Usko ja filosofia (extra)

Vaikka onkin ollut – ja tulee olemaan – filosofeja, jotka ovat uskoneet, filosofinen ajattelu on skeptisyydessään ja kriittisyydessään helposti uskon vihollinen tai ainakin jonkinlainen koetinkivi uskolle.

Onko filosofia ateistista? Ei välttämättä, mutta ateismi auttaa. On monenlaista ateismia eikä se aina ole niin vastakkainen uskolle. On välinpitämätäntä ateismia ja on sellaista raivoisaa jumalan kieltämistä, jossa tahdotaan saada jumala ilmestymään. Ateisti voi olla myös rauhallinen ateisti, jolle jumalan olemassaolemattomuus ei ole ongelma, vaan lähtökohta, joka avaa uudenlaisen horisontin.

Jos synti on ihmisen erottumista jumalasta, jumalan keskeisyyden siirtämistä tai poistamista, ateismi on eräänlainen perisynti. Tämä on teologian näkökulma. Filosofisesta näkökulmasta tämä operaatio on hedelmällinen; meidän ei tarvitse enää pitää kiinteää, absoluuttista ja ikuista entiteettiä maailman keskuksessa, ja maailma avautuu uudelleen, tulee keskeneräiseksi. Horisontti avautuu, ja maailmasta tulee jälleen muuttuva, muokattava, oman luovuutemme kenttä.

Ateistisuus voi onnistua laajentumaan, olemaan muutakin kuin tylsää kieltämistä, osallistumista idioottimaiseen keskusteluun jankuttaen aina samaa. Tarkoitan laajentuneella ateismilla sitä, että huolenaiheeksi ei oteta jumalaa, vaan kaikki sellaiset periaatteet, jotka pyrkivät muodostumaan ”transsendentaalisiksi”, siis ylimaallisiksi, tuonpuoleisiksi. Tällaisiksi voivat muodostua hyvinkin ”maalliset” ideat tai ideaalit kuten Isänmaa tai Turvallisuus (tai jopa Työväenluokka teoriassa ”ateistisessa” ajattelussa).

Näiden ylimaallisten periaatteiden seuraamisessa, niiden rakentamisessa, on kaksi typerää ja huvittavaa puolta. Ensinnäkin ne ovat harhaisia, koska ne synnyttät kuvitelman mahdollisuudesta siirtyä tästä maailmasta, elämästä, ulkopuolelle, tuonpuoleiseen tarkastelemaan kaikkea tätä. Toiseksi ne houkuttelevat siirtymään tuonpuoleiseen tuomitsemaan tämän maailman ja elämän tuonpuoleisen periaatteen näklkulmasta, ”jumalan” paikalta.

Puolustettuani näin – lyhyesti – filosofian ”ateistisuutta” ja ”ateistista filosofiaa” (ateismi ymmärrettynä laajasti) totean, että tällainen maallinen ajattelu voisi rikastua irrottamalla uskonnollisesta elämästä jotain, jota filosofia on kadottanut. Filosofia, joka kerran oli spirituaalisuutta, siis hengen muodonmuutosprosessien läpikäymistä, ei enää useinkaan onnistu olemaan muuta kuin kommentaareja, oppineita huomautuksia Platonin tai jonkun muun teoksiin.

Mitä filosofia tai ”maallinen ajattelu” voisi yrittää suodattaa uskosta, uskonnoista? Itse ajattelen, että uskonnot ovat luoneet kaksi viehättävää aktia: siunaamisen ja rukoilemisen.