Elämisestä

 

Filosofiakahvila 1.11./2.11./3.11.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Kirjoitin näin keväällä tai kesällä 2021: “Sekä kollektiivisten että henkilökohtaisten kokemusten takia mielessäni soi yhä useammin Nazim Hikmetin runo Elämisestä. Olen varma, että se tulee joskus olemaan elementtinä alustuksessa, vaikken harrastakaan runojen analysointia.”

Mitä runossa sanotaan? Että meidän on otettava vakavasti elämisen tehtävä. Sen ottaminen vakavasti merkitsee, ettei alista sitä muille päämäärille eikä odota mitään elämän tuolta puolen; itse eläminen on tehtävä. Meidän on elettävä, vaikka kädet olisivat sidottu ja olisimme selkä seinää vasten. Meidän on kuoltava ihmisten puolesta. Runo antaa esimerkkejä. Voimme esimerkiksi olla sairaita ja joudumme vaikeaan leikkaukseen. Voi olla, ettemme nouse operaatiopöydältä, mutta meidän pitää vielä nauraa viimeiselle vitsille. Voimme olla esimerkiksi vankilassa ja meitä odottaa vielä 18 vuotta ennen kuin rautaportti aukeaa. Silti pitää jatkaa elämää ulkopuolen kanssa – ihmisten, eläinten, ristiriitojen ja tuulien kanssa. Planeettamme jäähtyy joskus, kaikki loppuu. On oltava siitä surullinen nyt, sillä on rakastettava maailmaa ja tehtävä se tietoisesti, sillä vain siten voi sanoa: “Olen elänyt.”

Nazim Hikmet Ran (1902-1963) oli turkkilainen runoilija ja näytelmäkirjailija, joka oli usein vankilassa yleensä kapinallisuuden takia. Hän tiesi mistä puhui runossaan. Minua kiinnostaa muutama erityien  asia runossa. 1.) Eläminen on tehtävä. 2) Elää voi ja pitää myös vaikeissa olosuhteissa. 3.) Täytyy rakastaa, jotta eläisi.

Meidän ei ole pakko uskoa runoilijaa eikä ketään. Jos asetamme itsellemme tämän tehtävän, teemme sen itse. Tietyssä mielessä on pakko elää, jos on syntynyt. Mutta tässä eläminen tuntuu merkitsevän muutakin kuin biologista elämää. Voisi jopa väittää, että Hikmetin runo elvyttää tai kaivaa esiin vanhan idean elämästä, jota muokkaamme ja jolle annamme muodon. Kyse ei ole elämästä, vaan elämisestä.  F. Jullien otti uudellen käyttöön vanhan filosofisen termin, eksistoimisen. Olemassaoleminen – ex-istir – on asettumista ulkopuolelle; se on vastarintaa, mukautumattomuutta suljettuun maailmaan. Olemassaolo on muutakin kuin sitä, että sattuu olemaan olemassa, on syntynyt. Se vaatii enemmän. Se on tehtävä ja vaatii tekemistä, myös ajattelua.

Jos ja kun eläminen on tehtävä, siitä ei pääse, vaikka olisi sairas tai vankilassa. Ulkoiset olosuhteet eivät ole syy luovuttaa. Ne voivat tehdä elämisestä vaikeaa tai tuskallista, mutta tehtävä ei katoa mihinkään.

Täytyy rakastaa elääkseen. Koko maailmaa. Kyse ei ole sympatian tuntemisesta tai rakastumisesta. Koko maailma ja elämä on myöntämisen kohde. Toisella tavalla sanottuna tehtävä – eläminen – ei ole, se ei voi olla, puhtaan älyllinen suoritus; sen täytyy olla intohimoista. Jos päässämme on abstraktioita, elämme abstraktisti. Jos päässämme on symboleja, teemme itsestämme symbolin. Hikmetin vaatimus on, että teemme itsestämme jotain konreettista, lihaa ja verta.

Hikmetin vaatimuksen toteuttaminen vaatii tietynlaista pelottomuutta tai ainakin uskallusta. Jos elämme pelon mukaan, sen määrääminä, voimme ehkä välttää vaaran tai kuoleman, mutta uhraamme elämän sisällön. Miten uskaltaa, miten valaa itseensä rohkeutta? Askel kerrallaan. Lapsi, joka opettelee polkupyörällä ajamista, kohtaa pelkonsa ja voittaa pelkonsa vähitellen harjoitellessaan. Myös ajattelu, kyseenlaistaminen, auttaa. Parhaassa tapauksessa se murtaa meihin kaivertuneet kliseet. 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Montaigne ja kannibaalit

Michel de Montaigne

Filosofiakahvila 25.10./26.10./27.10.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Michel de Montaigne (1533-1592) julkaisi vuonna 1580 esseen Kannibaaleista. Hän kertoo siinä tuntemansa miehen kertomaa uudesta maailmasta. Mies, joka asui Montaignen talossa, vietti 10-12 vuotta Etelä-Amerikassa, ilmeisesti Brasiliassa, koska kirjailija kertoo hänen saapuneen sinne missä Villegagnon rantautui (Nicolas Durant de Villegagnon oli ranskalainen amiraali ja seikkailija).

Montaigne kertoo yksityiskohtaisia tietoja tuntemansa miehen kohtaamasta alkuperäiskansasta ja sen tavoista. Esseen alusta lähtien on selvä, ettei kirjoitus käsittele ihmissyöntiä, vaan sanaa barbaari. Montaigne viittaa kreikkalaiseen kuninkaaseen, joka toteaa roomalaisen armeijan kohdatessaan: “En tiedä, millaisia barbaareja he ovat, mutta heidän armeijassaan ei ole mitään barbaarista.” Siteerattu lause on mielenkiintoinen, koska siinä sanaa barbaari käytetään kahdella eri tavalla. Sana barbaari tarkoitti ulkomaalaista (etymologisesti se viittaa möngerrykseen), mutta kehuessaan roomalaisten armeijaa hän tulee käyttäneeksi sanaa barbaarinen tavalla, joka muistuttaa myöhemmistä ajoista (Montaignen aikana sanaa käytettiin jo samantapaisesti kuin nykyisin). Montaigne epäilee, voiko miehen kuvaamia ihmisiä sanoa barbaareiksi.  Hän jopa idealisoi heitä puhuen ihaillen heidän elämäntapansa yksinkertaisuudesta ja luonnonläheisyydestä (myöhemmän ranskalaisen,  Rousseaun, jalo villi, on jo odottamassa syntyään). Kysymys, joka kummittelee tekstissä: “Kuka on barbaari?”

Kysymyksen sana barbaari merkitsee sivistyneen vastakohtaa, jotain raakalaismaista. Montaigne sanoo, että vaikka näemme vieraan kulttuurin barbaarisuuden ja julmuuden, sen ei pitäisi sokaista meitä näkemästä omia virheitämme, omia julmuuksiamme. Hän luettelee meille eurooppalaisille tuttuja paheita: petollisuus, epälojaalius, tyrannius, julmuus. 1500-luvulla kirjoittaneen ranskalaisen huomio on merkityksellinen, koska kolonialismi oli vasta alussa, ja sen viimeinen, ehkä julmin vaihe elettiin vasta 1800-luvulla. Postkolonialismiin oli vielä matkaa. Vasta viime vuosikymmeninä ovat tutkijat kyenneet näkemään samalla tavalla kuin Montaigne.

Ulkoisesti aika vaatimaton kirjoitus pitää sisällään mielenkiintoisia näkökulmia. Esseessä on aluillaan vanhan dikotomian – barbaria ja sivistys – purkaminen. Siinä on mukana myös eettinen ajatus siitä, että toisen tuomitseminen ei voi taata varmuutta omasta hyvyydestämme. Tällä kertaa kiinnitän huomiota siihen, että vieraan kulttuurin kohtaaminen voi olla avartavaa; se mahdollistaa näkökulman myös omaan kulttuuriimme.

Jos kohtaan barbaarin, ulkomaalaisen, omalla maaperälläni, hänen katseensa ei välttämättä muutu välttämättä omakseni, mutta se voi muuttaa näkökulmaani. Täytyy muistaa, että ulkomaalainen tekee minut ulkomaalaiseksi; minä olen hänelle vieras, hyvinkin outo. Jos olen itse ulkomaalainen, barbaari, voin ehkä – parhaassa tapauksessa – voittaa ylimielisyyteni ja nauraa omille tavoilleni, jopa jättää ne.

Ulkomaalaisuus on tehnyt minusta vähän  paremman, vähän sosiaalisemman, ihmisen. Suurin ilo on se, ettei minua ole kokonaan integroitu. Kun ei kokonaan kuulu johonkin kulttuuriin, on vapaassa pudotuksessa tai kelluu tyhjän päällä: on mahdollista vaihdella näkökulmaa. Suurin opetus, jonka Espanja on mahdollistanut, on näkökulma omaan barbaarisuuteni. Sivistys ja pitkä historia, perinteet, voivat aiheuttaa ulkopuolisessa alemmuudentunnetta, mutta barbaarisuus, historiattomuus, näyttäytyvät myös mahdollisuutena. Vähemmän etikettejä, vähemmän kahleita. Ajallinen perspektiivi auttaa näkemään, että kulttuurit, maailmat, muuttuvat. Mahdollisesti hyödyllinen tapa on sata vuotta myöhemmin turhaa, ehkä pelkkää koristetta. Kannibalismissakaan ei ole enää mitään mieltä. Ei löydy luomuihmistä.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Onko etiikka mahdollinen?

Amélie Perron
 

Filosofiakahvila 18.10./19.10./20.10.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Toisinaan etiikka filosofian osa-alueena on kuvaukseen ja analyysiin pyrkivää, toisinaan normatiivista. Jaottelu on ymmärrettävä ja hyödyllinen, mutta hiukan harhaanjohtava. Todellisuudessa kuvauksetkin ovat yllättävän käskyttäviä. Jos ajattelemme, että etiikka yrittää löytää tai rakentaa perustan tai jopa yleispätevän normiston kaikille, olemme ongelman edessä. Minä itse olen ongelman edessä enemmän kuin muut. Miten etiikka olisi mahdollinen minulle, jos ajattelen, että tällainen pyrkimys on vaarallinen, epäeettinen? Jos tarjoamme kaikille samaa moraalia, se on teoreettisesti kestämätöntä ja siinä on fasismin vaara.

Voimme yrittää väistää teoreettisuuteen ja abstraktisuuteen lankeamista yrittämällä tehdä etiikasta mitä se ennen oli: voimme nähdä sen ajatteluna ja periaatteina, jotka tähtäävät onnellisuuteen. Mutta miten voisin rakentaa tällaista etiikkaa, jos en usko, että kaikki tulevat onnelliseksi samalla tavalla, samoista syistä, samoja asioita tehden?

Luettuani Ralph Emersonia ja Stanley Cavellia sekä Cavellin Emerson-tulkintoja näen yhden ulostien, yhden mahdollisuuden tehdä etiikka mahdolliseksi. Cavellin ja Emersonin kirjoituksissa etiikka ei ole ohjeistusta (instruction), vaan enemmänkin yllytystä (provocation).

Etiikka ei ole siis ehkä mahdollista joidenkin toivomalla tavalla, mutta se ei merkitse, että se olisi kokonaan mahdotonta tai hyödytöntä. Kun eettinen ajattelu ja puhe on enemmän provokaatiota kuin ohjeistusta, siinä ei ole mukana kuvitelmaa, että kysymykset voitaisiin ratkaista lopullisesti. Etikkka ymmärretään pikemminkin päivittäiseksi tehtäväksi.

Stoalaiset eivät ajattelleet, että etiikan opetus olisi etiikkaa. Filosofinen puhe ei ollut filosofiaa. Filosofia oli heille käytäntöä, elettyä filosofiaa. Tämä ei tarkoita, ettei etiikan opetus (periaatteiden ja eettisten kysymysten teoreettinen käsittely) olisi mukana filosofiassa, mutta se ei sinänsä riitä. Jos pidämme kiinni tällaisesta näkemyksestä, tulemme toisenlaisen mahdottomuuden eteen. Etiikka ei ole mahdollista, jos se on vain puhetta, teoretisointia, opetusta. Sen pitäisi olla käytäntöä. Jotta se olisi mahdollista, ihmisen pitää nousta koulun penkiltä tai astua alas lehteriltä, mennä mukaan elämään ja luoda käytäntöjä.

Tämä vaatii vähän muutakin kuin ahkeruutta. Se vaatii uskallusta – esimerkiksi rohkeutta astua epämukavalle alueelle, epävarmuuteen, kykyä kohdata ja kestää oma haavoittuneisuutensa. Ainakin jos uskomme sairaanhoitajaa, Amélie Perronia, joka kirjoittaa asiasta artikkelissa Towards an “ethics of discomfort” in nursing: Parrhesia as fearless speech. Perronin kuvaamassa maailmassa vaikeus – jos ei mahdottomuus – tulee eteen kahdesta eri syystä. Toisaalta sairaanhoitajan oma koulutus ja häneltä odotettu toiminta (joissakin tapauksissa se on uhrautumista, toisesta huolehtimista unohtaen itsensä) luo omat esteensä. Toinen vaikeus syntyy työyhteisöstä, joka vaientaa hänet jopa raakoja keinoja (kiusaamista, syrjintää) käyttäen.

Me emme kaikki ole yhtä vaikeassa tilanteessa kuin Amélie Perron tai hänen kumppaninsa. Etiikka edellyttää silti paljon. Toisaalta katseemme ei voi väistää pimeitä nurkkia ja toisaalta sen täytyy ottaa etäisyyttä kulloiseenkin tilanteeseen. On vain tilanteiden etiikkaa. Emme elä ja toimi ideoiden sfäärissä.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kyseenalaistaminen

 

Roland Barthes

Filosofiakahvila 11.10./12.10./13.10.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Roland Barthes (1915-1980) julkaisi vuonna 1957 tunnetun kirjan Mytologioita. Se on julkaistu myös Suomessa (vuonna 1994). Kirjan ansio on siinä, että tekijä näkee myyttejä muuallakin kuin vanhoissa teksteissä ja maalauksissa. Oikeastaan vielä merkityksellisempi on Barthesin tapa käsittää myytti.

Luonnollistamisen strategia on Barthesin mukaan myyttien tunnuspiirre. Muuttuva esitetään muuttumattomana ja ikuisena. Järjestystä ei esitetä vain muuttumattomana, vaan se arvotetaan oikeaksi ja parhaaksi mahdolliseksi, luonnonmukaiseksi järjestykseksi.

Ajatus tuo mieleen toisen ranskalaisen, jota Barthes niin kuin kaikki hänen sukupolvensa intellektuellit lukivat. George Bataille (1897-1962) puhui vuonna 1948 kirjoittamassaan ja postuumisti julkaistussa teoksessaan Théorie de la religion kyseenalaistamisen merkityksestä. Bataille sanoo, että ihmisen autonomisuus on sidoksissa luonnon jatkuvaan kyseenalaistamiseen. Luontoa ei ole tässä luonnontieteilijöiden, esimerkiksi fyysikkojen, luonto; se voi olla järki tai historia, mikä tahansa vastaus, joka tulee annetuksi, “uudeksi luonnoksi”. Bataille päättelee, että “vastaukset” alistavat ihmisen olemassaolon.

Ei ole välttämättä selvää, miksi “vastaukset” alistavat ihmisen olemassaolon ja sen takia ei ole selvää, miksi tarvitsemme kyseenalaistamista saavuttaaksemme autonomian (vaikka kuinka suhteellisen). Vastaus ei ole välttämättä erehdys tai väärä tietoisuus niin kuin jotkut filosofit ovat pelänneet. Ongelma ei ole vastauksen sisällössä, vaan vastauksen luonteessa – siinä miksi se muuttuu. Barthes sanoisi, että se muuttuu luonnoksi, toisin sanoen annetuksi.

Annetut vastaukset, itsestään selvyydet, myytit, ovat kanava, joiden kautta muiden laki tulee meihin ja kaivertuu meihin. Johtajat, ohjaajat, pastorit ja ministerit ovat aina käyttäneet vastauksia ja myyttejä ohjatakseen meitä. Autonomisuuden ehto on tästäkin syystä kyseenalaistaminen.

Tämä kaikki on merkityksellistä, koska voisimme sanoa, että filosofian tehtävä on kyseenalaistaa kaikki, joka esitetään luonnonmukaisena. Jos hyväksymme, että tämä ilmaisee ainakin osittain filosofian tehtävän, näemme sen olevan merkityksellinen osa elämäämme.

Voi tulla päivä, jolloin kaikki vastaukset on annettu tai voi tulla maailma, jossa kyseenalaistaminen on mahdotonta tai turhaa. Sitä ennen se on osa olemassaoloamme ja jopa sen merkityksellisyyttä. Ehkä elämä on elämisen arvoista, koska mitään ei ole saatettu loppuun. Mitään ei ole saatettu loppuun, koska kyseenalaiastamisen avulla voimme aloittaa alusta tai aloittaa jotain uutta, yllättää jopa itsemme. Ehkä elämä on  arvokasta, koska meissä on yhä jotain määrittelemätöntä ja elämässä jotain, jota voi muokata, koska mikään kyseenalaistamaton tabu ei tee siitä koskematonta.

Kyseenalaistaminen ei ole siis vain ajattelun tai filosofian tehtävä. Se on meidän tehtävä elämässä, jotta elämä ei jähmettyisi ja kivettyisi. Se ei ole tehtävä, joka on meille langetettu niin kuin pakkotyö. Se on ilomme, vapautemme lähde.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila