Aiheet keväällä 2019

(Kuva: Sam Sandqvist)

FILOSOFIAKAHVILA ALOITTAA TAMMIKUUN TOISELLA VIIKOLLA 9.1.TORRE DEL MARISSA, 10.1. FUENGIROLASSA. TIISTAIN RYHMÄ ALOITTAA KOLMANNELLA VIIKOLLA 15.1. (MYÖS AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA)

Filosofiakahvila tiistaisin Los Bolichesin "kunnantalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto)klo 11.15,  keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA tiistaisin Trattoria Gio, Centro Finlandia klo 13.30

Tässä on suurin osa kevään aiheista (muutoksia ja lisäyksiä saattaa tulla):

1.Basanos 

2.Rasismi on essentialismia 

3.Mikä on ihailtavaa? 

4.Ihmisoikeudet vastaan valta 

5.Mikä on Espanja? 

6. Kaksi lainattua katkelmaa 

7.Gorgias tänään 

8.Arkipäivä 

9.Onko tyylillä väliä? 

10.Filosofin kuolema 

11.Sama laki härälle ja leijonalle

12.Epäilyttävät sanat 

13.Haaksirikko 

P.S. Filosofiakahvila jatkuu siis, jos olen hengissä ja jos minulla on käytössä auto.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kiitokset filosofiakahvittelijoille!

Kiitos kaikille filosofiakahvilaan osallistuneille.

Menemme joulutauolle ja palaamme istuntoihin tammikuun toisella viikolla. (Tiistain ryhmä aloittaa myöhemmin.)

Julkaisen aiheet piakkoin ja samalla tiedotan tarkemmin aloitusajankohdista.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Joulusaarna eli Vastaus kaikkeen

Mirkka Rekola

TIISTAIN RYHMÄ(T) JATKAVAT JOULULOMAN JÄLKEEN
Filosofiakahvila keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 

Nouse, ole kirkas. Et voi ellet nouse. – Mirkka Rekola

Jos filosofia olisi kannettavaa, se voisi toimia hälytyskellona. Tämä hälytyskello soisi, jos joku esittäisi vastauksen kaikkeen. On sekä konservatiivisia että vallankumouksellisia, jotka esittävät, että heillä on vastaus, usein yksinkertainen ratkaisu kaikkeen. Näin meille myydään muureja, aseita ja mitä vaan: sanotaan ettei muuta tarvita.

Millä perusteella voi sanoa, että filosofia voisi toimia hälytyskellona? Yksinkertaisesti siksi, että filosofia on epäilyä ja kyselyä. Jos tahtoisimme, että filosofia on kannettavaa ja se toimisi hälytyskellona, huomion kohde ei voisi olla lauseiden ominaisuuksissa, niiden logiikassa tai käsityksissä, ideoissa. Huomion pitäisi kiinnittyä siihen mitä ihmiset tekevät ja miten.

Paikallinen ja osittainen muutos ihmisen suhteessa itseensä tai toisiin on merkittävämpää ja lupaavampaa kuin vallankumous, lupaus uudesta ihmisestä ja täysin toisenlaisesta kulttuurista. Jos tahdomme rakentaa elämäämme, tehdä jotain, emme voi jättää todellisuutta poliitikkojen käsiin. Ihmiset muuttavat tottumuksiaan, myös ajatustottumuksiaan. Poliitikot juoksevat perässä. Ihmisten pitää keksiä voimansa ja kykynsä, ei vain odottaa poliitikon, filosofin tai tiedemiehen ratkaisua kaikkeen.

Miten voi löytää tai keksiä voimansa? Kysymys on polku. Se vie meidät johonkin, jos vain suostumme. Kun joku ihminen äkkiä tajuaa, ettei jokin ole välttämätöntä tai edes tarpeellista, hänen edessään oleva horisontti laajenee. Hän ymmärtää, ettei tarvitse sulkeutua valmiin yhteisön sisään, ajatella ja tehdä vain sitä mitä se tekee ja on aina tehnyt. Vain kysymys heittää meidät tulevaisuuteen, tulevaan yhteisöön.

Tulee joku, joka esittää kysymyksen, mahdollisesti häiritsevän. Siinä  meidän toivomme, ainoa toivomme. Vastaukset, varsinkin vastaukset kaikkeen, ovat vaara. Kysymystä voi seurata jokin muukin kuin vastaus tai ratkaisu. Se voi johtaa ihmiset toimimaan. Sitä tarkoittaa tuleva yhteisö; se on kriittinen, toimiva, väliaikainen yhteisö, joka lähtee liikkeelle kysymyksen ohjaamana.

Minun kysymykseni on ollut – ja tulee ehkä olemaan – miten oppisimme ohjaamaan itseämme uudella tavalla. Osaan sanoa jo jotain. On luovuttava valmiista vastauksista. On lähdettävä liikkeelle kysymyksestä. Emme tarvitse utopiaa toisesta maailmasta ja poliittista ohjelmaa, joka lupaa sen toteutumisen. Toisinajattelu on muuta. Se on ajattelua, joka näkee mahdollisuuksia ja toimintaa, joka käyttää noita mahdollisuuksia. Toinen maailma on mahdollinen, mutta tässä maailmassa. Toinen maailma tulee todeksi toisenlaisen elämän kautta. Siksi kysymys on yhä sama: Miten elää? Kysymys on silti erilainen kuin ennen, sillä se kysytään aina uudenlaisissa olosuhteissa, erilaisessa tilanteessa.

Emme tarvitse radikaaleja ideoita, vaan radikaalia fyysisyyttä, toista elämää. Koska kukaan ei ymmärrä mitään, on varmaankin turha jatkaa. Silti jatkan. Ainakin hetken. En siksi, että olisi pakko, vaan koska tahdon. Kannettava filosofia on työkaluja, välineitä. Se voi olla hälytyskello. Se voi olla myös indikaattori, joka näyttää muutakin kuin vaaran – se voi näyttää mahdollisuuden. Minkä tahansa työkalun tai käsitteen kanssa minulla on ollut tähän mennessä vain yksi koetinkivikysymys: Onko tämä hedelmällistä? Nyt voin jo tehdä pienen lisähuomautuksen. Ei tarvitse olla huolissaan tulevaisuudesta. Riittää kun kohtaa käsillä olevan velvollisuuden, muuttaa nykyistä tilannetta. Vain siten voi valmistella tulevaisuutta, joka on toisenlainen.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Miten elää ilman filosofiaa?

Max Stirner

Filosofiakahvila tiistaisin Los Bolichesin "kunnantalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto)klo 11.15,  keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA tiistaisin Trattoria Gio, Centro Finlandia klo 13.30

Filosofoiminen merkitsee kyseenalaistamista. Todellisuutta ja maailman järjestystä ei oteta annettuna. Uskomukset laitetaan koetukselle. Silti filosofiakin voi jähmettyä, muuttua uskomukseksi tai opiksi, pahimmassa tapauksessa ideologiaksi. Siksi olen sanonut: Filosofoin, jotta minulla ei olisi filosofiaa.

Miten elää ilman filosofiaa? Helposti sanotaan, että jokaisen täytyy uskoa johonkin. Siihen vastaisin Groucho Marxia siteeraten: ”On hyvä, että uskoo johonkin. Minä uskon, että otan toisen kahvin.” Jos olen johdonmukaisesti skeptinen, en usko edes uskomattomuuteen. Voi olla, että on hyvä uskoa johonkin: tähän maailmaan. Tätä täytyy tutkia. Emme vielä tiedä, mitä uskominen merkitsee. Voimme elää ilman filosofiaa vain niin, että filosofoiminen on jatkuvaa kyseenalaistamista. Meidän on tehtävä vastauksista ja tuloksista väliaikaisia. Nietzsche puhui kauniisti filosofien mielipiteistä. Hänen mukaansa filosofilla voi olla vain etualamielipiteitä. Ne eivät ole mitään lopullista. Ne eivät ole mikään perusta. Filosofin mielipiteet ovat naamioita.

Jos katsoo ennakkoluulottomasti filosofian ja todellisuuden yhteistä leikkiä, tekee yllättäviä löytöjä. On esimerkkejä oppineista, teoreettisesti pätevästi koulituista ihmisistä, jotka ovat langenneet fasismiin tai muuhun fanatismiin. Toisaalta on filosofisia teoksia, joiden teoreettinen perusta on heikko, mutta ne ovat silti saattaneet toimia aseina, innostuksen lähteinä samanlaista fasismia tai sen uusia muotoja vastaan. Teorian ja käytännön välinen suhde tuntuu välillä sattumanvaraiselta. Hyvä teoria ei takaa mitään. Huono teoria voi osottautua toimivaksi.

Jotta filosofia pysyisi kyseenalaistamisena ja jotta teoreettiset työkalut (hyvät tai huonot) toimisivat, tarvitaan muuta kuin vankkaa metafyysistä rakennelmaa: tarvitaan esseismiä. Sanalla on huonoja sivumerkityksiä. Esseistisyys kuulostaa joltain keskeneräiseltä, luonnostelevalta: siitä puuttuu ankaruus ja lujuus. Toisinaan tarvitsemme ankaruutta, periaatteiden tarkkaa seuraamista, mutta essee (koe) ja esseistisyyden kokeellisuus, ehkä ironia, voi olla hyviä välineitä temppelin vartijoiden edessä (fanaticus, temppelin palvelijat, esimerkiksi vartijat). Jotta filosofia pysyisi kyseenalaistamisena, sen on hyvä pysyä temppelin ulkopuolella, olla pro fanum, profaani.

Olla profaani, maallinen, on filosofoimisen lähtökohta, sen paikka. Kun jokin julistetaan pyhäksi – tai ehdottomaksi tai välttämättömäksi – se merkitsee, ettei siihen enää voi koskea. Kun siihen ei voi koskea, sitä ei voi käyttää. Profanoiminen merkitsee saastuttamista, häpäisemistä, jos tekoja katsoo temppelin vartijan silmin. Toisin silmin katsottuna se on ottamista käyttöön. Käyttöönotto voi olla leikkiä. Kissa leikkii lankarullalla, ottaa sen toiseen käyttöön. Kutoja ei ehkä pidä siitä, mutta kissa on löytänyt uuden mahdollisuuden. Jos leikkii ideoilla, ne eivät voi fiksoitua, jähmettyä. Siitähän meitä varoitti jo Max Stirner, joka huomasi, että ideat voivat omistaa meidät, tehdä meistä fanaatikkoja.

Filosofoiminen on toimintaa, ja filosofia tähtää toimintaan. Siksi käyttöönotolla on niin suuri merkitys. Kysymys käytännöstä on filosofian oma kysymys – se on kysymys, joka mahdollistaa filosofian autenttisuuden: sen että se on todellista.

Miten elää ilman filosofiaa? Monet vääräleuat, lörpöttelijät, voivat vastata helposti: ”Helposti, on onnistuttu alusta lähtien, yhtään filosofista kirjaa en ole lukenut.” En tarkoita kysymyksellä, miten voi elää ajattelematta tai miten voi elää ilman viisautta. Se saattaa olla helppoa. Fanaatikkojen määrä todistaa siitä. Yritän kysyä, miten ideat pidetään liikkeessä ja miten teemme viisaudesta, tiedosta, totuudesta jotain käytännöllistä.

Tarvitsemme muutakin kuin älyä; tarvitsemme tahtoa. Tahto merkitsee ponnistusta, rohkeutta ja päättäväisyyttä. Vanha filosofi, Unamuno, voittavien ja kuolemaa ylistävien fanaatikkojen edessä: ”Da asco de ser hombre.” Silti on aina niitä, jotka vastustavat noita voimia. Ihmisen ihmisyyden osaa kyseenalaistaa vain ihminen, ei hiiri. Siksi ihminen yököttää. Tulee tilanteita, jolloin jotkut tuntevat itsessään velvollisuuden tehdä vastarintaa, kun toiset haluavat kieltää yksilön tai ryhmän ihmisyyden. On ollut ihmisiä, jotka ovat vastustaneet brutaalisuutta. He ovat rohkeita ja päättäväisiä. Eivät aina filosofeja niin kuin Unamuno. Mutta kuka sanoo, että filosofi on yksin? Emme saa jättää häntä yksin. Jos hänet suljetaan temppeliin, jonkun on haettava hänet ulos.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ero ja etäisyys

Filosofiakahvila tiistaisin Los Bolichesin "kunnantalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto)klo 11.15,  keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 (torstaina 6.12. ei ole)

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA tiistaisin Trattoria Gio, Centro Finlandia klo 13.30

Omistettu Matti Sandqvistille

On keskusteluita, joissa sylki, jopa veri, roiskuu, mutta turhaan. Sota perustuu käsitteellisiin sekaannuksiin. Jos vain joku olisi hidastanut vauhtia ja ajatellut, olisi nähty, että kiista perustuu pseudo-ongelmaan. François Jullien antaa erittäin ajankohtaisen esimerkin. Nykyään puhutaan identiteetistä, jonka ajatellaan olevan kansallinen tai ainakin kollektiivinen ja se asetetaan esimerkiksi yhdenmukaistavia voimia, myös globalisaatiota vastaan. Nationalismi esitetään vastauksena. Vaikutukset näkyvät ja ne ovat vakavia. Nationalismin mukana kehittyy maaperä ja kanavat demagogialle, populismille ja ksenofobialle. Filosofin ja sinologin mukaan aiheeseen liittyvä kiistely perustuu käsitteellisiin sekaannuksiin tai sekavuuksiin.

Ensimmäinen sekaannuksen aihe on kulturaalinen identiteetti. François Jullienin mukaan sitä ei ole olemassa (Il n'y a pas d'identité culturelle, 2017). Yksilöllä voi olla identiteetti; hän on enemmän tai vähemmän sama henkilö. Kulttuuri sen sijaan muuttuu koko ajan, ei pysy samana. Jos se pysyy, se on kuollut.  Näemme kaikki, että kulttuurit eroavat toisistaan. Tähän vastatessaan Jullien kehittää merkittävän käsitteen. Hänen mukaansa kulttuureja ei erota toisistaan ero tai erot, vaan écart. Sanan voisi kääntää aukoksi tai etäisyydeksi. Ero on luokitteleva käsite; sen avulla katsotaan, onko joku samanlainen vai ei. Sen tarkoitus on monta kertaa identifioiminen. Écart ei johda identifioimiseen, vaan tutkintaan, joka tuo esiin erilaisia mahdollisuuksia. Eron määrittäjä määrittää olemuksen, écart implikoi jotain muuta: se on kartoitusta, mittausta.

Kun lähtökohtana on écart eikä ero, identiteetin sijasta huomion kohteena on kulturaalinen tekijä tai elementti resurssina tai hedelmällisyytenä. Tästä seuraa käytännöllinen näkökulma. Jos joku puolustaa kulttuuriaan, hän ei puolusta monumenttia; hän aktivoi jotain kulttuurissaan. Tämä on mielenkiintoista siksi, että ihmiset eivät aina osaa ”puolustaa” kulttuuriaan.

Jullienin yksi esimerkki (ei täysin ongelmaton) resurssista on subjektin käsite. Subjekti – minä, joka lausuu jotain, tekee aloitteen – on eurooppalainen käsite ja idea, jolla on erityinen poliittinen merkitys. Tunnustaa toinen subjetkina merkitsee, ettei toinen ole mykkä ja ajattelematon objekti, kohde. Käsite kytkeytyy demokratian ideaan: yhteisö on vapaiden subjektien yhteisö, jonka lähtökohta on, että toista kohdellaan subjektina. Jos toinen nähdään subjektina (eikä esimerkiksi esineenä), hänelle puhutaan erityisellä tavalla. Toista ei vain käsketä. Koska hänet nähdään vapaana ja aloitekykyisenä, hänet yritetään vakuuttaa (peithein).

Écart, aukko, avaa erilaisen näkökulman kulttuuriin myös siksi, että omistussuhteet muuttuvat tai katoavat. Suomalainen kulttuuri, jota ei voi tietenkään redusoida johonkin määritelmään suomalaisesta kulttuurista, ei ole enää suomalaisten: se on kenen tahansa, joka aktivoi jotain siinä. Ero erottaa, écart avaa yhden ja toisen välille tilan (entre/ between). Erotetut (erilaiset) herrat – Platon ja Aristoteles – eivät siirry eri sfääreihin. Heidän välissään oleva tila, entre, merkitsee dialogin mahdollisuutta.

Jos kulttuuri nähdään resursseina, lähteinä, olennaiseksi tulee aktivoiminen. Tämä voi luoda näkökulman myös filosofiaan. Sen voi nähdä yhdenlaisena aktivoimisen muotona. Huomion ja määrittelyn kohteena ei ole olemus tai identiteetti, vaan etäisyys. Ihmiset kokevat usein, että filosofia johtaa neuvottomuuteen. Mutta jos ihminen käyttää resursseja, kaivaa esiin parhaimman näistä lähteistä, hän tietää mitä tehdä. Ihmettely on etäisyyden ottamista. Se on filosofian tehtävä. Ehkä tämä on meidän kaikkien tehtävä, eräänlainen velvollisuus: faire un écart. Ilmaisulla on pelottava merkitys, sillä se merkitsee astumista ulos normaalista, konventionaalisesta ja vakiintuneesta.

Jossain määrin ja tietyllä tavalla elämme uudestaan Platonin ajan ongelmat. Yhteiskunnat eivät kunnioita arvoja, joita ne julistavat. Ihmiset eivät käytä kulttuurinsa resursseja, vaan heiluttavat lippuja. Sanat ovat menettäneet tehonsa ja suuntansa. On paljon melua. Melu jatkuu, vaikka jotkut tietävätkin, ettei minkä tahansa sanominen ole merkityksellistä. Mitä meiltä puuttuu? Meiltä ei ehkä puutu lähteitä, vaan ihmisiä, jotka aktivoivat ne. Meiltä puuttuu ihmisiä, jotka astuvat ulos vakiintuneesta. Elämän kulusta täytyy tulla epänormaalia.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ironia

Kierkegaard

Filosofiakahvila tiistaisin Los Bolichesin "kunnantalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto)klo 11.15,  keskiviikkoisin Con Corazónmari, C/El Copo, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA tiistaisin Trattoria Gio, Centro Finlandia klo 13.30

Raija Säkkisen muistolle

Ironian filosofiset tulkitsijat Kierkegaardista Rortyyn ovat nähneet, että ironian ilmaantuminen liittyy jonkinlaiseen kriisiin tai ainakin uudenlaiseen tietoisuuteen säröstä maailman ja ihmisen välillä. Jokin naiivius katoaa, harmonia rikkoontuu. Tämä selittää, miksi esimerkiksi Kierkegaardilla, jolle ironia oli keskeinen teema koko filosofisen elämänsä ajan, ironia kiinnittyy kysymykseen subjektiviteetista. Kun kirjallisuuden ja retoriikan tutkijat ovat puhuneet ironiasta, he ovat usein verranneet sitä muihin trooppeihin, kuvainnollisen ilmaisun muotoihin tai toisiin huumorin lajeihin. Filosofit puolestaan ovat puolestaan tutkineet sitä käytäntönä ja tehneet siitä usein käytännön itselleen. He eivät ole vain tutkineet ironiaa. He ovat tarvinneet sitä.

Jaakko Hintikka oli viisas. Hän tiesi – päinvastoin kuin monet muut filosofit – että käsitteilläkin on historia. Hintikka puhui sokraattisesta ironiasta ja huomautti, että ironia merkitsi alkuperäisesti teeskentelemistä. Muistettakoon, ettei sanalla antiikin maailmassa ollut samanlaista moraalista merkitystä. Esimerkiksi latinan sanan fingere (teeskennellä) etymologia viittaa muuhun: se on muotoilemista, jonkin asian esittämistä jossakin muodossa. Samasta sanasta juontuvat mm. fiktio ja figuuri. Sokrateen ironisuus ei merkinnyt sitä, että hän olisi ollut erityisen hauska mies. Se merkitsi enemmän oveluutta. Hän teeskenteli olevansa tietämätön ja auttoi näin keskustelijoita voittamaan ylpeytensä, paljastamaan oman tietämättömyytensä.

Ironia oli peliä, joka mahdollisti tutkimuksen. Kierkegaard epäilemättä näki tämän aspektin. Ironiassa sisäinen ja ulkoinen asettuvat toisiaan vastaan ja se muistuttaa siinä mielessä tekopyhyyttä. Tekopyhä ponnistelee vaikuttaakseen hyvältä, vaikka on paha. Ironistin rekisteri on toinen, vähemmän moraalinen – Kierkegaardin mukaan metafyysinen. Ironian harjoittaja naamioi ivan vakavuuteen ja vakavuuden ivaan.

Hyväksykäämme hypoteesi, että ironia ilmaantuu, kun maailma tapahtuu toisella tavalla sen kokijalle. Olisi syytä kiinnittää huomiota, millaisista olosuhteista on kyse. Voimme myös kysyä, mitä ironia merkitsee subjektiviteetille.

Ironian olosuhteet. Subjektin ja maailman välille on tullut repeämä. Maailma on pirstaleinen, epävarma, sattumanvarainen. Ironia kehkeytyy ja kasvaa ihmisen vaikeassa suhteessa todellisuuteen ja yhteiskunnalliseen järjestykseen. Ironikkoa voisi verrata ulkopuoliseen, vieraaseen, jonka vastaus maailmalle voi olla muutakin kuin ironia. Albert Camus'n l'étranger, ulkopuolinen, on joku, joka on pakotettu elämään tietyllä tavalla, enemmän tai vähemmän kristillisellä tavalla, vaikkei hän tahdo olla kristitty. Ottakaamme Sokrates. Hän sanoi puolustuspuheessaan, ettei puuttunut suoraan politiikkaan, koska tiesi, ettei hänen annettaisi toimia ja puhua; hän olisi ollut hengenvaarassa. Hän ei edennyt suoraan vihollista kohti, vaan eteni sivusuunnasta. Näin hänestä tuli ironikko.

Ironia ja subjektiviteetti. Kierkegaard oli kuin Antonin Artaud. Eletty elämä oli elämää ensimmäisessä persoonassa: elämä joka on minun elämä. Subjektiviteetti on kierkegaardilaisessa ajattelussa sitä mitä yksilöä on ihmisenä; se kytkeytyy eksistenssiin, olemassaoloon. Kierkegaardilla siihen liittyy aina ambivalenssi. Minussa on samanaikaisesti ääretön ja äärellinen, ruumis ja sielu. Subjektiviteetti on ongelma, tuhat eri vaikeutta: Miten olla uskollinen itselleen? Mitä malleja pitäisi seurata? Kuka päättää oikeasta ja väärästä? Ironikko Kierkegaardin subjektiviteetti on sellainen, että se on sisäistänyt, tuonut itseen, maailman ja itsen välisen repeämän.

Ironiakin voi rapistua, tulla ohjelmalliseksi. Sen synnyssä on epätoivoisuutta ja se johtaa epätoivoon: ironiaa ei ymmärretä. Silti se voi olla vastavoima juhlallisuudelle, pateettiselle vakavuudelle. Siinä voi olla kriittistä voimaa. Meksikolainen kirjailija ja journalisti Carlos Monsiváis oli esimerkki kirjoittajasta ja ajattelijasta, jolle ironia oli olennaista. Se oli ase auktoriteetteja vastaan, meksikolaisen vallankäytön rituaalien paljastaja. Monta kertaa näkee, että ironia, joka on asenne ja väline, paljastaa jotain maailmasta. Se paljastaa, että ironia on maailmassa, ei vain ajattelijan ivallisessa hymyssä. Elämä on valmiiksi parodiaa. Ironia on retorinen keino, joka näyttää virkamiesten ja piispojen retoriikan luonteen. Ironia on tapa elää valppaana.

Epäilemättä Monsiváisin ironiasta löytyy samanlainen repeämän ja epätoivon elementti kuin Kierkegaardin ironiasta, mutta siitä löytyy myös eräänlaista  sankarillisuutta:  ”Todellinen todiste korkeammasta älystä on on kyky säilyttää päässään kaksi vastakkaista ajatusta ja toimia silti. Myöntää esimerkiksi että asioille ei ole hoitokeinoa ja pysyä silti päättäväisenä muuttaakseen ne.”

Olen suhtautunut ironiaan ambivalentisti, ehkä ironisesti. Olen jopa ajatellut, että jos filosofia alkoi ironiana, sen pitäisi kehittyä joksikin jalommaksi – huumoriksi. Silti sanon: Jos tarvitsette ironiaa, viljelkää sitä. Ironiakin voi olla varustus. Se on kevyt kantaa. Siihenkään ei tarvitse systeemiä. Varmasti se on tehokas lääke ehdottomuuksia ja ideologioita, kaikkea painavaa, vastaan.   

LIITE
Argumentoinnista. Oppitunti nro 4. Onko filosofia vain argumentointia tai demonstroimista? Jos ja kun filosofoiminen on jotain muuta, sanotaan: Tässä puhuu intuitio, ei järki. Tällainen filosofia assosioidaan monesti myös rationaalisuuden kritiikkiin. Kun joku kritisoi rationaalisuutta, ajatellaan helposti, että filosofia johtaa irrationalismiin. Tähän on  epäilemättä historiallisia syitä, mutta ajatuksen voi nähdä myös virhepäätelmän seurauksena: pidetään lähtökohtana, että on vain kaksi mahdollisuutta, ei useampia. Voimme siis leikkiä ajatuksella, että kaikki filosofia ei olisi tavanomaista argumentointia tai vasta-argumentointia ja ei silti lankeaisi irrationalismiin. Kuvitelmaamme filosofi, joka kritisoi metafysiikan käsitteitä ja niihin liittyvää argumentointia. Yleensä filosofi etenisi ”sisältä käsin”, kritisoisi systeemin argumentteja. Hän voi jopa hyväksyä teorian lähtökohdat, olla arvostelematta toisen teorian lähtökohdista käsin (immanentti kritiikki). Tyypillisesti huomion kohteena ovat kritiikin kohteena olevan systeemin argumentaatiovirheet. Meidän kuvittelemamme filosofi toimii kuitenkin toisin. Hänen huomio kiinnittyy muuhun: argumenttien vaikutukseen. Hän astuu systeemin ulkopuolelle, muttei arvostele sitä toisen systeemin tai minkään transendentaalisen järjestyksen avulla. Tällaisen filosofoimisen siemeniä on nähtävissä jopa argumentointivirheistä puhuvassa ajattelussa. Argumentum ad metum, pelottelu: Joko A tai B ja koska B on paha, A on tosi. Tässä kiinnitetään huomiota vaikutuksiin. Toisaalta voisi esittää vasta-argumentin. Jos argumentteja arvostelee niiden vaikutuksen takia, kyseessä saattaisi olla esim. argumentum ad consequentiam, seuraamuksiin vetoaminen, jossa argumentin oikeellisuutta perustellaan vetoamalla sen seurauksiin tai slippery slope, kaltevan pinnan argumentti (jos hyväksymme että A ja A:sta seuraa B ja B on paha, emme voi hyväksyä A:ta). Asian ei tarvitse olla näin yksinkertainen. Argumentoinnin vaikutuksien arvostelijan ei tarvitse ajatella niin kuin kaltevan pinnan argumenttiin lankeava, että A:sta välttämättä (tai todennäköisesti) seuraa B. Hänen näkökulmansa ei ole puhtaan argumentativiinen; hän ei puhu ainakaan pelkästään argumentaation ristiriitaisuudesta, vaan jostain muusta. Hän huomioi systeemin vaikutuksen esim. yhteiskunnassa (diskriminointi, kansanmurhat jne.) ajattelematta, että nämä vaikutukset ovat välttämättömiä. Meidän uuden (kuvitellun) filosofian tähtäimessä voi olla jokin rationaalisuuden muoto, mutta seuraus ei välttämättä ole irrationalismi. Hän voi arvostella argumentointia toisella tavalla, kiinnittää huomiota eri asiaan. Tästä ei vielä seuraa, että hänen filosofiansa ei olisi argumentoivaa; hän vain pelaa erilaista peliä, astuu ulos. (Niin kuin loogikko  Alfredo Deaño, joka sanoi: ”Jos P niin Q, mutta entä minä?”) Meidän ei silti vieläkään tarvitse tyytyä ajatukseen, että filosofia on aina argumentointia ja demonstrointia.  Filosofoiminen on nimittäin myös kysymistä, ja kysymys ei ole argumentti. On toinenkin syy, miksi voi puolustaa ajatusta siitä, että filosofia ei ole vain demonstroimista. Jos palautamme kaiken filosofian argumentointiin ja demonstrointiin, väitämme (helposti), että filosofian totuus on demonstroinnin totuus. Monesti se on jotain muuta ja siihen päästään toisella tavalla – harjoittamalla itseä. 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Älyllisen promiskuiteetin tarve

Michelangelo Meriso da Caravaggio: Nuori sairas Bacchus

Filosofiakahvila tiistaisin Los Bolichesin "kunnantalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto)klo 11.15,  keskiviikkoisin Con Corazónmari, C/El Copo, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 (jos paikka remontissa, aukion toisella puolella, hotellin kahvilassa)

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA tiistaisin Trattoria Gio, Centro Finlandia klo 13.30

Palaan yhteen tekstikatkelmaan, jossa Claudio Magris kirjoittaa Hannah Arendtin surkeasta suhteesta opettajaansa. Käsittelin aihetta vuonna 2009. Otsikko oli Kahden filosofin surullinen rakkaustarina. Magris, joka itsekin on professori, puhui ilkeästi rakkaustarinan näyttämöstä, yliopistosta.  Se oli Magrisin sanoin sisäsiittoinen niin kuin lahkot, taiteilijaklaanit, poliittiset ryhmät, sulkeutuneet klubit, akateemiset piirit. Sellaisena se on omistava ja paralisoiva, lamaannuttava. Sen sisässä olet hierarkioiden orja ja olet velvollinen palvomaan ryhmän idoleja. Magris kirjoitti: 

”Ollaksemme vapaita, välttääksemme sielut valtaansa haluavien mestareiden viettelyksiä ja heidän haluaan muokata seuraajia, on välttämätöntä olla älyllisesti moniavioinen ja monijumalainen; jos Hannah olisi kultivoinut muita puolia ja tutustunut muihin maailmoihin ja muihin ihmisiin, hän olisi ollut vapaampi ja onnellisempi.”

Palaan katkelmaan, koska siinä voi olla totuus, jota käyttää. On hyvä, että on yliopistoja, joissa voi oppia asioita. Poliittiset ryhmät voivat olla tarpeellisia asioiden muuttamiseksi. Silti on tärkeää, että on ystäviä, jotka ovat pääsy ulos klaanista.

Magrisin mukaan polyteismi, monijumalaisuus, on vapauttavaa. Tämä muistuttaa Nietzschen kauniista polyteismin apologiasta Iloisessa tieteessä. Nietzsche samastaa monijumalaisuuden yksilöllisyyden mahdollisuuksiin ja vapauteen. Ihmiset luovat jumaluuksia, puolijumalia, demoneita, jotta erilaisilla näkemyksillä, toiveilla, arvoilla olisi oikeus, tunnustettu oikeus toisten lakien ja normien edessä. Monoteismi näyttäytyy köyhdyttävänä; se luo opin ainoasta normaalista ihmisestä, yhdestä ainoasta normista. Polyteismissa puolestaan on ajatuksen vapauden ja moninaisuuden siemen. Siinä on ”voima luoda uudet ja omat silmät, aina vaan uudet  ja joka kerta enemmän omat – niin että ihminen kaikkien eläinten joukossa on ainoa, jolla ei ole jähmettyneitä näkökulmia ja lopullisia horisontteja”.

Magrisin huomio älyllisen moniavioisuuden terveellisyydestä on yhtä mielenkiintoinen. Uskoakseni Magris ei valitse termiä ollakseen provosoiva tai siksi, että hän on epäilyttävä italialainen mies. Hän kertoo eroottisesta ja älyllisestä rakkaudesta kahden filosofin, opettajan ja oppilaan välillä. Viittaus avioliittoon ei ole sattumanvarainen. Yksiavioisuus on samalla tavalla köyhdyttävä kuin yksijumalaisuus, ainakin älyllisessä ja henkisessä mielessä. Ihmisen näköala kapenee, maailma muuttuu yksiäänisemmäksi. 

Jos Magrisin huomio on käyttökelpoinen, se voisi olla opastava kuva. Se olisi opiskelijalle kehotus lähteä vaihtoon, haistella toisenlaista ilmaa, edes toisenlaisia seiniä. Se olisi kehotus päästää irti mielipiteistään. Jo Platonin aikalaisilla oli kokemusta mielipiteiden tukahduttavasta vaikutuksesta. Mielipide on varma itsestään. Kun se kohtaa toisen mielipiteen, ei synny dialogia: se on kahden monologin vuorottelua. Mielipide pysyy sulkeutuneena itseensä, kuurona toiselle.

Platonin vastaus mielipiteiden vankilaa vastaan oli filosofia. Se vaati valmistautumista ja valmentautumista. Se on valmistautumista ajattelemaan toisella tavalla ihmisen suhde maailmaan ja itseensä. Filosofia on myös valmentautumista, jotta voi ohjata itseään toisella tavalla. Platonille se oli sielun hidasta kasvattamista, irrottautumista aistillisista asioista ja vapautumista mielihaluista. Meidän mielessämme oleva  opastava kuva panee kysymään, eikö älyllinen promiskuiteetti voisi olla toisenlainen tapa valmistautua ja valmentautua.

Sanalla promiskuiteetti on ainakin vanhastaan vielä vahvempi leima kuin sanalla moniavioisuus. Latinan sana promiscuus merkitsi sekalaista, sekoittunutta. Sivityssanakirja kertoo, että promiskuiteetti on sukupuolten välistä vapaata ja säännöstelemätöntä yhteiselämää ja myös valikoivuuden puuttumista sukupuolisuhteissa. Älyllinen elämä ja älyllinen ponnistus saattaa vaatia keskittymistä ja valikoimista, mutta jonkin tieteenalan opiskelijan syrjähyppy, sivuaine, voi antaa sekä uusia välineitä että näkökulmia. Jos älyllinen promiskuiteetti olisi eri alojen, eri tieteiden, taiteiden, filosofian vapaata ja säännöstelemätöntä yhteiselämää, niin voisimme toivottaa sen tervetulleeksi. Ehkä saisimme ainakin jotain sulamaan noissa jähmettyneissä hahmoissa ympärillämme: idoleissa, organisaatioissa, akatemioissa...

P.S.

En ole filosofi. Olen opiskelija, lukija. Luen samanaikaisesti monia kirjoja. Rakennan päässäni monipäistä hirviötä. Olkoon sen nimi Pro Miscere. (Sekoittamisen Puolesta)

LIITE

Argumentoinnista. Oppitunti nro 3. Virheelliset päätelmät. Premissi 1: Jos Pasi on filosofi, hän on ihminen. Premissi 2: Pasi ei ole filosofi. 3. Johtopäätös: Pasi ei ole ihminen. Molemmat premissit voivat olla tosia, jopa johtopäätöksen sisältö voi olla tosi, mutta se ei ole johdettu oikein; siinä on muodollinen virhepäätelmä. Argumentaatiovirheitä – niiden tyyppejä – on lukuisia. Niiden opiskeleminen voi olla hauskaa. Tai sitten ei. Otetaan yksinkertainen esimerkki.: non sequitur. 1. Jos A niin B. 2. B 3. Siispä A. Muodollisesti tämä saattaa näyttää olevan korrekti. Virhe saattaa tulla helpommin näkyväksi näin: 1. Jos olen ihminen, olen nisäkäs. 2. Olen nisäkäs 3. Olen siis ihminen. Kiinnittäessämme huomiota tällaisiin muodollisiin argumentaatiovirheisiin, on huomattava, että niiden esiintuomisen ja arvostelun voima on rajallista; huomaamme virheen, mutta emme voi silti tehdä uutta tietoa sisältävää johdonmukaista väitettä. On huomattava myös, että keskustelussa esiintyvä argumentointi on usein paljon mutkikkaampi (kierompi) operaatio kuin aikaisemmassa esityksessä. Ihmiset puhuvat asian vierestä (ignoratio elenchi), he hyökkäävät toisen argumenttia vastaan tehden siitä heikon karikatyyrimaisen kuvan eli toisen suuhun pistetään sanoja tai ei edes yritetä ymmärtää mitä toinen sanoo (straw man, olkiukko) jne. Voimmeko tästä päätellä, että ihmiset ovat pahoja? Ennen kuin annamme myöntävää vastausta, antakaamme itsellemme kaksi tehtävää: 1. Perustellaan väite. 2. Yritetään osoittaa todeksi esitetty väite.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kategoria, syytös

Alain

Filosofiakahvila tiistaisin Los Bolichesin "kunnantalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto)klo 11.15,  keskiviikkoisin Con Corazónmari, C/El Copo, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 (jos paikka remontissa, aukion toisella puolella, hotellin kahvilassa)

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA tiistaisin Trattoria Gio, Centro Finlandia klo 13.30

Otsikon selitys

Filosofisessa kielenkäytössä on yksi pieni ja hauska sana: siis. Latinaksi se on ergo. Monien mielestä se ei ole hauska sana, päinvastoin kaikkein vakavin. Sanaa seuraa päätelmän seuraus. Mikään ei voi olla tärkeämpää. Sana on ele, julistus, ilmaus: ”Nyt saapuu herra Tulos.” Minusta sana on hauska todennäköisesti siksi, että olen suomenkielinen ja tottunut, että sanat ovat pitkiä. Tärkeän sanan pitää olla pitkä. Muotoilisin sen näin: ”Sanassa on neljä kirjainta, siis se on  4-letter-word”. Tottakai hauskuutta selittää myös vakavampi ja syvempi syy. Minusta sana ilmaantuu usein niin koomisen nopeasti. Kaikki vakavat teatteri-ihmiset tietävät, että komiikan salaisuus perustuu ajoitukseen. Olin ajatellut antaa otsikoksi Kategoria, siis syytös. Tälle olisi ollut ainakin kaksi perustelua. Ensimmäinen on etymologinen: sana kategoria merkitsi alunperin syytöstä. Toinen syy on se, että monet kategoriat todella ovat syytöksiä; se on niiden funktio.  Selitys otsikon puuttuvalle sanalle on siis se, että välttelen nauruskelua vakavan aiheen äärellä.

Ongelma

Kategoria merkitsee yleensä luokkaa. Filosofisessa kielenkäytössä se voidaan ymmärtää peruskäsitteeksi tai käsitteiden yleiseksi luokaksi. Esteettisen filosofian yksi kategoria on kauneus. Ainakaan nopea ajattelu ei näe tässä kategoriassa syytöstä. Voimme aavistaa tiettyä ehdottomuutta, kun filosofit puhuvat kategorisesta, esimerkiksi kategorisesta imperatiivista. Ongelma on, etteivät kategoriat useinkaan ole viattomia esteettisiä peruskäsitteitä. Kategorioihin liittyy toiminta, käytäntö: kategoriointi, jakaminen luokkiin. Tämäkin toiminta voi olla lähtökohtaisesti viatonta, joskus tieteellistä, mutta tämän toiminnan viattomimmatkin muodot voivat olla vaarallisia.

Vieraantuneet ja sosiaalisesti sopeutumattomat

Jo 1920-luvulla jotkut filosofit niin kuin Émile Chartier (alias Alain) ja hänen oppilaansa George Canguilhem kiinnittivät huomiota siihen, että joidenkin oppilalojen – niin kuin psykologian – kategoriat ovat oikeastaan poliisin kategorioita; niiden tehtävä on palvella sosiaalista kontrollia. Esiin nousi esimerkiksi vieraantuneiden luokka.

Jos ollaan tarkkoja, vieraantumisesta modernissa mielessä puhuivat ensin lääkärit, ensimmäiset psykiatrit niin kuin Philippe Pinel. (Tuomas Akvinolainen käytti sanaa viitaten riivaavan demonin aiheuttamaan tilaan. Yleensä keskiaikaisille  teologeille sanalla oli positiivinen merkitys; alienatio oli käännös kreikan sanasta kenosis, tyhjentyminen: Ihminen tyhjentyy omasta tahdostaan tullen vastaanottavaiseksi Jumalan tahdolle.) Käsite siirtyi muun muassa sosiologien käyttöön. Jos katsoo, miten sanaa käytettiin 1800-luvun oppineissa kirjoituksissa, näkee, että se oli tarkoitettu työkaluksi poliiseja varten. 

Canguilhem, joka oli lääkäri, arvosteli myös sopeutumisen käsitteen käyttöä. Ihmistieteissä tämä käyttö johti sosiaalisesti sopeutumattomien kategorian syntyyn. Joku luokitellaan sosiaalisesti sopeutumattomaksi usein siinä mielessä, että ainakin vihjataan yksilön käytöksen olevan patologista. Canguilhem sanoo tämän merkitsevän luonnollisen ja sosiaalisen ympäristön sulauttamista vaarallisella tavalla. Sulauttamisen seurauksena kaikki annetun järjestyksen haastaminen näyttäytyy sairautena.

Sosiaalisesti sopeutumattomien kategoria on tärkeä ja mielenkiintoinen, koska se on ollut hedelmällinen; on onnistuttu synnyttämään uusia alakategorioita. Kategoria on myös hyvä esimerkki kategorioiden erilaisista vaikutuksista. Tässä tapauksessa olisi harhaanjohtavaa puhua pelkästään kategorian poliisitehtävistä. Sosiaalisesti sopeutumattomat ovat vain yksi luku sosiaalisten ongelmien medikalisoimisen historiassa.

Identiteetti

Ylläolevat esimerkit liittyvät yhteen kategoriaan, joka on eräänlainen superkategoria: identiteetti. Se jäädyttää yhteen asentoon. Identiteetti osoittaa kunniaa järjestykselle, sanoo Michel de Certeau.

Ajatteleminen on liikettä ja sen ihmettelemistä, miten liikkeessä oleva onnistuttiin jähmettämään paikalleen. Se on järjestyksen kyseenalaistamista. Meidän on siis laitettava itsemme liikkeeseen. Minun on peruttava lupaukseni, etten naura. Tähän tarvitaan paljon naurua.

LIITE

Argumentoinnista. Oppitunti nro 2. Induktio ja deduktio. Induktio on väitteen johtamista yksityistapauksesta. Induktio edellyttää, että meillä on jokin kokemus ja havainto, vaikka kuinka rajallinen, jota käytämme päättelyn pohjana. Induktio on (usein) todennäköisyyspäätelmä. Ihmiset ovat havainneet, että aurinko on noussut aikaisempina aamuina. He päättelevät, olettavat, että se nousee tulevanakin aamuna. Deduktio on päinvastoin yksityisten väitteiden johtamista yleisistä väitteistä. Siinä käytetään vain sellaisia elementtejä, jotka ovat päättelyn lähtökohdissa. Deduktio ei tuo esiin mitään uutta tietoa; sitä voisi sanoa puhtaan laskennalliseksi. Induktio – tärkeä sekä arkielämässä että tieteessä – on puutteellista, koska havainnot ovat rajallisia. Kysymys vaikuttaa siihen, millaisia päätelmiä tehdään. Deduktio on rajallista, koska premissit, oletukset, voivat olla virheellisiä, epätosia. Joku filosofi, esimerkiksi Descartes, väittää voivansa todistaa Jumalan olemassaolon deduktion avulla. Voiko joku sanoa, mikä tällaisessa väitteessä on vialla? Joudumme palaamaan siis kysymykseen premisseistä, lähtökohdista. Mitä siitä seuraa, jos lähtökohtana on metafyysisiä oletuksia, oletus tuonpuoleisesta?

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Caliban ja minä

Filosofiakahvila tiistaisin Los Bolichesin "kunnantalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto)klo 11.15  keskiviikkoisin Con Corazónmari, C/El Copo, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA tiistaisin Trattoria Gio, Centro Finlandia klo 13.30

Omistettu Marja Kotirannalle

Tutkimuksen aihe 1

Ranskalainen psykonanalyytikko Octave Mannoni julkaisi vuonna 1950 teoksen Prospero et Caliban. Psychologie de la colonisation. Kirja käsittelee kolonialismin psykologiaa. Kirjailija ja poliitikko Aimé Césaire vastasi 1955 teoksella Le Discourse sur le colonialisme. Martiniquelta kotoisin oleva runoilija pyysi lukijoitaan seuraamaan tarkasti psykonanalyytikon temppuja, joilla hän näyttää, että kolonialisointi perustuu psykologiaan. Rasismi näyttää kauhealta, barbaariselta. Mannonilla on tilalle jotain parempaa: psykoanalyysi.  Tulokset ovat hyviä. Kaikkein absurdemmatkin ennakkoluulot tulevat selitetyiksi ja oikeutetuiksi.

Koko kiista ja teema (kolonialismi ja psykologia) voisi olla vain älykköjen teoreettista keskustelua, siirtomavallan aikaiseen hämärään unohtunutta elehdintää. Tällainen kuva särkyy, jos katsoo tarkemmin ja kuuntelee mitä ihmiset puhuvat nykyään. Joku voi sanoa, ettei psykologialla ole mitään tekemistä asian kanssa. Kyse ei aina ollut keinojen hiotumisesta, barbaarisuuden lieventämisestä. Yksi esimerkki. Lääkäri ja filosofi George Canguilhem julkaisi Algerian sodan sytyttyä artikkelin Colonels et psycholoques (1958). Hän puhui psykologian käytöstä kidutuksessa. Käyttäjä oli Ranskan armeija.

Tutkimuksen aihe 2

Katsoja löytää mitä etsii. Hän löytää omat kategoriansa. John Iliffe kertoi jo varsin kauan sitten, että Tanganjikan koloniastiherrat uskoivat, että kaikki afrikkalaiset kuuluivat johonkin heimoon niin kuin kaikki eurooppalaiset kuuluivat johonkin kansaan. Jotkut upseerit jopa huomasivat, että kyse oli yksinkertaistuksesta värikkään ja monimutkaisen historian läpäisemällä alueella, mutta he halusivat uskoa. Niinpä alistetut asukkaat loivat heimot, joihin he halusivat kuulua.

He eivät luoneet heimoja käskystä. Siirtomaavallan hallitsemiskeino ei ollut vain ruoska; se oli indirect rule. Se oli tekniikka, jossa hallitsijat ohjasivat ihmisiä haluamaansa suuntaan käyttäen alueen valmiita valtarakenteita. Tehtäviä ja vastuu-alueita annettiin perinteellisille johtajille. Tätä keinoa ei kuitenkaan olisi voitu käyttää, jos ei olisi kehitetty molempien osapuolten tarvitsemaa yksikköä, heimoa.

Samantapaista kehitystä tapahtui monella muullakin alueella. Iso-Britannian lisäksi varsinkin Ranskan siirtomaa-alueilla käytettiin samanlaista epäsuoraa hallitsemisen tapaa.

Ryszard Kapuściński oli juossut kymmenien vuosien ajan kaikkialla Afrikassa. Myöhemmin hän istui Kandyssa, Sri Lankassa, ja käänsi heimoja löytävän katseen turisteihin. Näillä heimoilla on kaikkialla esiintyvät nimet: Global Tour, Orient Express, World Travel jne. Heimot erottaa toisistaan hatuista, paidoista ja käsilaukuista. Heitä ohjaa heimopäällikkö, matkaopas. He kulkevat valppaina, jotta eivät eksyisi muista. He suojelevat reviiriään ja ajavat tunkeilijat, toisten heimojen edustajat, luotaan. Pöydissä ryhmät toistavat ikivanhaa rituaalia, veljeyden ja heimolaisuuden uusintajaa. He laulavat .

Kapuścińskin lempeästä ironiasta voisi tehdä jotain kovempaa: työkalun itseämme ja omaa kulttuuriamme vastaan. Ennen kuin kritiikki edes tuhoaa meissä jotain, jotta meihin tulisi tilaa jollekin uudelle, voimme oppia, että se mitä näemme olemme me itse, omat luokituksemme, omat kaavamme.

Tutkimuksen aihe 3

Kaikkialla maailmassa, Iso-Britanniassa ja Belgiassa, kuulee ihmisten puhuvan: ”Siirtomaavallat itsenäistyivät ja katsokaa niitä nyt! Meidän aikanamme heillä sentään oli järjestys ja töitä.” Tällainen kansan puhe siirtyy välillä akateemisiin tutkimuksiin ja sieltä takaisin kansalle. Olisi syytä tutkia tätä puheiden liikennettä. Olisi myös syytä tutkia, päättyikö kolonialismi siirtomaiden itsenäistymiseen. Olisi syytä tutkia, eikö joidenkin alueiden nykyiselle onnettomuudella ole mitään tekemistä menneisyyden järjestyksen kanssa.

P.S.

Prospero ja Caliban ovat tietenkin Shakespearen hahmoja Myrskyssä. Caliban on puoliksi ihminen, puoliksi hirviö, valkoisen maagikon, Prosperon orja. Nimestä on keskusteltu paljon. Yksi hypoteesi on, että sana tulee espanjan sanasta canibal, jolla viitattiin Karibian asukkaisiin.

Vaikka ehdotankin tutkimusaiheita, en ajattele, että filosofia tulee sanomaan viimeistä sanaa tai tyhjentämään aiheen. Filosofinen tutkailu voisi pikemminkin luoda tilaa ja olosuhteet, jotta jotkut äänet pääsisivät paremmin esille. Onko varmaa, ettei minullakin ole jossain Caliban, valkoisen sivilisaatiomme ulkopuolinen, siksi hirviömäinen otus? Hän sanoo varmaan niin kuin Shakespearen Caliban: ”En ole orjasi, hanki uus.” Jos annamme hänen puhua, maailma muuttuu.

Antakaamme siis karibialaisen puhua. Aimé Césaire kirjoitti:

Te

Voi Te jotka peitätte korvanne

Teille puhun, puhun Teille, puhun Teille

Jotka

Paloittelette aamun…

LIITE:

Argumentoinnista. Oppitunti nro 1. Premissi on lähtökohta, peruste, edellytys tai ehto; se on päättelyn oletus, josta johtopäätös johdetaan. Kun keskustelemme ja perustelemme väitteitä, on katsottava, hyväksyvätkö kaikki osallistujat esitetyt premissit. Mitä tämä hyväksyminen merkitsee? Se merkitsee, että lähtökohtalauseita pidetään tosina. On syytä huomata, että premissit eivät liiku yksin, vaan pareina. Meillä on päättelyn lähtökohtana esimerkiksi premissi “Jos Sokrates on filosofi, hän on ihminen”. Sen parina on (usein) toinen premissi ”Sokrates on ihminen”. (Tästä voi sitten tehdä virheellisen päätelmän ”Sokrates on filosofi”) Näin paljon opettaa mikä tahansa filosofian johdantokurssi premisseistä. On tehtävä kaksi lisähuomautusta. Premissit (tosina pidetyt lauseet, ehdot) voivat estää pääsyn oikeaan tietoon. Esimerkiksi voi löytää yhteisöjä tai kulttuureja (menneisyydestä tai nykyisyydestä), joissa on ajateltu joistakin ilmiöistä (myrskystä, kuivuudesta, kulkutaudista), että ne ovat jumalaisen tai demonisen tahdon ilmentymiä. Jos ja kun meillä on tällainen premissi, se estää etsimästä luonnollisia syitä ilmiöille. Toinen huomautukseni on, että premissit voivat olla kieroja. Lähtökohtanani voi olla premissi ”Sinä olet paha”. Molemmat huomautukseni tähtäävät siihen, että meidän on tutkittava premissiemme arkeologiaa – ei vain niiden totuudellisuutta, vaan myös niiden lähdettä: olosuhteita joissa ne ovat syntyneet, pelejä joissa niistä tulee premissejä. 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Tulevaisuus ei ole entisellään

Seminaari tulevaisuudesta neljästä näkökulmasta.
1.joulukuuta 2018
Restaurante Alegria, Avenida de los Boliches 42, Fuengirola
Klo 10-17

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Keinot ja päämäärät

Social bandits, Pancho Villa ja hänen miehensä

FILOSOFIAKAHVILAA EI OLE (VIELÄ) TIISTAINA 30.10. EI MYÖSKÄÄN TORSTAINA 1.11. 
Filosofiakahvila keskiviikkoisin Con Corazónmari, C/El Copo, Torre del Mar klo 11.00, 

TIISTAIN FILOSOFIAKAHVILA ALKAA 6.11. PAIKKA JA AIKA ENTINEN ELI Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin "kaupungintalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto) TORSTAISIN La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA tiistaisin Trattoria Gio, Centro Finlandia (Kukon vieressä) klo 13.30. Ensimmäisen kerran 6.marraskuuta, aiheena Espanja nyt

Tositarinaan perustuvassa elokuvassa Black Mass (ohj. Scott Cooper, 2015) on kohtaus, jossa isä neuvoo poikaansa. Hän sanoo suunnilleen näin: ”Ei sinulla ole ongelmia siksi, että löit sinua kiusannutta naamaan, vaan siksi, että teit sen ihmisten edessä. Siitä ei ole haittaa, että lyöt. Tärkeää on kiinnittää huomiota siihen missä ja milloin.”

Äiti yrittää sanoa vastaan, mutta gangsteripomoisän neuvot ovat ja pysyvät samoina. Ne ovat hyviä neuvoja, koska ne ovat tosiasiallisia ja perustuvat realistiseen maailmankuvaan. Minullakaan ei ole mitään erityistä syytä vastustaa viisaita ohjeita, mutta niiden analysoiminen voi olla hyödyllistä.

Joskus epäillään, ettei tarkoitus pyhitä keinoja. Aika usein väitetään jopa, että tällainen ajattelu on vaarallista; siinä on terroristien moraalin ydin, selkäranka. Todellisen maailman todellisessa moraalissa tarkoitus pyhittää keinot. Näin myös elokuvan Black Mass maailmassa – puolin ja toisin. Jonkinasteiset valheet, petokset, väkivalta ja laittomuudet eivät haittaa, kun päämäärä on oikea. Tällaisessa maailmassa isän neuvo pojalleen on enemmän kuin hyvä; se on älykäs, sofistikoitunut. Hyvä isä osaa kiinnittää huomiota johonkin sellaiseen mistä kreikkalaiset käyttivät sanaa kairos (tilaisuus, oikea hetki).

Neuvonantajaisä ei ole tekopyhä. Hän on  kyyninen sanan arkipäiväisessä merkityksessä: kylmä ja häikäilemätön. Kylmyys ei vähennä moraalin moraalisuutta. Lyönnin tarkoitus on korjata epäoikeudenmukaisuus maailmasta. Kylmyys tuo moraaliseen ajatteluun tietynlaista laskelmallisuutta, strategisuutta. Kyse ei ole vain sellaisesta ajatuksesta, että tietyt keinot – väkivalta ja petos – ovat välttämättömiä pahoja. Ajatus menee pidemmälle ja on paljon hienostuneempi: Mikään tuska, huuto tai protesti ei merkitse mitään, kun sitä ajatellaan suhteessa yhteiseen hyvään tai suuren kokonaisuuteen.  Tällainen ajatus kieltään yhden ja toisen periaatteen, esimerkiksi ihmisoikeudet, vedoten siihen, että tilanne on nyt erityinen.

Kuvitelkaamme toisenlaisia, vähemmän kyynisiä ihmisiä eteemme. Heitä ei tarvitse edes kuvitella. On olemassa kansalaisjärjestöjä, joiden toimintaperiaate on auttaa ja tukea ihmisiä riippumatta siitä, keitä he ovat ja keitä ovat heidän vainoajansa. Tällaisten ihmisten suuri lahja ei ole vain silloin tällöin onnistuneet kampanjat, vaan esimerkki, jonka he antavat. He muistuttavat, että politiikkaa ja vallankäyttöä täytyy valvoa; sille täytyy asettaa ehdottomia ja universaaleja rajoja.

Strategisen ja häikäilemättömän moraalin yksi piirre on siis keinojen ja päämäärien epäsymmetria. On mielenkiintoista tutkia, miten stoalaisten etiikassa ja itsetutkiskelun muodoissa pyrittiin nimenomaan keinojen ja päämäärien yhteensovittamiseen. Stoalainen itsensä tutkija, esimerkiksi Seneca, yritti muistuttaa itseään periaatteista ja kiinnitti huomiota erehdyksiin toiminnassa. Ei ole hyvä kritisoida, jos ei pidä mielessään päämäärää ja tarkoitusta. Kun päämäärä unohtuu, on vaara, ettei kritiikki korjaa mitään eikä auta ketään. Tässä tapauksessa stoalainen kiinnittää erityistä huomiota päämäärään, jotta osaisi etsiä oikean tavan ja oikean ajan (kairos), oikean paikan toiminnalleen.

Stoalainen ei perustellut tai oikeuttanut yritystä sovittaa keinot ja päämäärät viitaten johonkin korkeampaan lakiin. Hän ajatteli, että tarkoitus oli tehdä toiminnasta vaikuttavaa, tehokasta. Hyve oli toimivuutta. Hän ei toisaalta puolustanut häikäilemätöntä keinoa selittäen, että tarkoitus oli hyvä.

Kun kuulemme isän hyvän neuvon pojalleen, voimme tehdä muutakin kuin hyväksyä tai torjua sen. Voimme yrittää analysoida ja arvioida sitä. Elokuvan isän esikuva näytti ihmisten silmissä Robin Hoodilta; hän oli niin sanottu social bandit.  Hän toimi omien oppiensa mukaan tehokkaasti usean vuosikymmenen ajan.  Lopulta hänet tuomittiin muun muassa järjestäytyneestä rikollisuudesta ja yhdestätoista murhasta.  

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kun ei ole päätetty etukäteen...

Filosofiakahvila  keskiviikkoisin Con Corazónmari, C/El Copo, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00
(TIISTAISIN EI OLE, AINAKAAN TOISTAISEKSI)

Nauramme Dennis Diderot'n Jaakko Fatalistille, jonka mukaan kaikki on  ennaltamäärätty.  Silti elämme kuin kaikki olisi jo päätetty. Elämme niin kuin elämällä, seikkailulla, olisi telos, päämäärä. Olemme ehkä irtaantuneet teologiasta, mutta meissä on vielä aimo annos teleologia: uskomme että maailma tapahtumana on tarkoitushakuinen.

Hahmotan tässä pahanilkistä karikatyyrimäistä kuvaa vain osasta meistä. Karikatyyrimäisessä kuvassa on se ongelma, ettei kukaan samastu – edes ihmiset, joiden piikin pitäisi osua. Kuvittelen, että karikatyyri voi olla metodisesti hyödyllinen, vähän niin kuin dramatisoiminen. Saamme selvemmin esiin tottumuksen, joka laahautuu mukana, vaikka luulemme jo tehneemme itsestämme kevytmielisiä tanssijoita. 

Entä jos emme lisäisi tapahtumiin tällaista kuvitelmaa päämäärästä? Entä jos mitään ei olisi päätetty etukäteen? Eläisimmekö enemmän ja todellisemmin? Auttaisiko tämä asettamaan uudella tavalla kysymyksen siitä, miten täytyy elää? En tiedä...

Leikkikäämme, että olisimme pyyhkineet tarkoitushakuisuuden illuusion itsestämme. Kuvitelkaamme tilanne, joka olisi auki: emme olisi päättäneet etukäteen mitä seuraavaksi tapahtuu ja mitä teemme. Mitä siitä seuraisi? Ehkä ponnistukset ja kipu olisivat kärsimisen arvoisia, kun ei tietäisi, miten peli päättyy. Jos ponnistelen ja hikoilen tietäen mihin tulokseen ja maaliin työ minut vie, kysyn koko ajan, kannattaako ja onko tämä sen arvoista. Olen valmiimpi peliin, jos en tiedä, mihin päädyn. Telos, päämäärä ja tarkoitus,  näyttäytyvät tästä näkökulmasta jonakin, joka tappaa innostuksen.

Olisi hauska tietää, mikä tieto auttaisi ulos. Ehkä jo se auttaa, että tietää pelin ja leikin ja elämän olevan jonkin arvoisia, kun ei tiedä mihin ne johtavat. Kuvittelen muistavani, että Carl Michael Bellman sanoi: ”En ole syvällinen herra.” Minun on sanottava samoin. Tunnen suurta epäluuloa fatalismin, determinismin ja vapaan tahdon ongelmia kohtaan. Kysymys ei ole, kuka on kirjoittanut kaiken etukäteen, vaan miten meille syntyi vaikutelma tai illuusio siitä, ettei ole mitään valintaa tai on vain yksi vaihtoehto. Hyödyllinen ja kriittinen tieto tarttuu valtamekanismeihin, jotka neutralisoivat vapauttamme.

Olisi esimerkiksi hyödyllistä kiinnittää huomiota ihmisten puheisiin, jotka vakuuttavat puhujia itseään ja muita erilaisista käsityksistä. Ihmiset puhuvat jumalan tahdosta, ihmisluonnosta, taloudellisista realiteeteista synnyttäkseen kuvia – sanoisin kuvatuksia. Näitä kuvia käytetään meidän jarruttamiseen. Joku tahtoo vähentää mahdollisuuksiamme luovuuteen, uuden keksimiseen. Siksi on aina silloin tällöin hyvä kysyä: Kuka puhuu?

Jos on vaarallista kuunnella kaikkia vakuuttelevia puheita, on syytä myös kysyä, ketä kannattaa kuunnella. En sano, ettei johtaja tai pappi tai poliitikko voi puhua totta. Kannattaa silti kuunnella myös niitä, jotka eivät voita mitään – jotka ehkä ovat tuomittuja häviämään. En tarkoita häviäjien kuuntelemisella sitä, että täytyy kuunnella nimenomaan filosofeja. Heidänkin puheensa synnyttävät kuvatuksia.

Vapautta ei tarvitse tulkita determinismin (”kaikella on syynsä”) ja indeterminismin (”on satunnaisuuksia”) näkökulmasta. Voimme olla pinnallisia. Voimme tutkia käytäntöjä ja katsoa vapautta käytäntönä. Tässä on sekin etu, ettei tarvitse puhua oikeuksista, varsinkaan puhua niistä annettuina. Oikeudet – jos niitä on – on hankittu. Vapauden takaa vapauden käyttö.

Entä jos kaikkea ei ole päätetty etukäteen? Se merkitsisi, että edessä olisi lukuisia päätöksiä. Päätöksenteko vaatisi päättäväisyyttä, ei varmuutta siitä mihin tie vie. Se ei vaatisi metafyysistä oikeutusta. Filosofia voisi olla kannettavaa; se olisi ajattelua, joka ei ajattelisi tien päätä, vaan jokaista askelta erikseen. Se katsoisi, mihin olemme astumassa. Kun kaikkea ei ole päätetty etukäteen, meillä on paljon tekemistä.

Jaakko fatalistissa on tarina pojasta, joka parkuu kangaskaupan pöydän alla. Viereisen kaupan pitäjä tuli ihmettelemään, miksi poika itkee. ”Koska he haluavat minun sanovan A.” Kaupan pitäjä kysyi, miksei poika halua sanoa A. ”Siksi että heti kun olisin sanonut A, he haluaisivat minun sanovan B.”

Huomionarvoinen anekdootti. Ihminen pakotetaan järjestykseen, jota hänen pitää lisäksi haluta.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila