Linji ja buddhan tappaminen

(Linji Yixuan)

Kiinalainen Linji Yixuan (kiinalainen filosofi, kuoli 866), kaikkein radikaalein zen-mestari, ei halunnut opettaa, ei halunnut, että joku imitoisi. Jotta tämä opetus menisi perille, huusi ja löi. Hän sanoi: ”Jos kohtaatte buddhan, tappakaa hänet.”

Luulen ja luotan, että nämä sanat ymmärretään hyvin, vaikka kehotusta harvoin noudatetaan. On helppo nähdä sanojen kytkeytyvän vapauteen ja itsenäisyyteen, tarpeeseen olla luomasta kuvia. Lausahdus on tekstistä, joka vahvistaa yleistä käsitystä lauseen merkityksestä, mutta on tekee siitä samalla vielä radikaalimman:

”Tien seuraajat, jos haluatte päästä jonkinlaiseen ymmärrykseen, joka on sopusoinnussa Dharman  kanssa, älkää koskaan antako toisten johtaa harhaan. Olette sitten sisäisen tai ulkoisen edessä, mitä sitten kohtaatkin, tappakaa se. Jos kohtaatte buddhan, tappakaa buddha. Jos kohtaatte patriarkan, tappakaa patriarka. Jos kohtaatte arhatin (valaistuneen), tappakaa arhat. Jos kohtaat vanhempasi, tapa vanhempasi. Jos kohtaatte läheisen, tappakaa läheinen. Näin saavutatte ensimmäisen kerran vapautumisen, ette ole takertuneet mihinkään, kykenette menemään minne haluatte.”

Joka tähän kykenee, on harvinaisuus, sellainen joka Linjin sanojen mukaan on wuwei zhenren.  Kysyin tämän termin merkitystä sinologi Pertti Seppälältä. Hän totesi aluksi, että buddhan tappaminen liittyy keskeisesti  buddhalaisuuden yhteen keskeisimpään periatteeseen: takertumattomuuteen. Tässä wuwei ei tarkoita taolaisten "teotonta toimintaa" tai "toimintaa ilman tekoja", vaikka se ääntyykin samoin. Linjin käyttämä wuwei tarkoittaa sananmukaisesti "vailla arvoasemaa", siis vapaana yhteiskunnallisista hierarkioista. Zhenren on taolaisen filosofi Zhuangzin usein käyttämä termi taolaisesta viisaasta, taon oivaltaneesta ihmisestä. Sananmukaisesti se tarkoittaa " todellista ihmistä". Tässä wuwei zhenren tarkoittaa siis oikeastaan "yhteiskunnallisista hierarkioista vapautunutta taolaista viisasta". Termissä on siis huomattavissa kiinalainen synkretismi ja eklektismi.

Kaikki tämä on yhteydessä ajatukseen siitä, että on oltava tosi, kykenevä manifestoimaan totuus teoissaan. Viisas, wuwei zhenren, ei jäljittele buddhaa tai opettajaa; hän on tosi, todellinen ihminen, ei joku joka imitoi. Itseäni kiinnostaa tässä hahmotetun viisaan kuva. Viisas, takertumaton, on ”vailla arvoasemaa”, vapaa hierarkioista. Hän ei anna toisten johtaa harhaan; hän on riippumaton niin kuin André van der Braak toteaa ihmisten mielipiteistä. Tätä viisaan kuvaa voisi verrata länsimaisiin viisaan hahmoihin – tietenkin tietoisena rinnastettavuuden vaikeudesta, tietystä yhteismitattomuudesta.

Erityisesti Linjin viisas, wuwei zhenren, on kuin Diogenes kyynikko: vapaa toisten mielipiteistä, välinpitämätön hierarkioiden suhteen, ihminen ilman asemaa. Diogenes Sinopelainen arvotti positiivisesti jotain, joka oli hänen maailmassaan pelkästään kielteistä: adoxia, huono maine, kunniattomuus, oli osa hänen elämäänsä. Adoxia on se mikä kuva ihmisillä on se jälkeen, kun joku on nöyryytetty, loukattu, alennettu. Se oli kuitenkin jotain, jota kyynikkofilosofi harjoitti järjestelmällisesti; sen kautta hänestä tuli vapaa, riippumaton. Jotkut ovat arvioineet, että tämä outo adoxian arvostaminen ja harjoittaminen oli hyvin epäkreikkalaista, mahdollisesti Intiasta tulevia vaikutteita.

Jos otamme tämän viisaan hahmon ja Linjin sanat tehden niistä taskulampun ja valaisemme omaa aikaamme, maailmamme tuntuu heijastuvan eteemme kuin rikkinäisestä peilistä. Tavoittelemme menestystä, emme viisautta, ja menestys merkitsee asemaa. Saadaksemme menestystä huolehdimme muun muassa maineestamme. Maine on jotain, joka on riippuvainen muiden mielipiteestä. Takerrumme kaikkeen. Voimme siis ymmärtää Linjin sanat, mutta emme osaa ottaa niitä osaksi elämäämme.

Mutta voisimmeko olla filosofeja, siis viisauden ystäviä, edes hetken? Miten se voisi ilmetä?

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Margaret Thatcher ja sielu

Margaret Thatcher sanoi vuonna 1981, kaksi vuotta vaalivoittonsa jälkeen (Ronald Buttille antamassaan haastattelussa): ”Economics are the method: the object is to change the soul.” (Talous on metodi: päämäärä on muuttaa sielu.) Käännän tässä sanan economics taloudeksi; se merkitsee kansantaloutta, tuskin taloustiedettä kontekstissa, joka tulee alempana selvemmäksi.

Tämä on mielenkiintoinen, oudosti marxilaisia ajatuksia parodioiva, mutta erisuuntainen väite. Marx ajatteli, että talous on eräänlainen materiaalinen perusta, pohjarakenne, joka määrittää mitä ylärakenteissa, esimerkiksi ideoissa ja ideologioissa tapahtuu. Thatcher ei kuitenkaan sano, että talous vaikuttaa automaattisesti määrittäen Marxin hahmottamia ylärakenteita jonkun salaperäisen dialektiikan kautta; hän sanoo, että kansantalous (economics) vaikuttaa – tai että se voidaan pistää vaikuttamaan, sillä sitä voidaan käyttää menetelmänä. Erityisen mielenkiintoiseksi lausahduksen tekee se, että päämääräksi otetaan sielun muuttaminen. Miksi puhutaan sielusta, miksi se tahdotaan muuttaa? Miten talous voi muuttaa sielun?

Thatcher selittää haastattelussa nykyisin paljon yleisempiä uusliberalistien näkemyksiä, puhuu niin kuin poliitikot puhuvat: selittää mitä pitää tehdä ja mitä ihmisten pitää oppia. Kohta, missä hän puhuu kansantaloudesta ja sielusta, on lopussa, kun hän toteaa, että viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikainen politiikka on häntä ärsyttänyt, koska sen suunta oli aina kollektivistinen yhteiskunta (collectivist society); ihmiset olivat hänen mukaansa unohtaneet jotakin, jota hän nimittää ilmaisulla personal society.

Ihmiset kysyvät: ”Onko minulla väliä?” Thatcher vastaa: ”Kyllä.” Tästä hänen vastauksestaan seuraa, että hän ei vain yksinkertaisesti viitoita talouspolitiikkaa tai sano julki näkemystään siitä, vaan pyrkii muuttamaan reittiä (hän käyttää sanaa approach, joka voi tässä merkitä myös asennetta, lähestymistä). Thatcher selittää, että talouden, kansantalouden, muuttaminen on tämän tuloreitin, asenteen, muuttamista. Kun tavoitellaan tällaista muutosta, tavoitellaan kansakunnan sydäntä ja sielua (you really are after the heart and soul). Tässä M. T. julistaa: “Economics are the method; the object is to change the heart and soul.”

Lausahduksen konteksti – kollektivismin vastaisuus – tekee ajatuksen hiukan selvemmäksi. Tietty papillisuus, pastoriaalisuus, tuntuu silti vielä yllättävältä; halutaan vaikuttaa siihen miten ihmiset tuntevat, miten he asennoituvat. Eikö tällainen pastoriaalisuus ole vierasta liberalismille, jonka yksi pääperiaatteita on aina ollut, että hallitaan liikaa: valtion ei tulisi puuttua. Pastori, joka on aina kiinnostunut seurakuntalaisten sieluista, on moderneina aikoina ollut valtiollisessa ajattelussa vaikuttanut figuuri ennen kaikkea silloin, kun halutaan kiinnittää huomiota ihmisten asenteisiin, ajatuksiin, hyvinvointiin. Luulisi, että liberalistia kiinnostavat vain markkinat, eivät sielut.

Uusliberalismin yksi piirre on, että siinä henkinen on pääomaa; taloudellinen ajattelu levittäytyy uusille alueille. Chicagon koulukunnan kirjoituksissa taloudelliselta toimijalta, yksilöltä, edellytetään erityistä suhdetta itseensä ja elämäänsä: hän tekee koko elämästään yrityksen: hän soveltaa kaikessa, koko ajan, panostuksen ja riskin käsitteitä, laskee mitä voittaa tai häviää. Tässä näkyy, miten talous (economics) voi vaikuttaa sieluun. Ihminen ei vain sopeudu joihinkin olosuhteisiin tai yritä niitä muuttaa, ota huomioon joitakin taloudellisia ehtoja. Hän soveltaa itseensä taloudellisen ajattelun termejä.

Onnistuiko Thatcher? Mikä on hänen perintönsä? Tästä on kirjoitettu paljon. Tietenkin jätti paljon työttömyyttä. Oli enemmän köyhiä ja jäi uusi ajattelu, jonka mukaan köyhyyttä ei tarvitse vähentää. Jotkut väittävät, ettei talouspoliittinen ajattelu toiminut, vaan lisäsi ongelmia. Mutta toiset, yhtä kriittiset, ovat huomauttaneet, että Thatcher onnistui jossakin muussa: köyhät tuntevat toisella tavalla. He eivät vain tunne olevansa syyllisiä köyhyyteensä, vaan osa heistä ei enää ymmärrä olevansa köyhiä. Ihmiset eivät enää tunne olevansa työväenluokkaa. Kaikki ovat keskiluokkaa, vaikka mitattavien asioiden (tulotason) valossa katsottuna näin ei olisi.

Jos pastori, paimen, yrittää huolehtia laumasta, thatcherismi ei ole pastoriaalisuutta. Se pyrkii hajottamaan lauman. Se on sisällyttänyt yhden keskeisen asian pastoraalisuudesta: kiinnostuksen yksilöön ja sieluun. Yksilö ei silti ole ajateltu, haluttu, atomina. Thatcherismi ei atomisoi yhteisöä; yksilö vain kiinnittyy eri kokonaisuuteen, mieluiten yritykseen. Lampaat katsovat toisiaan halveksien ja vihaten.

Kun ajattelu haluaa tehdä diagnoosia omasta ajastaan, se etenee kylmässä, harmaassa paikassa, Margaret Thatcherin varjossa. Jos filosofi tahtoo olla tässä maailmassa lääkäri-filosofi, hänenkin on kiinnitettävä huomiota sieluun, siihen mitä sielussa tapahtui, miten ihmiset oppivat tuntemaan toisella tavalla. Jos joku tahtoo tehdä vastarintaa, ajatella ja tuntea toisin, hänen on aloitettava itsestään, suhteesta itseensä. Ehkä hänen pitää oppia tuntemaan itsensä. Se edellyttää, että hän kysyy kysymyksiä, jotka koskevat taloudellisen ajattelun termejä. Mitä on ”oma etu?” Mitä on ”kilpailu”?

Downing Street 10, Lontoo, kesä 1987. Margaret Thatcher vilkuttaa virka-autostaan joukolle suomalaisia nuoria. Yksi ei vilkuta takaisin. Hän ajattelee, ettei se ole millään tavalla hänen oman etunsa mukaista: on säilytettävä jokin itsekunnioitus.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Tunne itsesi

Kautta aikojen on käynyt käsky: ”Tunne itsesi.” Sekä rippituoli että psykoanalyysi ovat käytäntöjä, jotka ovat syntyneet tätä käskyä antamaan, sille muodon antamaan. Filosofitkin ovat oman tehtävänsä tähän kytkeneet. Mutta ymmärrämmekö todella tämän vaatimuksen? Tajuammeko mitä kaikkea se merkitsee?

Olen kertonut aikaisemminkin: ”Apollon temppelin muuriin Delfoissa on kirjoitettuna sanat: Gnōthi seauton (Tunne itsesi). Sanoista on esitetty erilaisia tulkintoja. Ottaen huomioon antiikin ajattelun perusteita se on tarkoittanut ainakin sitä, ettei ihmisen pitäisi ylittää rajojaan, kuvitella olevansa jumala. Sanojen on ajateltu merkitsevän myös sitä, ettei pidä kiinnittää huomiota väkijoukkojen mielipiteisiin.” Suda (bysanttilainen Välimeren historiaa käsittelevä ensyklopedia) tukee tulkintaani, sillä sen mukaan käsky oli osoitettu niille, jotka kerskailevat, ylittävät sen mitä he ovat. Saman lähteen mukaan se on myös varoittaa kiinnittämästä huomiota muiden mielipiteisiin.

Itsensä tunteminen ei siis merkinnyt oman sisäisen elämän tulkitsemista. Syntyy vaikutelma, että itseä ei nähty salaperäisenä kirjana, jota pitää tulkita. Itsensä tunteminen merkitsi enemmänkin sen arviointia mitä voi tehdä, mikä on ihmisen paikka. Esimerkiksi Senecan teksteissä on nähtävissä tämä itsetuntemuksen merkitys: se merkitsee itsensä näkemistä maailmassa, sen osana, sen moninaisuuden osana, pisteenä tai hiukkasena. Myöhempien aikojen syvällä sisäisyydellä ei ole mitään  merkitystä.

Itsetuntemukseen ja siihen liittyviin käsityksiin liittyy ainakin kaksi oletusta. 1)Oletus että ”itse” on olemassa. 2)Oletus että se on tunnettavissa. Jos ajatellaan, esimerkiksi, että itse on jotain annettua, löydettävissä olevaa, se merkitsee, että tietäminen ja tunteminen on ainakin jossain määrin mahdollista; itse on sellaisenaan, olemuksena, tiedon kohde. Jos itse on enemmänkin ymmärretty luomuksena, tuntemisen merkitys on toisenlainen: Jos opin, tajuan, etten pysty seisomaan päälläni, tämä voi merkitä muutakin kuin rajoituksen toteamista; se voi panna minut opettelemaan seisomaan päälläni.

Ne jotka epäilevät itsen tunnettavuutta, puhuvat yleensä itse muuttuvuudesta. Nietzsche ei luottanut kovin paljon siihen, että ihminen voisi tuntea itsensä suoran observoinnin (itsehavainnoinnin) kautta. Siksi tarvitaan historiaa: menneisyys virtaa meissä, olemme sitä mitä koemme tässä virtauksessa kulloisellakin hetkellä. Samassa hengessä voisi sanoa, että me olemme kaikenlaista menneisyydessä sanottua ja puhuttua. Se sanasto, jonka avulla itseämme kuvaamme, on peräisin ympäristöstämme, kulttuuristamme, menneisyydestämme. Tunnemme itsestämme vain sen minkä nämä sanat, kategoriat, sallivat. Jos tahdomme tietää enemmän, jotain muuta, meidän on tutkittava näitä kategorioita. Ehkä sitä jo voisi sanoa itsetuntemukseksi, jos tietäisimme käyttämiemme kategorioden mielivaltaisuuden, niiden väkivaltaisuuden. Tiedostamaton on historia: kollektiivinen historia, joka luonut kategoriamme ja yksilöllinen historia, jonka kautta ne painetaan mieliimme, sanoi Pierre Bourdieu. Ei ihan turhaan.

Kun pastori tai psykoanalyytikko on houkutellut ihmistä puhumaan haluistaan, ajatuksistaan ja unistaan, hän on tietenkin tahtonut ”hyvää”, mutta on samalla tehnyt kaksi operaatiota: 1)Sitonut ihmisen oman identiteettiinsä itseymmärrtyksen kautta. 2)Luonut järjestelmää, jossa ihminen on riippuvainen tulkitsijasta. Olisi ehkä mielenkiintoista kysyä, voisiko itsentuntemus olla muuta, voisivatko sen vaikutukset olla muuta.

Voisi olla mielenkiintoista, ehkä jopa tärkeää, tuntea itsensä maailmassa olevana, osana sitä ja ymmärtää tämä maailma yhteiseksi. Voisi olla arvokasta tajuta itsensä luovaksi voimaksi, ei pelkästään olennoksi, jolla on joitakin ominaisuuksia. Mitä kaikkea voisi merkitä se, että itsen näkee myös luovan työn, muokkauksen kohteena? Mitä silloin tarkoittaisi itsensä tunteminen?

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Nöyryyttämisen historia

Liian kunnianhimoisen otsikon tarkoitus on vain muistuttaa, että kaikella on historiansa, myös nöyryyttämisellä: se ei ole aina ollut samanlaista, ehkä se ei ole kaikkina aikana yhtä yleistä, ainakaan se ei aina ole samalla tavalla institutionalisoitunutta. Missä ihmiset kärsivät, he saattavat myös nousta ylös, olla enää suostumatta. Kärsimys antaa oikeuden heittää kysymysmerkkejä valtiaiden sateenvarjojen päälle. Siksi nostan esiin kysymyksen nöyryyttämisestä, sen paikasta, sille annetusta tehtävästä.

Nöyryyttämisen historia ei ala koulusta, ainakaan todennäköisesti. Silti koulu on ollut ainakin 1800-luvulta lähtien yksi tärkeimpiä nöyryyttämisen instituutioita. Tähän on yksinkertainen syy. Koulu on kouluttamista varten, ja nöyryyttäminen on tehokas tapa kouluttaa. Se on tehokas, koska näin päästään syvälle, pystytään vaikuttamaan sieluun, siihen mitä ihminen ajattelee itsestään.

Koulu, kuriyhteiskunnan selkäranka, perustuu mittaamiseen, vertailemiseen, testaamiseen: ihmistä mitataan suhteessa toisiin ja samalla synnytetään mielikuvaa omasta itsestä. Kaikista ihmisystävistä, humanisteista ja heidän hyväntahtoisuudestaan huolimatta – tai heidän ansiostaan – koulu on pysynyt hyvin samantapaisena kuin se jo oli 1800-luvulla. Tämä on mahdollistanut, että yksi koulun tunnetuista sivuvaikutuksista (tärkein vaikutushan on tietenkin oppiminen) on kuuliaisuus tai voimattomuus. Nöyryyttäminen on siksi tärkeää, että sen tärkein sanoma on tämä: ”Et ole mitään, älä kuvittele olevasi mitään.” Tämän sisäistäminen on tärkeää, sillä näin kansalainen on hiljaa ja on vakuuttunut omien kokemustensa mitättömyydestä; se mitä opit, on turhaa, vain auktorititeetin sanoma on relevanttia.

Nöyryyttäminen koulussa, kouluttamiseen liittyvä mitätöinti, näyttää sen, että nöyryyttäminen on tärkeä osa vallankäyttöä ja valtasuhteiden jähmettämistä: ihminen pistetään paikalleen, lannistetaan. Hänelle muistutetaan, ettei voi nousta, sanoa, tehdä toisin. Nöyryyttämisen tehokkuus, sen vaikutuksen syvällisyys, kaivertuvuus, paneen kysymään kuitenkin toisenlaisen historiallisen kysymyksen kuin kysymyksen nöryyttämisen instituutioista.

Julkisuus on tärkeä osa nöyryyttämistä. Ihminen nöyryytetään julkisesti, ihmisten katseiden alla. Ennen oli tapana – vielä jossain vieläkin – nöyryyttää rikoksentekijää julkisesti. Hänet pistettiin häpeäpaaluun, esimerkiksi. Kristinusko toi jo varhaisina aikoina kulttuuriin erikoisia käytäntöjä, joissa ihminen itse, vapaaehtoisesti, julkistaa syntinsä. Katumusharjoitukset, jotka kestivät usein vuosia, vaikuttivat ihmisen koko elämään, olivat näkyvä osa häntä. Synti katoaa, mutta ihminen on itsensä ja muiden silmissä synnintekijä. Katusmusharjoittajan asemaa pyydettiin, sitä anottiin piispalta. Katumus oli teatraalista, manifestoivaa: se toi esiin ihmisen häpeän ja nöyryyden. Kirkkoisä Tertullianus (155-230) käytti termiä publicatio sui, itsensä julkistaminen. Ihmisen pitää näyttää itsensä synnintekijänä.

Koulu- ja työpaikkakiusaamisen ja median, tiedostuvälineiden, välillä voi nähdä yhteyden. Kyse ei ole siitä, että tiedotusvälineet ruokkivat kiusaamista. Niissä on samaa julkisuus, sen käyttö. Tiedotusvälineillä on oletettavasti muitakin funktioita, mutta osaltaan se on vain julkistamista, nöyryyttämistä. Epäilemättä tällaista julkisuutta ruokkii yhteiskunnassa ja kulttuurissa vallitsevat ajatukset ja arvot, ihmisten asettuminen toisiaan vastaan toistensa kilpailijoiksi. Nykypäivän maailmassa tiedostuvälineet onnistuvat normalisoimaan kiusaamisen, tekemään siitä itsestään selvää. Tietenkin jos tapahtuu jotain dramaattista, joku kiusaaja esimerkiksi tappaa kiusatun, sitä sitten julkisesti paheksutaan, paheksutaan ja kauhistellaan.

Diagnoosini ei silti ole, että maailma, ihmiset, ovat tekopyhiä, ainakaan pelkästään. Maailma ei ole vain tekopyhä; se on ilman katumusta, kyynisesti väkivaltaa ruokkiva. Joka päivä joku sanoo toiselle: ”Et ole mitään.”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Valppaus

(Bill Murray)

Jos oma itse ei ole annettu, se on jotain, jota voimme kehittää; voimme etsiä elementtejä, aineksia, mahdollisuuksia ja kykyjä, joita viljellä. Tässä työssä ei aina – valitettavasti – ole paras keino filosofiseen kirjaan tarttuminen. Taide opettaa joskus enemmän, sillä se antaa mahdollisuuden harjoitella tätä työtä, itsensä rakentamista. Siksi taiteilijoilla voi joskus olla mielenkiintoista sanottavaa.  Näyttelijä Bill Murray sanoo eräässä haastattelussa:

“…I try to be alert and available. I try to be available for life to happen to me. We’re in this life, and if you’re not available, the sort of ordinary time goes past and you didn’t live it. But if you’re available, life gets huge. You’re really living it.”/Yritän olla valpas ja käytettävissä. Olemme tässä elämässä ja jos et ole käytettävissä, aika menee ja et todella elänyt. Mutta jos olet käytettävissä, elämästä tulee valtava. Elät elämää todella.”/

Lausunto on mielenkiintoinen, koska se ilmaisee ja nimeää asenteen, joka lausujan mukaan on tärkeä ja vaikuttaa siihen, millaista elämää elää. Kyse ei ole pelkästään siitä, ettei elämä jää elämättä, vaan elämästä tulee isoa (huge). Tietenkin sana available (käytettävissä oleminen) voi olla hämäävä, monimielinen. Mutta Murray ei sano, että pitäisi olla hyväksikäytettävissä, alisteinen muiden tahdolle. Hänen näkemyksensä voisi ehkä kääntää toisenlaiselle kielelle: Elämä on virtausta, erilaisia prosesseja, tilanteita, mahdollisuuksia ja se vaatii meiltä osallistumista, menemistä mukaan. Murray itsekin sanoo, parodioiden henkisen ohjauksen guruja: ”Yes to life.”

Tämä vaatii valppautta (alertness), on kuljettava silmät auki. Valppaus on siinä mielessä mielenkiintoinen asia, että se on ollut filosofien huomion kohteena jo vuosituhansia sitten. Valppaus liitettiin ihmisen vapauteen, pelastukseen (sozein); valpaus merkitsi sitä, että onnistuu välttämään vaaran, pelastamaan itsensä orjuudelta.

Voimme ajatella, että meidän olisi hyvä pysyä avoimina erilaisille mahdollisuuksille, odottamattoman ilmaantumiselle. Tällainen avoimuus vaatii meiltä valppautta, sitä että kehitämme itsessämme vastaanottavaisuutta, huomiokykyä.

Valppaus, elämän eläminen todella, kyllä elämälle – kaikki kuulostaa hyvältä ja houkuttelevalta. Vaikea kysymys on, miten sitä valppautta voi itsessään kehittää, ruokkia. Bill Murray sanoi, että hän yrittää olla valpas. Mitä tämä yritys on, miten se tehdään?

Filosofia on opettanut minua olemaan valpas, koska se asettaa kysymysmerkin kaikkiin vakaumuksiin, ajatustottumuksiin. Taide on tehnyt minusta valppaamman, koska se herkistää erilaisille asioille, mahdollistaa kokemuksen, joka tekee herkemmäksi, oikaisee väärinkäsityksiä tai ennakkoluuloja.

Mutta nämä kasvattavat, ylentävät kokemukset, joita filosofia ja taide mahdollistavat, voivat jäädä ohimeneviksi – niistä voi tulla haihtuvia – ellen aktiivisesti yritä niitä pitää mukanani. Siksi harjoituksen täytyy sisältää tällainen kohta, vaihe: kokemuksen jatkuva aktualisoiminen, itsensä muistuttaminen. Jotain sellaista mitä itsetutkiskelu oli stoalaisille. He eivät tutkineet, luodanneet sielunsa syövereitä, vaan yksinkertaisesti kysyivät itseltään, pistivät itseään tilille siitä, missä määrin he ovat toimineet periaatteidensa mukaisesti.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila