Ateismin lajit

Paul Tillich

EI ENÄÄ FUENGIROLASSA (syksyllä palataan)

Filosofiakahvila keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00 

Octavio Pazin kirjassa Corriente alterna (1967) on essee, jonka nimi on Ateísmos. Sana on tosiaan monikossa. Paz sanoo, että on erilaisia ateismeja. On esimerkiksi sellaisia, jotka uskovat uskovansa elävään Jumalaan, mutta elävät niin kuin tämä ei koskaan olisi ollut olemassa (todelliset ateistit Pazin mukaan). Pseudoateisteiksi Paz laskee filosofisen vakaumuksen mukaiset ateistit, jotka ajattelevat, ettei Jumala ole kuollut, koska Jumalaa ei koskaan ollut, mutta uskovat kuitenkin johonkin Hänen korvikkeistaan (järki, edistys, historia). Lisäksi Paz mainitsee ateistit, jotka uskovat Jumalan kuolleen ja jakaa heidät kahteen kastiin. Jätän meksikolaiset ajatukset sikseen. Otan käyttöön vain Pazin idean, että on monenlaista ateismia lajeista. Leikittelen sillä. Puutteellinen lajiluokitukseni:

1.Ateistinen uskonto. On ainakin yksi uskonto (buddhalaisuus), joka on ateistinen. Joku voisi väittää, ettei buddhalaisuus ole uskonto, koska se kieltää jumalan. Minä en voi kieltää sen olevan uskonto, koska uskontotutkijat tutkivat sitä uskontona.

2.Ateismi, joka ei uskalla sanoa nimeään: agnostismi. (Ei uskalla sanoa nimeään niin kuin ennen oli rakkautta, joka ei uskaltanut sanoa nimeään.) Syy uskaltamattomuuteen on vanhaa perua. Jumalankieltämisestä sai ennen kuolemanrangaistuksen.

3.Hämmästyttävä ateismi. Se on hämmästyttävää uskovan silmissä: ei tahdo uskoa.

4.Raivoisa ateismi. Ajoittain joku kieltää jumalan huutaen häntä esiin.

5.Rauhallinen ateismi. Jumalan olemassaolemattomuus (tai kuolema) ei ole ongelma tai ahdistuksen aihe – päinvastoin se (joskus) merkitsee ajattelun ehtoa, suodullisia olosuhteita uusille kokeiluille.

6.Radikaali ateismi. Ei usko ihmiseenkään. Esimerkiksi Max Stirnerin ateismi. Max Stirner (1806-1856) näki, ettei Ludwig Feuerbach, ateisti ja uskontokriitikko, irtaantunut Jumalan auktoriteetista, vaan sisällytti sen ihmiseen.

Vaikka jatkaisin luetteloa, ei välttämättä tulisi selväksi, mitä merkitystä on sillä, minkä lajin ateisti on. Sillä saattaa olla merkitystä, koska yhden ja toisen ateismilajin intensiteetti voi olla erilainen – ja sen kautta se voi vaikuttaa enemmän tai vähemmän käyttäytymiseen, olemassaoloon, olemassaolon tapaan.

Voi myös kysyä, onko uskolla tai uskomattomuudella mitään merkitystä jokapäiväisessä elämässä, jos ateisti voi elää niin kuin Jumala olisi ja uskovainen voi elää niin kuin Häntä ei olisi. Tämä kysymys nostaa toisella tavalla esiin saman kysymyksen intensiteetistä.

Kohtaamme vastoinkäymisiä, koemme tuskaa ja turhaantuneisuutta, järkytymme. Toiset sanovat, että usko auttaa ja lohduttaa. Se voi silti myös lisätä tuskaa, nostaa esiin vihlovia kysymyksiä: ”Miksi Jumala salli tämän tapahtuvan?” Lohduton ateisti on pelastettu tältä lisätuskalta. Kysymys ei silti ole pelkästään siitä, kumpi (usko vai ateismi) auttaa enemmän ja paremmin. Ajatuksen, uskon tai periaatteen intensiteetti vaikuttaa siihen, miten hyvin kestämme tai jaksamme kaikesta huolimatta.

Olisi siis ehkä syytä lukea saksalaista teologia, Paul Tillichiä (1886-1965), sillä hän nosti esiin kysymyksen rohkeudesta. Siinä ei ollut hänelle kysymys vain uskalluksesta, vaan kyvystä pitää elävänä lujuus ja henki (jotakin josta espanjankieliset käyttävät sanaa ánimo) kaikesta huolimatta. Rohkeus on Tillichille tahtoa kukistaa pelko ja ahdistus.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Jumalat kuolevat nauruun

(Lou Andreas-Salomé, Paul Rée, Friedrich Nietzsche)

Vanha vitsi, seinäkirjoitus:

Jumala on kuollut - Nietzsche

Nietzsche on kuollut - Jumala

Hauska juttu, mutta tämä perustuu virheelliseen käsitykseen Nietzschestä. Hän ei keksinyt tai luonut jumalan kuoleman teemaa. Hänen omassa tuotannossaan teema ilmaantui ensimmäisen kerran Iloisessa tieteessä, anekdootissa jossa hullu (narri) tulee torille ja ilmoittaa asiasta. Jumalan kuoleman teema Nietzschellä ei merkitse vain yksinkertaista ateismia. Kyse on paljon enemmästä. Sen voisi joskus ottaa aiheeksi, en tiedä...

Seinäkirjoitusvitsiä hauskempi on Nietzschen oma huomautus, jossa muotoilu on toinen; siinä ei puhuta jumalan kuolemasta, vaan jumalien kuolemasta. Jumalat kuolevat ja he kuolevat nauruun, koska yksi heistä ilmoittaa, että on vain yksi jumala. Monoteismin hauskuus olisi aika hauska otsikko!

Enemmän kuin jumalan kuoleman teema minua kiinnostaisi ottaa joskus aiheeksi ateismin lajit. Ehkä se olisi uusi ja kiinnostava tapa lähestyä kysymystä uskonnosta... Luulen, että melkein ainoa yritys käsitellä aihetta tähän mennessä on ollut tämä:

http://koetinkivet.blogspot.com/2016/02/negatiivinen-teologia-usko-ja.html

Enemmän ateismista puhuu tämä:

http://koetinkivet.blogspot.com/2011/04/usko-ja-filosofia-extra.html


https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Usko ja filosofia (extra)

Vaikka onkin ollut – ja tulee olemaan – filosofeja, jotka ovat uskoneet, filosofinen ajattelu on skeptisyydessään ja kriittisyydessään helposti uskon vihollinen tai ainakin jonkinlainen koetinkivi uskolle.

Onko filosofia ateistista? Ei välttämättä, mutta ateismi auttaa. On monenlaista ateismia eikä se aina ole niin vastakkainen uskolle. On välinpitämätäntä ateismia ja on sellaista raivoisaa jumalan kieltämistä, jossa tahdotaan saada jumala ilmestymään. Ateisti voi olla myös rauhallinen ateisti, jolle jumalan olemassaolemattomuus ei ole ongelma, vaan lähtökohta, joka avaa uudenlaisen horisontin.

Jos synti on ihmisen erottumista jumalasta, jumalan keskeisyyden siirtämistä tai poistamista, ateismi on eräänlainen perisynti. Tämä on teologian näkökulma. Filosofisesta näkökulmasta tämä operaatio on hedelmällinen; meidän ei tarvitse enää pitää kiinteää, absoluuttista ja ikuista entiteettiä maailman keskuksessa, ja maailma avautuu uudelleen, tulee keskeneräiseksi. Horisontti avautuu, ja maailmasta tulee jälleen muuttuva, muokattava, oman luovuutemme kenttä.

Ateistisuus voi onnistua laajentumaan, olemaan muutakin kuin tylsää kieltämistä, osallistumista idioottimaiseen keskusteluun jankuttaen aina samaa. Tarkoitan laajentuneella ateismilla sitä, että huolenaiheeksi ei oteta jumalaa, vaan kaikki sellaiset periaatteet, jotka pyrkivät muodostumaan ”transsendentaalisiksi”, siis ylimaallisiksi, tuonpuoleisiksi. Tällaisiksi voivat muodostua hyvinkin ”maalliset” ideat tai ideaalit kuten Isänmaa tai Turvallisuus (tai jopa Työväenluokka teoriassa ”ateistisessa” ajattelussa).

Näiden ylimaallisten periaatteiden seuraamisessa, niiden rakentamisessa, on kaksi typerää ja huvittavaa puolta. Ensinnäkin ne ovat harhaisia, koska ne synnyttät kuvitelman mahdollisuudesta siirtyä tästä maailmasta, elämästä, ulkopuolelle, tuonpuoleiseen tarkastelemaan kaikkea tätä. Toiseksi ne houkuttelevat siirtymään tuonpuoleiseen tuomitsemaan tämän maailman ja elämän tuonpuoleisen periaatteen näklkulmasta, ”jumalan” paikalta.

Puolustettuani näin – lyhyesti – filosofian ”ateistisuutta” ja ”ateistista filosofiaa” (ateismi ymmärrettynä laajasti) totean, että tällainen maallinen ajattelu voisi rikastua irrottamalla uskonnollisesta elämästä jotain, jota filosofia on kadottanut. Filosofia, joka kerran oli spirituaalisuutta, siis hengen muodonmuutosprosessien läpikäymistä, ei enää useinkaan onnistu olemaan muuta kuin kommentaareja, oppineita huomautuksia Platonin tai jonkun muun teoksiin.

Mitä filosofia tai ”maallinen ajattelu” voisi yrittää suodattaa uskosta, uskonnoista? Itse ajattelen, että uskonnot ovat luoneet kaksi viehättävää aktia: siunaamisen ja rukoilemisen.