Avoimuus ja kielteisyys

(Jan Patočka)

Jan Patočkalla (1907-1977) on lyhyt, mielenkiintoinen teksti tai puhe Spirituaalinen ihminen ja intellektuelli, jossa filosofi pohtii ”spirituaalisen ihmisen tilannetta maailmassa”, myös nykyisessä maailmassa. Patočka on täysin tietoinen sanan ”spirituaalinen” huonosta, epäilyttävästä kaiusta, mutta hän päättää käyttää sitä paremman puutteessa. Hän puhuu spirituaalisesta ihmisestä erottaen hänet kulturaalisesta toimijasta, kirjailijasta tai opettajasta; häntä ei voi määritellä tällaisen ulkoisen asian kautta. Hän voi olla opettaja tai kirjailija, mutta spirituaaliseksi hänet tekee jokin muu.

Patočkan lähtökohta on Hegelin väite, että filosofia on maailma ylösalaisin. Filosofi on joku, jolle maailma ei ole itsestään selvä. Elämme maailmassa, joka sanoo meille koko ajan jotain, ja me vastaamme reaktioillamme ja toiminnallamme maailmalle. Kohtaamme negatiivisia asioita, kielteisyyttä, näemme miten ihmiset pettävät sen mihin he uskoivat. Jos kohtaamme koko ajan negatiivisia asioita, näemme kaikkialla, kaiken takana negatiivisuuden, maailma ei enää sano mitään; se ei enää kutsu toimimaan, tekemään – se johtaa meidät tyhjyyteen. Tässä Patočka lausuu mielenkiintoisimmat sanansa: ”Näin ei voi elää. Ja kuitenkin juuri tässä on spirituaalisen elämän alku.”

Kun Patočka puhuu negatiivisesta, hän viittaa epäsuorasti saksalaismiehitykseen vuonna 1938 ja Neuvostoliiton miehitykseen vuonna 1968. Spirituaalinen asenne, josta filosofi puhuu, ei ole siis yhteydessä johonkin yleiseen pahaan tai siihen että voi sattua pahasti, vaan aikalaisten kokemuksiin, siihen mitä ihmisten ympärillä tapahtuu.

Patočka viittaa Sokrateehen, joka keskusteli ihmisten kanssa, koetteli heitä, tutki ovatko he todellisuudessa sitä mitä he sanovat olevansa. Sokrates, esimerkki spirituaalisesta ihmisestä, joka ei koskaan kadottanut silmistään negatiivista, ristiriitaista maailmassa ja ihmisissä. Tavallisesti ihmiset yrittävät unohtaa negatiivisen, mutta spirituaalinen ihminen asettuu altiiksi sille; hän elää ollen avoimena sille, paljaana, paljastettuna.

Tämä oleminen alttiina negatiiviselle, elämän projektin kehittäminen negatiivisesta lähtien, merkitsee Patočkalle  ”täydellisen uutta elämää”. Ihminen yrittää usein etsiä turvaa, turvallisuutta, perustaa elämänsä kestävälle pohjalle, mutta Patočkalle spirituaalinen merkitsee asennetta, joka lähtee liikkeelle negatiivisesta ja problematisoi sitä kautta jokapäiväisen elämämme ja luo uudenlaisia elämänmahdollisuuksia tätä kautta avautuneesta maailmasta.

Lyhyydestään huolimatta tässä tekstissä on useita ulottuvuuksia ja puolia, jotka on syytä nostaa esiin. Spirituaalisuus lähtee negatiivisesta; se käynnistyy altistuessa negativiiselle. Tämä merkitsee siis, että henkisyyttä ei voi määritellä ulkoisen asian, esim. sen kautta mitä ihminen tekee, opettaa tai kirjoittaa; kyse on asenteesta.

Eläminen alttiina, negatiiviselle valmis asenne, merkitsee selvää erottautumista tavanomaisesta elämästä; kyse on uudesta elämästä, täysin toisenlaisesta. Filosofia on maailma ylösalaisin.

Lopulta myös tämä on otettava esiin: henkisyys, tavanomaisesta poikkeava asenne, on altistumista – sitä ettei unohda, väistä, pakene – mutta myös katseen kohdistamista omaan maailmaansa, yhteiskuntaan, jokapäiväiseen elämään. Tämä katse on problematisoiva.  Patočkan henkinen ihminen ei siis todellakaan leijaile korkeuksissa; hän on maan päällä, vaikka se missä hän seisoo, ei olekaan liikkumaton alusta. 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Tieto, vapaus ja orjuus

(Apollon temppeli Delfoissa)

Apollon temppelin muuriin Delfoissa on kirjoitettuna sanat: Gnōthi seauton (Tunne itsesi). Sanoista on esitetty erilaisia tulkintoja. Ottaen huomioon antiikin ajattelun perusteita se on tarkoittanut ainakin sitä, ettei ihmisen pitäisi ylittää rajojaan, kuvitella olevansa jumala. Sanojen on ajateltu merkitsevän myös sitä, ettei pidä kiinnittää huomiota väkijoukkojen mielipiteisiin.

Ja länsimainen ihminen otti tämän tehtäväkseen ymmärtäen sanat mahdollisesti väärin. Ei se haittaa: kaikki on erehdystä. Jokin on mennyt silti vinoon, sillä tämän erehdyksen myötä meille on syntynyt outo vakaumus. Olemme vakuuttuneita, että tieto on vapautta. Ajattelemme tiedon olevan vapautta, tietämättömyyden orjuutta.

Heti aluksi helppo esimerkki. Joku tietää, että jos hän toimii toisella tavalla, odottamattomasti, mahdollisesti sääntöjen vastaisesti, hänet tuomitaan, erotetaan joukosta tms. Tekeekö tässä tapauksessa tieto vapaaksi? Ei tietenkään. Eikä tieto tee häntä orjaksikaan; hän voi silti tietäen seuraukset toimia sääntöjen vastaisesti. Tämä esimerkki tuo esiin olennaisen asian tiedosta, vapaudesta ja orjuudesta. Jotkut hallitsijat, ihmisen ohjaajat, nimittäin pyrkivät lisäämään ihmisen tietoa siitä, että jos hän toimii odottamattomasti tai sääntöjen vastaisesti, seuraukset ovat mitä ovat. Toisin sanoen ihmisen käytöstä yritetään ohjata tiedon avulla, tietoa käyttäen.

Monet ovat arvostelleet uskontoja, kiinnittäneet huomiota siihen, miten niiden avulla alistetaan ihmisiä. Tieto voi toimia kuin uskonto: se voi pitää meitä alaikäisyyden tilassa käyttääkseni Immanuel Kantin sanaa. Joku joka tietää, tekee itsestään tiedon avulla auktoriteetin ja hän päättää toisen puolesta. Yksinkertainen  esimerkki: lääkäri. Se ei ole tietenkään lääkärin vika, jos ihminen heittäytyy kokonaan lääkärin ohjattavaksi eikä ota vastuuta terveydestään, mutta tietäminen ei tässäkään tapauksessa auta ihmistä orjuudesta tai alaikäisyyden tilasta.

Joskus valta käyttää erilaisia tekniikoita saadakseen tietoa (inkvisiitio, poliisi) eikä tuon tiedon tarkoitus ole vapauttaa. Toisinpäin: jotta voi käyttää valtaa, on oltava tietoa, ainakin tietotaitoa (know how), esimerkiksi jos halutaan teloittaa joku. Monissa maissa käytännöt ovat sellaisia, että tässä käytetään myös kemian tuntemusta ja lääketieteellistä tietoa apuna. Tämä ei tietenkään  merkitse, ettei tieto olisi tärkeää, joskus myös vapaudellemme. Ei ole vain mitään mahdollisuutta rauhallisesti, ilman epäilyjä, sanoa mikä tieto on ”vapauttavaa” ja mikä ”orjuuttavaa”.

Lopulta uudestaan on palattava tähän kehotukseen: ”Tunne itsesi.” Kristinusko – tarkemmin sanottuna siihen liittyvät käytännöt, erityisesti henkinen ohjaus ja ripitys – vaativat tätä. Haluttiin että ihminen tunnetaan ja että hän tuntee itsensä, sielussa piilevät salaisuudet, siellä liikkuvat halut. Tämä vaatimus tietoon ja itsetuntemukseen ei johtanut ainakaan välittömästi mihinkään vapautumiseen, vaan se sitoi ihmisen häneen kohdistettuun ohjaukseen sekä johonkin auktoriteettiin, pappiin tai luostarinvanhempaan.

Itsensä tunteminen voi olla vapauttavaa, se voi olla ainoa todellinen vapautumisen tapa, mutta monet itseymmärryksen ja itsetutkiskelun muodot – tieto itsestä – sitovat ihmisen omaan identiteettiinsä ja tiettyihin kategorioihin, joiden kautta identiteetti hahmottuu. Kun ihminen sanoo olevansa sitä tai tätä, hän tekee itsestään sitä mitä hän sanoo olevansa, mutta hän ei enää voi kysyä, mitä hän voisi olla. Hän ei pidä ovia auki.

Ottakaamme kehotus tuntea itsemme tosissamme, mutta ottakaamme se tietoon kohdistuvan epäilyn valossa. Silloin kysymme ainakin: ”Mikä minussa haluaa tietää?”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Hallitsijat ja hallitut

(Michel Foucault ja Jean-Paul Sartre)

Miten ihmisen omat valinnat ja häneen kohdistuva ohjaus suhtautuvat toisiinsa? Mikä on ihmisen etiikan, hänen asenteensa ja hallituksen suhde? Jos kysyy, mitä tapahtuu, huomion ei tarvitse kiinnittyä vain siihen, mitä Brysselissä tai jossain isossa talossa päätetään. On tärkeää nähdä, mitä meille tapahtuu. Tilanteesta, jossa elämme ja johon reagoimme, tunteemme ja valintamme kytkeytyvät yhteen meitä koskevien päätösten, meihin kohdistuvan ohjauksen kanssa. Asenteemme ja instituutiot törmäävät yhteen.

Michel Foucault pohti vuonna 1978 pitämissään luennoissa hallitukseen, hallitsemiseen, paimentamiseen ja ihmisen ohjaamiseen liittyviä kysymyksiä. Hän tarttui kreikkalaisten kirkkoisien termiin oikonomia psyckhon, joka merkitsee kirjaimellisesti ”sielun ekonomiaa”. Latinankieliset käänsivät termin näin: regimen animarum.  Foucault ehdottaa käännökseksi Ranskassa 1600-luvulla yleistynyttä termiä conduit (joka olisi espanjaksi conducta). Sana merkitsee toisaalta ohjausta, mutta myös tapaa ohjata itseään, tapaa antaa ohjata itseään ja tapaa käyttäytyä tietynlaisen ohjauksen alaisuudessa. Arkikielessä sana merkitsee käytöstä, mutta tämä sana sisältää käyttäytymisen erilaisia aspekteja; kyse ei ole vain reagoimisesta, vaan tulemista ohjatuksia ja itsensä ohjaamista. Oikonomia Foucault´n mukaan ymmärrettävä termissä oikonomia psyckhon joksikin, josta voi käyttää sanaa conduit.

Tartun tähän sanaan, koska se saa esiin jotain hallitsemisen ja hallitsemisen kohteen välisestä suhteesta. Kun ihmistä johdetaan, yritetään vaikuttaa siihen, millainen on hänen conduit eli vaikutetaan hänen käytökseensä, mutta myös siihen mikä on hänen tapansa ”johtaa itseään”. Ihmisen asenne – silloin kun se on aktiivinen eikä vain tapa reagoida, suhtautua asioihin – on conduit, tapa johtaa itseään. Tämä asenne voi olla myös kapinallinen, asettua vastustamaan sitä, kuka ohjaa, miten johdetaan ja mihin ohjataan (Foucault käyttää termiä contre-conduit).

Kun nyt, tänään, kysymme, mikä on hallituksen ja hallitun suhde, joudumme kysymään monenlaisia jatkokysymyksiä. Mikä on hallitus? Missä on hallitus? Ovatko hallitut kansalaisia? Otetaan ”iso” esimerkki: suunnitelma vapaakauppasopimuksesta Yhdysvaltain ja EU:n välillä. Tässä yhteydessä epäilyjä ja kritiikkiä on herättänyt salailu. Toisin sanoen arvostellaan tapaa, miten päätöksiä tehdään; kansalaiset jätetään ulkopuolelle. On myös epäilyjä, että valtioiden hallitukset menettävät toimivaltaansa; hallitukseksi tulevat monikansalliset yhtiöt, jotka voivat sanella maiden lainsäädäntöä.

Hallitsijoiden ja hallittujen välistä suhdetta muokataan, kun hallitsijat eivät olekaan maiden hallituksia. Siksi vasta-asenne vaatii mukaan uudella tavalla muotoillun kysymyksen kansalaisuudesta. Koska hallitsijat ovat ylikansallisia, kansalaisuuden pitää olla maiden rajat ylittävää; tarvitaan maailmankansalaisuutta.

”Pieni” esimerkki: johtaminen työpaikoilla, management. Monissa paikoissa vaaditaan joko sokeaa tottelemista tai samastumista yritykseen.  Totteleminen voi olla tuottava asia, mutta jotkut käytännöt voivat muodostua epäekonomisiksi, kun kukaan ei kysy, miksi näin tehdään. Samastuminen voi olla inspiroivaa, tehdä työntekijät joustaviksi, mutta jälleen kerran kyseenalaistaminen vaikeutuu. Nämä kysymykset ovat johtaneet yritysmaailmassa pohtimaan ja problematisoimaan jatkuvasti ns.johtamiskulttuuria.

Naisen asema on mielenkiintoinen esimerkki ohjauksesta ja ohjautumisesta (conduit) sekä niihin liittyvistä kapinoista, niiden kyseenalaistamisesta – ei vain viimeisen vuosisadan aikana; Foucault viittaa siihen, miten tämä kysymys oli olennainen myös silloin, kun erilaisissa liikkeissä keskiajalla kyseenalaistettiin ”pastoraalista ohjausta”. Hän mainitsee 1100-luvun kapinalliset mystikkonunnat ja naisprofeettojen kuten Jeanne Daubentonin ympärille kerääntyneet ryhmät.

Voimme etsiä muita esimerkkejä, jotka mahdollisesti valaisisivat hallitsijoiden ja hallittujen välisen suhteen luonnetta nykyisin. Ehdotukseni on yksinkertaisesti se, että tällaisessa kyselyssä ja analyysissä voi käyttää apuvälineenä, ”indikaattorina” toisaalta sitä miten hallitsijat haluavat meidän tuntevan ja toisaalta ihmisten ”vastauksia”, jotka eivät ole aina niin myöntyviä asenteita. Tällainen kysely epäilemättä koskettaa, lähestyy, aikanamme yhä vaikeammaksi muodostunutta kysymystä kansalaisuudesta, sillä me ehkä yhä haluamme ajatella, että olemme muutakin kuin alamaisia tai kohteita.  Haluamme ehkä muutakin kuin leipää ja sirkushuveja, joka oli muotoilu yhdelle tavalle järjestää hallittujen ja hallitsijoiden väliset suhteet....

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Keskustelu, tie ja eksyminen

(Rumi)

Aina kysytään tietä, vaikka kysymys on tie. Kysytään tietä, koska tunnetaan olevan eksyksissä. Koska kysymys vie meitä eri paikkoihin, se voi olla syy eksymiseen. Täytyy muotoilla uusia kysymyksiä päästäksemme tielle, mutta jos muotoilee kysymyksen uudestaan, tie on uusi. On hyvä eksyä, sillä silloin joudumme ajattelemaan uudestaan. ”Ajatus rakentuu dialogissa, keskustelussa, aina toisen kanssa”, kirjoittaa Mónica Virasoro. Ajatteleminen on keskustelua, se on aina tiellä ja se on aina suhteessa tähän sanaan: eksyminen.

Ei ole yllättävää, että Mónica Virasoro viittaa Heideggeriin kirjoituksessaan La misión de los pensadores y de la filosofía hoy. Heidegger liitti ajattelemisen aina tiehen ja hän ajatteli ajattelun olevan keskustelua. Voimme esimerkiksi tehdä kuvauksen filosofisesta tekstistä, siinä ilmaistuista käsityksistä, mutta ajatteleminen on keskustelemista tekstin kanssa kohta kohdalta. Tällainen asettuminen keskusteluun on menemistä polulle. Tai niin kuin Virasoro sanoo: asettumista kysymyksen muotoilemisen tielle.

Ongelma ei ole se, ettemme tiedä, minne joudumme. Ongelma ei ole polun vaarallisuus. Ongelma olemme me itse; emme ole aina niin kovin halukkaita luopumaan valmiista vastauksistamme, valmiista teistä, omasta itsestämme. Olemme kovin jäykkiä, ja jäykkyyden nimi saattaa olla ”minä”.

Kun ”minä” osallistuu keskusteluun, se ei välttämättä lähde millekään tielle, vaan pysyttelee asemissaan, puolustaa asemiaan. Silloin keskustelusta tulee kiistelyä tai polemiikkia. Ajatteleminen keskustelemisena ei ole myöntämistä tai kieltämistä, hyökkäystä tai puolustautumista, vaan haasteen vastaanottamista, kuuntelemista, kysymistä.

Kun meillä on valmiit vastaukset, olemme aina tiellä, emme ole koskaan eksyksissä. Se ei kuitenkaan merkitse, ettemme olisi harhautuneet tai ettemme eläisi harhassa. Jos luovumme valmiista vastauksista, kysymme ja seuraamme kysymystä, tie ja eksyminen eivät ole enää niin vastakkaisia.

Rumi (Yalal ad-Din Muhammad Balji, 1207-1273)  kirjoitti: “Myy nokkeluutesi ja osta hämmästys.” Tämä on tietenkin käännös englanninkielisestä versiosta: ”Sell your cleverness and buy bewilderment.” Sanan bewilderment voisi kääntää myös ”hämmennykseksi”, sillä to bewilder on saattaa hämille, eksyttää. Jos käyn dialogia tämän tekstin kanssa ja asetan sen keskustelemaan Heideggerin tai Virasoron kanssa, se ei annan vain enemmän tai vähemmän viisasta neuvoa, vaan heittää haasteen ja nostaa esiin uusia kysymyksiä. Keskusteleminen ei merkitse sitä, että on nokkela, osoittaa älykkyytensä tai tietämyksensä. Niillä on vain suhteellinen arvo. Jopa tuskallinen hämmennys on arvokkaampaa, rikastuttavampaa.

Tämä Rumin neuvo saa minut myös kysymään, ovatko tie tai polku edes kovin onnistuneita sanoja ilmaisemaan ajattelemista kulkemisena, vaeltamisena. Etsimmekö tietä vai etsimmekö erämaata? Eikö polku merkitse aina sitä, että siitä on jo joku kulkenut? Voiko polkua seuratessaan löytää uusia maisemia? Onko tarkoitus löytää uusi maisema vai uudet silmät ja uudet korvat?

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kevään kompassi

Kevään aiheista. Jos syksyn yksi avoimesti keskeisiä ja välillä jossain sisällä uivista teemoista oli totuus, keväällä herää toinen, ehkä vielä mutkikkaampi kysymys asenteesta, jota elämä, tilanteet ja todellisuus meiltä vaativat. Näin ainakin ajattelin, kun valitsin aiheita, joista toiset – niin  kuin aina – ovat pyydettyjä.  Yksi jo ehti kommentoida, että otsikoista erkanee polkuja eri suuntiin, rajattomiin muka. Toivottavasti. Vaikka se tarkoittaisi, että alkuperäinen ajatukseni olisi haihtunut.

Toivottavasti minulla olisi jotain sanottavaa. Yhä vähemmän minulla on. Siinä olen kuin Sokrates, jolla ei ollut mitään sanottavaa. Ehkä minusta on tulossa filosofi. Ongelma on se, etten millään tavalla ole organisoinut filosofiakahvilaa sokraattiseksi istunnoksi, jossa minä kyselisin, testaisin, olisin nenäkäs. Lähtökohta, alkutilanne, on pikemminkin päinvastainen: Minä saarnaan ja/tai yritän tuoda esiin jonkun näkökulman, saada alkuun keskustelun ja altistan itseni erilaisille kysymyksille.

Keskustelun eteneminen ja etenemisen hedelmällisyys ei ole pelkästään minun tietämyksestäni, osaamisestani tai taitavuudestani kiinni. Minulle esitetään myös tyhmiä kysymyksiä enkä tajua aina, heti ja nopeasti, niiden olevan sellaisia. Minulta kysytään mielipiteitäni niin kuin niillä olisi jotain väliä. Kysytään niitä gynekologisia asioita etc. Osallistujat eksyvät – monesti rakastettavalla tavalla – omiin kiinnostuksen kohteisiinsa. Suostun melkein kaikkeen; rakastan seikkailua ja harhailua. Harhaileminen saattaa silti väsyttää, sillä suunnattomuus on raskasta.

Eksyminen, meneminen toisaalle, on silti yleensä myönteinen kokemus. Opimme, ettei alkuperäiseen kysymykseen tai minun esittämään näkökulmaan tarvitse kiinnittyä.  Parhaimmillaan herää sellainen kevään henki, keveys ja vapaus, tunne siitä ettei tarvitse olla tosissaan eikä niin kovin vakavissaan – ei tarvitse olla raskas ollakseen filosofinen, ihmettelevä ja kysyvä ja kriittinen.

Haluan ja tahdon siis kevään heräämistä, uusia hulluja keskusteluja. Vaikka ne väsyttäisivät. Viimeisillä voimillani aion tuoda esiin viimeisen, toivottavasti purevan terävyyteni, sillä kysyn kysymyksiä keskustelusta, kysyn kuka suostuun ajattelemaan ja lyön puukon omaan kylkeenikin, kun kysyn: Voiko filosofiaa opettaa?

Kun olin opiskelija, en ollut varma siitä mitä teen, onko ajatteluni ajattelua ja kysyin mitä se on. Ihmettelin kun muut eivät ihmetelleet, olivat niin varmanoloisia. Sitten tajusin, että tyhmyydessäni oli viisautta, koska on aika hyvä kysymys tämä: Mitä on ajatteleminen? Nyt kiinnittäisin sen yhteen ankkuriin,  nykyisyyteen. Toivoisin, että se on enemmän kuin ankkuri: kompassi. Sellainen on lähtökohtani ainakin.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila