Loputtoman puheen keskeyttäminen

Puhe, sanat, ovat minun ongelmani, muuri johon lyön päätäni. En ole ainoa. En ole yksin, ainoa jonka otsassa on haava. Yritys on saada sanojen ja tekojen välille harmonia. Mutta se harmonia ei ole mahdollinen, koska sanat eivät ole minun sanojani; ne ovat perittyjä, testamentissa meille määrättyjä. Sanat eivät aloita mitään; ne jatkavat loputonta keskustelua, loputonta puhetta.

Maurice Blanchot tarttui tähän ongelmaan teoksessaan L´Entretienne infini. Hän puhui huhusta, sen voimasta. Huhun voima on siinä, että kaikki, joka on sanottu, on jo sanottu, sanotaan jatkuvasti ja tullaan sanomaan loputtomasti, keskeytymättä.

Silloin kun puhe, keskustelu, on tällaista, ihmiset etsivät kärsimättömästi keskustelun jatkumista ja myös nopeita ratkaisuja, lohtua tai järjestystä. Me emme voi aloittaa mitään, koska ei ole taukoa, joka mahdollistaisi sen. Emme myöskään kuule mitään, koska järkevän ja ei-järkevän, tärkeän ja ei-tärkeän erottava järjestys rakennetaan tässä loputtomassa puheessa, jonka pelisääntöjä meitä ei päästetä rikkomaan tai muuttamaan: emme ole kuulleet naisia (koska heillä ei laskettu olevan järkeä), emme kuule lapsia, emme kuuntele ”hulluja”, emme usko ”villejä” intiaaneja (koska heillä ei ole samaa tiedettä, teknologiaa ja uskontoa).

Tällaisen puheen pyrkimys ja taipumus on tehdä maailmankuvaa, tehdä maailmasta ihmisen objektia ja ihmisen kuvaa. Maailma tehdään jo tiedetyksi, jo sanotuksi, yksinkertaistetuksi.

Pienin, huomaamattomin keinoin sanat tekevät joitakin asioita itsestään selvyydeksi, yhteisiksi totuuksiksi. Puhe nostaa jonkun asian esille, pitää sitä esillä ja se saa silloin aseman, pysyvän paikan mielessä ja kielessä. Asia on näin, koska niin sanotaan. Näin syntyy se mitä niin kaunistelevasti ymmärrykseksi sanotaan. Sitä vastaan pitäisi nousta. Kun esiin nostettu asia virittää meitä pelkoon, alamme hahmottaa kaiken ympärillämme sen kautta.

Dialogi, keskustelu, on liian usein sellaista, ettei mitään omiin olettamuksiin sopimatonta otettaisiin mukaan. Keskustelun ja keskustelijoiden ulkopuolelle rajataan niin lapset kuin villitkin.

Sanon kaiken tämän, jotta tekisin selväksi, että filosofian merkitys ja arvo voi olla vieläkin, niin kuin Platonin aikana, keskustelun häiritseminen, puheen keskeyttäminen, sanomisen tekeminen vaikeammaksi. Filosofia kieltäytyy luomasta yhteisöllistä doksaa, oppia, joka rakentaa yhteiskuntaa pelon ja sen vääristymien avulla. Ajatteleminen tuo eteen ongelman tai ongelmia, yrittää pysäyttää sellaisen dialogin, joka vastustelee pysähtymistä, tahtoo vain äkkiä ylittää ongelman, jotta sama keskustelu jatkuisi, sama viritys säilyisi.

Keskustelu pyrkii pitämään asiat ja oliot aloillaan. Siksi filosofian on tultava keskeyttämään keskustelu ja panemaan asiat ja oliot uudestaan liikkeeseen. Kaikki ajattelu, kaikki kysyminen ei onnistu tätä muuria, dirkurssin muuria, rikkomaan. Kysymys ei voi olla tuon jatkuvan keskustelun omaa järjestystä, sen omaa logiikkaa, samaa hermeneuttista kokonaisuutta. Blanchot tiesi, että usein toisenlainen, syvällisin kysyminen, saa fragmentaarisen muodon; se on vasta luonnosteleva, muotoaan etsivä luonteeltaan.

Ehkä filosofian pitäisi tunnustaa oma heikkoutensa – kyvyttömyytensä muodostaa kokonaisuuksia, vastauksia, ratkaisuja – ja sitä kautta keksiä uudelleen tähän liittyvä voima, uusi eetos, joka ilmenee haluttomuutena muodostaa kokonaisuuksia. Samalla filosofian pitäisi hyväksyä oma väkivaltainen pyrkimyksensä: yritys synnyttää katkoksia.