Synteesiä ja lisäyksiä

 

Tabu-nimisessä baarissa Meksikossa vuonna 1996

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaina 3.5. klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa) Kiitos Torre del Mar, kiitos Fuengirola! Syksyllä tavataan!

Linkki:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Olen tehnyt tänä keväänä huomautuksia, joita voisi sanoa metodologisiksi. Tai sitten näitä huomautuksia voisi haukkua filosofian johdantokurssin muistiinpanoiksi. Olen todennut, että filosofian osa-alueet, esimerkiksi etiikka tai estetiikka ovat usein mielenkiintoisia, jos näiden osa-alueiden kysymyksiä liitetään toisiinsa, katsotaan yhdessä.

Pitää tehdä lisähuomautus nro 1: Filosofisen ajattelun ei ole syytä pelkästään kysyä yhtä aikaa kysymystä todellisuudesta tai olevasta ja siitä miten meidän tulisi ohjata itseämme. Meidän olisi syytä etsiä filosofian suhdetta siihen mikä ei ole filosofiaa, pistää filosofinen ajattelu kosketuksiin sille vieraan materiaalin kanssa. Tämä on syy siihen, miksi puhun mielelläni runoudesta tai sairastamisesta.

Olen puhunut vaaroista, viitannut siihen mahdollisuuteen, että vaarallisia eivät ole vain pahantekijät, rikolliset jotka on leímattu vaarallisiksi tai yhteiskunnan vihollisiksi, vaan vaarallisia ovat myös vallan väärinkäyttäjät, myös ne viattomat ja hyväntahtoiset, jotka puhuvat normaalista ja epänormaalista niin kuin nämä olisivat itsestään selviä kategorioita.

Lisähuomautus nro 2: Olemmen kuvien riivaamia. Meillä on esimerkiksi kuva Caligulasta tai jostain muusta vallankäyttäjstä ja kuvittelemme, että meillä ei ole mitään yhteistä hirviömäisen tyrannin kanssa. Myös me käytämme valtaa ja voimme käyttää sitä väärin. Myös kotityranni on tyranni. Viholliseksi luokiteltu despootti ei välttämättä katoa sanomalla häntä hulluksi ja hänen järjettömyydessään on sitä samaa järkeilyä, mitä olemme satoja vuosia käyttäneet ylimielisessä Euroopassa.

Olen puhunut myös muutoksen mahdollisuudesta. Sen edellytyksenä voi pitää sitä, että olisimme muutokselle avoimia, valmiita kuuntelemaan, mutta myös valtaamaan areenoita, jotta uudenlaiset puheet, ajatukset ja kysymykset tulisivat kuulluiksi. Haaveilin siitä, että oppisimme, ettei yhteiskunnan muuttaminen ole lippujen heiluttelua.

Lisähuomautus nro 3: Kaikki tämä – kuunteleminen, itsensä tekeminen avoimeksi, uudenlaisen sanan tuominen näyttämölle – vaatii työtä. Ei vain maailmassa, yhteiskunnassa, vaan myös itsessämme. Siksi puolustan ajattelua ja valppautta. Itsensä ohjaaminen tai itsensä hallitseminen on kykyä luoda etäisyyttä tilanteeseen, jossa olemme.

Olen esittänyt uudenlaisen epistemologisen kysymyksen: Mitä meidän tulisi tietää, jotta sanoisimme mitä meidän täytyy sanoa?

Lisähuomautus nro 4: Jos on jotain, jonka tietäminen auttaisi sanomaan mitä meidän tulee sanoa, emme voi luottaa vain johonkin metodiin eli uskoa, että on olemassa jokin menetelmä, jonka avulla pääsemme tähän tietoon. On luovuttava uskosta tieto-oppiin. Meidän pitää tehdä itsestämme parempia ihmisiä, jotta emme sanoisi vain banaaleja asioita. Meidän täytyy ehkä välittää muista enemmän, jotta tietäisimme, mitä meidän pitää heille sanoa.

Lisähuomautus nro 5: Kiitän kaikkia filosofiakahvilaan osallistuneita. Kiitän niin monista syistä, ettei niitä voi kaikkia ilmaista. En opeta mitään. Haluan herättää keskustelua. Keskustelu opettaa. Ainakin minua. Aika ajoin se muistuttaa minua siitä, että ehkä minun pitäisi olla hiljaa.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

Razzle Dazzle

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00 (Casa Juande, Av. Toré Toré), viimeisen kerran 27.3.

Tämä aiheena 26.4. ja 27.4. Zoom-tapaamisessa keskustellaan myös aikaisemmasta aiheesta Valta ja etiikka.

Onhan se vitsi, kun lakimies laulaa:

 

Give ´em the old razzle dazzle

Razzle Dazzle ´em

 https://www.youtube.com/watch?v=ByeXMGqapnU

Onhan se vitsi, mutta se puree ja on totta. Sanat ovat musikaalista Chicago, joka sai ensi-iltansa Broadwaylla vuonna 1975.  Musiikin teki John Kander, sanat Fredd Ebb. Ohjauksesta ja koreografioista vastasi legendaarinen Bob Fosse. Käsikirjoitus perustuu väljästi näytelmään, jonka kirjoitti -20-luvulla toimittaja Maurine Dallas Watkins. Tarina on yksinkertainen. Showbisnekseen haluava nuori rouva Roxie Hart tappaa rakastajansa. Sensaatiolehdistö innostuu, varsinkin kun naisen lakimies Billy Flynn antaa kimmokkeita. Flynnille kaikki, lehdistö ja oikeussali, ovat samaa sirkusta.  ”Oikeudenkäynti, koko maailma, showbisnestä kaikki”, hän selittää.

Razzle Dazzle on ilmaisu, joka tarkoittaa loistoa ja näyttävyyttä. Verbinä se merkitsee häikäisemistä. Ilmaisuun sisältyy lakimies Billy Flynnin filosofia – tai tarkemmin sanottuna strategia. Lehdistö, yleisö, jury, tuomari voidaan häikäistä hokkuspokkuksella; heitä voidaan manipuloida niin etteivät he voi nähdä miten asiat ovat. Ihmisten päät pistetään pyörälle, heidät pannaan ulalle säihkeen avulla. Billy Flynn laulaa:

 

How can they see with sequins in their eyes?

 

Tämän voi kääntää näin: ”Miten he voisivat nähdä paljetit silmillään?” Chicago on satiirinen musikaali, jonka kritiikki kohdistuu esimerkiksi maineen ja tähteyden metsästykseen. Razzle Dazzle on satiirinen laulu, vitsi, joka kirjoitettiin 1970-luvulla, mutta se on yhä ajankohtainen, kipeän osuva. Elämme säihkeen ja häikäisyn aikaa.

Jos tahdomme katsoa todellisuutta silmiin, meidän on katsottava tätä ja kysyttävä, miten elää ja ajatella häikäistyinä, jatkuvan manipulaation kohteina. Voimme yrittää kääntää katseen pois loistosta, saada pupillit laajenemaan niin että näkisimme hämäriin nurkkiin.

Jos filosofia, asiaohjelma tai vakava keskustelu kilpailevat sirkuksen kanssa, tiedämme voittajan etukäteen. Vastarintaa on silti tehtävä. On myös etsittävä työkaluja, jotka auttavat pitämään pään selvänä, kun loiste ja säihke ympäröi meitä. Meillä on vain meidän kysymykset, mutta todellinen kysymys muuttaa tunnelmaa. Kysy kaikkien otusten edessä: ”Mitä se tahtoo?” Billy Flynn tahtoo meidän päät pyörälle. Mutta ehkä siinä on muutakin. Hän tarjoaa meille tietynlaista osaa, tietynlaista paikkaa. Hän tahtoo meidän istuvan paikallaan ja rakastavan tai ihastelevan häntä.

Syökäämme porkkanaa, taistelkaamme hämäräsokeutta vastaan. Hämärässä, poissa loisteesta ja kaukana säihkeestä, saattaa olla olioita jotka tahtovat jotain ihan muuta kuin Billy Flynn.   

   

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

      

Kirsikkapuisto

 

Kuva Kirsikkapuiston esityksestä Moskovassa 1904

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00 (Casa Juande, Av. Toré Toré)

Filosofiakahvilaa Fuengirolassa ei enää tänä keväänä! 

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 19.4. ja 20.4.

Anton Tšehovin viimeiseksi näytelmäksi jäänyt Kirsikkapuisto sai ensi-iltansa Moskovassa vuonna 1904. Se kuvaa aatelisperhettä, joka tulee viettämään viimeisiä hetkiä maatilalla, jonka he ovat menettämässä. Näytelmän lopussa yleisö kuulee, kun tilaa ympäröivän kirsikkapuiston puita kaadetaan kirveellä. Myöhemmät näytelmäkirjailijat ovat ihmetelleet, miten Tšehov onnistui tavoittamaan ja kirjaamaan  yhteiskunnalliset ja poliittiset muutokset näytelmässä, joka ei ole ulkoisesti erityisen poliittinen.

Jotkut ovat nähneet näytelmässä jopa profeetallisuutta, tulevan vallankumouksen tuomia murroksia. Ihmettelyt ovat turhia. Tšehov ei ennustanut eikä hänellä ollut salaista tietoa. Hän oli vain terävänäköinen lääkäri, joka kirjoitti havaintojensa pohjalta, toi näyttämölle sen mikä tapahtui hänen ajassaan.

Jos kysyisimme Tšehovin henkilöhahmoilta, mitä on tapahtunut, he  osaisivat vastata: orjuus lakkautettiin, maatilan taloudenhoito jäi hunningolle jne. Silti he tuntuvat olevan eksyksissä. Tapahtumisssa on jotain, jota he eivät tavoita. Näiden hahmojen passiivisuus on sitä, etteivät he kysy mitä heille tapahtuu. Kun he eivät sitä kysy, he eivät myöskään osaa elää nykyhetkessä; he ovat jääneet menneisyyteen tai haaveilevat tulevaisuudesta tekemättä työtä sen eteen. Tämän näkee näytelmän intellektuelli, ylioppilas Trofimov, hyvin selvästi. Yhdessä monologissaan hän sanoo: ”... meillä ei ole mitään – ei määrättyä suhdetta menneisyyteen, me vain filosofoimme, valitamme ikävää ja juomme viinaa. Onhan selvää, että voidaksemme elää nykyisyydessä, meidän täytyy ensin sovittaa menneisyytemme...”

Menneisyydessä elää myös 87-vuotias lakeija Firs, jo vähän dementoitunut mies, vapautettu orja, joka ajattelee, että kaikki oli vähän paremmin orjuuden aikana. ”Nyt on kaikki hujanhajan, ei saa selvää mistään”, hän sanoo.

Voit tuntea tapahtuman ja olla samalla tuntematta sen tapahtumallisuutta – varastaakseni Mihail Bahtinin termin. Tapahtuman tapahtumallisuuden tajuaminen merkitsee sitä, että huomioi sen kontingentin ja singulaarisen luonteen. Maailma on prosessi. Sillä ei ole valmista muotoa. Se ei ole ready-made.

Tapahtuminen merkitsee jonkin singulaarisen, erityisen ja ainutkertaisen, ilmaantumista. Ehkä me olemme vielä skolastikkoja; näemme entiteettejä, asioiden ja olioiden olemuksia. Tapahtuman näkijä näkee suhteita. Kyse on muustakin kuin taistelun kulusta, jostakin hiljaisemmasta ja näkymättömämmästä. Tšehov näki sen, ei tulevaa: jähmettyneisyyden eri kerroksissa.

Tilanomistaja Lljubov Andrejevna näkee jotain, vaikkei osaa irtaantua lamaantuneisuudesta ja nostalgiasta. Hän arvostelee kauppias Lopahinia: ”Saisitte jättää näytelmät katsomatta ja katsoisitte vähän useammin omaa itseänne. Miten harmaasti te elätte, miten paljon te lörpöttelette turhia.”

Tila pakkohuutokaupataan. Kauppias Lopahin ostaa sen. Omistajattaren, Lljubov Andrejevnan, maailma romahtaa. Kun perhe lähtee, he unohtavat vanhan palvelijan.  ”Minut unohtivat... Ei se mitään”, hän sanoo. Jostain kuuluu aikaisemmin  kuultu ääni: katkeavan kielen ääni, sammuva ja surullinen. Mikä on tuo selittämätön ääni, joka on kuin toisesta maailmasta? Ehkä se on odottamattoman, tuntemattoman, äänettömän tapahtuman ääni...   

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

Journalismin kritiikki

 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa klo 11.00 (Casa Juande, Av. Toré Toré)

Filosofiakahvilaa Fuengirolassa ei enää tänä keväänä! 

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 12.4. ja 13.4.

En tarkoita journalismin kritiikillä sitä, että sanoo toimittajia tyhmiksi. Se ei merkitse minulle myöskään journalistien tuomitsemista johonkin transendendaaliseen vedoten (Jumalaan, Marxiin, Vapaaseen Markkinatalouteen, Uuteen Hallitukseen). Lähtökohtaisesti minun kritiikkini olisi ns. inmanenttia kritiikkiä. Se merkitsee sitä, että työtä arvioidaan siihen sisältyvien omien kriteerien perusteella.

Journalismin yksi perusidea on se, että kerrotaan ja kuvataan, mitä tapahtuu tai mitä on tapahtunut. Toisin sanoen tiedonvälittäjän pitäisi välttää spekulointia siitä, mitä mahdollisesti on tapahtunut tai mikä on noin tai näin toimivan ihmisen motiivi. Inmanentti kritiikki arvioi siis – esimerkiksi - kuinka monet ns. journalistien lauseista ovat spekulointia.

Journalistit ovat eri maissa laatineet itselleen ns. deontologisen koodin, ts. normiston ja periaatteet, joiden mukaan heidän tulisi toimia. Eri maiden normiston lisäksi on kansainvälisiä kirjelmiä niin kuin Unescon journalismia koskeva julistus vuodelta 1983. Inmanenttia kritiikkiä harjoittava voisi siis kysyä, mikä kohta deontologesta koodista toteutuu.

Journalismin eettistä normistoa ja koko tiedonvälitystä ohjaava periaate perustuu ideaan siitä, että kansalaisilla on oikeus saada merkityksellistä ja oikeaa tietoa. Tästä seuraa, että epistemologia, tieto-oppi, on filosofian osa-alue, joka pitäisi olla mukana journalismin kriittisessä arvioinnissa.

Kysykäämme journalismiin liittyvä epistemologinen, tieto-opillinen, kysymys ääneen: Mikä on relevanttia tietoa? Kysymys paljastaa, ettei kyse ole ”puhtaista tosiasioista”, neutraalista tiedosta. Journalismin kuvaama todellisuus ei vain värity huonon kirjoittamisen seurauksena. Kuvattu todellisuus on valmiiksi tulkintaa, väritystä, arvoja. Käytännössä emme siis pohdiskele objektiivisen tiedon mahdollisuutta. Kysymme: Mikä näkökulma, mikä valotus? Aika usein näkee, että tapahtuma halutaan näyttää kaukaisena. Sen herättämä kysymys ei koske meitä tai se koskee hyvin epäsuorasti. On kuin joku haluisi neutralisoida tapahtuman tai siihen liittyvä kysymyksen, innostuksen ja intohimon. 

Milloin journalismi on syvällisessä mielessä kriittistä ja kyseenalaistavaa? Yleensä tiedotusvälineissä otetaan valmiit väittelyn aiheet, hyväksytään ne sellaisinaan ja niiden dikotomiat ovat itsestään selviä. Tarkoitus on puhua jostain tapahtumasta, mutta siitä puhutaan niin kuin se olisi jotain, joka on ennenkin nähty. Kun sanotaan, mitä on tai mitä on ollut, sen ei pitäisi implikoida, että näin tulee aina olemaan.

Tarkoitus on levittää oikeaa ja relevanttia tietoa. Tarkoitus on tämä, koska ajattelemme, että kansalaisilla on oikeus tietoon. Ajattelemme, että kansalaisilla on oikeus tietoon, koska tämän oikeuden toteutuminen on olennainen osa demokratiaa. Journalismi palvelee demokratiaa, toteuttaa sitä syvällisellä tasolla. Näin ainakin ideoiden maailmassa. Todellisuudessa tiedotusvälineiden edustajat eivät halua eteensä todellista ongelmaa, joka koskee mediaa. Politiikan medialisoituminen estää vakaven ja tarpeellisten asioiden esiintulon. Poliitikolta ei kysytä oikeasti ellei sitten tarkoituksena saada räväkkä otsikko. Mediasta tulee mediasirkusta ja demokratiasta demagogiaa.

Demokratiassa on olemassa tarve vedota kansalaisiin. Siksi siinä on aina mukana manipuloimisen riski. Totuudellisuus ei ole uhattuna vain siksi, että journalistit ovat huonoja tai pahoja.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila