Harhautumisen ilo ja jousiampujan taito

(Joseph Joubert)

Royn muistoksi 

Joseph Joubert tunsi poikkeaman, hairahduksen, harhautumisen onnen. Ainakin jos voimme luottaa Enrique Vila-Matasiin, joka siteeraa Joubertia teoksessaan Bartleby y compañia (Vila-Matasin siteerauksiin ei voi aina luottaa, koska hän keksii omia siteerauksiaan, pistää omiaan tunnettujen kirjailijoiden suuhun).

Tässä siteerauksessa Joubert ihmettelee sitä, miten voi etsiä sieltä mistä pitää, kun ei edes tiedä, mitä etsii. Ranskalainen ajattelija ja kirjailija kuitenkin tiesi, että näin tekee enemmän kuin yhden keksinnön: harhautuminen synnyttää onnellisia löytöjä.

Tähän olen uskonut ja luottanut, tästä iloa irti ottanut. Ilman suunnitelmaa kulkeminen on liikkumista ilman hevosen silmälappuja. Vasta viimeisten kuukausien aikana olen tajunnut, että on olemassa toinen onnellinen tapa: maalin pitäminen silmissään, keskittyminen itsensä ja maalin väliseen rataan. Tämä on jousiampujan tie. Mahdollisesti paljon vaikeampi, ainakin minulle, harhailijalle.

Ovatko nämä toisensa poissulkevia vaihtoehtoja, yhteensopimattomia tapoja? Voisiko harhailija ja jousiampuja kohdata toisensa, tulla ystäviksi, tehdä yhteistyötä?

Harhautuminen ja poikkeama on yleensä vapauden ottamista, kieltäytymistä ennalta määrätyistä ohjelmista, kiveen kirjoitetuista säännöistä. Tieltä poikkeava juhlii elämän omaa luonnetta, siihen sisään kirjoitettua jatkuvan erehtymisen logiikkaa.

Jousiampuja vaikuttaa toisenlaiselta: vakaalta, vakavalta ja päättäväiseltä. Jousiampuja ei ole nähnyt maaliaan etäisyydessä ennen kuin hän on kokenut tilan itsensä ja maalin välissä. Tämä kokemus edellyttää sen tajuamista, ettei ole valmis, perillä. Hänkään ei voi tyytyä, hänenkin on irtaannuttava, lähdettävä liikkeelle. Vasta liike synnyttää tilan tajun, etäisyyden käsitteen.

Harhailija ja jousiampuja eivät vaikuta sukulaisilta, mutta heissä on jotain samaa: liike. Toinen liikahtaa nähdäkseen sivuille, toinen päästääkseen nuolen. Molemmat ovat tehneet ennen tätä samanlaisen tanssillisen eleen - irtaantuneet pisteestä, jossa ei ole muuta kuin annettu piste, kohtalonomainen ja jähmettynyt.

Voiko harhautumisen ilon ja jousiampujan taidon yhdistää? Mitä ihmeitä yhdistäminen aikaansaa?

Totuudesta

(Bocca della verita)

Kysymys, jonka esitän totuudesta: Miten pääsee totuuteen?

Ajatella itseään vastaan

(Michail Petrovich Klodt: Raskolnikov ja Marmeladov)

Kun ihminen haluaa päästä tyhmyyden tilasta – tai itse aiheutetusta alaikäisyyden tilasta niin kuin sanoi Kant – hän asettuu itseään vastaan. Hän asettaa jonkin osan itsestään vastustuksen kohteeksi. Ainakin E.M. Cioran näki tällaisen aggressiivisuuden, hyökkäämisen itseään vastaan, välttämättömäksi.

Tällainen askeesi, väkivalta, saattaa johtaa levottomaan heilumiseen. Cioranille se oli samaa kuin pirun imitoiminen. Niin kuin Dostojevskin henkilöt ajattelija rimpuilee, kääntyilee, ponnahtaa äkkiä pystyyn ja on itsensä kanssa ristiriidassa. Bahtinin sanoin ajattelija ei käy yksiin itsensä kanssa. Hänessä kumoutuu kaava A=A.

Kun ajattelee itseään vastaan, se ei merkitse, ettei olisi läsnä sanoissaan. Dostojevskin henkilöhahmojen suuruus on siinä, että he ovat ajatus, idea ruumiillistuu heissä; se ei ole koskaan abstrakti, heistä irrallinen teoreema, jolla ei ole seurauksia, usein kohtalokkaita seurauksia. He ovat läsnä sanoissaan. Idea on aina myös tekoja. Idea voi olla huono ja teot kauheita, mutta suuruus on tässä: sanat eivät ole vain sanoja, vaan myös tekoja. Harmonia ja suurin mahdollinen jännite syntyvät samanaikaisesti, toisistaan.

Ajattelija kykenee ilmaisemaan sen minkä hän on kohdannut. Jos hän yrittää ilmaista yleisiä asioita, hän rakentaa yleisyyksiä, ilmaisee mitä hän ei ole kohdannut eikä voi kohdata. Rohkea yrittää laajentaa itseään ja kosketustaan maailmaan, mutta kadottamatta konkretiaa; hän rientää kohtaamaan maailman.

Tällainen metodinen sivuhuomautus ja ponnistuksen ylistys...jotta muistuttaisimme itseämme siitä, että on pistettävä itsensä likoon.

Irti

Oppiminen, uudistuminen ja ajatteleminen ovat samaa. Ne merkitsevät melkein aina pääsemistä jostain jaottelusta.

Kaappaus

Mirkka Rekola sanoi eräässä haastattelussa kärsimyksestä: ”Se kaappaa ihmisen, jos siitä tekee arvon.”

Tämä pätee muihinkin asioihin. Mielenkiintoista on, että kaikkein affirmatiivisin, myöntävin, runoilija tekee näin tilaa negaatiolle, kieltämiselle.

Jaotteluiden yli menevä Rekola näkee, että arvon – esimerkiksi kärsimyksen arvon – kieltäminen voi olla myönteisyyttä, tie ulos nihilismistä.

Minun tapani filosofoida

Ongelmani on puheen ongelma – totuuden sanomisen ja kuuntelemisen ongelma – ja kysymys askeesista, siitä mitä voimme itsestämme tehdä. Miten voi sanoa totuuden? Missä voi sanoa totuuden? Miten voin muuttaa suhdetta itseeni? Kysyn tällaisia kysymyksiä. Yritän keksiä näkökulmia, jotka muuttaisivat suhdetta itseemme ja tekisivät uudenlaista tilaa kuuntelemiselle ja kuulemiselle.

Jos joku puhuu Ihmisestä tai Yhteiskunnasta, pidän puheita abstrakteina. Kun joku puhuu Pelastuksesta, pidän puheita epämielenkiintoisina. Jonkun mielestä on kyse minun rajoittuneisuudestani, mutta minulle kyse on vain siitä, että tämä ei ole minun ongelmani.

Kyse ei ole erehtymisestä tai oikeassaolemisesta! Ajattelemisessa – toiminnassa joka ansaitsee tämän nimen – ei ole kyse oikeassaolemisesta tai erehtymisestä, vaan liikkumisesta paikasta toiseen. Siksi en pidä ohjelmista, opeista, mielipiteistä enkä valmiista vastauksista. Pidän näkökulmista, näkökulmien taiteesta. Näkökulmat ovat minun tapani filosofoida. Siitä ei tarvitse pitää eikä sitä tarvitse arvostaa. Tätä filosofoimisen tapaa ei ole tehty aplodeja varten. Se on tehty hakkaamaan jäätä ja havisuttamaan pysähtynyttä puuta.

Voi olla, että epäonnistun. Hymyilyttää tämä nykymaailman onnistumiseen ja menestykseen liittyvä palvonta. Miten suuria epäonnistujia onkaan! Jos minä epäonnistun jäänhakkaajana, ottakaa askel taaksepäin ja katsokaa, millaista jäävuorta hennot käsivarteni hakkasivat.

Joskus ajattelen huokaisten, ettei paljoakaan voi tehdä. Viholliset ovat piirittäneet ja he ovat sekä voimakkaampia että älykkäämpiä. On silti tehtävä – siinä on mieli, tarkoitus, kauneus...