiivisinta, mitä filosofian historiasta löytyy. Mutta juuri hänessä fanatismi kuolee: 

”Ajatus ei ole minun muuta kuin silloin kun Minä valloitan sen, ja se ei voi taivuttaa minua valtansa alle, tehdä minusta fanaattista ja oman toteutumisensa välinettä...”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Humen giljotiini ja Pasin skalpelli

Filosofiakahvila alkaa Torre del Marissa 13.syyskuuta, Fuengirolassa 3.lokakuuta.
Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

Humen giljotiini tai laki: Tosiasioista ei voi johtaa moraalisia sääntöjä. David Hume (1711-1776) muotoili sen näin: ”There is not ought from is.” Se mitä Hume kritisoi oli yhdenlainen virhepäätelmä. Joku puhuu siitä mitä on, sanoo asioiden olevan niin tai näin ja kuin huomaamatta sanoo: ”Sen pitäisi olla noin.”

Skottiherra ei tietenkään tarkoittanut, ettei tosiasioita voitaisi käyttää moraalisessa ajattelussa. Ne eivät vaan riitä yksin; mukana on arvoarvostelmia. Tiede ei voi sanoa, millaiset arvot ihmisellä pitäisi olla.

Minua ei kiinnosta tällä kertaa Humen giljotiinin synnyttämä keskustelu, siihen kohdistunut vastustus, syytökset relativismista jne. Minua kiinnostaa se tosiasia, että tiede yrittää aika ajoin määrittää arvot. Vaikka Humen giljotiini on iskenyt 1700-luvulta saakka, näin puhutaan vieläkin, yhä sanotaan: ”Koska on näin, pitäisi...” Otetaan kunnianarvoisa ja vaikutusvaltainen esimerkki: biologi Edward O.Wilson. Hän sanoo, että tieteen ja etiikan yhdistäminen on vallankumous. Eettiset väitteet ja totuudet eivät ole hänelle erillään ihmisen ruumiista tai ihmisluonnosta; hänelle on olemassa ”sisäisiä moraalisia premissejä” (internal moral premises).

Biologit ja evoluutioon moraalin perustavat tiedemiehet ovat perineet filosofeilta – myös Humelta – aika ongelmallisen käsitteen, ihmisluonnon (human nature). Se merkitsee, implikoi, että ihminen on perimmiltään aina sama. Tämä samuus on biologien ja siihen perustavien ”moraalin etsijöiden” kompastuskivi. Kun Wilson puhuu luonnollisesta elämään kohdistuvasta rakkaudesta (hän kehittää käsitteen biophilia) hän ei ota huomioon, etteivät kaikki erityisesti rakasta luontoa.

On ironista, että Wilson päätyy samantapaiseen emotivismiin kuin Hume: moraali perustuu tunteisiin. Hän päätyy myös filosofisesti ongelmalliseen determinismiin; moraali on seurausta biologisesti määräytyneistä tunteista. Hän on toki tietoinen, että ihmisellä on taipumusta myös aggressiivisuuteen, mutta uskoo järjen kontrolloivan sitä. Moraali perustuu tunteisiin, mutta tarvitsee perustakseen myös järkeä – ja järki on tässä tapauksessa evoluutiobiologia. Arvoja ei tarvitse sanella eikä luoda; ne ovat valmiina olemassa.

Wilsonia vastaan on hyökätty. Se on helppoa ja siihen oli historiallinen syy: myös aikaisemmin on yritetty samaa ja sillloin hankkeen nimi oli sosiaalidarwinismi. Mutta Wilson on jalo herra. Hän haluaa pelastaa elämän planeetalla ja hän toivoo ihmisten käyttäytyvän ”säädyllisesti” toisiaan kohtaan (”an ethics of simple decency to another”).

Skalpelli, leikkausveitsi, joka avaa tätä ajattelua, paljastaa, että tässä perustetaan etiikkaa Humen arvosteleman virhepäätelmän varaan. Se paljastaa myös, että perustaksi, kivijalaksi tehdään ihmisluontoa. Filosofi, antropologi ja biologi Ludwig Feuerbach (1804-1872) arvosteli uskontoa, sanoi että se vieraannuttaa ihmisen. Mistä se vieraannuttaa? Ihmisluonnosta, hänen olemuksestaan, hänen todellisista kyvyistään ja laadustaan. Max Stirner (1806-1856) näki, ettei Feuerbach irtaantunut Jumalan auktoriteetista, vaan sisällytti sen ihmiseen. Jotta olisi vapaa, pitäisi irrottautua tästä sisäistetystä olemuksesta, sen velvoitteesta.

Vaikka olisi totta, ettei tosiasioista voi johtaa velvollisuutta, niin ihmisluonnosta ja olemuksesta ollaan tehty moraalin perustaa humanistisessa ajattelussa, ihmistieteissä ja jopa biologiassa. Olisi ymmärrettävä, etteivät arvot ole annettuina olemassa. Ne synnytetään, luodaan. Arvoteoria ei ole biologian ongelma. Se on poliittinen ongelma. Tämä tulee olemaan ongelmani...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Filosofiakahvilan aiheet syksyllä 2017

Filosofiakahvilan aiheita syksyllä 2017. Pidätän itselleni oikeuden muuttaa suunnitelmaa tai muuttaa otsikoita. Pistin varmuuden vuoksi 11 aihetta. Koska Torre del Marissa aloitetaan ennen lokakuuta, aiheita saattaa olla 2-3 enemmän.

1.Humen giljotiini ja Pasin skalpelli

2.Johdantoa kysymykseen arvoista

3.Stirnernin paluu

4.Väsymys

5.Etiikka runossa, runous moraalissa

6.Filosofiaa kuoleville

7.Naiset, kapinan sydän

8.Normaalin käsite ja kulttuurin köyhyys

9.Taivas: ihminen ilman sukupuolta

10.Hyvä poliitikko: Perikles

11.Kukkulan takana voi olla mitä vaan

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

Anarkismi

HUOM! Torstain paikka uudestaan La Carihuela Chica, se entinen!
Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

Monissa nykyisissä tapahtumissa, mielenosoituksissa ja ristiriidoissa, kuulee lauseita, joissa on erityinen sävy. Sanoja edeltävät eleet, joita voisi nimittää anarkistisiksi. Nämä sanat ja eleet ovat kuultavissa ja nähtävissä G8-kokousten yhteydessä järjestetyissä mielenosoituksissa, globalisaation vastaisissa manifesteissa yleensäkin. Ne olivat pääosassa Madridissa 15-M-leirissä toukokuussa 2011. Anarkismi on tätä päivää. Mihin se vastaa? Onko se vastaus vai kysymys?

1800-luvulla eurooppalaiseen ajatteluun ja poliittiseen elämään tuli melkein maan alta jotakin, jota alettiin nimittää anarkismiksi. Sanon ”melkein”, koska todellisuudessa monesti tämän liikehdinnän sisällä esiin nostetut kysymykset ovat olleet osa antiikin perintöä ja 1700-luvun valistusfilosofit ja romantikot olivat monesti aika anarkistisia. Anarkisteiksi voidaan luokitella hyvin erilaisia ajattelijoita: Pierre-Josep Proudhon, Robert Owen, Henry David Thoreau, Mihail Bakunin, Piotr Kroptkin, Emma Goldman jne. Anarkisteissa on niin liberalisteja kuin sosialistejakin, anarkokapitalisteja ja kommunisteja.

Ei ole mielenkiintoista yrittää rakentaa yhtenäistä, kaikkiiin anarkistisiin liikkeisiin ja anarkismista inspiroituvien ajatteluihin pätevää perustaa. Anarkismi on alusta lähtien ollut moninainen ja epäyhteinäinen. Kaikkein tärkein tehtävä ei ole myöskään hyväksyä tai olla hyväksymättä joitakin anarkistisia teorioita; vakavan analyysin tehtävä ei ole yksinkertaisesti  vain hylätä mahdollisesti puutteellista teoriaa tai käsitystä. Anarkismi on mielenkiintoista ja mahdollisesti hedelmällistä, jos omaksumme toisenlaisen lähtökohdan; tartumme oletuksiin ja myös siihen, missä eniten on tulta – kysymyksiin – ja katsomme, mihin ne voisivat viedä, miten ne olisi muotoiltava uudestaan, minkä kissan saamme pöydälle.

Anarkismin ytimessä on kysymys vallasta ja sen vastustamisesta. Sen sydän, periaate, on dominaation vastustaminen. Tässä se tulee lähelle hyve-etiikkaa. Vanhat hyveet – sellaiset kuin oikeudenmukaisuus tai rohkeus  - ovat tärkeitä anarkistille. Anarkismissa oli 1800-luvulla voimallisesti läsnä halu manifestoida totuus, todistaa omalla elämällään. Tämä elämäntapa-aspekti on mahdollisesti yksi syy anarkismin kasvuun, sen ajankohtaisuuteen. 

Anarkistit ovat valtaa vastaan: he kyseenalaistavat hallituksen, mutta joskus myös minkä tahansa metafyysisen ajatuksen tai Jumalan (Max Stirner), joskus jopa koko sivilisaation (John Zerzanin primitivismi). Teeseinä, ontologisina väittäminä, jotkut anarkistien tekstit kuulostavat tyhmiltä. Niiden idea on, että kaikki  valta on pahaa. Ne saattavat myös asettaa tavoitteeksi yhteiskunnan, jossa ei enää olisi valtasuhteita. Jos sen sijaan katsoo näiden tekstien ilmentämää asennetta, ne tuntuvat mielenkiintoisemmilta. Anarkismissa on usein mukana asenne, joka ei hyväksy mitään valtaa itsestään selvänä tai välttämättömänä. Kyse on asenteesta, ei väitteestä.

Asenteena, elämäntapana, anarkismi on kysymys, joka heitetään maailmaan, kysymys joka ravistelee, muuttaa tapojamme, esittää kysymyksen normeistamme. Anarkismi on myös vastaus tai ainakin vastausyritys. Jos joku tässä, nykyisessä maailmassa, yrittää arvostella, kyseenalaista, vastustaa jotain hallitusta, hallitsemisen tapaa, hänen on vaikutettava siihen  mihin valta vaikuttaa: hänen omaan olemiseensa, elämäntapaan, asenteeseen.

Anarkismi on siis sekä kysymys että vastaus. Sen mahdollinen hedelmällisyys kytkeytyy mahdollisuuteen olla radikaali. Monet ”positiiviset” uudistukset ja ”oikeutetut” vallankumoukset epäonnistuvat, sillä usein muutos ei ole riittävä, tarpeeksi radikaali.  Uudistus tehdään usein, jotta asiat pysyisivät ennallaan, vahvistetaan jo aikaisempaa valtasuhdetta; ei idea eikä ideologia vaihdu. Vallankumouksessa ideologia voi vaihtua, yleensä vaihtuu, mutta instituutiot ja niiden ylläpitäjät pysyvät samoina. Anarkisti ja kommunisti Emma Goldman (1869 Liettua-Kanada 1940) oli yksi ensimmäisiä Neuvostoliiton arvostelijoita.

Anarkismin mahdollisuus radikaalisuuteen sisältyy nimenomaan yritykseen luoda erilainen elämäntapa, toisenlainen subjektiviteetti. Esimerkiksi Goldmanin tapauksessa se merkitsi miehen ja naisen välisen suhteen muuttamista, avioliiton kritiikkiä. Hän todellakaan ei mennyt naimisiin, pakeni 15-vuotiaana Yhdysvaltoihin isänsä järjestämää avioliittoa. Oli naimisissa kymmenen kuukautta toisen emigrantin kanssa, mutta ilmeisesti vain saadakseen Yhdysvaltain kansalaisuuden. Tuli pidätetyksi muun muassa ehkäisytiedon levittämisestä.

Anarkismissa on siis kiinnostavaa, jopa innostavaa, elämäntavan luominen, elämän rakentaminen. Joissakin tapauksissa, ehkä monissakin, voi sanoa, että anarkistisessa elämämäntavassa kehitetään eräänlaista keinojen ja päämäärien symmetriaa: vapauden puolesta taistellaan vapautta harjoittaen, oikeuksian puolesta taistellaan oikeuksia harjoittaen. Jälleen kerran Emma Goldman voisi olla esimerkki. Tämä on nykypäivänä erityisen mielenkiintoinen piirre anarkismissa, joka on tunnetusti inspiroinut terrorismia. Terrorismissa, myös anarkismin innoittamassa, on silti yleensä toisenlainen logiikka; tarkoitus pyhittää keinot.

(Max Stirner)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila