Mielikuvitus ja arvojen luominen

(Gustave Doré. Rabelais´n Gargantuan ja Pantagruelin kuvitusta.)

Arvot ovat luotuja – silloinkin kun ne ovat perittyjä. Ne eivät ole pudonneet taivaasta, ne eivät olleet valmiina odottamassa ihmisen ilmestymistä maan kamaralle. Joku synnytti ne. Ne ilmaantuivat erityisenlaisissa olosuhteissa, eivät silti välttämättä kadonneet, vaikka olosuhteet muuttuivat, mutta muuttuivat toisenlaisiksi, joskus puolikuolleiksi.

Arvo on jotain jonka ajattelemme tekevän elämän elämisen arvoiseksi. Se voi olla jotain mitä tavoittelemme tai jonka haluamme säilyttää. Ihmisten välisisissä suhteissa – ystävien tai puolisoiden – voidaan nähdä arvona uskollisuus. En näe silti mitään syytä pitää uskollisuuttakaan itsestään selvänä arvona. Ainakaan intellektuaalisessa mielessä ei ole hyvä olla monogaaminen. Tietenkin se voi suojella suhdetta, tuoda siihen intensiteettiä, tehdä yhteydestä tiiviimmän. Uskollisuus on sekin arvo, joka luodaan; se synnytetään, tehdään.

Monta kertaa osaamme olla vain realisteja, nähdä vain sen mikä on; emme osaa nähdä mahdollisuuksia. Tarvittaisiin mielikuvitusta. Mielikuvitusta ollaan pidetty pidetty illuusion ja erehdyksen lähteenä, mutta se voi olla muuta kuin pakoa todellisuudesta, sillä se voi lähentää meitä todellisuuteen, vapauden todellisuuteen. Silloin voi nähdä enemmän.  

On vaikea kuvitella, koska olemme kuvan vankeja, kiinnittyneet kuvaan. Täytyisi osata tyhjentää kangas; vasta sitten kuvat lähtevät liikkeelle ja kuvittelemme toisin. Kuvitteleminen on liike ja liikkeellepaneva voima. Se pistää kuvat virtaamaan, lakkauttaa fiksoitumisen. Kuvitteleminen ylittää annetun, käsilläolevan ja kurkottautuu yli ja ohi. Se saattaa mahdollisestaa hypyn uuteen elämään (käyttääkseni Bachelardin sanoja).

Kun poliittista ajattelua ja sen synnyttämää pilveä hallitsee esim. Karl Marx tai Adam Smith (ja Smithin seuraajat), poliittinen mielikuvitus köyhtyy. Molemmissa tapauksissa politiikan kenttää hallitsee talous, kysymys työläisten asemasta tai markkinoista. Uusien kysymyksien tuleminen yhteisiksi, siis poliittisiksi, on hidasta; ne marginalisoituvat ellei niihin ala liittyä jokin taloudellinen kysymys. Toinen esimerkki poliittisen mielikuvituksen köyhyydestä: ajatteleminen oikeuksien kautta. Kansalaisella ajatellaan olevan oikeuksia, hän on niin sanotusti oikeussubjekti, ei eettinen subjekti. Tästä syystä kansalaisella – tai poliitikolla – on vaikea kuvitella olevan moraalia. Nämä esimerkit osoittavat, miten käsitteet ohjaavat kuvittelua, suuntaavat sitä ja sulkevat pois todellisuuden alueita.

Mielikuvituksettomuus näkyy myös siinä, millaiseksi hahmotetaan hyvä elämä niin yhteiskunnallisella kuin henkilökohtaisella tasolla. Elämä on hyvä, kun on hyvinvointia, siis voidaan kuluttaa, mieluummin merkkituotteita; se on ostamista ostoskeskuksessa. Tämä on tietenkin poliittisen ajattelun, poliittisen ohjauksen ja markkinoinnin tulosta.

Kun kuvittelu kurkottautuu yli ja ohi, minne se vie meidät? Mielikuvitus menee jo tiedetyn, valmiiksi tiedetyn, yli. Kun ajattelemme, emme vain tutki todellisuutta, vaan myös mahdollisuutta panna asioita liikkeeseen, muuttaa todellisuutta, keksiä uusia mahdollisuuksia. Luominen on muuttamista ja se merkitsee, että se on myös tuhoavaa. Arvojen luominen on myös vanhojen arvojen tuhoamista.

Toisenlaisen kuvitteleminen on vaikeaa, koska meille opetetaan kaavoja. Elämme kaavoja päissämme. Monta kertaa olen huomannut, että mielikuvituksen panee liikkeelle esimerkki – se että yksi lentää yli käenpesän. Esimerkkejä, inspiroijia, mielikuvituksen käyttäjiä, rohkeita, on kaikesta huolimatta ollut: François Rabelais, William Blake, Henry David Thoreau, Lenny Bruce...

Keksivätkö filosofit Euroopan

(Alexandre Kojève)

Julkaisen tämän muistiinpanon uudestaan selvyyden vuoksi, koska tämä on tuleva aihe filosofiakahvilassa. Julkaistu aikaisemmin 16.10.

( ”Jos sanalla Eurooppa on jokin merkitys, se ei voi olla vain poliittinen eikä pelkästään uskonnollinen ja vielä vähemmän taloudellinen. Kyse on ehkä tästä: eurooppalainen ihminen... voi päästä totuuteensa vain kohtaamalla menneisyyden. Vain tehden tiliä historiansa kanssa.” – Giorgio Agamben)

Eurooppa, joka ei todellisuudessa ole maanosa, vaan niemimaa, on keksinyt itsensä. Eurooppa ei ole vain alue, vaan keksintö, tulkinta. Kysymys Euroopasta on lähihistoriassa tullut monta eri kertaa uudelleen esiin, uudelleen ajankohtaiseksi. Toinen maailmansota ja sen seuraukset nostivat esiin kysymyksen rauhasta, sen mahdollisuudesta. Toinen, vähän myöhemmin, eurooppalaisia häirinnyt ja hävettänyt asia oli tämä: Eurooppa oli jaettu. Kun kysyn, keksivätkö filosofit Euroopan, en halua liioitella filosofien osuutta, vaan tuoda esiin heidän osuutensa, heidän roolinsa.

Otan kaksi esimerkkiä, kaksi filosofia, jotka nostivat esiin kysymyksen Euroopasta: Alexandre Kojève (1902-1968)  ja Jan Patočka (1907-1977). Kojève syntyi Venäjällä, sai koulutuksen Saksassa ja eli suuren osan elämästään Ranskassa. Jo -30-luvulla hän oli erittäin vaikutusvaltainen filosofi. Hänen Hegeliä koskevat tulkinnat ja luennot jättivät jälkensä moniin: Lacaniin, Batailleen, Sartreen, Bretoniin, Merleau-Pontyyn jne. Yksi mahdollinen syy miksi hänen luentonsa puhuttelivat aikalaisia oli se, että ne toivat ajatteluun konkretian teeman; se oli irtaantumista Kantin ja uuskantilaisten abstrakteista käsitejärjestelmistä. Konkretia paljasti ja näytti, että maailmassa kohdatut asiat eivät mahdu abstraktin hahmottelun sisään: todellisuus ei kunnioita ajattelua.

Kojèven yksi keskeinen teema ja idea oli historian loppu. Tämä oli tietenkin Hegelin Historiaa käsityksen mukaista: ihmisen olemassaolo on historiallista ja se tähtää eräänlaiseen täyttymykseen,  päätökseen, Absoluuttisen Hengen toteutumiseen. Kojèven idea oli, että historia on jo päättynyt; ei ole enää mitään odotettavaa, ei enää ideologisia taisteluita. Tämä voi vaikuttaa oudolta ajatukselta, jos ei tunne Hegeliä, Marxia tai kristillistä teologiaa, joka on haistettavissa ideasta. Minua ei kiinnosta ajatuksen pätevyys eikä edes sen vaikutus myöhempiin ajattelijoihin (viimeaikaisin on Francis Fukuyaman teos, jonka hän kirjoitti Berliinin muurin murtumisen jälkeen väittäen, että historia on päättynyt, ja länsimainen liberalismi osoittanut olevansa kaikkein kestävin pohja). Minua kiinnostaa Kojèven ideassa se, että se on diagnoosi nykyisyydestä. Diagnoosin mukaan elämme jälkivallankumouksellista aikaa.

Tämä idea kainalossaan hänestä tuli toisen maailmansodan jälkeen Ranskan talousministeriön virkamies ja EU:ta edeltäneiden Euroopan yhteisten markkinoiden ja EEC:n (European Economic Community) suunnittelija, yksi pääsuunnittelija. Yhteinen Eurooppa on hegeliläinen projekti, historian lopun jälkeinen rakennelma: hanke, joka varmistaa, että se on loppu. Tavoitteena oli taata rauha Euroopassa. Idea oli vanha. Abbé de Saint-Pierre ja Rousseau olivat jo aikanaan esittäneet ajatuksia siitä, että Eurooppaan luotaisiin kansainvälinen elin, joka lisäisi sillä tavalla eri maiden kauppaa, että sota tulisi mahdottomaksi ajatukseksi.

Kojèvella on 1945 kirjoitettu mielenkiintoinen teksti, joka ei ole filosofinen artikkeli, vaan Ranskan hallitukselle osoitettu selvitys tai kirjelmä. Siinä Ranskaa uhkaaviksi vaaroiksi arvioidaan toisaalta Saksaa (taloudellisessa ja siksi myös poliittisessa, ei militaarisessa mielessä) ja joutumista mukaan kolmanteen maailmansotaan (tosin tätä vaaraa pidetään etäisenä mahdollisuutena). Tekstissä esitetään historiallista analyysia tilanteesta, jossa Ranska ja Eurooppa olivat. Kojèvella oli dramaattinen ote: Eurooppa ja koko maailma oli yhtä suuren muutoksen ja mullistuksen edessä kuin keskiajan päättyessä. Yksi keskeinen idea on, että kansallisvaltio ei ole enää sama, yhtä kestävä pohja ja lähtökohta. Saksa hävisi sotansa, koska yritti voittaa kansallisvaltiona, vaikka oli samalla riippuvainen miljoonien ei-saksalaisten työstä. Oli kaksi yritystä ajatella kansallisvaltion rajojen yli: liberalismi ja kansainvälisen sosialismin ”ihmiskunta”.

Näiden kestämättöminä pitämiensä ideoiden vastapainoksi Kojève esittää ajatuksen imperiumista, liitosta. Mielenkiintoisesti hän kehuu Stalinia siitä, että hän on ymmärtänyt tämän ”imperiumien todellisuuden”, ei ole langennut trotskilaiseen utopiaan. Ranskan tilanteen, maan heikentymisen, syyksi hän näkee sen, että Ranska on yksi ja yhtenäinen tasavalta. Ratkaisuksi  Kojève ei vielä -45 esitä Euroopan yhdistymistä imperiumiksi; hän puhuu toisenlaisesta ideasta, Latinalaisesta Imperiumista (Ranska, Italia, Espanja).

Rautaesiripun takana, Tsekkoslovakiassa, vaikutti toinen filosofi, Jan Patočka, joka myös esitti kysymyksen Euroopasta ja eurooppalaisuudesta. Myös hänen filosofiset lähtökohtansa olivat Saksassa, lähinnä Husserlin fenomenologiassa. Kysymyksen Euroopasta hän nosti kuitenkin erityisesti -70-luvulla maan alla (häneltä oli viety luennointioikeus) pitämissään seminaareissa, joihin osallistui useita maan intellektuelleista. Kysymys oli peräisin hänen oppi-isältään, Husserlilta, joka esitti vuonna -35 kysymyksen: Mitä Eurooppa merkitsee tänään? Patočka luki ja tulkitsi Platonia liittäen toimintansa siihen tilanteeseen missä hän ja hänen kumppaninsa elivät.

Eurooppa ei ollut Husserlille eikä Patočkalle vain maa-alue, vaan henkinen tila tai arvo. Patočka luennehtii tätä henkistä ulottuvuutta Platonin kautta; hän löytää Platonilta periaatteen, joka on hänelle eurooppalaisuuden ydin. Tämä periaate on epimeleia tes psyches, sielusta huolehtiminen (yleisempi termi todellisuudessa oli epimeleia heautou, itsestä huolehtiminen). Patočka väittää, että liioittelematta voidaan sanoa: ”Sielusta huolehtiminen synnytti Euroopan.” Kyse oli toiminnasta, jonka kautta ihminen ottaa vastuun itsensä ohjaamisesta: se oli jotain, jonka ansiosta ihmiset ovat oikeudenmukaisia ja totuudenmukaisia. Sokrateen dialogit olivat tätä sielusta huolehtimista; se käynnistyi niissä ja on ollut sen jälkeen osa eurooppalaista historiaa.

Todellisuudessa Patočkan maanalainen seminaari ei ollut tavanomaista, akateemista, filosofian opetusta. Hän ilmoitti sen jo alussa. Kyseessä oli yritys ajatella tilannetta, jossa he olivat, ja hän näki, että jo tilanteen ajatteleminen, tietoisuuden lisääminen, on tilanteen muuttamista. Silloin emme ole niin naiiveja tai sokeita. Filosofoiminen pyrkii auttamaan. Se on sisäistä toimintaa tilanteessa, jossa olemme. Eläminen vain elämisen vuoksi ei ole mitään, silloin ei olla vielä tajuttu mitä elämä on, mikä sen tekee elämisen arvoiseksi. Kyse on siitä, että jotkut kieltäytyvät orjuudesta ja historialla nähdään merkitys: tavoite on tavoittaa merkitys, kohota ylemmäksi kuin pelkkä selviytyminen.

Historian loppu ja sielusta huolehtiminen, imperiumin luominen ja vapauden lisääminen, tuntuvat kaukaisilta, etäisiltä, kovin erilaisilta tavoilta hahmottaa kysymys Euroopasta. Mutta näitä ideoita yhdistää yksi asia: sekä Kojève että Patočka tekivät diagnoosia omasta ajastaan, tilanteesta jossa he elivät. Uskon, että me olemme yhä tilanteessa, jossa joudumme kysymään: Mitä on Eurooppa? Onko syytä kuunnella mitä filosofit asiasta sanovat? En tiedä. Otettava huomioon, että hekin ovat puhuneet...   

(Post Scrictum. Le Monde –lehti paljasti vuonna 1999, että Kojève oli vakoillut Neuvostoliitolle yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Jos näin, se oli aika hyvin mieheltä, joka oli tuomittu vuonna -20 kuolemaan saippuan myynnistä mustilla markkinoilla. Patočka osallistui Peruskirja 77 –liikkeeseeen - Charta 77 -  joka kritisoi maan viranomaisia ihmis- ja kansalaisoikeuksien loukkaamisesta. Julistuksen allekirjoittajissa oli Patočkan lisäksi muun muassa Václav Havel  ja kirjailija Pavel Kohout. Patočka kuoli vuonna -77 useita tunteja kestäneen poliisikuulustelun seurauksena.)  

Huumori, todellisuus ja käytös

(Tämä on siis aiheena filosofiakahvilassa 21.10./22.10./23.10. Ei siis Eurooppa, johon liittyvän muistiinpanon julkaisen uudestaan todennäköisesti 23.10.)

Huumori ymmärretään asenteeksi, tietynlaiseksi tavaksi ottaa asiat; se on kykyä nähdä jotain koomista, kykyä nauraa. Jos huumorin ymmärtää näin, on nähtävissä, että huumori on suhde todellisuuteen. Siksi meksikolaisen kirjailijan, Juan José Arreolan määritelmä humoristille saattaa olla paras. Hänen mukaansa humoristi katsoo vinosti, koska edestä, suoraan katsottuna, asiat ovat liian voimakkaita, vaikuttavia. Arreola sanoo, että juuri tämä vino, viisto katse auttaa meitä näkemään  todellisuuden paremmin; humoristi pystyy antamaan meille tarkan kuvan maailmasta.

Tietenkin Arreola puhuu todellisesta humoristista, ei mistä tahansa vitsailijasta tai herjanheittäjästä. Jokatapauksessa tämä todellisuuden näkeminen toisella tavalla, kirkaammin, tuo esiin jonkun muun asian kuin tavanomaiset pohdinnat siitä mikä meitä naurattaa tai puheet huumorin julmuudesta tai ylemmyydentuntoisuudesta.

Jos huumoria ajattelee asenteena, sen voi ajatella olevan osa ihmisen käytöstä, tapaa ohjata omaa toimintaansa. Kaikilla ihmisillä on huumorintajua – tai ainakin melkein kaikilla – mutta kaikki eivät siitä tee kuintenkaan luonteenpiirrettä, kaikki eivät viljele huumoria. Huumoriin ja nauruun on kohdistunut monenlaista moraalista hyökkäystä, ne on liitetty itse Saatanaankin. Vakavuus haluaa tuomita ja eristää naurun. Länsimainen ihminen ei enää oikein tiedä, pysty muistamaan, että kulttuurissa, kirjallisuudessa viljeltiin antiikin maailmassa ”vakavanaurullisia” lajeja.

Huumori ajateltuna asenteeksi, jota voi viljellä ja jonka avulla voi ohjata käytöstään, mahdollistaa uuden kysymyksen: Mitä merkitystä huumorin viljelemisessä on? Tätä kysymystä voi lähestyä ensimmäisen kysymyksen (huumori suhteena todellisuuteen) kautta. Se mitä huumori tekee todellisuudelle, on suhteellistaminen. Ehdottomat totuudet eivät ole enää niin ehdottomia, pysyviltä ja ikuisilta tuntuvat asemat ovat vaihtuvia. Tämä suhteellisuuden näkeminen auttaa pehmentämään luonteeseen niin helposti tarttuvia ominaisuuksia kuten ehdottomuus, dogmaattisuus ja dramatisointi.

Dramatisoinnilla tarkoitan tässä sitä, että ihminen niin helposti ja juhlallisesti julistaa – julistaa jotain omasta ajastaan tai tulevaisuudesta: ”Me olemme uuden ajan kynnyksellä, totaalisen kriisin edessä.” Tällainen juhlallisuus ja dramatisointi ei ole tyypillistä vain teologiselle – ja teleologiselle – ajattelulle, vaan myös tiedemiehet osaavat tehdä näin. Kun alku idealisoidaan, lopusta tehdään katastrofi. Huumori, joka on ”pahuutta”, kykyä nähdä alhaisuus ja vaatimattomuus, ei voi idealisoida alkua ja siksi se näkee myös käsillä olevien kriisien menevän ohi.

Huumori, vakavan juhlallisuuden ja dogmaattisuuden vihollinen, kaataa kuvat ja patsaat. Siksi se on ollut tärkeä myös ajattelussa, filosofiassa ja henkisessä kehityksessä. Näin esimerkiksi zenissä: se on ollut nauravaa buddhalaisuutta. Tietenkin filosofit ovat kietoutuneet hienoihin viittoihinsa, kulkeneet leuka pystyssä, otsa rypyssä tai lyöneet synkkiä otsiansa norsuuluutorniensa seiniin. Filosofien seinissä on aina kolhuja.

Länsimainenkaan ajattelu ei ole aina vierastanut huumoria. Kuuluisia ovat Sokrateen ironia, kyynikkojen käytännön pilat, Kierkegaardin huumori ja huumorin arvostus. Tietenkin filosofit ovat itse joutuneet humoristien viiltäviin kynsiin. Aristofanes sijoitti näytelmässään Sokrateen puuhun nostettuun koriin, koska sieltä hän saattoi tähyillä tähtiä paremmin. Johann Gotlieb Fichte (1762-1814) uskoi, että todellisuus on Minän luomusta – hän oli sillä tavalla idealistinen. Kerrotaan, että joku kysyi kuultuaan tästä: ”Mitä hänen vaimonsa on tästä mieltä?”

Keksivätkö filosofit Euroopan?

(Jan Patočka)

Eurooppa, joka ei todellisuudessa ole maanosa, vaan niemimaa, on keksinyt itsensä. Eurooppa ei ole vain alue, vaan keksintö, tulkinta. Kysymys Euroopasta on lähihistoriassa tullut monta eri kertaa uudelleen esiin, uudelleen ajankohtaiseksi. Toinen maailmansota ja sen seuraukset nostivat esiin kysymyksen rauhasta, sen mahdollisuudesta. Toinen, vähän myöhemmin, eurooppalaisia häirinnyt ja hävettänyt asia oli tämä: Eurooppa oli jaettu. Kun kysyn, keksivätkö filosofit Euroopan, en halua liioitella filosofien osuutta, vaan tuoda esiin heidän osuutensa, heidän roolinsa.

Otan kaksi esimerkkiä, kaksi filosofia, jotka nostivat esiin kysymyksen Euroopasta: Alexandre Kojève (1902-1968)  ja Jan Patočka (1907-1977). Kojève syntyi Venäjällä, sai koulutuksen Saksassa ja eli suuren osan elämästään Ranskassa. Jo -30-luvulla hän oli erittäin vaikutusvaltainen filosofi. Hänen Hegeliä koskevat tulkinnat ja luennot jättivät jälkensä moniin: Lacaniin, Batailleen, Sartreen, Bretoniin, Merleau-Pontyyn jne. Yksi mahdollinen syy miksi hänen luentonsa puhuttelivat aikalaisia oli se, että ne toivat ajatteluun konkretian teeman; se oli irtaantumista Kantin ja uuskantilaisten abstrakteista käsitejärjestelmistä. Konkretia paljasti ja näytti, että maailmassa kohdatut asiat eivät mahdu abstraktin hahmottelun sisään: todellisuus ei kunnioita ajattelua.

Kojèven yksi keskeinen teema ja idea oli historian loppu. Tämä oli tietenkin Hegelin Historiaa käsityksen mukaista: ihmisen olemassaolo on historiallista ja se tähtää eräänlaiseen täyttymykseen,  päätökseen, Absoluuttisen Hengen toteutumiseen. Kojèven idea oli, että historia on jo päättynyt; ei ole enää mitään odotettavaa, ei enää ideologisia taisteluita. Tämä voi vaikuttaa oudolta ajatukselta, jos ei tunne Hegeliä, Marxia tai kristillistä teologiaa, joka on haistettavissa ideasta. Minua ei kiinnosta ajatuksen pätevyys eikä edes sen vaikutus myöhempiin ajattelijoihin (viimeaikaisin on Francis Fukuyaman teos, jonka hän kirjoitti Berliinin muurin murtumisen jälkeen väittäen, että historia on päättynyt, ja länsimainen liberalismi osoittanut olevansa kaikkein kestävin pohja). Minua kiinnostaa Kojèven ideassa se, että se on diagnoosi nykyisyydestä. Diagnoosin mukaan elämme jälkivallankumouksellista aikaa.

Tämä idea kainalossaan hänestä tuli toisen maailmansodan jälkeen Ranskan talousministeriön virkamies ja EU:ta edeltäneiden Euroopan yhteisten markkinoiden ja EEC:n (European Economic Community) suunnittelija, yksi pääsuunnittelija. Yhteinen Eurooppa on hegeliläinen projekti, historian lopun jälkeinen rakennelma: hanke, joka varmistaa, että se on loppu. Tavoitteena oli taata rauha Euroopassa. Idea oli vanha. Abbé de Saint-Pierre ja Rousseau olivat jo aikanaan esittäneet ajatuksia siitä, että Eurooppaan luotaisiin kansainvälinen elin, joka lisäisi sillä tavalla eri maiden kauppaa, että sota tulisi mahdottomaksi ajatukseksi.

Kojèvella on 1945 kirjoitettu mielenkiintoinen teksti, joka ei ole filosofinen artikkeli, vaan Ranskan hallitukselle osoitettu selvitys tai kirjelmä. Siinä Ranskaa uhkaaviksi vaaroiksi arvioidaan toisaalta Saksaa (taloudellisessa ja siksi myös poliittisessa, ei militaarisessa mielessä) ja joutumista mukaan kolmanteen maailmansotaan (tosin tätä vaaraa pidetään etäisenä mahdollisuutena). Tekstissä esitetään historiallista analyysia tilanteesta, jossa Ranska ja Eurooppa olivat. Kojèvella oli dramaattinen ote: Eurooppa ja koko maailma oli yhtä suuren muutoksen ja mullistuksen edessä kuin keskiajan päättyessä. Yksi keskeinen idea on, että kansallisvaltio ei ole enää sama, yhtä kestävä pohja ja lähtökohta. Saksa hävisi sotansa, koska yritti voittaa kansallisvaltiona, vaikka oli samalla riippuvainen miljoonien ei-saksalaisten työstä. Oli kaksi yritystä ajatella kansallisvaltion rajojen yli: liberalismi ja kansainvälisen sosialismin ”ihmiskunta”.

Näiden kestämättöminä pitämiensä ideoiden vastapainoksi Kojève esittää ajatuksen imperiumista, liitosta. Mielenkiintoisesti hän kehuu Stalinia siitä, että hän on ymmärtänyt tämän ”imperiumien todellisuuden”, ei ole langennut trotskilaiseen utopiaan. Ranskan tilanteen, maan heikentymisen, syyksi hän näkee sen, että Ranska on yksi ja yhtenäinen tasavalta. Ratkaisuksi  Kojève ei vielä -45 esitä Euroopan yhdistymistä imperiumiksi; hän puhuu toisenlaisesta ideasta, Latinalaisesta Imperiumista (Ranska, Italia, Espanja).

Rautaesiripun takana, Tsekkoslovakiassa, vaikutti toinen filosofi, Jan Patočka, joka myös esitti kysymyksen Euroopasta ja eurooppalaisuudesta. Myös hänen filosofiset lähtökohtansa olivat Saksassa, lähinnä Husserlin fenomenologiassa. Kysymyksen Euroopasta hän nosti kuitenkin erityisesti -70-luvulla maan alla (häneltä oli viety luennointioikeus) pitämissään seminaareissa, joihin osallistui useita maan intellektuelleista. Kysymys oli peräisin hänen oppi-isältään, Husserlilta, joka esitti vuonna -35 kysymyksen: Mitä Eurooppa merkitsee tänään? Patočka luki ja tulkitsi Platonia liittäen toimintansa siihen tilanteeseen missä hän ja hänen kumppaninsa elivät.

Eurooppa ei ollut Husserlille eikä Patočkalle vain maa-alue, vaan henkinen tila tai arvo. Patočka luennehtii tätä henkistä ulottuvuutta Platonin kautta; hän löytää Platonilta periaatteen, joka on hänelle eurooppalaisuuden ydin. Tämä periaate on epimeleia tes psyches, sielusta huolehtiminen (yleisempi termi todellisuudessa oli epimeleia heautou, itsestä huolehtiminen). Patočka väittää, että liioittelematta voidaan sanoa: ”Sielusta huolehtiminen synnytti Euroopan.” Kyse oli toiminnasta, jonka kautta ihminen ottaa vastuun itsensä ohjaamisesta: se oli jotain, jonka ansiosta ihmiset ovat oikeudenmukaisia ja totuudenmukaisia. Sokrateen dialogit olivat tätä sielusta huolehtimista; se käynnistyi niissä ja on ollut sen jälkeen osa eurooppalaista historiaa.

Todellisuudessa Patočkan maanalainen seminaari ei ollut tavanomaista, akateemista, filosofian opetusta. Hän ilmoitti sen jo alussa. Kyseessä oli yritys ajatella tilannetta, jossa he olivat, ja hän näki, että jo tilanteen ajatteleminen, tietoisuuden lisääminen, on tilanteen muuttamista. Silloin emme ole niin naiiveja tai sokeita. Filosofoiminen pyrkii auttamaan. Se on sisäistä toimintaa tilanteessa, jossa olemme. Eläminen vain elämisen vuoksi ei ole mitään, silloin ei olla vielä tajuttu mitä elämä on, mikä sen tekee elämisen arvoiseksi. Kyse on siitä, että jotkut kieltäytyvät orjuudesta ja historialla nähdään merkitys: tavoite on tavoittaa merkitys, kohota ylemmäksi kuin pelkkä selviytyminen.

Historian loppu ja sielusta huolehtiminen, imperiumin luominen ja vapauden lisääminen, tuntuvat kaukaisilta, etäisiltä, kovin erilaisilta tavoilta hahmottaa kysymys Euroopasta. Mutta näitä ideoita yhdistää yksi asia: sekä Kojève että Patočka tekivät diagnoosia omasta ajastaan, tilanteesta jossa he elivät. Uskon, että me olemme yhä tilanteessa, jossa joudumme kysymään: Mitä on Eurooppa? Onko syytä kuunnella mitä filosofit asiasta sanovat? En tiedä. Otettava huomioon, että hekin ovat puhuneet...   

(Post Scrictum. Le Monde –lehti paljasti vuonna 1999, että Kojève oli vakoillut Neuvostoliitolle yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Jos näin, se oli aika hyvin mieheltä, joka oli tuomittu vuonna -20 kuolemaan saippuan myynnistä mustilla markkinoilla. Patočka osallistui Peruskirja 77 –liikkeeseeen - Charta 77 -  joka kritisoi maan viranomaisia ihmis- ja kansalaisoikeuksien loukkaamisesta. Julistuksen allekirjoittajissa oli Patočkan lisäksi muun muassa Václav Havel  ja kirjailija Pavel Kohout. Patočka kuoli vuonna -77 useita tunteja kestäneen poliisikuulustelun seurauksena.)  

Totuuden pelisäännöt ja rituaalit

(Alkemistien työpaja)

Miten totuuteen pääsee? Tämä kysymys on ollut vuosisatojen ajan yhtä tärkeä kuin kysymys siitä, mikä on totuus ja mitkä ovat sen kriteerit. Tieteellinen käytäntö ja maailmankuva ovat muokanneet käsitystä totuudesta ja siitä miten siihen päästään. Ei olla luotu vain enemmän tai vähemmän onnistuneita yrityksiä saada ”oikeaa tietoa”, vaan myös totuuden pelisäännöt, totuusjärjestelmä. Tieteen sisällä kysymys, miten totuuteen pääsee, on epistemologinen kysymys: ”Millainen systemaattinen menetelmä mahdollistaa tiedon saannin?”

Jo ennen tieteen läpimurtoa kuitenkin kysyttiin, miten totuuteen päästään. Alkemisteille tai Platonille kysymys ei ollut metodia koskeva; kyse oli rituaaleista ja askeesista. Ihmisen, joka halusi päästä totuuteen, täytyi läpikäydä erilaisia rituaaleja, harjoituksia. Voisi sanoa, että myös tiedemies suorittaa rituaaleja; hänen pelisääntönsä ovat vain vanhemman, ritualistisen pelin, alalaji. Erot ovat silti suuret ja ne eivät ole vain siinä, miten totuus määritellään tai käsitetään. Modernissa, epistemologisessa systeemissä subjektin ja totuuden suhde on erilainen: subjekti on tiedon subjekti. Askeettisessa totuusjärjestelmässä subjekti on eettinen subjekti. Silloin tietäminen ei riitä eikä totuus ole se mikä on faktoilla todeksi osoitettu, vaan rituaalin tai taktiikan provosoima tapahtuma.

Kun teemme tällaisen erottelun, se ei tarkoita ihan samaa kuin jos tekisimme erottelun maailmaa koskevan tiedon ja ”moraalisen totuuden” välillä. Askeettisessakin totuusjärjestelmässä haluttu totuus voi olla totuus maailmasta. Esimerkiksi roomalainen filosofi Demetrios ajatteli, että tarpeellinen tieto on tietoa maailmasta. Hänen totuutensa oli tämä: ”Maailma on yhteinen.” Se on totuus maailmasta; se ilmaisee paikkamme siinä, meidän kuulumisen siihen. Vaikka tätä totuutta voi – ainakin jollakin tavalla – tukea tieteellisten tietojen avulla, se on ”moraalinen” tai spirituaalinen totuus, sillä se pyrkii vaikuttamaan subjektiin, hänen tapaansa elää.

Vaikka teemme tällaisen erottelun modernin tieteellisen totuuden ja askeettisen totuuden välillä, se ei tarkoita, etteivät nämä järjestelmät voisi limittyä tai sekoittua. Tarkemmin sanottuna on outoja lintuja niin kuin Gaston Bachelard, tieteen ja tiedon filosofiaa tutkinut ajattelija. Hän oli moderni epistemologi, joka uskoi ”tieteellisen hengen” pyrkivän objektiivisuuteen. Tieteellisyys, objektiivisuus, vaativat hänen mukaansa kuitenkin ”henkistä vallankumousta”, subjektin muuttumista. Bachelardin mukaan virheiden tai erehdysten korjaaminen oli ”älyllistä asketismia”: täytyy voida tuhota perustelemattomat vakaumukset ja ajatustottumukset itsessään, kyetä itsekriitiikkiin, on naurettava itselleen.

Totuudet – totena pidetyt puheet – eivät ole lauseen ominaisuuksia eikä totuuden tietäminen merkitse sitä, että tuntee todellisuuden ”sellaisenaan”. Jos joku ”tietää totuuden”, se merkitsee, että hän on seurannut pelisääntöjä, toiminut jonkun totuusjärjestelmän sisällä. Se mitä totuus tekee riippuu siitä, millainen järjestelmä ja millainen on subjektin ja totuuden välinen suhde kyseisessä järjestelmässä. Filosofi, joka nostaa esiin kysymyksen totuudesta, on harhainen, jos kuvittelee, että hän voi opettaa miten tosi ja epätosi erotetaan. Totuutta koskevan filosofoimisen pitäisi olla enemmän kuin epistemologiaa, tieto-oppia; sen pitäisi nostaa esiin kysymykseen liittyvät eettiset ja poliittiset ulottuvuudet.

Joissakin kulttuureissa, valtasuhteiden verkoissa, tahdotaan tiettyä totuutta, sillä sen avulla muokataan maailmaa, hallitaan ihmisiä, hallitaan omaa itseä, muokataan omaa itseä, omaa elämää. Tämä totuus koetaan – tai ainakin usein koetaan – välttämättömäksi. Historiallisesti se on kuitenkin kaikkea muuta kuin välttämätön; se on kontingentti. Tämä ei merkitse, ettei olisi merkityksellistä ja arvokasta, että yhteiskunnan sisältä nousee ajattelua, kritiikkiä, joka kohdistuu illuusioon, petokseen, kaunisteluun ja imarteluun. Tällainen ajattelu on siksikin tärkeää, että ”totuudet” voivat olla luomassa näitä illuusioita ja sitä kautta meihin kohdistuvia mielivaltaisia päätöksiä.

Moderni, epistemologinen totuusjärjestelmä on luonut kaksi vaarallista illuusiota. Ensinnäkin se pitää subjektia – tiedon subjektia – annettuna, ei jonain, joka luodaan. Tämä tekee meistä passiivisia itsemme suhteen. Tiedon kohde, objekti, nähdään myös valmiina: se vain odottaa löytämistä. Tätä tietoa voi käyttää hallitsemiseen, asioiden muokkaamiseen, mutta se ei muuta meitä. Totuus on sellainen, ettei ole mieltä kysyä kysymystä: Olenko minä todella tietämäni totuuden eettinen subjekti? Tietäminen riittää... Ihmisten piti odottaa Nietzscheen asti kuullakseen tämän aika olennaisen kysymyksen: Mikä on totuuden arvo?

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kun totuus on tehtävä

(Marcus Aurelius)

Onko hullua kysyä, mitä on syytä pitää mielessään? Jotkut eivät halua pitää mitään mielessään, koska se on raskasta tai koska mielessä pysyvät asiat, kuvat, ajatukset, ovat pelkästään tuskaa aiheuttavia. Ihmiset tekevät monenlaisia temppuja nimenomaan karkottaakseen asioita mielestään: juovat viinaa, meditoivat, juoksevat. Jotkut, varsinkin jotkut filosofit, ovat kuin toiselta planeetalta ja sanovat, että on jotain mikä on syytä pitää mielessään.

Esimerkiksi Marcus Aurelius. Hänelle oli jotain mikä oli syytä pitää mielessään tai silmiensä edessä. Useissa käännöksissä tästä asiasta käytetään nimitystä sääntö, ohje tai määräys. Marcus Aurelius, joka kirjoitti muistiinpanojaan kreikaksi käytti sanaa parastēmata. Kyseessä on ilmaus tai lause, joka ilmaisee samanaikaisesti tärkeän totuuden että käyttäytymisen periaatteen.

Marcus Aureliukselle tällaisia totuuksia ja periaatteita, jotka on pidettävä mielessään on esimerkiksi vapautta koskeva parastēmata: Todellisuudessa ihminen on vapaa, ja me olemme koko ajan vapaita muodostamaan oman käsityksemme eikä mikään valta voi viedä meiltä tätä vapautta. Toinen parastēmata: Ihmiselle, kokijalle, eläjälle on olemassa vain yksi todellisuuden taso tai ulottuvuus ja se on nykyhetki. 

Kun kysymme, mitä olisi syytä pitää mielessään ja otamme esimerkiksi Marcus Aureliuksen ja hänen käsitteensä parastēmata, olemme erityisen monimutkaisessa tilanteessa. Monimutkaisuus tai vaikeus johtuu siitä, että meillä ei ole enää tätä totuuden ja käytösperiaatteen erottamattomuutta omassa ajattelussamme. Voimme silti kokeilla, voiko ne joissakin tapauksissa yhdistää, tuoda yhteen.

Lähtökohdaksi otan Utrechtin yliopistossa, Alankomaissa, opettavan Kathrin Thielen artikkelin Ethics of (In)capacity: Becoming. Pidän tätä tekstiä mielenkiintoisena lähtökohtana, koska siinä Nietzschen, Deleuze´n ja muiden ajattelijoiden tulemisen käsitettä (becoming, esp.devenir) lähestytään tehtävänä.

Tulemisen käsite on vanha, peräisin Herakleitokselta, joka ajatteli, että kaikki muuttuu; mikään ei ole, vaan kaikki tulee: kaikki virtaa. Thiele kirjoittaa, että tuleminen ei ole sanan tavanmukaisessa ontologisessa mielessä, mutta se ei tarkoita, ettei se olisi mitään; se on liikettä ja muutosta. Olisi epäonnistunutta kysyä ”mitä” se on, koska se ei ilmaise olemusta, vaan liikkeen. Siksi kysymys ”mitä” (what is) korvaantuu kysymykselle ”miten” (how to). Näin kysymys ei asetu yläpuolelle tuomitsemaan, vaan seuraa sitä mitä etsitään tai harjoittaa sitä. Thielen kysymys on siis: How to become? Kysymys tulemisesta muuttuu tehtäväksi, käytännöksi ja kutsuksi (call).

En analysoi enkä esittele Thielen vahvaa ja käsitteellisesti täsmällistä artikkelia enempää. Totean vain, että tekemällä kysymyksestä harjoituksen, muuttamalla kysymystä, hän tekee maailmaa koskevasta väittämästä (”kaikki virtaa”) tehtävän ja kutsun tehden näin tulemisesta jotakin samantapaista kuin Marcus Aureliuksen parastēmata.  

Voisiko tuleminen olla jotain mitä meidän olisi hyvä pitää mielessä? Pitää mielessä muutos? Jokin on koko ajan liikkeessä, maailmassa ja meissä. Mitä merkitsee pitää tämä mielessään? Antaa sen liikkeen tapahtua, olla pysäyttämättä sitä, antaa sille tilaisuus. Voidaan silti sanoa niin kuin Thiele: Tuleminen ei ole ratkaisu, vaan ongelma; se ei ratkaise filosofian tai käytännön ongelmia ja se voidaan nähdä näiden kysymysten uudistumisena ja uudistamisena.

Mutta tämähän ei haittaa meitä. Olemme tottuneet elämään ongelmien kanssa, kysymään aina uudestaan, kävelemään liikkuvalla alustalla, olemaan juurettomia... Siis on syytä pitää mielessään nämä varoituksen sanat: Mikään ei tule pysymään paikallaan.


https://www.facebook.com/Filosofiakahvila