(Myös tämänkertaisesta teemasta olen jossain määrin puhunut otsikon Vapauden käyttö ja onnellisuus alla)
En puhu tällä kertaa Giorgio Agambenin ajattelusta, vaikka aihe – ja termit – ovat suoraan häneltä.
Giorgio Agamben on yllättävä ajattelija. Hän käyttää usein uskonnollisia tai teologisia termejä kuten pelastus, pyhä, ilmestys. Silti hän liittää pelastuksen – sen mahdollisuuden – pyhän vastakohtaan, profaaniin, maalliseen. Miksi? Tämä kysymys liittyy käytön käsitteeseen. Olen kertonut aikaisemminkin, että kreikkalaiset, esim. Platon käyttivät sanaa khresis, käyttö, moraalisessa yhteydessä; he puhuivat mm. ”nautintojen oikeasta käytöstä”. Plotinus, uusplatoninen kreikkalainen filosofi, puhui ”itsensä vapaasta käytöstä”.
Käyttöä ei rajoita ”omistus”, vaan ”pyhittäminen”, siirtäminen pyhän alueelle. Agamben puhuu profanisoimisen puolesta: se on asioiden ja esineiden ottamista käyttöön. Vain siihen voi sisältyä pelastuksen mahdollisuus. Meidän täytyy aktivoitua, ottaa käyttöön. Pelastus ei ole vain maallinen pelastus; maallisuus ja maallistaminen tekevät pelastumisen mahdolliseksi.
Aiheeni on siis profaani ja pelastus, myös profaani pelastus. Olisi helppo luulla, että pelastus ei ole filosofian teema, mutta itse asiassa se on klassinen teema. Pelastus oli mm. Platonin käyttämä käsite. Hän ajatteli, että täytyy pelastaa itsensä voidakseen pelastaa toiset. Kreikkalaiset käyttivät verbiä sozein, pelastaa ja substantiivisia soteria, pelastus ei-uskonnollisessa merkitysessä. Pelastaminen oli pelastamista vaaralta (pelastaa kaupunki viholliselta) ja verbillä sozein oli myös merkitys säilyttää, suojella (esim. kunnian säilyttäminen).
Itsensä pelastaminen merkitsi kreikkalaisille orjuuden välttämistä, sitä että onnistuu takaamaan valppaan tilan, herruuden. Se joka pelastaa itsensä, varmistuu omasta onnestaan, mielenrauhasta. Itsensä pelastaminen merkitsi jatkuvaa toimintaa suhteessa itseensä. Teema liittyy siis kiinteästi etiikan kysymyksiin, itsestä huolehtimiseen ja toisista huolehtimiseen.
Pelastuksen teema oli siis maallinen. On silti mahdollista sanoa enemmänkin: sanan kreikkalaisessa merkityksessä profaanisuus, maallisuus, on pelastuksen edellytys. Vapaus (se ettei ole orja ja se että saavuttaa mielenrauhan) edellyttää maallisuutta. Epikuros uskoi jumaliin, mutta erotti jumaluudet ihmisen maailmasta, viestitti, ettei jumalia tarvitse pelätä, koska ne eivät puutu ihmisen elämään. Pelottomana saattoivat Epikuros ja kumppanit säilyttää vapautensa, saavuttaa mielenrauhan.
En tiedä, onko pyhän (eli koskemattoman) alue laajentunut vai onko asioista tehty muuttumattomia ja välttämättömän tuntuisia enemmän toistuvan, itsestään selvyyksiä tuottavan institutionaalisen ja ”tieteellisen” retoriikan avulla. Meitä ollaan kuitenkin opetettu ajattelemaan, että meidän täytyy olla tietyllä tavalla ja pelätä vaihtoehtoja, poikkeamista normaalista. Tällainen ”opetustoiminta” tekee monista asioista samalla tavalla koskemattomia kuin pyhän alue. Pelastaaksemme itsemme meidän täytyy oppia pois: koskettaa koskettamatonta, katsoa katsomatonta.
Filosofiselle ajattelulle voisi antaa tehtävän auttaa meitä elämässämme tekemään annetuista skeemoista, malleista, ei-annettuja, auttaa meitä ottamaan käyttöön sellaisia puolia itsestämme, joita ei käytetä, auttaa olemaan rohkeampia. Se voisi auttaa meitä pelastamaan meidät määritelmiltä, pakenemaan määritelmiä, sillä määritelmät on hyvin usein tehty toimimaan lakeina ja toimimaan pelotteina.
Haluan siis keskustella profaanista, pelastuksesta, filosofiasta pelastuksen välineenä, itsensä ja toisen pelastamisen vaikeudesta...
torstai 25. marraskuuta 2010
torstai 18. marraskuuta 2010
Ethos: onnellisuus...
(Olen puhunut aikaisemmin samoista aiheista otsikon Vapauden käyttö ja onnellisuus alla)
Otsikon kaksoispisteellä ja kolmella pisteellä on oma merkityksensä; ennen kaikkea ne ovat kunnianosoitus Gilles Deleuze´lle ja Giorgio Agambenille. Deleuze´n viimeinen hänen elinaikanaan julkaistu kirjoitus oli nimeltään L´Immanence: Une vie... Agamben kirjoittaa otsikon kaksoispisteestä ja kolmesta pisteestä kuusi tiheää sivua...
Ethos, olemisen tapa, ei ole olemus, jonka luonto, kohtalo tai sattuma olisi määrännyt. Voisi sanoa, että siinä on kyse siitä, miten ihminen käyttää itseään (Agamben viittaa Plotinukseen, joka puhuu ”itsensä vapaasta käytöstä”). Tämän itsensä käyttämisen voi siis tulkita tavaksi, ethokseksi. Ethos on tavan synnyttämä tai tuottama olemisen tapa. Näissä määritelmissä ja huomioissa ei ole vielä mitään yllättävää. Monet antiikin tutkijat ja filosofit tulkitsevat asian samantapaisesti.
Agamben liittää kysymyksen ethoksesta kysymykseen onnellisuudesta. Hän näkee, että tämä tavan synnyttämä olemisen tapa on kiinteästi yhteydessä ihmisenä olemisen, inhimillisen olemassaolon, suuntautumiseen kohti onnellisuutta. Ihminen on olento, jolle onnellisuus on kysymys ja pyrkimys. Agamben puhuu useissa teksteissä ethoksen ja onnellisuuden yhteydestä. Hän sanoo, että ethos on ainoa todellinen onnellisuuden mahdollisuus ihmiselle.
Filosofille – vaikka kuinka oppineelle ja taitavasti todistelevalle – tulee hetki, jolloin hän ei enää perustele. Silloin olemme tekemisissä hänen syvimmän ajatuksensa ja syvällä, kaikessa ajattelussa, kulkevan virran kanssa. Tämä läpikulkeva virta ei ole premissi, peruste, arvostelma josta muut arvostelmat johdetaan. Se on pikemminkin kokemus, josta on vaikea puhua suoraan. Uskoisin, että tästä on kyse Agambenin ajatuksessa ethoksen ja onnellisuuden yhteydestä, vaikka hän ilmaiseekin ajatuksensa selvästi ja perustellen.
Agamben perustelee ajatustaan elämäntavan tai elämänmuodon ja onnellisuuden yhteydestä sanomalla, että elämässä, jota ei voi irrottaa tavasta, muodosta, ei määrittele vain teot, vaan myös mahdollisuus, ”potentia”. Mahdollisuuden, potentiaalisuuden, kautta elämä on kiinnittynyt onnistumisen ja epäonnistumisen, tekemisen ja tekemättä jättämisen mahdollisuuksiin. Näin ihminen elää luovutettuna, määrättynä onnellisuuden mahdollisuudelle.
Vaikka emme intuitiivisesti ymmärtäisi Agambenin ajatusta, voimme nähdä, että ajattelija luo uutta, toisenlaista ideaa onnellisuudesta kuin yleensä. Siitä syystä näen Agambenin huomion arvokkaaksi. Yleensä – vaikka onnelliseksi tekevät asiat ovat ihmiselle erilaisia – ajatellaan onnellisuus tilaksi, jonka saavutamme eriasteisesti riippuen siitä mitä meille tapahtuu. Kreikkalaiset filosofit, jotka uskoivat hyveellisen toiminnan tekevän onnelliseksi, ajattelivat pikemminkin onnellisuuden johtuvan omasta toiminnastamme. Samantapaisesti ajattelee ilmeisesti Agamben.
Ei ole silti sattumanvaraista, että hän puhuu tässä yhteydessä enemmän ethoksesta kuin hyveistä. Agamben muistuttaa usein, että kreikkalaisilla oli kaksi sanaa, jotka tarkoittivat elämää, päinvastoin kuin nykyaikaisissa eurooppalaisissa kielissä. He käyttivät sanaa zoe ”paljaasta elämästä”, biologisesta elämästä ja sanaa bios elämästä, jolla on muoto tai joka on elämänmuoto. Yksi aikamme ongelmista on se, että valta suuntautuu elämään, puuttuu ja tarttuu elämään, säätelee sitä. Agambenin mukaan tämä vallankäytön prosessi (biovalta, biopolitiikka) tekee elämästä paljaan; se on zoe, ei bios. Aikamme ongelma on siis se, ettemme luo ethosta, vaan manipuloimme elämää, hallinnoimme sitä, kontrolloimme sitä.
Tartun siis tähän Agambenin ajatukseen ethoksen ja onnellisuuden yhteydestä, kirjoitan sanan ethos perään kaksoispisteen ja sanan onnellisuus. Lisään kolme pistettä, koska kyseessä on keskeneräinen työ, jokaisen ihmisen koko ajan keskeneräinen työ. Kolme pistettä voivat merkitä myös sitä, että ethos on muutakin kuin onnellisuus ja kaksoispiste ei merkitse, että voimme välttämättä kääntää sanat toisinpäin, sanoa, että onnellisuus on jonkun ihmisen ethos...
Otsikon kaksoispisteellä ja kolmella pisteellä on oma merkityksensä; ennen kaikkea ne ovat kunnianosoitus Gilles Deleuze´lle ja Giorgio Agambenille. Deleuze´n viimeinen hänen elinaikanaan julkaistu kirjoitus oli nimeltään L´Immanence: Une vie... Agamben kirjoittaa otsikon kaksoispisteestä ja kolmesta pisteestä kuusi tiheää sivua...
Ethos, olemisen tapa, ei ole olemus, jonka luonto, kohtalo tai sattuma olisi määrännyt. Voisi sanoa, että siinä on kyse siitä, miten ihminen käyttää itseään (Agamben viittaa Plotinukseen, joka puhuu ”itsensä vapaasta käytöstä”). Tämän itsensä käyttämisen voi siis tulkita tavaksi, ethokseksi. Ethos on tavan synnyttämä tai tuottama olemisen tapa. Näissä määritelmissä ja huomioissa ei ole vielä mitään yllättävää. Monet antiikin tutkijat ja filosofit tulkitsevat asian samantapaisesti.
Agamben liittää kysymyksen ethoksesta kysymykseen onnellisuudesta. Hän näkee, että tämä tavan synnyttämä olemisen tapa on kiinteästi yhteydessä ihmisenä olemisen, inhimillisen olemassaolon, suuntautumiseen kohti onnellisuutta. Ihminen on olento, jolle onnellisuus on kysymys ja pyrkimys. Agamben puhuu useissa teksteissä ethoksen ja onnellisuuden yhteydestä. Hän sanoo, että ethos on ainoa todellinen onnellisuuden mahdollisuus ihmiselle.
Filosofille – vaikka kuinka oppineelle ja taitavasti todistelevalle – tulee hetki, jolloin hän ei enää perustele. Silloin olemme tekemisissä hänen syvimmän ajatuksensa ja syvällä, kaikessa ajattelussa, kulkevan virran kanssa. Tämä läpikulkeva virta ei ole premissi, peruste, arvostelma josta muut arvostelmat johdetaan. Se on pikemminkin kokemus, josta on vaikea puhua suoraan. Uskoisin, että tästä on kyse Agambenin ajatuksessa ethoksen ja onnellisuuden yhteydestä, vaikka hän ilmaiseekin ajatuksensa selvästi ja perustellen.
Agamben perustelee ajatustaan elämäntavan tai elämänmuodon ja onnellisuuden yhteydestä sanomalla, että elämässä, jota ei voi irrottaa tavasta, muodosta, ei määrittele vain teot, vaan myös mahdollisuus, ”potentia”. Mahdollisuuden, potentiaalisuuden, kautta elämä on kiinnittynyt onnistumisen ja epäonnistumisen, tekemisen ja tekemättä jättämisen mahdollisuuksiin. Näin ihminen elää luovutettuna, määrättynä onnellisuuden mahdollisuudelle.
Vaikka emme intuitiivisesti ymmärtäisi Agambenin ajatusta, voimme nähdä, että ajattelija luo uutta, toisenlaista ideaa onnellisuudesta kuin yleensä. Siitä syystä näen Agambenin huomion arvokkaaksi. Yleensä – vaikka onnelliseksi tekevät asiat ovat ihmiselle erilaisia – ajatellaan onnellisuus tilaksi, jonka saavutamme eriasteisesti riippuen siitä mitä meille tapahtuu. Kreikkalaiset filosofit, jotka uskoivat hyveellisen toiminnan tekevän onnelliseksi, ajattelivat pikemminkin onnellisuuden johtuvan omasta toiminnastamme. Samantapaisesti ajattelee ilmeisesti Agamben.
Ei ole silti sattumanvaraista, että hän puhuu tässä yhteydessä enemmän ethoksesta kuin hyveistä. Agamben muistuttaa usein, että kreikkalaisilla oli kaksi sanaa, jotka tarkoittivat elämää, päinvastoin kuin nykyaikaisissa eurooppalaisissa kielissä. He käyttivät sanaa zoe ”paljaasta elämästä”, biologisesta elämästä ja sanaa bios elämästä, jolla on muoto tai joka on elämänmuoto. Yksi aikamme ongelmista on se, että valta suuntautuu elämään, puuttuu ja tarttuu elämään, säätelee sitä. Agambenin mukaan tämä vallankäytön prosessi (biovalta, biopolitiikka) tekee elämästä paljaan; se on zoe, ei bios. Aikamme ongelma on siis se, ettemme luo ethosta, vaan manipuloimme elämää, hallinnoimme sitä, kontrolloimme sitä.
Tartun siis tähän Agambenin ajatukseen ethoksen ja onnellisuuden yhteydestä, kirjoitan sanan ethos perään kaksoispisteen ja sanan onnellisuus. Lisään kolme pistettä, koska kyseessä on keskeneräinen työ, jokaisen ihmisen koko ajan keskeneräinen työ. Kolme pistettä voivat merkitä myös sitä, että ethos on muutakin kuin onnellisuus ja kaksoispiste ei merkitse, että voimme välttämättä kääntää sanat toisinpäin, sanoa, että onnellisuus on jonkun ihmisen ethos...
keskiviikko 17. marraskuuta 2010
Nyt kannattaa tutustua...
Nyt kannattaa tutustua toiseen blogiini osoitteessa www.basanoskustannus.blogspot.com
Liisa Tuovisen kirja Piste vasta loppuun tilattavissa!
torstai 11. marraskuuta 2010
Lisää vaeltajan ajattelua
(Tämä on lisähuomautus 30. kesäkuuta julkaistuun muistiinpanoon Vaeltajan ajattelu.)
Etsiydyn yöhön ja olen alaston, ilman tavanmukaisia aseita, ilman vanhoja tapoja. Näin palautan elämälle sen alkuperäisen, syvän hulluuden.
Filosofit ovat kiihkeästi pohtineet totuutta ja erehdystä, asettuneet vakaasti totuuden puolelle. Latinaksi erehdys on errare. Se ei ole pelkästään tieto-opillinen termi. Errare-sanasta juontuu esimerkiksi englannin sana error, erehdys, mutta myös errant, vaeltava, eksyksiin joutunut. Erehtyä, eksyä, vaeltaa – tämä kaikki kuuluu elämään ja meistä voi tulla vielä vaeltajia, jotka saattavat olla vapaampia, myös totuudenmukaisempia, sillä heillä ei ole illuusiota kodista lopullisena turvapaikkana, ikuisena perustana.
Mutta miten vaeltaja on mahdollinen? Miten kukaan jaksaa vaeltaa? Vaeltajan jalat vahvistuvat. Harjoitus auttaa. Yhtä paljon auttaa se, että keventää kantamuksiaan. Vain välttämätön mukaan. Katse horisonttiin, ei taaksepäin. Kilometrit ja vuodet vanhentavat, mutta askel voi keventyä silti. Mitä ajattelijan pitäisi itseltään riisua, mikä paino heittää harteiltaan? Ainakin kaikki vakaumukset.
Vaeltaja on se rohkea, joka valitsee mieluummin erehtymisen, eksymisen, vaeltamisen. Filosofia on työtä, joka auttaa opastamaan tiellä,vaelluksella. Se ei takaa erehtymättömyyttä, mutta opastamaan, auttamaan se on keksitty: tekemään meistä onnellisia tai ainakin auttamaan selviytymään hengissä.
Etsiydyn yöhön ja olen alaston, ilman tavanmukaisia aseita, ilman vanhoja tapoja. Näin palautan elämälle sen alkuperäisen, syvän hulluuden.
Filosofit ovat kiihkeästi pohtineet totuutta ja erehdystä, asettuneet vakaasti totuuden puolelle. Latinaksi erehdys on errare. Se ei ole pelkästään tieto-opillinen termi. Errare-sanasta juontuu esimerkiksi englannin sana error, erehdys, mutta myös errant, vaeltava, eksyksiin joutunut. Erehtyä, eksyä, vaeltaa – tämä kaikki kuuluu elämään ja meistä voi tulla vielä vaeltajia, jotka saattavat olla vapaampia, myös totuudenmukaisempia, sillä heillä ei ole illuusiota kodista lopullisena turvapaikkana, ikuisena perustana.
Mutta miten vaeltaja on mahdollinen? Miten kukaan jaksaa vaeltaa? Vaeltajan jalat vahvistuvat. Harjoitus auttaa. Yhtä paljon auttaa se, että keventää kantamuksiaan. Vain välttämätön mukaan. Katse horisonttiin, ei taaksepäin. Kilometrit ja vuodet vanhentavat, mutta askel voi keventyä silti. Mitä ajattelijan pitäisi itseltään riisua, mikä paino heittää harteiltaan? Ainakin kaikki vakaumukset.
Vaeltaja on se rohkea, joka valitsee mieluummin erehtymisen, eksymisen, vaeltamisen. Filosofia on työtä, joka auttaa opastamaan tiellä,vaelluksella. Se ei takaa erehtymättömyyttä, mutta opastamaan, auttamaan se on keksitty: tekemään meistä onnellisia tai ainakin auttamaan selviytymään hengissä.
keskiviikko 10. marraskuuta 2010
Tanssiva tähti
(Kuva: Marko Mäkinen)
Nietzsche puhui tanssivasta tähdestä, tahtoi sellaisen sanoillaan kutsua. Ajattelun pitäisi synnyttää tanssi, ajattelijan tulla tanssijaksi. Mutta ei vain siksi, että ajattelunkin täytyy oppia hypähtämään, pyörähtämään, liukumaan, siis liikkumaan. Vaan myös siksi, että taideteos, jota olemme tekemässä – elämä – ei tule olemaan veistos, vaan tapahtuma, koreografia.
Syy miksi seuraan tanssija-koreografi Teemu Kyytisen blogia The Moving Human Diaries: tekijä tekee julkaistujen videoiden kautta samaa kuin minä tässä; hän luonnostelee, tekee muistiinpanoja, kokeilee. Kyytinen sanoo, että tanssiminen, liikkuminen, on ajattelua. The Moving Human Diaries -blogista voi etsiä innoitusta, jos tahtoo, että käsitteet panevat asioita liikkeeseen ja sanoiksi pukeutuvat ajatukset tanssisivat.
Mitä tekee tanssija? Hän säilyttää itsessään kaaoksen, osaa siitä ammentaa, hakee kuilun energiaa ja suuntaa sen uudestaan. Kaikkea tätä tekee tanssija, joka koordinoi voimia, mutta ei tee organisaatiota, kivettynyttä järjestystä. Meillä on paljon opittavaa tanssijalta.
Mitä muuta toivon kuin pääsemistä liikkumattomuuden illuusiosta? Mitä muita voimia osaisin rukoilla avukseni kuin tanssin henkiä?
Kyytisen blogiin voi tutustua osoitteessa:
http://movinghumandiaries.blogspot.com/
Katkelmia Virpi Pahkisen uusimmasta teoksesta (josta kirjoitin aikaisemmin, 29.3. 2009 otsikon Käärmeensyöjä alla) linkissä:
sunnuntai 7. marraskuuta 2010
Lenny Bruce, filosofi
Joku kysyi: Miten joku nimetään filosofiksi, kuka ansaitsee nimityksen? Lenny Bruce, oikealta nimeltään Leonard Alfred Schneider (1925-1966) oli stand up –koomikko. Hän oli enemmän filosofi kuin monet, jotka filosofiaa korkeakouluissa opettavat.
Hän oli ajattelija, joka pohti hyvin amerikkalaiseen tapaan kielifilosofiaan liittyviä kysymyksiä, semantiikan luonnetta. Hän tarkasteli, miten sanat voivat saada painoarvoa tai menettää sen. Sanat latautuvat käytössä. Mutta ennen kaikkea Lenny Bruce oli moraalifilosofi – totaalinen ”pitäisi olla” –lauseiden kriitikko. Hän sanoi:
The "what should be" never did exist, but people keep trying to live up to it. There is no "what should be," there is only what is.
Hän toi komedian ajatteluun ja ajattelun komediaan. Lennyt totesi:
The only honest art form is laughter, comedy. You can't fake it... try to fake three laughs in an hour - ha ha ha ha ha - they'll take you away, man. You can't.
Lenny Bruce oli filosofi, koska onnistui tekemään totuuden sanomisesta elämäntavan, provosoinnista olemisen tavan. Hän oli taiteilija, mutta myös filosofi, Diogeneen inkarnaatio.
http://www.youtube.com/watch?v=St0Y8-1BlCc&feature=related
torstai 4. marraskuuta 2010
Runous ja filosofia
Runous on usein täsmällistä ja tarkkaa sortumatta käsitteiden väkivaltaisuuteen. Käsitteet tarttuvat ja yrittävät tehdä tuntemattomasta tunnetun, mutta runous luo tuntemattomaan suhteen tuntemattomana; se ei muuta sitä läpinäkyväksi. Siksi ajattelen samoin kuin Blanchot, filosofi tai epäfilosofi, että runous on kokemus tuntemattomasta oudosta.
Runous on täsmällistä, sanon. Mirkka Rekola kirjoittaa: ”Vanhan ajattelun metodit eivät ole niiden ongelmien, joissa elämme.” Tämä on täsmällisesti sanottu. Aforismi asettaa ajattelulle, myös filosofiselle ajattelulle, haasteen, iskee sen kylkeen kipeän piikin. Alamme epäillä: ehkä metodimme ovat liian vanhoja, ehkä ne eivät ole niiden ongelmien, joissa elämme.
On mahdollista sanoa, että filosofia on syntynyt runoudesta. Siihen voi uskoa. Voiko Herakleitoksen tai Empedokleen tapauksessa erottaa runouden ja filosofian? Filosofia ja runous ovat myös eron ja erottautumisen jälkeen inspiroineet tosiaan. Välillä ne luovat epäileväisiä ja kriittisiä katseita toisiinsa.
Ainakin filosofia ja runous kohtaavat konkreettisella, jopa väkivaltaisella tavalla, kun ne tulkitsevat toisiaan, puhuvat toisistaan. Filosofit ovat toistuvasti tarttuneet joihinkin runouden teksteihin (Heidegger Hölderlinin teoksiin, Hegel Sofokleen Antigoneen etc).
Sofokleen Antigonella on on ollut monia filosofisia tulkitsijoita: Aristoteles, Hegel, Heidegger, Lacan etc. Tämä tragedia on kiehtonut ajattelijoita melkein enemmän kuin Oidipus. En ole Hegel, mutta minäkin olen teoksen lumoissa. En siksi, että olisin filosofi; minusta se vain on suurta runoutta, yksi ihmiskunnan historian suurimmista taideteoksista.
On Antigonen hahmoa korostavat (Heidegger, Lacan) ja “juonta” korostavat (Aristoteles) tulkinnat. Aristoteles on oikeassa arvostellessaan tulkintoja, jotka irrottavat sankarin yhteydestä, kokonaisuudesta, tilanteesta, mutta ”juoni” ei ole koko draama; kompositiossa on muitakin, ei-lineaarisia, syvyyssuuntaisia ulottuvuuksia. Kun Antigone kohtaa kuninkaan, tilanne voisi olla ohi aikaisemmin, mutta vielä Antigone puhuu, ja kuoro reagoi. Antigonen monologi ja kuoron puhe todistavat siis väitteeni: draamaan kuuluu myös syvyysulottuvuus, jota ilman tragedia ei olisi niin koskettava.
Silti tärkeää ei ole löytää oikeaa, parempaa tulkintamenetelmää. Ongelma, jossa elämme, ei ole tulkintaongelma. Ongelma on pikemminkin runouden (taiteen) ja elämän välirikko. Uuden menetelmän pitäisi mahdollistaa niiden lähentämisen. Menetelmä ei tulkitse, vaan käyttää taidetta, tuo runouden elämään.
Vanhan ajattelun metodit eivät toimi. Jo Sofokleen tragedia todistaa väitteen. Näytelmän kauhistuttavat seuraukset johtuvat siitä, että kuningas Creon ei halua ”tulla naiseksi”. Hän pelkää, että jos hän antaa periksi Antigonelle, auktoriteetin uhmaajalle, hänestä tulee nainen ja Antigonesta mies. Tämän seurauksena elävänä hautakuoppaan ei viedä vain naista, joka kieltäytyy olemasta kiltti tyttö, vaan myös kuninkaan poika. Ylpeys ja pelko naiseksi tulemisesta jäykistävät kuninkaan mielen, kiinnittävät hänet tuhoisaan päätökseen.
Filosofian ja runouden ei tarvitse solmia uutta liittoa tai sulautua, mutta jos koemme, näemme, että meidän ongelma – ongelma, jossa olemme – liittyy taiteen ja elämän etääntymiseen toisistaan, filosofian pitää keksiä keinoja saada runoudesta inspiraatiota. Ehkä silloin sankarimme on uudestaan Antigone ja osaamme uhmata kuninkaan jähmettynyttä mieltä, joka pelkää tulla naiseksi.
Runous on täsmällistä, sanon. Mirkka Rekola kirjoittaa: ”Vanhan ajattelun metodit eivät ole niiden ongelmien, joissa elämme.” Tämä on täsmällisesti sanottu. Aforismi asettaa ajattelulle, myös filosofiselle ajattelulle, haasteen, iskee sen kylkeen kipeän piikin. Alamme epäillä: ehkä metodimme ovat liian vanhoja, ehkä ne eivät ole niiden ongelmien, joissa elämme.
On mahdollista sanoa, että filosofia on syntynyt runoudesta. Siihen voi uskoa. Voiko Herakleitoksen tai Empedokleen tapauksessa erottaa runouden ja filosofian? Filosofia ja runous ovat myös eron ja erottautumisen jälkeen inspiroineet tosiaan. Välillä ne luovat epäileväisiä ja kriittisiä katseita toisiinsa.
Ainakin filosofia ja runous kohtaavat konkreettisella, jopa väkivaltaisella tavalla, kun ne tulkitsevat toisiaan, puhuvat toisistaan. Filosofit ovat toistuvasti tarttuneet joihinkin runouden teksteihin (Heidegger Hölderlinin teoksiin, Hegel Sofokleen Antigoneen etc).
Sofokleen Antigonella on on ollut monia filosofisia tulkitsijoita: Aristoteles, Hegel, Heidegger, Lacan etc. Tämä tragedia on kiehtonut ajattelijoita melkein enemmän kuin Oidipus. En ole Hegel, mutta minäkin olen teoksen lumoissa. En siksi, että olisin filosofi; minusta se vain on suurta runoutta, yksi ihmiskunnan historian suurimmista taideteoksista.
On Antigonen hahmoa korostavat (Heidegger, Lacan) ja “juonta” korostavat (Aristoteles) tulkinnat. Aristoteles on oikeassa arvostellessaan tulkintoja, jotka irrottavat sankarin yhteydestä, kokonaisuudesta, tilanteesta, mutta ”juoni” ei ole koko draama; kompositiossa on muitakin, ei-lineaarisia, syvyyssuuntaisia ulottuvuuksia. Kun Antigone kohtaa kuninkaan, tilanne voisi olla ohi aikaisemmin, mutta vielä Antigone puhuu, ja kuoro reagoi. Antigonen monologi ja kuoron puhe todistavat siis väitteeni: draamaan kuuluu myös syvyysulottuvuus, jota ilman tragedia ei olisi niin koskettava.
Silti tärkeää ei ole löytää oikeaa, parempaa tulkintamenetelmää. Ongelma, jossa elämme, ei ole tulkintaongelma. Ongelma on pikemminkin runouden (taiteen) ja elämän välirikko. Uuden menetelmän pitäisi mahdollistaa niiden lähentämisen. Menetelmä ei tulkitse, vaan käyttää taidetta, tuo runouden elämään.
Vanhan ajattelun metodit eivät toimi. Jo Sofokleen tragedia todistaa väitteen. Näytelmän kauhistuttavat seuraukset johtuvat siitä, että kuningas Creon ei halua ”tulla naiseksi”. Hän pelkää, että jos hän antaa periksi Antigonelle, auktoriteetin uhmaajalle, hänestä tulee nainen ja Antigonesta mies. Tämän seurauksena elävänä hautakuoppaan ei viedä vain naista, joka kieltäytyy olemasta kiltti tyttö, vaan myös kuninkaan poika. Ylpeys ja pelko naiseksi tulemisesta jäykistävät kuninkaan mielen, kiinnittävät hänet tuhoisaan päätökseen.
Filosofian ja runouden ei tarvitse solmia uutta liittoa tai sulautua, mutta jos koemme, näemme, että meidän ongelma – ongelma, jossa olemme – liittyy taiteen ja elämän etääntymiseen toisistaan, filosofian pitää keksiä keinoja saada runoudesta inspiraatiota. Ehkä silloin sankarimme on uudestaan Antigone ja osaamme uhmata kuninkaan jähmettynyttä mieltä, joka pelkää tulla naiseksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
