Kohti uutta

Kohti uutta vuotta! Aina voi luvata itselleen, että muuttuu; muutosta ei voi välttää. Ei ole silti helppo sanoa, mihin suuntaan muuttuu ja liikkuu. 

Kun katson kevään ensimmäisiä aiheita, huomaan, että aika asiallinen tulen olemaan. Toisaalta aiheiden ja otsikoiden perusteella ei voi tietää. En voi luvata olevani asiallinen. Lupaan yrittää olla hereillä.

Aiheet:

http://koetinkivet.blogspot.com/2019/12/kevaan-ohjelmasta.html

Luvassa myös puistofilosofiaa - sekä Vélez-Málagassa että Fuengirolassa. Aihe tulee olemaan Ruumis, sielu ja kone. Ajankohdat ilmoitetaan myöhemmin.

Jos olet kiinnostunut luovasta kirjoittamisesta, ota yhteyttä pasifarm@yahoo.es

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kevään ohjelmasta

Tässä filosofiakahvilan kevätkauden 10 ensimmäistä aihetta:

1.Metodi filosofiassa 

2.Näkökulmien filosofía 

3.Ongelma  

4.Pseudo-ongelma 

5.Historian käyttö 

6.Nostalgian vaara 

7.Nuoli nykyisyyden läpi 

8.Dialogi 

9.Japanilainen esimerkki 

10.Käsitteet ja konkreettisuus 

Luvassa myös puistofilosofiaa - sekä Vélez-Málagassa että Fuengirolassa. Aihe tulee olemaan Ruumis, sielu ja kone. Ajankohdat ilmoitetaan myöhemmin.

Jos olet kiinnostunut luovasta kirjoittamisesta, ota yhteyttä pasifarm@yahoo.es


https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kiitos, ei saarnaa

Kiitos kaikille filosofiakahvilan osallistujille sekä Torre del Marissa että Fuengirolassa. En tiedä, opimmeko mitään, mutta hauskaa oli!

Filosofiakahvila menee tauolle. Jatkamme tammikuun toisella viikolla. Torre del Marissa aloitamme 8. tammikuuta ja Fuengirolassa 9. tammikuuta.

Julkaisen piakkoin kevätkauden ensimmäiset aiheet.

Anteeksi, ettei syyskausi päättynyt perinteelliseen saarnaan. Minulla oli aihekin olemassa, mutta en pystynyt pitämään sitä. Päivä päivältä huonompi saarnamies.

Kiitos ja kippis! Eikä saa unohtaa tärkeää lääkärin (Rabelais) neuvoa: "Älkää koskaan luottako ihmisiin, jotka katsovat maailmaa kaavunreiästä."

Jos olet kiinnostunut luovasta kirjoittamisesta, ota yhteyttä pasifarm@yahoo.es

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ilmastonmuutos ja ajattelu

Kant

Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 11.12. ja Fuengirolassa 12.12. Syyskauden viimeinen aihe. Filosofiakahvila jatkuu tauon jälkeen tammikuun toisella viikolla.

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22 

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio.

1.Valistuksen parodia

Jotkut sanovat epäilevänsä ilmastonmuutosta. Monesti he sanovat: ”Onhan ilmastonmuutoksia ollut ennenkin, se on luonnollista.” Tiedemiehet, jotka varoittavat ilmiöstä, tekevät kaksi väitettä (joiden tueksi he esittävät perusteluja):

a)Käynnissä on ilmastonmuutosprosessi (ilmaston lämpeneminen)

b)Tämä prosesssi on ihmisen aiheuttama

Epäilijät, jotka sanovat, ettei ilmastonmuutos ole ihmisen aiheuttama, onnistuvat (jotenkin) kääntämään katseensa pois myös ensimmäisen väitteen uhkaavuudesta. (Ikään kuin se, että ilmastonmuutos on ”luonnollinen”, vähentäisi sen uhkaavuutta.)

Tässä epäilyssä, joka on vastausta pelottaviin puheisiin ja ennusteisiin, on kaksi huomionarvoista piirrettä.

a)Kun epäilijä epäilee tai kieltää väitteiden todenmukaisuuden, hän kääntää katseensa pois; hän antaa itselleen luvan olla ajattelematta, olla katsomatta. Epäilemisen operaatio on siis luonteeltaan moraalinen; siinä on kyse enemmän sallitusta ja ei-sallitusta kuin tiedetystä ja ei-tiedetystä.

b)Epäily pukeutuu omilla aivoilla ajatteluksi. Tässähän (Selbstdenken, pensar por sí mismo, thinking for oneself) on kyse valistuksen ytimestä, vapaan ja itsenäisen ihmisen mahdollisuudesta.

Huomautus ensimmäiseen kohtaan. Aikamme ongelma ei ole tiedon puute tai tiedon puuteellisuus (sitä puuttuu aina ja se on aina puutteellista). Ongelma koskee tahtoa. Emme halua katsoa, emme halua nähdä. Luomme illuusion, että jos emme katso johonkin todellisuuden aspektiin, se ei ole siellä.

Huomautus toiseen kohtaan. Immanuel Kant kirjoittaa tunnetun artikkelinsa Mitä on suunnistautuminen ajatelussa? alaviitteessä (7): ”Itse ajatteleminen (Selbstdenken) tarkoittaa totuuden perimmäisten koetinkivien etsimistä omasta itsestä (siis itse kunkin omasta järjestä). Vastaavasti maksiimi, jonka mukaan on aina ajateltava itse, merkitsee valistusta. Tämä ei itse asiassa vaadi niin paljon kuin kuvittelevat ne, joiden mukaan valistus on tiedollista... Oman järjen käyttäminen tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että kysyy aina itseltä silloin kun pitäisi hyväksyä jokin käsitys, onko se hyväksyttävissä. Onko siis mahdollista, että teen siitä perusteesta, jonka nojalla jotakin hyväksyn, tai siitä säännöstä, joka hyväksymästäni käsityksestä johtuu, järkeni käytön yleisen periaatteen. Jokainen voi soveltaa tätä testiä itseensä. Kun tehdään näin, huomataan että taikausko ja haaveksunta katoavat samantien, vaikkei olisikaan riittävästi tietoa näiden kumoamiseksi objektiivisin perustein...”

On todettava, että Kantin käsitys ei anna koko kuvaa edes siitä, miten hänen aikalaisensa ymmärsivät omilla aivoilla ajattelun tehtävän. Voimme silti nähdä, etteivät ilmastonmuutoksen ”epäilijät”, jotka esiintyvät dogmien ja auktoriteettien kyseenalaisajina, sovella tätä testiä itseensä. He tekevät jotain muuta.

2.Vallankumous ja muut vaihtoehdot

Vuosia sitten saksalaisten ilmastonmuutostutkijoiden työhuoneiden seinien sisällä puhuttiin: ”Ei ole enää toivoa. Ainoa toivo on vallankumouksessa.”

Epätoivoisten, hyvin tietävien huudahdukset ovat usein tällaisia - ajattelemattomia. Lausuja ei ajattele, onko vallankumous - mahdollisesti hyvinkin verinen - todella toivottava. Hän ei myöskään ajattele, olisiko se toteutettavissa (hyvin, huonosti tai keskinkertaisesti). Puhuja ei myöskään ajattele sitä historiallista prosessia, jonka sisällä hän on – sitä tapahtumaa, jonka osa tämä lausuma on. Hän ei todellisuudessa usko vallankumoukseen. Hän on käännynnäinen; joku joka on kääntynyt pois vallankumouksesta, ei usko siihen enää. Vallankumous hylättiin jo ennen Berliinin muurin murtumista. Se nähtiin tyhjänä haaveena.

Vallankumous hylättiin, mutta puutteellisesti; unohdettiin keksiä tie ulos konservatiivisuudesta. Olemme nähneet kommunistien kääntyvän uskoon. Olemme nähneet heidän muuttumisen fanaattisiksi oikeistolaisiksi. Konservatiivisuus, joka on tietynlaista inertiaa (liikkumattomuutta, jäyhyyttä), on nyt vaara. Käännynnäinen, joka hylkäsi vallankumouksen, saattaa tajuta tarpeen irrottautua konservatiivisuudesta. Hän kysyy jotain, johon ei ole vastausta: ”Mitä meidän pitäisi tehdä?” Kuka haluaa ajatella tai kuvitella, ettei tätä kysymystä esitetä eikä siihen millään tavalla vastata?

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kysymisen jälkeen solidaarisuus

Jan Patočka

(Tämä teksti on aikaisemmin syksyllä julkaistu otsikolla Solidaarisuus, mutta filosofiakahvilan aiheena ei ole ollut vielä.)

Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 4.12. ja Fuengirolassa 5.12. 

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa de Juan de Antiguo (ent. Peña el Bujío), Av. Toré Toré 22 

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio.

Kamala sana: me. Kun poliitikko ei halua puhua omasta puolestaan, vastata kysymykseen, ottaa vastuuta, hän sanoo: me. Toisaalla toiset ihmiset luovat tyrannian muotoja sanan avulla. Me-henki, joskus niin tarpeellinen, muodostuu pakottamiseksi - meihin kuuluvien asettamiseksi paikalleen. Toiset – ne jotka eivät kuulu meihin – heitetään ulos, pakotetaan rajalle. Heidän annetaan hukkua.

Silti on niin, ettei me ole aina ehdoton, ikuinen ja fanaattisuutta ruokkiva. Se ei synny tai kehkeydy aina valmiista vastauksista, yhteisestä ja jaetusta arvomaailmasta, vaan kysymyksestä, mahdollisesti hyvinkin kriittisestä kysymyksestä. Joskus sanasta kuulee muutakin kuin kansalliskiihkoa; siinä ilmaistaan solidaarisuutta.

Mitä on solidaarisuus? Se on yhteenkuuluvuutta, kykyä yhteisvastuuseen, toimintaa kokonaisuuden hyväksi. Sana solidaarisuus alkuperä on roomalaisessa oikeudessa, termissä obligatio in solidum; se liittyi siis tietynlaiseen, kaikkia velvoittavaan lainajärjestelyyn. Sana solidum tulee latinan sanasta solidus, josta johtuu monien nykykielten kiinteää, yhtenäistä, lujaa tarkoittava sana.

Aina riitaisat, kyräilevät, omiaan puolustavat kohoavat oman pienen, sulkeutuneen, maailmansa yläpuolelle ja näkevät olevansa samassa veneessä toisten kanssa. Espanjalaiset – ja monet muutkin – löysivät solidaarisuutta itsestään ja veljistään ja sisaristaan, kun öljytankkeri Prestige haaksiriikkoontui.

Jan Patočka (1907-1977), prahalainen filosofi, piti maanalaista seminaaria. Se oli yritys ajatella tilannetta, jossa kansalaiset elivät. Patočka koki, että jo tilanteen ajatteleminen, tietoisuuden lisääminen, on tilanteen muuttamista. Eläminen vain elämisen vuoksi ei ole mitään; silloin ei olla vielä tajuttu mitä elämä on, mikä sen tekee elämisen arvoiseksi. Tässä vaikeassa tilanteessa – ja tätä tilannetta varten – Patočka loi erityisen solidaarisuuden käsitteen: hän puhui vapisevien, järkyttyneiden tai järkytettyjen solidaarisuudesta (englanninkielinen termi on solidarity of shaken).

Termi ilmaantuu Patočkan kriittiseen Heidegger-luentaan. Heideggerin Dasein, ihmisen olemassaolon tapa, oli aina jo lähtökohtaisesti olemista yhdessä (toisten kanssa). Patočkan kriittisyys johtuu siitä, ettei Heidegger hänen mukaansa kykene näkemään tämän yhdessä olemisen poliittista aspektia. Tsekkifilosofin kuvaama kokemus oli (hänen voimallisesti fenomenologisesta koulutuksestaan huolimatta) kollektiivinen ja historiallinen kokemus. Oleminen on olemista yhdessä toisten kanssa – ja tämä on poliittisen yhteisön konstituoitumista.

Patočka puhuu merkityksen etsinnästä. Sen etsiminen lähtee liikkeelle siitä, että joku tai jotkut ovat kadottaneet merkityksen. Merkityksen kadottaminen on häiriö, murtuma, yhteisessä ja jaetussa pohjassa – siinä mikä on ollut tai minkä on kuviteltu olevan kiinteää ja lujaa (solidus). Jotain on ravisteltu, hämmennetty, järkytetty. Tämän pohjattoman pohjan, murtuneen pohjan kokemuksen kautta voi kuitenkin syntyä erityinen yhteisön muoto, jotakin jolle Patočka antaa nimen järkytettyjen solidaarisuus. Jotain joka syntyy vainon alla. Jotakin joka eletetään epävarmuudessa.

Patočkan idea saa pohtimaan, voiko todella olla yhteisöllisyyden, myös solidaarisuuden, muotoja, jotka eivät ole sidottu valmiisiin, lujiin vastauksiin, hyväksyttyihin arvoihin, velkatakuujärjestelyihin, olemassaolevaan järjestykseen. Ehkä on mahdollinen toinen me, kysymyksen jälkeinen...   

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kriittinen etäisyys ja oma itse

Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 27.11. ja Fuengirolassa 28.11. 

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa de Juan de Antiguo (ent. Peña el Bujío), Av. Toré Toré 22 

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio.

On tavallista puhua – aika kritiikittömästi ja epäselvästi – kriittisessä etäisyydestä. Kukaan ei puhu silloin huoneen akustiikan suunnittelussa käytettävää käsitettä, vaan ilmaisulla tarkoitetaan, että ihmisen on hyvä ottaa etäisyyttä asioihin ja tilanteisiin, jotta voi tarkastella niitä toisella tavalla. (Espanjassa on ilmaisu poner en perspectiva, englannissa put in perspective.) Miten tällainen etäisyys otetaan, miten se luodaan?

François Jullien sanoo, ettei mikään ole niin vaikeaa elämässä kuin ottaa etäisyyttä omaan ajatteluunsa. Hän on kuitenkin keksinyt keinon ja voisi neuvoa meitä: ”Mene Kiinaan.” Kiina on länsimaisesta kulttuurista irrallaan kehittynyt eikä kieli ei ole sukua indoeurooppalaisille kielille. Tutkimusmatka Kiinaan (poikkeaminen Kiinaan, Jullien sanoo) auttaa ajattelemaan sitä, mikä ajattelussamme on ajattelematonta, sen kuulumatonta ja näkymätöntä perustaa.

Matkaan liittyy jotain paradoksaalista. Jotta matka olisi mahdollinen, täytyy onnistua jo ennen sitä etääntyä omasta (länsimaalaisesta, kreikkalaisesta) ajattelusta (esimerkiksi ymmärtääkseen vähän syvällisemmin Sunzin Sodankäynnin taitoa). Molemmissa tapauksissa (matka Kiinaan jotta näkisi oman ajattelun hiljaisia puolia ja etäisyys omaan ajatteluun jotta ymmärtäisi kiinalaista tekstiä) etäisyys on astumista taaksepäin jotta näkisi. Etäisyys voi silti olla muutakin kuin keino; se voi olla päämäärä.

Michel Foucault puhuu kuuluisassa Seksuaalisuuden historian toisen osan (L'usage de plaisir) johdannossa oman ajattelunsa ja työnsä tavoitteesta. Hän haluaa päästä irti itsestään. Hän käyttää ilmaisua se déprendre de soi-même puhuessaan etäisyyden luomisesta itseensä (englanninkielisessä maailmassa on käytetty sanaa self-detachment). Espanjankielinen ilmaisu desprenderse auttaa (ehkä) ymmärtämään ideaa paremmin. Olennaista on kuitenkin huomata, ettei tämä itsestä irtaantuminen ja itsestä irrrottaminen ei ole keino nähdä eikä se ole metodi; se on telos, tila johon pyritään.

Miksi tämä tavoite? Miksi kriittinen etäisyys olisi sinänsä tavoiteltava tila, ei vain keino nähdä selvemmin? Joskus kritiikki on toimintaa, joka suuntautuu itseen, vaikkei se olisi itsekritiikkiä (esim. itsensä arvostelemista addiktiivisten aineiden käytöstä). Se voi olla toimintaa, joka palauttaa itseen liikkuvuutta, jonka itse on kadottanut kiinnittyessään johonkin. Itsestä irtaantuminen ja kriittinen etäisyys voivat olla tavoiteltavia asioita, koska näin syntyy tilaa. Kritiikki on toimintaa jähmettyneisyyttä, vakiintuneisuutta, lopullisuutta vastaan. On täysin mahdollista, että puhuessamme keinoista ja päämääristä olemme liian kreikkalaisia, liian länsimaalaisia. Ajattelemme ideaalina toimivien mallien ja sovellutusten, päämäärien ja keinojen kautta, aivan toisin kuin kiinalaiset.

On silti huomionarvoista, ettei kriittisestä etäisyydestä tarvitse puhua vain jonakin, jolla on seurauksia, esimerkiksi näkökyvyn paraneminen. Jos katsomme kriittistä etäisyyttä vaikutuksena, kriittisen toiminnan seurauksena, etäisyys näyttäytyy tilana katsojan ja katseen kohteen välillä, mutta myös tilana katsojan sisällä.

Iloisen tieteen fragmentti numero 307 puhuu tästä. Ajattelija, kriitikko, ei astu taaksepäin vain nähdäkseen. Hän hyökkää ja kieltää, koska jokin näkymätön ja tuntematon, joka hänessä haluaa elää, tarvitsee tilaa ja ilmaa. 

P.S.
Syksyn 2019 koekymys. Peruskoulun tavoite on tukea oppilaiden kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen sekä antaa heille elämässä tarpeellisia tietoja ja taitoja. Opetuksen tulee edistää sivistystä ja tasa-arvoisuutta yhteiskunnassa sekä oppilaiden edellytyksiä osallistua koulutukseen ja muutoin kehittää itseään elämänsä aikana. Yksi usein esitetty perustelu sille, että filosofiaa opetetaan koulussa, on tämä: Se kehittää itsenäistä ja kriittistä ajattelua. Kysymys: Pitäisikö filosofiaa opettaa peruskoulussa?

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Puistofilosofiaa Vélez-Málagassa

Puistofilosofiaa Vélez-Málagassa 

Ruumis, sielu ja kone

Aika: Lauantaina. 30. marraskuuta klo 12.00

Paikka: Parque María Zambrano, Vélez-Málaga
(C/Pintor Antonio Hidalgo) Kadun varrella ja puiston läheisyydessä runsaasti parkkipaikkoja.

https://www.google.com/maps/place/Parque+Mar%C3%ADa+Zambrano/@36.7789846,-4.1072046,15z/data=!4m5!3m4!1s0x0:0x8147aa5a13c5e689!8m2!3d36.7789846!4d-4.1072046

(Isolta pohjoiseen menevältä tieltä liikenneympyrästä, Viveron kohdalta, Véleziin. Seuraavasta liikenneympyrästä oikealle. Puisto on välittömästi vasemmalla. Jos tulet linja-autoasemalle, suuntaa etelään. Puisto muutaman sadan metrin päässä)

Hinta: 10 euroa

Kohtaamispaikka: Puiston eteläpuoli, vesialtaalla

Alustus kestää noin tunnin. Keskustelua voi jatkaa tapaksilla jossain lähibaarissa.

Lisäohje: Jos haluaa, voi tuoda oman istuma- makuualustan. Koirat ovat puistossa kielletty. Pasi pääsee sinne silti, koska on naamioitunut ihmiseksi.

Sateen sattuessa tapahtuma joudutaan perumaan

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Puistofilosofiaa Fuengirolassa (19.11.)

Puistofilosofiaa Fuengirolassa

Hämmennyksen filosofia, epävarmuuden etiikka

Aika: Tiistaina 19. marraskuuta klo 13.00

Paikka: Parque Yacimiento Romano, Fuengirola

(Av. Nuestro Padre Jesús Cautivo 49/Junakatu 49, Jazzie-baarin vieressä)

Hinta: 10 euroa

Kohtaamispaikka: puiston sisääntulo

Alustus kestää noin tunnin. Keskustelua voi jatkaa tapasten tai kahvien merkeissä Jazzie-baarissa, puiston vieressä.

Näyttää siltä, että ilmat sallivat tapahtuman. Sää ei tule olemaan hyvä eikä huono. 

Sateen sattuessa tapahtuma joudutaan perumaan

(Puistofilosofia-tapahtuma tulossa myös Vélez-Málagaan. Ilmoitus tulee myöhemmin.)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Valheessa eläminen, totuudessa eläminen

Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 20.11. ja Fuengirolassa 21.11. 

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Paikka 20.11. poikkeuksellisesti Restaurante Carmen, Paseo Maritimo Poniente (Playa Tropical) eli rantakadulla, länsipäässä

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio.

Václav Havel (1936-2011),  Jan Patočkan oppilas, yksi Peruskirja 77 – julistuksen allekirjoittaja, kirjoitti lokakuussa 1978 esseen, joka tunnetaan nimellä länsimaissa nimellä The Power of the Powerless. Havelilla on tekstissä kuuluisaksi tullut esimerkki vihanneskauppiaasta. Kauppias kiinnittää liikkeeseensä valtiollista sanomaa julistavan tekstin: ”Kaikki maailman työläiset, yhdistykää.” Havel käyttää tätä esimerkkiä valaisemaan totalitaarisen yhteiskunnan ja yksilön välistä suhdetta. Kauppiaan ei tarvitse uskoa sanomaan, valheeseen; hän elää valheessa. (Ei ole epäilystäkään siitä, että Havelin yksi inspiraation lähde oli Aleksandr Solženitsyn, joka kirjoitti manifestin valheessa elämistä vastaan).

Havel asetti itselleen tehtävän: totuudessa elämisen. Se oli hänelle ainoa mahdollinen vastarinnan muoto. Idea oli yksinkertainen ja haastava. Havel kehotti elämään jokapäiväistä elämää niin kuin totalitaarinen yhteiskunta ei olisi olemssa – elää näin siinä määrin kuin se oli mahdollista. Havelin essee ja sen ideat vaikuttivat voimallisesti muun muassa Puolassa – ei vain solidaarisuusliikkeessä, vaan myös ihmisten arjessa. Länsimainen toimittaja kertoo, miten vieraili Puolassa 1979 ja majoittui ystäviensä luona. Hänen olisi pitänyt käydä ilmoittautumassa poliisille, mutta isäntäväki sanoi: ”Me emme tee niin, koska emme usko, että poliisilla on oikeus tietää, keitä asunnossamme on.”

Havelin ideassa ja hänen levittämässään vastarinnan muodossa on monia mielenkiintoisia puolia. 1) Siinä on mukana ajatus, että se mitä pidetään totuutena, virallinen totuus, on joskus valhe. 2) Totuus, todellisempi totuus, ei ole jotakin kätkössä olevaa, mahdotonta nähdä; sitä ei vain tahdota nähdä. 3) Systeemiä tukevan ihmisen ei tarvitse olla sokea. Tärkeää on, että hän tottelee, elää niin kuin uskoisi. 4) Vastarinnan tekijän on tehtävä toisin, elettävä totuudessa ja se merkitsee paradoksaalisesti sitä, että elää niin kuin systeemiä ei olisi olemassakaan (ainakin siinä määrin kuin se on mahdollista).

Olennaista ja huomionarvoista Havelin vastarinnassa on myös se, että se ei tähtää vain käsitysten muuttamiseen, uskomusten vaihtumiseen. Varmat käsityksemme, itsestään selvänä pidetyt väitteet meissä ruumiillistuvat tavassa elää. Kun kriittinen, kyseenalaistava ajatelu muuttaa näitä käsityksiä, me emme muuta vain ideoita ja uskomuksia, vaan elämäntapaamme, tapaamme kokea maailma.

Kun ottaa esimerkiksi ns. totalitaarisen yhteiskunnan ja siihen liittyvän ongelman, on oltava varovainen. Tässä on suuren ylimielisyyden vaara. Emme välttämättä huomaa, että ns. vapaassa maailmassa tehdään usein samalla tavalla ja eletään yhtä aktiivisesti valheessa. Ja keskisormeakin näytetään vain taskussa.

Missä tahansa joku harjoittaa kritiikkiä tai sanoo epämukavan totuuden, hän ylittää jonkin rajan. Hän elää vaarallisesti. Voi joutua esim. vankilaan niin kuin Havel tai Pussy Riotin edustajat. Voi saada potkut. Tai tulee haukutuksi ja mitätöidyksi.

Mutta mikä on se totuus, jossa Havelin vastarinnan tekijä elää? Varovainen tulkintani, ehdotuksen kaltainen huomautukseni on seuraavanlainen. Siinä on mukana havainto ja kuvaus tilanteesta, jossa ihmiset elävät ja systeemistä, jota ihmiset itsekin ruokkivat – systeemistä, joka on petosta ja itsepetosta. Lisäksi tässä totuudessa on mukana huomio siitä, ettei ihmisten vapautta voi kokonaan riistää ihmisen vapautta, ei edes totalitaarisessa järjestelmässä. Ihminen on vapaampi kuin uskookaan tai haluaa tietää. Siksi imperatiivi (”elä totuudessa”) voidaan muotoilla myös näin (ja näin se silloin tällöin, jopa Punaisella torilla, muotoillaan): ”Näytä vapautesi.”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kritiikki tekniikkana

Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 13.11. ja Fuengirolassa 14.11. 

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Paikka 13.11. ja 20.11. poikkeuksellisesti Restaurante Carmen, Paseo Maritimo Poniente (Playa Tropical) eli rantakadulla, länsipäässä

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio.

Harjoitukset, joiden avulla ihminen vaikuttaa itseensä, ovat moninaisia ja muuttuvia. Pierre Hadot puhui henkisistä harjoituksista (exercices spirituels), Foucault käytti ilmaisuja technique de soi tai techonologies de soi (kömpelö ja tekninen käännös voisi olla ”itseen vaikuttamisen tekniikat”, toinen vähän harhaanjohtava voisi olla ”minätekniikat”). Foucault'n termit ovat historiallisesti oikeutettuja, sillä kreikkalaiset käyttivät tekhne, tekniikka tai taito, myös omaan itseen tai elämäänsä vaikuttavista keinoista.

Kun joku ohjaa toista ihmistä, yrittää saada hänet toimimaan haluamallaan tavalla, hänen keinonsa ei ole (välttämättä) pelkkä pakottaminen. Hän voi esimerkiksi yllyttää ja kannustaa ihmistä käyttämään itseensä tietynlaista tekniikkaa, oman itsen ohjaamiseen vaikuttavaa keinoa tai taitoa. Tästä seuraa, että jos tahdomme olla vapaampia tai itsenäisempiä, meidän ongelmamme voi olla tekniikat, niiden muuttaminen tai vaihtaminen. Meidän on syytä katsoa ja arvioida, millaisia tekniikoita käytämme vaikuttaessamme itseemme, muokatessa itseämme. Niin kuin Stanislav Jercy Lec tiesi: Jos kerrot unesi, psykonanalyytikot voivat päästä valtaan.

Moni on tunnustanut ja halunnut tunnustaa, jotta voisi olla toinen ihminen, tulla paremmaksi – jopa monet filosofit, esimerkiksi L. Wittgenstein. ”Tunnustuksen täytyy olla osa uutta elämää”, hän kirjoitti. Hänelle itsensä muuttaminen oli filosofian tehtävä, sen ydin ja se merkitsi tahtoon kohdistuvaa toimintaa.

Kyky nähdä ja kyky nähdä toisin ei ollut hänelle kytköksissä niinkään älyyn kuin tahtoon. Sokeus ei ollut hänelle älyn puutetta, vaan tahdon heikkoutta – sitä ettei tahdo katsoa, ei halua nähdä. Wittgenstein oli (ehkä) väärässä, kun yritti kasvattaa tahtoaan tunnustuksen kautta, sillä tunnustus on historiallisesti ollut luopumista tahdosta, antautumista rippi-isän ohjaukseen.

Meidän siis kiinnittää kriittinen huomio tekniikoihin ja kysyä, muuttaako tämä tai tuo tekniikka meitä haluamallamme tavalla. On syytä kysyä, miten ja mihin se vaikuttaa, onko se tehokas vai ei. Meidän ei silti tarvitse nähdä kritiikkiä, joka alkuperäisesti merkitsi arvostelutaitoa (sana kritike on syönyt sanan tekhne), pelkästään metatekniikkana, ts. tekniikoiden arvioimisena; sen voi nähdä myös henkisenä harjoituksena.

Miten kritiikki toimii henkisenä harjoituksena tai minätekniikkana? Jos kritiikki kohdistuu vakaumuksiin, olettamuksiin, se auttaa harjoittajaansa vapauttamaan näkökulmaansa, ajattelemaan itsenäisemmin. Me olemme kiinni perinteessä – ja myös auktoriteeteissa – kun pysymme kiinni uskomuksissamme. Katseestamme tulee toisenlainen, uteliaampi.  Herkkyytemme on erilainen. Emme tunne enää samanlaista painoa itsessämme, koska kritiikin kautta muistutamme itseämme siitä, että voisi olla toisin. ”Uskoja ei kuulu itselleen”, Nietzsche sanoi.

Väitettä, että kritiikki on (tai voi olla) itseen vaikuttava tekniikkaa, voi perustella myös historiallisesti. Hellenistisellä kaudella ja Rooman valtakunnan aikana filosofit, erityisesti stoalaiset, liittivät vallitseviin arvoihin ja ympäröivään kulttuuriin kohdistuvan kritiikin itsestä huolehtimiseen (epimeleia heautou, cura sui). Oli tavallista, että arvosteltiin esimerkiksi varhaiskasvatusta. Ihmisen, joka yritti tehdä itsestään parempaa tai hyveellisempää, piti oppia pois opitusta, äidinmaidosta imetyistä tavoista ja tottumuksista. Itsensä kehittämiseen ja sen muotoihin liittyi kriittinen tehtävä. 

Kasvatus ja siihen liittyvät ongelmat olivat toki olleet filosofien huolenaihe filosofian aamuhämärästä, Sokrateen ja kumppaneiden, ajoista lähtien. Nyt huomio kiinnittyi kuitenkin toisella tavalla siihen, miten perhe ohjaa tai pakottaa tiettyyn suuntaan. Seneca sanoo kirjeissään Luciliukselle, että hän haluaa opastettavalleen eri asioita kuin hänen perheensä tahtoo.

Historiallinen esimerkkini ei vain tue väitettä, että kritiikki voi olla osa henkisiä harjoituksia. Se muistuttaa käytäntöjen historiallisuudesta, niiden muuttuvuudesta. Kritiikki ei ole aina samalla tavalla osa itseen kohdistuvia tekniikoita. Kun kolmannen vuosisadan munkkioppilas tunnusti ajatuksensa vanhimmalleen, hän ei vaikuttanut itseensä kritiikin kautta (jos katumusta ei katsota jonkinlaiseksi itsekritiikin muodoksi).  

Kritiikki tulee minätekniikaksi erityisesti silloin, kun itsensä harjoittaja luo itseensä poliittista suhdetta. Meitä ohjaava puhe – papin, mainoksen, johtajan – ei ole vain väitteitä asiantilasta. Jos joku haluaa kuulua itselleen ja ajatella itse, hän ei tarkista vain väitteiden todenmukaisuutta. Edessä on kuva, mainos, joka vain väitä tuotteen parantavan elämää; se näyttää mitä pitäisi rakastaa. Kriitikko kysyy: ”Mikä sinä olet minua ohjaamaan, tulkitsemaan haluani, määräämään mitä teen tai mitä puhun?”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Puistofilosofiaa Fuengirolassa

(Kuva ei ole paikalta)

Puistofilosofiaa Fuengirolassa

Hämmennyksen filosofia, epävarmuuden etiikka

Aika: Tiistaina 19. marraskuuta klo 13.00

Paikka: Parque Yacimiento Romano, Fuengirola

(Av. Nuestro Padre Jesús Cautivo 49/Junakatu 49, Jazzie-baarin vieressä)

Hinta: 10 euroa

Kohtaamispaikka: puiston sisääntulo

Alustus kestää noin tunnin. Keskustelua voi jatkaa tapasten tai kahvien merkeissä Jazzie-baarissa, puiston vieressä.

Sateen sattuessa tapahtuma joudutaan perumaan

(Puistofilosofia-tapahtuma tulossa myös Vélez-Málagaan. Ilmoitus tulee myöhemmin.)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Diagnoosi ja askeesi

John William Waterhouse: Diogenes

Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 6.11 ja Fuengirolassa 7.11. 

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Peña el Bujío (uusi nimi La Casa Juan de Antiguo), Av. Toré Toré 22 

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio.

Olen kuvannut filosofiaa askeesina, harjoituksena. Samanaikaisesti olen puhunut filosofiasta diagnoosina. Sanat näyttäisivät vievän meitä eri suuntiin. Mikä yhdistää diagnoosin ja askeesin?

1.Termit

Askesis merkitsi harjoitusta, ei kieltäytymistä lihan nautinnoista. Se ei ollut (ainakaan pelkästään) joidenkin osien tai ominaisuuksien leikkaamista itsestä, vaan varustautumista, valmistautumista. Siksi tärkeä sana oli paraskeia, latinaksi instructio, ainakin Senecan käännöksen mukaan. Termin käytön yhteydessä antiikin teksteissä puhutaan usein atleetista. Kyse on siitä, että ihminen valmistautuu tapahtumiin, ei estä niitä, vaan tekee itsestään valmiin kohtaamaan ne, olemaan tapahtumien tasalla, niiden mittainen.

Toinen sana, johon askesis yhdistyy, on ethos, olemisen tapa. Askeesi, harjoitus, tekee jostakin totuudesta tai periaatteesta ethoksen. Tarkoitus harjoittaa itseään, muokata itseään tietynlaiseksi, jaloksi, erinomaiseksi tai kykeneväiseksi. Askeesin kysymys on: ”Mitä voin tehdä itsestäni?”

Kreikan kielen sana dia-gnosis merkitsee erottamista. Lääkäri katsoo ja tunnistaa tiettyjä merkkejä, oireita, yhdistää ne toisiinsa ja tekee – jos pystyy – taudinmäärityksen. Filosofia on diagnoosia silloin kun se kysyy, mitä tapahtuu; se lukee merkkejä ja oireita omasta ajastaan, analysoi nykyisyyttä, tilannetta jossa olemme. Väitän silti, ettei diagnoosia tekevä ajattelija vain sano, mikä on aikamme sairaus. Uteliaisuus ei kohdistu vain siihen mitä on. Se kohdistuu myös siihen, mitä voisi olla. Diagnoosin tekijä esittää myös kysymyksen, mikä voisi olla toisin, miten se voisi olla toisin.

2.Kytkös

On suhteellisen helppo nähdä, että sana, joka yhdistää askeesia ja diagnoosia, on tapahtuma. Askeesi valmistaa, varustaa, tapahtumaa varten. Diagnoosi kysyy, mitä tapahtuu.

Yksinkertainen ja primitiivinen esimerkki: Diogenes Sinopelainen (412 eea-323 eea). Diogenes, kyynikko, suhtautui kriittisesti yhteiskuntaan, vallitseviin uskomuksiin ja tapoihin. Hän teki diagnoosia maailmasta, joka häntä ympäröi; hän testasi mitkä kaikki tavat ja uskomukset voi heittää pois. Diogenes oli tunnettu siitä, että hänen koko elämänsä oli askeesia, koetta. Hän valmentautui ja katsoi, mittasi, missä määrin voi tehdä vastarintaa yleisille mielipiteille. Diagnoosi ja askeesi yhdistyi hänessä, koska harjoitus teki mahdolliseksi diagnoosin ja koska diagnoosi, taudinmääritys, oli samalla harjoitusta; se oli koe.

Diagnoosin tekijä lähtee liikkeelle oireista, mutta kysyy: ”Mistä oireet johtuvat? Mistä ihminen kärsii?” Filosofin, esimerkiksi Diogeneen, vastaus: ”Luonteen lujuuden puutteesta.” Lääkkeeksi määrätään harjoituksia, jotka lisäävät lujuutta.

3. Esimerkki

Joku joka tekee diagnoosia, sanoo: ”Demokratia on kriisissä.” Filosofille, diagnostikolle ja askeetikolle, tämä nostaa esiin kaksi ongelmaa.

Se on ongelma jo siksi, että lause tuntuu epämääräiseltä – jo sana ”kriisi” on epämääräinen, inflaatiosta kärsivä. Todellinen diagnostikko kääntää katseensa johonkin esimerkkiin, mahdollisesti dramaattiseen, mahdollisesti äärimmäiseen, mahdollisesti Romaniaan. Näin päästään kiinni konkreettiseen ja pystytään hahmottamaan tilannetta käsitteellisesti selkeämmin. Romanian tapauksessa voimme nähdä, että ihmisten ja hallituksen välillä on kuilu; hallitsijoiden ja hallittujen välinen suhde on vääristynyt. Hallitut kärsivät tavasta, jolla heihin suhtaudutaan.

Toisaalta lause on myös askeetikon ongelma. Miten valmentautua tätä tilannetta varten? Miten voi itseään muokata, kehittää, jotta vastaisi paremmin tilanteeseen? Mitä kykyä pitäisi itsessään vahvistaa?

4.Lopuksi

Diagnostikko analysoi tilannetta, tapahtumaa. Askeetikko valmentautuu sitä varten, tekee itsestään vahvempaa, jotta voisi käsitellä tilannetta paremmin, vastata siihen tehokkaammin. Kriittinen filosofia ei ole vain sitä, että arvostellaan väitelausetta tai kumotaan väärä oppi. Siinä valmennetaan tahtoa niin, että on valmis näkemään jotain, jota ihmiset eivät tahdo nähdä.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Espanjalaista mystiikkaa

Teresa

Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 30.10 ja Fuengirolassa 31.10. 

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22 

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio.

Espanjassa oli kerran pitkä ja vaikuttava mystiikan perinne (erityisesti keskiajalla, myöhäiskeskiajalla ja uuden ajan kynnyksellä). Mainittakoon vaikka kaksi tunnetuinta mystikkoa: Pyhän Ristin Johannes (San Juan de la Cruz, 1542-1591), Noche oscuran kirjoittaja ja Ávilan Teresa (Teresa de Cepeda y Ahumada tai Santa Teresa de Jesús, 1515-1585). Olen kiinnostunut tästä perinteestä ja mystikkojen toiminnasta, koska se on osa kritiikin historiaa. Mystiikka uudisti käytäntöjä ja ihmisen suhdetta itseensä toimien näin vastaliikkeenä, melkein kapinallisena käytöksenä suhteessa kirkollisiin auktoriteetteihin. Tämän seurauksena se on myös toisella tavalla osa kritiikin historiaa; se on ollut kritiikin, uhkailevan ja vainoavan kritiikin kohde.

Mitä on mystiikka? Jo sanan etymologia antaa vihjeitä. Kreikan verbi myein merkitsee sulkemista. Siitä juontuu sana mystikos, sulkeutunut tai salaperäinen. Kyse on kokemuksesta ja kokemuksen korostamisesta, vaikeasti saavutettavasta yhteydestä pyhään tai jumalalliseen – yhteydestä maanpäällisessä elämässä. Mystiikan perinne ja käytäntö perustuu mahdollisuuteen kokea suoraan olemassaolon perustava taso, pyhyys, jumaluus tai universaali periaate. Mystiikkaa on löydettävissä kristinuskon lisäksi islamista, juutalaisuudesta, buddhalaisuudesta, hindulaisuudesta jne.

On tavallista erottaa mystiikka asketismin harjoittamisesta, sillä askeetikko pyrkii harjoitusten kautta täydellisyyteen; mystikko – ainakin kristillisessä perinteessä – saavuttaa yhteyskokemuksen armon kautta, lahjana (por gracia). Tähän välittömään yhteyteen ja siihen liittyvään kokemukseen, ekstaasiin, liittyy usein visioita, näkyjä. Vaikka asketismin ja mystiikan erottelu on perusteltua, tarkempi katsanto näyttää, että käytännöt usein sekoittuvat: Ávilan Teresa oli myös ahkera askeetikko. Kristinuskossa askeesi saa usein äärimmäisiä kieltäymyksen ja itsekurituksen muotoja, mutta ulkopuolisesta tai antiikkisesta näkökulmasta katsottuna mystikkojen pyrkimyksissään käyttämä kontemplaatio, mietiskely, on askeesin muoto.

Esimerkkini on Miguel de Molinos (1627-1697), espanjalainen teologi, kirjailija ja mystikko, oman mystisen liikkeen (quietismo) perustaja. Quietud, liikkumattomuus, merkitsi tyyneyttä, välinpitämättömyyttä kaikkea sellaista kohtaan, joka voisi saattaa sielun epätasapainoon. (Olisi epäilemättä mielenkiintoista verrata tätä stoalaisten asenteeseen, varsinkin kun stoalaisuudella oli paljon jalansijaa 1600-luvun ajattelussa Espanjassa). Hänen tunnetuin teoksensa on Guía espiritual (Que desembaraza el alma y la conduce por el interior camino para alcanzar la perfecta contemplación y el rico tesoro de la interior paz), joka ilmestyi ensimmäisen kerran Roomassa 1675. Miguel de Molinos oli muun muassa paavin (Autuas Innocentius XI) ystävä ja hän oli kirjeenvaihdossa Ruotsin kuningattaren Kristiinan kanssa. Hänet tultiin tuomitsemaan kerettiläisenä.  

Jo pääteoksen otsikossa on monia keskeisiä avainasemassa olevia termejä: sisäinen tie, täydellinen kontemplaatio, sisäinen rauha.  Myös sana guía, opas, on merkityksellinen, ainakin jos uskomme oppinutta nimeltä Tatiana Águilar-Álvarez Bay, jonka mukaan on olennaista, että teos on käsikirja, ei vain skolastinen oppikirja. Päämäärä on käytännöllinen ja se on suunnattu ryhmälle ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita menemään konventionaalisen uskonnonharjoittamisen tuolle puolen. Kirja on todellakin kuin kirje lukijalle niin kuin totesi María Zambrano.

Miguel de Molinos puolustaa hiljaisuutta ja mietiskelyä. Jotta Jumala voisi levätä sielussa, täytyy sydämen rauhoittua, päästä kaikesta levottomuutta herättävästä. Ihmisen on mentävä itsensä sisään hartaudenharjoituksen, hiljentymisen, kautta. Hiljaisuus on sanattomuutta, mutta myös halujen ja ajattelun poissaoloa: Jumalaa ei ajatella, häntä rakastetaan.

Tämän tai tuon Molinosin tekstin pintapuolinen tarkastelu ei selitä, miksi hänet tuotiin kahle ympärillään inkvisiition eteen. Monet ovat kiinnittäneet huomiota syytösten kohtuuttomuuteen ja mielivaltaisuuteen sekä siihen, että syytetyn rauhalliset vastaukset tekivät tyhjäksi syyttäjien argumentit. Silti hänet tuomittiin. Syy oli tavassa uskoa – tyylissä niin kuin sanoisi kristinuskon varhaisvaiheita tutkinut historioitsija Peter Brown sanoisi. Molinos ei tarvinnut paimenta; antautuminen ja hiljentyminen riittivät hänelle. Erilainen tyyli näkyi myös Molinosin kirjallisessa tyylissä; se oli yksinkertainen. Tekijä myös ilmaisee torjuvan asenteen barokkimaisuutta, spektaakkelimaista, koristeellista ja keinoista kohtaan – sellainen häikäisee ja sokaisee, saa huomion pois todella tärkeistä asioista.  

Mystikko tuomittiin, koska hän loi suoraa suhdetta Jumalaan ja antoi kokemukselle vääränlaisen aseman. Mystiikka oli toisenlainen tapa elää ja ohjata itseään. Siksi se oli kapinaa. Syyttäjät, kriitikot, puhuivat vääräoppisuudesta, mutta heitä häiritsi jokin muu: heidän auktoriteettinsa mureneminen. Kun pastoriaalinen valta kehittyi ja vakiintui keskiajalla, sen yksi käytäntöjä, tekniikoita, oli tunnustus. Ihmisen, paimennettavan sielun, tuli tulla esiin ja näkyviin toisen edessä, tunnustuksen kautta. Mystikko loi toisenlaista järjestystä, jossa sielu oli näkyvä itselleen. Koska mystikko löytää Jumalan itsestään, hän myös karkaa toiselta olennaiselta instituutiolta, dogmin opetukselta.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Tarvitaanko uutta uskontokritiikkiä?

Feuerbach

Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 23.10 ja Fuengirolassa 24.10. 

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22 

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio.

Ranskalaisen valistuksen edustajat arvostelivat uskontoa kahdesta syystä. He tukivat tieteellisen ajattelun kehitystä ja se on mahdollista vain epädogmaattisena; uskonopit eivät voi olla selityksen pohjana. Uskontoihin ja kirkkoihin suhtauduttiin kriittiseksi myös siksi, että niiden nähtiin harjoittavan pakkovaltaa, joka tuki myös valtion mielivaltaa. Nämä molemmat perinteet elävät yhä.

Syvät ja kirkkaat saksalaiset kehittivät uskontokritiikkiä tulkiten uskontoa. Yksi kansakunnan lyhty oli Ludwig Feuerbach, jonka näkemyksen mukaan Jumala ei luonut ihmistä kuvakseen, vaan päinvastoin. Uskonto oli hänelle heijastusta ihmisen olemuksesta. Hän näki sen myös eräänlaisena vastauksena ihmisen tarpeisiin, myös ihmisen tuskanhuutoihin. Jumala on ihmisen luomus, mutta tulee luojalleen vieraaksi ja alkaa hallita häntä. Myös Feuerbachin perinnöllä on jatkajansa; se on suoraan ja epäsuoraan vaikuttanut uskonnon sosiologisiin tulkintoihin ja uskonnontutkimukseen. 

Nykyisin – jostain syystä – uskontokritiikin teema on tieteen ja uskonnon välisen kiistan selvittäminen. Tieteentekijät arvostelevat uskontojen tapaa hahmottaa maailmaa, selittää sitä. Uskontojen edustajat vastaavat tähän joskus väittäen, etteivät uskonnot väitä mitään maailmasta tai todellisuudesta. Se on kyllä tosiasioiden vastainen väite, sillä toiset sanovat luomiskertomuksen olevan kirjaimellisesti totta.

Viimeaikaiset sodat ja hyökkäykset (muslimien hyökkäykset juutalaisia vastaan, juutalaisten hyökkäykset muslimeja vastaan, kristittyjen hyökkäykset muslimeja vastaan, kristittyjen hyökkäykset juutalaisia vastaan jne.) nostavat pinnalle myös vanhan moraalisen kritiikin: uskontojen sanotaan lisäävän fanaattisuutta, johtavan sotiin ja kansanmurhiin. Hitler oli katolinen ja hyökkäsi sekä juutalaisia että ateisteja vastaan. Mao ja Stalin olivat ateisteja ja organisoivat kansamurhia, sanoo kiistan toinen osapuoli. Molemmat voivat argumentoida (ja ovat argumentoineet), että Hitler ei tehnyt pahuuksiaan katolisena tai Mao ei tapattanut kansaa siksi, että on ateisti.

Kysymykseni on, tarvitaanko nykyisin uskontokritiikkiä, mahdollisesti uudenlaista? Millaista sen pitäisi olla?  Mikä on uskontoon tai uskontoihin liittyvä ongelma?

Lähtekäämme liikkeelle jonkinlaisesta (vaikka kuinka puutteellisesta) määritelmästä. Uskonto on kokemuksia ja uskomuksia, jotka muodostuvat enemmän tai vähemmän artikuiloiduksi oppijärjestelmäksi ja se ilmenee erilaisina tapoina ja rituaaleina. Jotta jokin järjestelmä tai uskomusten joukko olisi uskonto ei edellytä uskoa jumalaan tai jumaliin (buddhalaisuus, taolaisuus), mutta monet uskontotieteilijät ajattelevat, että aina niissä on tämän maailman oheen liitetty toinen maailma, toinen järjestys, tuonpuoleinen, joka vaikuttaa tavalla tai toisella tähän maalliseen maailmaan. Emme vielä tämän määritelmän valossa voi sanoa, miksi tarvitsisimme uskontokritiikkiä (varsinkaan uutta).

Tiedeyhteisön ei tarvitse harjoittaa uskontokritiikkiä, jossei joku tiedeyhteisössä tuo uskonnollisia väittämiä osaksi omaa työtään. Syy (esimerkiksi uskonnon) kritiikkiin on vaikutus siihen mitä ja miten tehdään. Huomaamme ensimmäisen ongelman: emme aina näe (ks. Maon ja Hitlerin tapaukset), mikä toiminta on uskonnon vaikutusta. Uskontotutkimuksen ja uskontokritiikin täytyisi näyttää, miten uskonto vaikuttaa.

Jos kritiikin motiivi on esittää, että uskonto vaikuttaa kielteisesti ja haitallisesti, löydämme jo toisen periaatteen uudelle uskontokritiikille. Sen täytyy kohdistua ennen kaikkea omaan uskontoon, sillä se vaikuttaa meihin eniten. Ateisti ei vapaudu tehtävästä, sillä hän on omassa kulttuurissaan enemmän tai vähemmän vallitsevan uskonnon tai uskontojen vaikutuksen alainen. Marxin ajattelussa on nähtävissä syviä uskonnon vaikutuksia.

Tutkikaamme siis kristinuskoa ja sen vaikutuksia yhteiskuntaan, mieliin, tapoihin. Voisimme aluksi ottaa nämä kolme lähtökohtaa:

1.Kristinusko on (ehkä) ainoa uskonto, joka on organisoitunut niin kuin armeija. (Paul Veyne)

2.Uhrijärjestelmä ja –rituaali korvautuu militaarisella järjestyksellä; väkivalta ei kohdistu omaan yhteisöön, vaan toisiin. Sodan ja valloituksen, ei uhraamisen uskonto. (George Bataille)

3.Kristinusko ei ole vain lain ja uskonkappaleen järjestelmä, vaan se on luonut omia käytäntöjä, esimerkiksi tunnustuksen, ripin, jonka harjoittaja luo erityisen suhteen itseensä ja toiseen; hän alistuu ohjaukseen, äärimmillään luopuu omasta tahdosta. (Michel Foucault)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila