Estetiikka ja elämä

 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa klo 11.00 (Casa Juande, Av. Toré Toré)

Filosofiakahvilaa Fuengirolassa ei enää tänä keväänä! 

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 5.4. ja 6.4. 

Estetiikka on filosofian osa-alue. Perinteisesti on ajateltu, että se on taidefilosofiaa ja kauneuden filosofiaa. Taidefilosofiassa kysytään esimerkiksi, mikä on taideteos tai mitä on taide. Kauneuden filosofia pohtii – ainakin perinteellisesti – kauneuden olemusta. Harvoin kukaan pysähtyy kysymään, mikä näitä kahta erilaista kysymysrypästä yhdistää. Toisin sanoen harva estetiikan tutkija miettii, mistä estetiikassa on kyse.

Estetiikassa – niin kuin muissakin filosofian osa-alueissa – on taipumus eristää kysymykset, siirtää ne omaan hermeettiseen tilaan. Ontologisia kysymyksiä pohtiva ei puutu eettisiin kysymyksiin, vaikka mielenkiintoisia asioita tulee usein esiin vasta sitten, kun näitä pohditaan yhdessä. Saatamme esimerkiksi ajatella etiikkaa ja estetiikkaa erillisinä, toisistaan etäisinä pohdinnan aiheina. Näin siitä huolimatta, että joku filosofi niin kuin Wittgenstein muistutti niiden käsittelevän samaa asiaa, sitä mikä tekee elämän elämisen arvoiseksi.

Wittgensteinin väite tuo esiin tosiasian, että on syytä tehdä toinenkin luonteeltaan metodologinen huomautus. Kysymys estetiikasta eristetään muustakin kuin toisenlaisista filosofisista kysymyksistä; se eristetään elämästä. Taidefilosofi voi esittää kysymyksiä huumorista. Hän voi todeta, että teos – kirjallinen tai muunlainen – on parempi, onnistuneempi, koska siinä on huumoria. Tämä arvo, huumori, ei kuitenkaan ole vain taiteellinen arvo eikä se tule merkitykselliseksi vain artefaktisen komposition sisällä.

Kirjailija Milan Kundera totesi, että esteettiset arvot kuten kauneus tai huumori ovat eksistentiaalisia. Toteamuksen voi sivuuttaa, mutta jokaisen esteetikon pitäisi ottaa se vakavasti ja pohtia, millaisia seurauksia sillä on. Muotoilisin idean näin: Esteettisillä arvoilla on merkitystä elämässä.

Nämä luonteeltaan metodologiset huomiot johtavat suuremman kysymyksen äärelle. Suurempi kysymys koskee esteettisen filosofian tehtävää, joka on aina suurempi kuin se, joka annetaan virallisissa selittelyissä ja oikeutuksissa omalle olemassaololle. Uskoakseni estetiikan tehtävä on lähentää taidetta ja elämää, tuoda ne yhteen. Taidekaan ei saisi olla pelkkää juhlakalustoa tai koristetta. Sen pitäisi olla stimulanssia, kiihoketta elämälle niin kuin Nietzsche, todellinen taiteen ja elämän yhdistäjä, sanoi.

Kaksi (minulle henkilökohtaisesti merkityksellistä) oivallusta liittyy tämänsuuntaisiin estetiikan alan kysymyksiin. Taide voi toimia harjoituksena siinä mitä teemme elämässä. Toinen häkellyttävä ja kauaskantoinen oivallus on, että moraalinen elämä ei ole vain säännön seuraamista tai normin mukaista toimintaa, vaan se voi olla tyylin luomista. Kyse ei ole vain siitä, mitä teemme. Olennaista on myös se, miten teemme.

Kuvitelkaamme siis, että otamme tosissaan esteettisen filosofian tehtävän ja haluamme lähentää taiteen ja elämän, tuoda ne yhteen. Haluamme tuoda esteettiset arvot sinne missä ne saavat todellisen merkityksensä – olemassaoloon, elämään, josta kreikkalaiset käyttivät sanaa bios. Se oli elämää, jota ihminen muokkaa niin kuin kuvanveistäjä käsillä olevaa materiaalia. Bios oli esteettisesti muokattua elämää. Emme voi elää niin kuin kreikkalaiset. Voimme silti kysyä, voimmeko elää yhtä paljon...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

Jos mieli ei olekaan omenakori...

 

Descartes

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa klo 11.00 (Casa Juande, Av. Toré Toré)

Filosofiakahvila Fuengirolassa viimeisen kerran torstaina 31.3. klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 29.3. ja 30.3. ja 31.3.

On kerrottu, että Newtonin päähän putosi omena. Omena tuntuu olleen tärkeä hedelmä 1600-luvulla, sillä René Descartes käytti usein siteerattua omenakorivertausta. Kuvitteellisessa tilanteessa ihmisellä on kori täynnä omenoita ja hän epäilee, että osa on mätiä. Miten toimia? Descartes kysyy. Ihminen ottaa omenoita korista ja tarkastaa niitä. Ranskalaisfilosofi vertaa ihmismieltä omenakoriin. Ihminen kerää mieleensä kaikenlaisia ajatuksia, mielipiteitä ja näkemyksiä. Filosofian suuri tehtävä on tarkistaa sinne kerättyjä asioita. 

Descartes oli tärkeä filosofi. Vieläkin ajattelemme Descartesin varjossa. Hänen mukaan mieli oli eräänlainen omenakori, ja toiset ajattelevat yhä, että näin on. Kun yritän astua pois varjosta, joudun kysymään, entä jos mieli ei olekaan omenakori.

Tulee tilanteita, joissa on hyvin hedelmällistä muotoilla tällainen kysymys: ”Entä jos?” Kysyjä saattaa joutua silti tyhjän päälle. Näin siitä huolimatta, että olisi irtaantunut kartesiolaisesta dualismista eikä olisi tehnyt itselleen pakkomiellettä mielen filosofiasta.

Mitä tarkoittaa, että mieli mielletään omenakoriksi? Se merkitsee, että mieli ymmärretään astiaksi, johon keräämme asioita, esineitä, kuvia, sanoja. Mieli kantaa niitä mukanaan. Jos tahtoo pois Descartesin varjosta ja tuntee olonsa hämmentyneeksi, voi lukea esimerkiksi Nietzscheä, joka oli hyvin vähän kartesiolainen. Monet ovat huomanneet, että hänen tekstejään lukiessa syntyy toisenlainen kuva mielestä. Se ei ole astia, vaan vatsa. Tämä kuva toistuu monissa Nietzschen kirjoituksissa. Ruumiin ja mielen toiminta on yhtä. Mieli yrittää sulattaa ajatukset ja mielikuvat.

Ihmisen tai filosofin tehtävänä ei ole niinkään katsoa ajatuksia, vaan käyttää niitä ravinnoksi. Ruoansulatus alkaa suussa. Maku ja haju ovat yhtä tärkeitä kuin silmät. Jokin ei sula ei vatsassa eli siitä ei voi tulla ravintoa. Nielty tavara voi olla myrkkyä. Silloin olisi syytä tehdä vatsahuuhtelu. Joudumme kehittämään aivan toisenlaista käytäntöä kuin siinä tapauksessa, että mieli ymmärrettäisiin omenakoriksi.

Voimme tottua ravintoon, joka ei aluksi sula kovin hyvin. Voimme siis totutella joihinkin ajatuksiin, ottaa niitä pieninä annoksina. Omena pitää lääkärin loitolla, mutta myös myrkkyyn voi tottua. Myrkky voi olla myös hyväksi, esim. rotanmyrkky, kun annos on oikea. Omena on hyväksi, mutta voimme kysyä, millaisia muita hedelmiä tai ajatuksia tarvitsemme. Monesti vierastan liiallista teoretisointia, mutta tietynlainen teoretisointi saattaa olla tarpeellista tai välttämätöntä jollekin ihmiselle, vaikkei se olisi sitä minulle. Tämä ajatus on tehnyt minusta hiukan suvaitsevaisemman sekä filosofeja että oikeita ihmisiä kohtaan. Joku saattaa tarvita metafyysisiä pohdiskeluja – jos ei muuten, niin päästäkseen eroon niistä tai sulattaakseen ne, käyttääkseen ne ravinnokseen.

Yksi syy syödä on energian saaminen. Jos ajattelen, että mieli on vatsa, kysyn: Mistä ajatuksesta saan energiaa?  Itseään kehittävä ihminen tai ihminen joka tahtoo ylittää itsensä voi haastaa itsensä sulattamaan aikaisemmin sulamattomia ajatuksia. Voimme myös helposti nähdä, että Nietzsche on itse havainnollistava esimerkki siitä, mitä merkitsee, kun ajatukset eivät sula hyvin, tule ravinnoksi. Nietzschen ajatukset ovat muuttuneet myrkyksi monessa vatsassa. Nietzsche ei sopivaa luettavaa kaikille. Kaikilla ei ole sopivaa suolistoa siihen. Hän ei sovi myöskään kaikille filosofeille. Joillekin hän on aivan liikaa. Onhan se shokki, jos mieli ja vatsa eivät pysy erossa toisistaan. Omenakori oli enemmän vertaus. Nietzschen ajatus mielestä vatsana menee pidemmälle. Hän kirjoitti Ecce Homossa: ”Kaikki ennakkoluulot tulevat suolista.”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

Muisti ja muutos

 

Benjamin

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa klo 11.00 (Casa Juande, Av. Toré Toré)

Filosofiakahvila torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 22.3. ja 23.3. ja 24.3.

On tavallista ajatella, että kokemus opettaa. Kokemus voi silti vangita meidät; se voi opettaa luovuttamaan, pysymään paikalla. Muistamme miten asiat menivät emmekä enää osaa kuvitella, että asiat olisvat voineet olla toisin tai että ne voisivat muuttua. Muistista tulee muuri. Näin myös silloin, kun muisto ei ole traumaattinen. Kokemukset ankeista ajoista, pulasta, tekevät meistä varovaisia tai jopa pelokkaita, vaikka olisimme nähneet, että tilanteesta päästiin pois.

Ei ole ollenkaan tavatonta, että meidän halutaan muistavan tällaisella tavalla. Silloin muisto voi olla kaunisteltu tai se voi olla tuskainen, mutta aina se jähmettää ja pystyttää muurin.

Entä jos muisti keskeyttää jotain? Entä kun se rikkoo ajan tasaisen virran eikä aika, nykyhetki, ole enää tyhjä? Eikö muistaminen voi myös muuttaa meitä ja maailmaa? Kun meille näytetään kuvaa vallankumouksesta tai kapinasta, kollektiivisesta tai yksilöllisestä, sitä saattaa viesti: ”Tämä ei voi tapahtua täällä.” Meille voi syntyä tunne, ettei mitään voi tapahtua, kyse on toisesta maailmasta.

Arabikevät esiteltiin meille kolmannen maailman tapahtumana ja sitä saatteli toistuva puhe siitä, etteivät nämä maat ole kypsiä demokratiaan. Ihmiset reagoivat silti eri tavoin. Arabikevättä seurasi ocupy-liikehdintää sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa. Myös ensimmäinen maailma tunsi demokratian puutteellisuuden. Eikö siis myös muisti voi toimia yllykkeenä, ei vain muurin rakennusmateriaalina?

1900-luvun ajattelija, joka yritti ajatella toisin ajasta ja muistin tehtävästä, oli Walter Benjamin. Monet marxilaiset pitivät häntä käsittämättämänä, vääräoppisena ja epädialektisena, koska hän tuntui antavan menneisyydelle erilaisen paikan ajattelussaan kuin Marx teki. Kuuluisassa postuumisti julkaistussa esseessään Teesi filosofian historiasta hän kytkee menneisyyden ja vallankumouksen yhteen. Historiallinen jatkumo särkyy ja ajasta tulee ”nyt-aika”. Benjaminin esimerkki on Robespierre, jolle antiikin Rooma oli latautunut tällaisesta ”nyt-ajasta”, jonka hän omassa ajattelussaan ja toiminassaan pisti hyppäämään ulos historiallisesta jatkumosta.

Benjaminin mahdollisesti hermeettisissä ajatuksessa on mielenkiintoista se, että menneisyys ja muisto roomalaisista ihmisistä, jotka eivät tyytyneet vallitsevaan todellisuuteen, ei merkitse paluuta menneeseen aikaan, vaikka Benjamin sanoo Ranskan vallankumouksen ymmärtäneen itsensä Roomaksi joka palaa. Mennyt aika ei palaa tai toistu, vaan nykyisyys latautuu. Se latautuu, koska jokin menneisyydessä elävöityy, aktualisoituu ja mahdollistaa kamppailun vapauden saavuttamiseksi.

Tämä tietysti edellyttää, että menneisyyteen kohdistunut into suuntautuu murtumaan, ei jatkumoon. Muutosta ja vallankumousta pitää tahtoa, muutosta pitää haluta. Muistaminen tekee muuria, kun se on konservatiivista. ”Taisteleva, alistettu luokka on historiallisen tietämisen subjekti”, Benjamin kirjoittaa.

Muisti voi olla yllyke muutokseen, se voi olla energian lähde, mutta konservatiivisuus on voittanut meidät. Konservatiivisuus on ongelma. Se tekee menneisyydestä ikuista, ja ajasta homogeenistä ja tyhjää – niin kuin Benjamin sanoi.

Historiallinen, filosofinen ja poliittinen kysymys, joka mahdollistuu tästä näkökulmasta: Kenen muisti puhuu? Kenen muistissa elämme, kenen unessa elämme? Kokemus on matka, jonka teemme vaaran läpi. Emme ole silti pelkästään aktiivisia. Kokemus merkitsee myös sitä, että vaara kulkee meidän läpi. Tahdomme olla kykeneväisiä nykyhetkeen. Puhe kyvystä saa meidät helposti korostamaan aktiivisuutta, tekemistä. Kokeminen on myös passiivista. Kokeminen ei merkitse vain osallistumista tapahtumaan, nykyisyyteen; se on otettava itseen, annettava sen vaikuttaa. Konservatiivisuus on sitä, että tällainen kokemus suljetaan pois. Tyhjä aika riittää. Odotamme loppua. Olisi opittava epälopullisuus...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

Bashōn sisäiset polut

 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa klo 11.00 (Casa Juande, Av. Toré Toré)

Filosofiakahvila torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 15.3. ja 16.3. ja 17.3.

Filosofian professori ja kävelijä Frédérik Gros julkaisi vuonna 2009 kirjan Marcher, une philosophie. Teos on hieno, mutta tekijä sanoo jotain epäilyttävää. Hän  väittää, että käveleminen on jalan pistämistä toisen eteen, jotain yksinkertaista. Onko käveleminen vain jalan pistämistä toisen eteen? Onko se yksinkertaista?

Käveleminen voi olla vaikeaa aikuisellekin esimerkiksi onnettomuuden tai aivoinfarktin seurauksena.  Ihminen, joka opettelee kävelemään uudestaan, saattaa myös huomata, ettei hän koskaan osannut kävellä. Toinen syy, miksi käveleminen ei aina ole helppoa tai yksinkertaista: Joskus ihmiset antavat kävelemiselle niin suuren merkityksen ja vaativat siltä niin paljon, ettei se ole enää helppoa. Bashō Matsuo (1644-1694) teki kävelemisestä elämäntavan ja ainoan tavan kirjoittaa. Hänelle polut olivat sisäisiä polkuja ja hänen viimeisen kävelyretken  pituus oli 2400 km.

Bashō oli runoilija, haiku-runojen kirjoittaja. Haiku on hiukan epätarkka tai –korrekti termi, silla se syntyi vasta 1900-luvulla. Oikeampi termi olisi hokku no haikai. Runojen lisäksi hän kirjoitti runoa ja proosaa yhdistäviä matkapäiväkirjoja, joista tunnetuin on Oku no Hosomichi, joka olisi suomeksi Sisäinen polku. Filosofian historiaan, ympäristöetiikkaan ja estetiikkaan erikoistunut professori Thomas Heyd korostaa, että uutuus ei ollut Bashōn matkojen syvä merkitys. Japanilainen runoilija vieraili historiallisista tai esteettisistä syistä tunnetuissa paikoissa. Heyd vertaa Bashōa kävelijänä shamaaniin. Polku on sisäinen. Käveleminen on keskittymistä polkuun.

Ulkoinen maailma, muutos taivaalla tai kukka ovat välittömiä runon siemeniä. Kävelemisellä on siis oma estetiikkansa Bashōn matkalla. Kävelijä etsii runoa. Kävelemisen estetiikalla on Bashōn tapauksessa kuitenkin laajempi, kosmisempi ja spirituaalisempi merkitys. Nousu vuorelle, kylmyyden ja väsymyksen kohtaaminen, on testi. Liikkeessä kävelijä jäljittelee kosmoksen jatkuvaa liikettä.

Bashōn retket ja hänen niille antama merkitys voi tuntua liian suurelta ja vaikealta. Vaikka luovuttaisimme jo ennen lähtöä, Bashō voi opettaa meille jotain, avata meille silmät. Käveleminen on tai voi olla harjoitus; voimme opetella keskittymistä käsillä olevaan hetkeen. Samalla se voi olla nautintoa. Voimme opetella nauttimaan muutoksista taivaalla tai kukista polun varrella. Kun appelsiinipuut kukkivat, me voimme saada aavistuksen hennosta, ohikiitävästä, jostain hyvin japanilaisesta kauneudesta.

Kosketus kaukaisen ajan tai vieraan kulttuurin ajatteluun voi olla hedelmällistä. Se ei tarkoita, että me voisimme siirtyä toiseen aikaan tai kuin taikaiskusta muuttua esimerkiksi japanilaisiksi. Kosketus vieraaseen mahdollistaa uuden näkökulman. Voimme katsoa itseämme ja omaa maailmaamme etäisyyden päästä. Jo esisokraattinen Parmenides sanoi, että ajatteleminen on etäisyyden ottamista (itseensä). Vain niin luodaan uusia latuja.

Oliko Gros väärässä, kun sanoi, että käveleminen on jalan pistämistä toisen eteen, jotain yksinkertaista? Frédérik Gros liittää kävelemisen erityiseen vapauteen ja vapautumiseen. Hän sanoo, että olla joku on typerä fiktio, jokapäiväinen ja kahlitseva velvollisuus. Gros kävelee ja etsii kävelemisen kautta vapautta identiteetistä. Se mitä hän tavoittelee on melkein kuin buddhalaisten takertumattomuus. Käveleminen ei tarkkaan ottaen ole hänellekään pelkästään jalan pistämistä toisen eteen.

Kevään loppuohjelma:

1.Bashōn sisäiset polut

2.Muisti ja muutos                                                    

3.Jos mieli ei olekaan omenakori...                      

4. Estetiikka ja elämä         

5. Journalismin kritiikki

6. Kirsikkapuisto              

7.Razzle Dazzle

8.Timon Ateenalainen

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

 

Runous ja tottelemattomuus

 

Núñez

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa klo 11.00 (Casa Juande, Av. Toré Toré)

Filosofiakahvila torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 8.3. ja 9.3. ja 10.3.

Moderni runous alkaa Arthur Rimbaud´n teksteissä. Niissä runoilijasta tulee kapinallinen tai palauttaa runoilijalle sen mikä hänessä on aina ollut ainakin mahdollisuutena. Runoilu ei ole enää viaton harrastus. ”Haluan olla runoilija ja teen työtä tullakseni Näkijäksi”, Rimbaud kirjoittaa vuonna 1871. Näkijäksi ei tule noin vaan. Se vaatii todella työtä. Se vaatii aistien sekoittamista ja normien vastaista elämää, jota Rimbaud nimittää elosteluksi. ”Nyt elostelen niin paljon kuin mahdollista”, hän kirjoittaa.

Tämä esimerkillinen esimerkki osoittaa, että runouden tottelemattomuus ei ole vain ulkoista. Tietenkin se ilmenee uuden muodon etsinnässä ja muodonrikkomisessa, mutta se on mukana runouden elävässä ytimessä. Rimbaud oli kapinallinen myös oikeassa elämässä; hän osallistui Pariisin kommuuniin. Ulkoisessa mielessä hän teki vallankumouksen runoudessa. Todellinen tottelemattomuus ja kapinallisuus näkyy kuitenkin ennen kaikkea hänen kuviensa mielettömyydessä ja niiden yhdistämisen vapaudessa.

Runoilija Vicente Núñez (1926-2002) oli tottelematon, jonka kapinallisuus ei ilmentynyt vain suhteessa normeihin, käskyihin tai aukroritteetteihin. Se ilmeni suhteessa annettuun todellisuuteen. Todellisuus esitetään meille kolikkona, jossa on kaksi puolta. Núñezin mukaan on pyrittävä kääntämään kolikkoa niin, että sen kolmas puoli tulee esiin. Hän etsi kolikon kolmatta puolta – puolta jota ei ole, mutta joka sillä täytyy olla niin kuin hän sanoi.

Núñez tuntuu sanovan: Meidän täytyy oppia kieltämään ja hylkäämään. On peruttava todellisuuden itsestään selvyys, jotta jotain voisi tulla olevaksi, ja maailma muuttuisi. Olemassaolevaksi tekeminen, luominen ja tapahtuminen vaatii elettä, joka pyyhkii edestämme todellisuuden kivettyneet kasvot. Vain tottelemattomina teemme itsestämme avoimia muutokselle.

Varman ja pysyvän häipyminen muuttaa tulevaisuuden avoimeksi. Se ei ole enää ennustettavissa, koska emme enää seuraa ohjelmaa. Runoilijan poispyyhkivä ele ei ole pelkkää anarkiaa; siinä on mukana sitoutuminen avoimeen maailmaan, maailman avoimuuteen. Vain tällaisen eleen kautta voi elää todella. Todellinen elämä, joka René Charin mukaan kasvaa vain runouden rinteillä, alkaa tottelemattomuudesta. Runous on tottelemattomuutta, todellisen kuninkaan, siis pelottoman ihmisen, kesytöntä elehdintää.

Mitä tästä voi päätellä? Jos kirjoittaa tai lukee runoja, ei tule tottelemattomaksi. Runous ei ole taannut vapautta maailmassa. Tottelematon saattaa silti löytää runouden. En tarkoita, että tottelemattomilla olisi taipumusta lukea runoja. En halua lyödä leimaa ihmisiin, jotka lukevat runoutta. Tottelematon löytää runouden maailmasta. Hän löytää sen laatuna. Hän voi löytää värejä ja aistimuksia, jotka ovat aliarvioituja tai väärinymmärrettyjä, sillä totteleminen ei merkitse vain käskyn noudattamista; se merkitsee, että kokemisen kenttä on rajoittunut.

Runous ei pelasta eikä takaa vapautta. Runoilijat voivat silti inspiroida ja tartuttaa meihin jotain. He voivat lennättää kipinöitä maailmaan. Ehkä Rimbaud puhuu tästä tartunnasta, kun hän kirjoittaa:

”Rumpua lyövä sormesi vapauttaa kaikki äänet ja aloittaa uuden harmonian.

Yksi askeleesi on uusien ihmisten nousu ja heidän marssinsa eteenpäin.”

En tiedä, kannattaako runoilijoilta etsiä neuvoja, mutta joskus he auttavat elämään enemmän. Núñezin viimeisen runokokoelman Rojo y sepia viimeinen runo oli tämä:

 

Jos valitsen rytmin, olen keskittyneenä

kuuntelemaan itseäni, sen räsähdykseen

mitä salaan, hänen silmiinsä

täynnä poissaoloa. Jos lausun ääneen,

julistan maailman ja sen metsät,

vyötän itseni siihen mitä tahtomattani

ylläpidän. Jos sanon suutele minua,

kirjoitan itseni. Jos kuolen

rakkaudesta, tuoksun ruusuille.

 

P.S. Rimbaud-käännöksen tekijä Einari Aaltonen. Núñez-käännöksen tekijä Pasi Färm.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila