Filosofiakahvila 2011

Filosofiakahvilan aiheet Fuengirolassa:
18.1 Paraskeia
25.1.Intohimo
1.2. & 3.2. Hyväntuulisuus
8.2. & 10.2. Anteliaisuus
15.2. & 17.2. Yhteisö
22.2. & 24.2. Yksinäisyys
1.3. & 3.3. Kuoleman mietiskely
8.3. & 10.3. Esoteerisyyden kritiikki
15.3. & 17.3. Kokeellinen filosofia
22.3. & 24.3. Älkää karkottako Falstaffia
29.3. & 31.3. Hämäryys

Nerjassa:

19.1. Paraskeia
26.1. Intohimo
2.2. Hyväntuulisuus
9.2. Anteliaisuus
16.2. Yhteisö
23.2. Yksinäisyys
2.3. Kuoleman mietiskely
9.3. Esoteerisyyden kritiikki
16.3. Kokeellinen filosofia
23.3. Älkää karkottako Falstaffia
30.3. Hämäryys

http://www.sofiaopisto.net/

Sanat ja tuntematon - Lisähuomautus tuntemattoman teemaan

Kaikki historialliset, raamatulliset tai myyttiset hahmot, joista olen kirjoittanut tai halunnut kirjoittaa - Rasputin, markiisi de Sade, Job, Lenny Bruce, Vincent van Gogh - lyövät päänsä samaan muuriin: puheeseen. He puhuvat, mutteivat tule kuulluiksi (Rasputin, Vincent van Gogh). He puhuvat liikaa ja tulevat tuomituiksi (markiisi de Sade, Lenny Bruce, Job). He puhuvat taivaalle, ymmärtämättömille, valittavat, vaikenevat (Job ja kaikki muutkin.)

Tämä muuri - puhe, sanat - on ollut aina yksi tärkeitä filosofian ongelmia, jo ennen kielifilosofian läpimurtoa. Platon ryhtyi filosofoimaan, koska hänen maailmansa oli liian täynnä puhetta (sofistit, retoorikot); täytyi keksiä keinoja suuntautumiseen tuhansien sanojen keskellä. Heidegger tiesi, että juttelu virittää johonkin mielentilaan, usein pelkoon.

On paljon puhetta, sanoja, jotka periytyvät. Synnymme niiden keskelle, valmiisiin virityksiin. Filosofiaa tarvitaan testamentinvastaisuuteen, uuden aloittamiseen.

Kategoriat, kielenkäytön julmin tuote, olivat alunperin julkisia syytöksiä. Määritelmien (sinä olet hullu) ja dikotomien (mies-nainen) alla emme ole koskaan vapaita. Miten keskeyttää loputon puhe (tätä pohti Blanchot)? Kuka sanoo totuuden (parrhesian ongelma)? Miten tulla kuulluksi, kun loputon puhe, diskurssit, luovat järjestystä, jossa vain osa puheesta on täysivaltaista (tätä pohti Foucault)? Puheen muuri on syvällinen filosofinen ongelma. Se ei selviä selvittämällä mitä kieli on tai millainen järjestelmä se on (Chomsky on typerys).

Sanat ja puhe muurina liittyvät tuntemattoman teemaan. Meille testamentattu puhe, juttelu, loputon puhe, kategoriat ja dikotomiat tekevät maailman tunnetuksi, sulauttavat kaiken tapahtuvan tunnetun, tiedetyn, sisään. Näin meidän kokemisen mahdollisuuksia rajoitetaan. Meille sanotaan mitä meidän täytyy ajatella. Meille sanotaan mistä meidän täytyy keskustella. Meidät ohjataan olemaan kaavamaisesti.

"Miten elää ilman tuntematonta edessään?" kysyi Char. Tämä "miten elää" on ajateltavissa niin, että ei ole elämää tai elävyyttä, jos tunnemme, tiedämme, olemme koko ajan vain tiedetty edessämme. Ainakin se on hyvin rajoittunutta, köyhää; olemme menettäneet äärettömän meissä ja maailmassa. "Oleva, joka ei ole tunnettu, on ääretön", kirjoitti Char, runoilija, jota näin kiitän.

Aiheita keväällä 2011

(Kevään ensimmäiset filosofiakahvila-aiheet sekä Fuengirolassa että Nerjassa. Ilmoitan päivämäärät myöhemmin.)

1.Paraskeia eli valmistautuminen

2.Intohimo

3.Hyväntuulisuus

4.Anteliaisuus

5.Yhteisö

6.Yksinäisyys

7.Kuoleman mietiskely

8.Esoteerisyyden kritiikki

9.Kokeellinen filosofia

10.Älkää karkottako Falstaffia

11.Hämäryys

Tuntematon

Nyt, vihdoinkin, sanon edes jotain siitä mitä minulla on mielessäni ja ainakin puutteellisesti selitän, miksi pidän edessäni ja mielessäni tätä René Charin lausetta: ”Miten elää ilman tuntematonta itsensä edessä?” Toinen, vähemmän kirjaimellinen, enemmän henkeä tavoitteleva versio voisi olla: ”Miten elää ilman tuntematonta edessämme?” (Comment vivre sans inconnu devant soi?) Lause on ensimmäinen johdantorunosta teokseen Le poeme pulvérisé. Toisessa yhteydessä totesin, että tämän lauseen märehtiminen on kaikkein filosofinta mitä voin tehdä.

Tuntematon on sitä, mitä ei tunneta eikä tiedetä. Se on jotain, jota ei voida identifioida, tunnistaa. Char sanoo, että eläminen ilman tuntematonta olisi sietämätöntä. Lause tahtoo ilmaista myös varmuuden siitä, että tuntematon on asetettava itsensä eteen; se on kohdattava ja vain siten eläminen on elämisen arvoista. (Teema on ollut esillä aikaisemmin, mm. kun puhuimme Georges Bataillesta ja ei-tietämisestä.)

Maurice Blanchot puhuu Charin lauseesta kirjassaan Loputon keskustelu. Hän sanoo, että elää ”autenttisesti”, ”poeettisesti” (molemmat sanat lainausmerkeissä) on elää suhteessa tuntemattomaan. Tuntematon on enemmän kuin tuntematon tulevaisuus; se on loputtomuus, in-finito. Elää tuntematon edessämme on elää tuntemattoman edessä ja myös itsemme edessä – itsemme, joka on tuntematon.

Kysymys, jonka Char esittää, on vaatimus, toinen, vaativa kysymys: Miten pitää tuntematon edessämme, miten pitää se tuntemattomana? Blanchot tiesi, ettemme tiedä, mikä ihminen voi olla. Tuntematon edessämme on etiikan mahdollisuus. Moraali merkitsee – liian usein ainakin – sitä, että tuomitsemme ihmisen sen perusteella mitä hän on ja mitä hänen pitäisi olla. On hävytöntä olla moraalinen. Tuntematon estää moraalin lakina, tuomitsemisena, joka toteutuu vain tietämisen ja tuntemisen kautta, tunnetun sisällä. Etiikka on jotain muuta; se on mahdollista siellä, missä emme vielä tiedä miksi ihminen voi tulla. Etiikan pyrkimys ei ole tietää, mitä pahaa olen tehnyt, mitä pahaa tehnyt joku toinen, vaan kokeilla, mitä voin tehdä itsestäni.

Pystyn nyt sanomaan, miksi pidän tätä lausetta edessäni. Muistutan itseäni olennaisesta asiasta. Kun ajattelen jotain, yritän ajatella, mennä jonnekin kysymyksen perässä: menen tuntemattomiin maisemiin. Sellaisena tämä yritys, kokeilu, on elämisen arvoinen; sellaisena se on seikkailu, kokemus. Tämä kokemus ja seikkailu on eettinen, siis filosofinen, sillä se muuttaa suhdetta itseeni ja toiseen.

Tekisi mieli ottaa lainausmerkit pois sanasta ”poeettinen”. Filosofiassa – ja koko kulttuurissa on hyvä luoda ideoita (esim. ajattelen, että täytyisi luoda uusi ystävyyden idea, olisi ehkä syytä luoda myös uusi kansalaisuuden idea). Ideoiden lisäksi pitää luoda asenne, poeettinen asenne. Minun tapauksessani se on tällainen: halu ja alttius elää tuntemattoman edessä.

Joskus tuntuu, että ihmiset rakastavat vain sitä minkä he tuntevat. Rakkaus voi olla muutakin; se voi olla tuntemattomien, nimeämättömien, määrittelemättömien maailmojen näkemistä, niiden aavistamista ja niiden houkuttelemista esiin itsessä, toisessa, elämässä. Silloin rakkaus on muutakin kuin itsensä ruokkimista tunnetulla ravinnolla. Se on myös synnyttämistä.

Pitäisikö filosofin välttää avioliittoa?

(Reyer van Blommendaelin maalaus vuodelta 1665. Ksanthippe, Sokrateen vaimo, kaataa vesiastian miehensä päähän.)

Kyynikot vastustivat monia tapoja ja instituutiota; he pitivät niitä luonnottomina. Erityisesti avioliiton suhteen he korostivat, että filosofin ei pitäisi mennä naimisiin. Syy oli selvä: filosofin velvollisuus on huolehtia itsestään, kehittää itseään ja auttaa muita. Avioliitto nähtiin yhteensopimattomaksi filosofoinnin kanssa.

Kyynikot eivät silti olleet puritaaneja tai oppien tarkkoja seuraajia. Krates meni naimisiin Hipparkhian kanssa. Hipparkhia on ainoa nimeltä tunnettu naiskyynikko. Mainittakoon, että Krates, kuuluisan Diogeneen oppilas, oli Zenonin, stoalaisen koulukunnan perustajan, opettaja. Kyynikot ja stoalaiset olivat siis läheisiä, mutta stoalaiset puolestaan suhtautuivat yleensä erittäin myönteisesti avioliittoon.

Roomalainen filosofi Gaius Musonius Rufus, stoalainen, puolusti avioliittoa ja arvosti sitä. Hän kirjoitti tutkielman aiheesta Onko avioliittto haitta filosofiselle pyrkimykselle? Musoniuksen mielestä avioliitto on hyväksi ihmiselle, ja filosofin tulee ottaa johtoajatuksekseen se mikä sopii ihmiselle ja on luonnollista. Mennessään avioon filosofi antaa muille ihmisille esimerkin sopivasta käytöksestä.

Asettumatta kenenkään puolelle totean siis, että avioliitto on ollut filosofisen pohdinnan aihe ja kysymys koski myös sitä, pitäisikö filosofin välttää avioliittoa vai päinvastoin. Vaikka myöhemminkin avioliitto on ollut satiirikkojen, psykologien ja moralistien aiheena, filosofit eivät ole sitä pohtineet. Silti kysymys siitä, miten filosofin tulisi elää ja millaisia uhrauksia hänen mahdollisesti on tehtävä, ei ole kokonaan väistynyt.

Haittaako avioliitto tai joku muu konventionaalinen asia filosofia ja hänen pyrkimyksiään? Voidakseen vastata kysymykseen on määriteltävä ensin filosofinen pyrkimys. Jos filosofia ymmärretään kriittiseksi asenteeksi, kyseenalaistamiseksi ja elämäntavaksi, jota luonnehtii omistautuminen ajattelulle, emme voi heti vastata silti vieläkään, koska avioliiton haitallisuus tai hyödyllisyys riippuu avioliiton luonteesta. Tästä päädymme uuteen kysymykseen siis: Millainen avioliitto on haitaksi ja millainen hyödyksi?

Kysymykseen voi antaa helposti kyynisiä ja sovinistisia vastauksia; voi sanoa, että filosofimies hyötyy kovasti sellaisesta avioliitosta, jossa nainen hoitaa kaikki taloustyöt. Mies ehtii keskittyä tärkeään työhönsä. Tarkoitan hyödyllisyydellä kuitenkin enemmän tai tarkoitan sillä muuta. Jos filosofinaisen aviomies osaa muutakin kuin vaihtaa auton renkaat, voi hän ehkä keskustella vaimonsa kanssa ja tuoda oman, mahdollisesti erilaisen näkökulman filosofin pohdiskelemiin aiheisiin. Tässä tapauksessa avioliiton hedelmällisyys filosofialle perustuisi keskustelun, dialogin mahdollisuuteen.

Hyödytön tai haitallinen avioliitto filosofille voisi siis olla sellainen, jossa keskustelut ovat rutiininomaisia ja köyhiä. Toisaalta voisi ajatella, että vaikea, huono, kurja avioliitto olisi hyödyllinen filosofille; se saattaa pakottaa ajattelemaan elämänarvoja, elämän tarkoitusta ja vaikka mitä.

En halua silti pysähtyä tällaiseen humoristisen huomautukseen, vaan kääntää kysymyksen suuntaa. On nimittäin yhtä viisasta kuin kysyä, pitäisikö filosofin välttää avioliittoa, asettaa kysymys filosofin sopivuudesta avioliittoon. Tämäkin voi vielä kuulostaa hassuttelevalta muotoilulta, mutta tähtään pohdintaan filosofian mahdollisesta käytöstä avioliitossa. Voiko filosofia auttaa meitä avioliitossa tai jossain muussa suhteessa? Tuhoisiko filosofia avioliiton? Millaista filosofiaa avioliitto tarvitsisi?

Vastuu

1.

Tulee hetkiä, jolloin emme enää halua, että asiat ovat niin kuin ovat. Silloin täytyy olla päättäväinen, ottaa vastuu. Kun aukaisemme maailman sellaiseksi, ettei se välttämättä enää huomenna ole samanlainen, maailma ei tapahdu enää suunnitelman mukaan, samalla tavalla kuin ennen, lakia ja sääntöä seuraten. Silloin vasta meistä tulee vastuullisia.

Kun emme halua, että asiat ovat niin kuin ne ovat, tarvitsemme ajattelua, työkaluja arvioimista ja arvostelua varten. Emme tarvitse silloin ohjelmaa. Ohjelma sulkisi maailman uudestaan, tekisi uuden lain, uuden kaavan, jota vain automaattisesti, ilman ajattelua, noudattaisimme. Pirut mielessä voisi muotoilla näin: Vastuuta on vain anarkiassa.

2.

Vastuu on teema, joka on minulle vaikea, koska ajattelen, että ihmistä ei voi tuomita – ajattelen ihmisen olevan viaton... Olen perusteiltani immoralisti; ajattelen jopa, että on hyvä olla vastuuton, ottaa asiat kevyesti, olla lastaamasta harteilleen painavia velvollisuuksia. Silti ajattelen samalla, että ihminen voidaan ajatella jollakin syvällisellä tavalla vastuullinen.

Wittgenstein totesi, ettei ole syytä valittaa, jos joku ei ota vastuuta; silloin ihminen pitää vetää vastuuseen. Painottaisin kuitenkin eri asiaa. Sanoisin mieluummin: minä haluan ottaa vastuun. Kun se minulta niin usein vedetään pois.

Olen vastuussa siitä mitä olen, kaikesta mitä olen. Ottaa vastuu kaikesta on sen tajuamista, että teen itseni, luon itseni. Minulle tapahtuu hyviä tai huonoja asioita, mutta niiden merkitys on minun vastuullani. Voin oppia tai voin torjua.

Vastuu voi olla moraalista vastuuta sanan tavanomaisessa merkityksessä eli vastuu liittyy kokemukseen, että meidän täytyy jotain – se johtaa tunteeseen velvollisuudesta. Mutta vastuu voi olla myös eettistä sanan spinozalaisessa mielessä... Eettisyys ei liity tehtävään, velvollisuuteen, vaan ”potentioihin”, ihmisen voimiin, mahdollisuuksiin ja niiden ilmenemiseen sekä lisääntymiseen. Silloin vastuu – jos sanalla jotain merkitystä – on vastuuta siitä, että potentia voi tehdä mitä se voi, ts. ettei voimaa eroteta siitä mitä se voi tehdä. Tietyssä mielessä siis voi sanoa, että vain siksi, että meissä on potentiaalisuutta, voimme olla velvollisia johonkin; vain silloin voimme tuntea, ettemme ole tehneet kaikkea minkä olisimme voineet tehdä.

Jos ja kun haluamme olla oma itsemme – tulla siksi mitä olemme, tehdä mitä meissä oleva potentiaali voi – meidän täytyy ponnistella. Meidän täytyy ponnistella, sillä monenlaiset voimat, pelot ja tyrannit meissä estävät. Tätä ponnistusta sanon askeesiksi, harjoitukseksi. Vastuu on tässä tapauksessa muutakin kuin velvollisuutta vastata, korvausvelvollisuutta; se on tekemistä, tarttumista maailmaan, muokkaamista. Vastuu alkaa merkitä sitä, että maailmaa ei oteta annettuna.

Tällainen – ehkä harvinainen – vastuu ei ole enää jälkeenpäin tulevaa vastaamista, vaan se astuu edellä, käy edellä, kurkottautuu tulevaan. Ajattelen, ettei elämällä ole mitään lopullista päämäärää, tarkoitusta. Jos ei ole tarkoitusta, ei voi sanoa ”täytyy” ja olemme siis viattomia; meidän ei tarvitse tai täydy tehdä niin tai näin. Silti idea potentioista – siitä että voimme tehdä tai olla tekemättä – johtaa takaisin kysymykseen vastuusta, mutta se on vastuuta, joka toteutuu, todentuu vain, jos vastuu otetaan, tehdään omaksi.

Vastuu näyttäytyy näin mielestäni toisessa valossa kuin silloin, kun vastuu liittyy syyllisyyteen tai maksettavaan velkaan. Vastuu on pikemminkin oman elämän tekemistä omaksi. Kuulija on silti itse vastuussa siitä, jos ajatus kuulostaa liberalistien iskulauseelta oman onnensa sepästä. Liberalismin ihanneolento on sopeutuja, joku joka osaa reagoida ja muokkautua olosuhteiden mukaiseksi. Puhun luovemmasta vastuunkantajasta... Ehkä häntä ei ole vielä syntynyt. Ehkä hän on fiktio, samanlainen kuin Nietzschen vapaa henki, jonka ajattelija keksi omasta päästään, koska tunsi olevansa yksin.