Lisäyksiä myrkkyoppiin

1.

Nietzsche puhuu elämän mahdollisuuksista...Ne pitää vapauttaa, ne pitää luoda ja hän pyrkii luomaan sairaudesta näkökulman terveyteen ja päinvastoin. Filosofia muodostuu näin erilaisten”tilojen” muuttamiseksi henkisiksi muodoiksi - se on transfiguraation taidetta. Näkökulmien luominen on kykyä myönteisyyteen, kykyä hyötyä tapahtumista, tapahtumien muuttamista omaksi eduksi, oman elämän rikastamiseksi, omien mahdollisuuksien vapauttamiseksi. Mistä löytää näkökulmia - sellaisia jotka auttavat. lisäävät elämän rikkautta? Filosofia auttaa, samoin taide. Näin puhui Nietzsche.

Spinoza, Nietzsche sekä molempien tutkija ja arvostaja Gilles Deleuze luovat eräänlaista myrkkyoppia. He sanovat: Ei ole Hyvää ja Pahaa, mutta kyllä hyvää ja huonoa. Eli myrkkyoppi moraalin tilalle. Ei pelkästään moralismin tilalle, vaan universaalin moraalin. He puhuvat tuomitsemista vastaan. Ajatus ei ole ateistien yksinomistuksessa. Cristóbal Serra, kristitty, sanoo: Jeesus varoitti tuomitsemisesta.

Myrkkyopin peruskysymys: Mikä minulle sopii? Nietzsche sanoi: Mikä toiselle myrkkyä ei ole sitä toiselle. Ehkä jotkut ovat aina myrkkyä, pieninäkin annoksina. Mikä Spinozalle ja Nietzschelle suurin myrkky? Ennen kaikkea kaunaisuus. Se myrkyttää ihmisen sielun ja kaunainen pyrkii kostamaan kaunaisuutensa myös ulkopuoliselle maailmalle, myrkyttää ympäristönsä.

Miten voi tietää mikä minulle sopii? Ei mitenkään, paitsi kokeilemalla. Tähän liittyy myös taito ja luovuus. Taito etsiä itselle sopivaa ja luovuus siinä mielessä, että keksii uusia, itselle sopivia, omaa elämää palvelevia asioita. Itsetutkiskelu filosofisen harjoituksen muotona on myrkkyjen kokeilemista, niiden käyttöä ja jalostamista joksikin joka on meille hedelmällistä.

2.

Kun jokin asia, tapahtuma, ihminen tai voima vaikuttaa meihin, me reagoimme tai olemme reagoimatta, pysähdymme ajattelemaan tai siirrymme uusiin maisemiin. Kaikilla näillä asioilla on oma vaikutuksensa siinä, myrkytymmekö me vai emme.

Tänään huomautan vain pinnallisuuden tai nopeuden hyödyllisyydestä. Jos siirryn nopeasti pois, en anna minuun tehdyn vaikutuksen siirtyä syvälle minuun vaikuttamaan, en takerru siihen. Jos joudun auto-onnettomuuteen, minun täytyy mennä nopeasti uudestaan rattiin. Ajan myötä säikähdys menee syvemmälle ja ajaminen tulee sitäkin mahdottomammaksi. Kun ihminen pitää loukkauksen aiheuttamaa tunnetta sisällään eikä reagoi, tunne alkaa muuttua sisällä myrkyksi, joka alkaa kaapata mieltä. Kun olemme hitaita, muutumme syvällisiksi ja myrkyttyneiksi; olemme meihin kohdistuneiden vaikutusten kidnappaamia.

Antiikin filosofit, jotka olivat kiinnostuneita säilyttämään vapautensa, eivät olleet huolissaan siitä, jos he kokivat himoa tai muita tunteita; he yrittivät kiinnittää huomiota siihen, että pathos – intohimot, tunteet – eivät saa liiallista voimaa, tee meistä orjia. Meidän myrkyttäjämme saattavat haluta meidän syvällisyyttämme, sitä että jäämme kiinni. Jos joku haluaa pelotella niin kuin tyranni tai terroristi, hän haluaa meidän joutuvan pelon kidnappaamiksi. Vapaus edellyttää nopeita väistöliikkeitä.

Filosofisuus voi toimia vastamyrkkynä, koska se voi kysymysten avulla siirtää meidät toiseen asemaan, paikkaan, tilaan. Esimerkiksi jos meitä on loukattu, ajattelemme välittömästi: En ole sika, sanoja on sika. Stoalainen filosofi puolestaan estäisi loukkauksen vaikutuksen itsessään erottamalla asiat joihin hän voi vaikuttaa (omat ajatukset ja affektit) ja mihin ei (ulkopuolinen maailma, toisen sanat). Toisin sanoen voisi filosofisesti, itseä tutkiskellen, kysyä: Miksi minun pitäisi antaa tämän loukkauksen vaikuttaa itseeni, jos sillä ei ole tekemistä minun, vaan ulkopuolisen maailman kanssa?

Toisenlainen esimerkki. Joitakin ihmisiä huolestuttaa se, että joku ihminen tuhoaa itseään. Tämä huoli panee seuraamaan toista, tekemään kaikenlaisia epätoivoisia eleitä. Samalla huoli alkaa muuttua joksikin muuksi, myrkyksi meissä: siitä tulee avuttomuuden, lannistuneisuuden tunne. Kysymys irrottaa meidät tästä kierteestä, sillä jos kysymme, kuka voi pelastaa, joudumme toteamaan, että ihmisen pitää pelastaa itse itsensä.

Intialaista filosofiaa Euroopassa (extra)

Lukiessani minulle vieraita tekstejä, jotka kommentoivat joogaan ja intialaiseen filosofiaan liittyviä artikkeleita ja kommentaareja olen hämmästellyt erityisesti egon käsitteen käyttöä. Näissä teksteissä toistuu väittämä: ego pitää häivyttää. Ego on latinaa ja tarkoittaa minää. Kuitenkin näissä samoissa teksteissä siteerataan ajattelijoita ja opettajia, jotka korostavat ”oman itsensä”, ”todellisen itsensä” löytämisen merkitystä. Olen tietämättömänä epäillyt, että johtunee minun tietämättömyydestäni, kun olen ajatellut tähän liittyvän ristiriidan.

Sanskriitinkieliset tekstit eivät tietenkään käytä latinaista termiä ego tai egoismi. Näihin viittaava sana on ahamkara. Aham on minä tai itse ja kara on sana, joka tarkoittaa tekemistä tai luotua asiaa. Ahamkara ei siis ole ego, vaan ”minä tekee”. Kyse ei ole yksinkertaisesti itsekkyydestä, vaan vanhat hindutekstit käyttävät termiä tilasta, jossa ihminen on ”itsellinen”; hän on tilassa, missä hän erottaa itsensä muista ja on siksi myös illuusion tilassa. Miksi se on illuusion tila? Koska hindufilosofia ajattelee, että kaikki on yhtä.

Ahamkara on illuusio ja kiinnittymistä ”väärään itseen”, ei todelliseen, jumalaiseen itseen. Siksi ahamkaran hävittäminen ei ole ristiriidassa todellisen itsen löytämisen kanssa.

Eurooppalainen käännös on epätarkka, mutta se väistämättä on myös tyypillisen eurooppalaista omimista ja sulauttamista omaan ajattelutapaan, johon on vaikuttanut kristillinen itsekkyyttä, siis egoismia, vastustava moraali. Ahamkara ei ole moraalinen, pelkästään moraalinen termi. Se on tieto-opillinen käsite; kyseessä on tila, joka estää pääsyn totuuteen, korkeampaan totuuteen. Ahamkara on myös intialaiseen metafysiikkaan liittyvä sana; hindulaisessa ja tantristisessa ajattelussa maailma on ykseyttä, josta tämä illuusio, harha, ahamkara, meidät erottaa. Termillä on moraalifilosofiset seuraukset.

Eri intialaiset opettajat ovat puhuneet erisävyisesti ahamkarasta ja sen vaarallisuudesta. Monet sanovat, että ahamkara täytyy ”tuhota” tai ”tappaa” – muuten ei voi olla henkistä kehitystä. Ahamkara on henkinen tila, joka johtaa usein vääriin tai pahoihin tekoihin, myös siihen eurooppalaisten pelkäämään itsekkyyteen.

Sana ahamkara on siis hyvin tärkeä intialaisessa ajattelussa. Eikä samaa sanaa ole meidän kielissämme. Olemme halukkaita hävittämään egon tai egoismin, mutta emme todellisuudessa halua luopua ahamkarasta, itsellisyydestämme, erillisyydestämme.

Jos länsimainen haluaa ymmärtää käsitteen, sitä voisi verrata synnin käsitteeseen. Teologit puhuvat synnistä ”erona Jumalasta”; se merkitsee sitä, että ihminen erottaa itsensä Jumalasta, etääntyy Hänestä, poistaa Jumalan keskeisyyden. Synnin seurauksena Jumala ei ole keskus. Ahamkara on jotain samantapaista; se erottaa yhteydestä ja ykseydestä.

Monien tulkitsijoiden mukaan – mm. Mónica Cavallé – intialainen ajattelu erottaa selvästi eräänlaisen ”todellisen” minän, jumalaisen olevan ihmisessä ja erillisen minän, egon (pinnallisen minän), joka ei ole se mitä olento todella on, vaan mitä kuvittelee olevansa (määritellessään itsensä sekä rajoittaessaan itsensä samastuessaan rajallisiin asioihin). Tässä mielessä ”ego” on tässä ajattelussa sekä harha että kärsimystä aiheuttava tekijä, mutta se ei sinänsä samastu egoismiin. Cavallén tekstit ”vedanta advaitasta”, ei-duaalisesta opista, on suositeltavia: ne ovat sekä selkeitä, syvällisiä että oppineita.

Intialaisen filofian vaatimukset ovat kovat. On vaikea sanoa, millainen olisi se tila, mihin pääsemme, jos onnistumme hävittämään ahamkaran ja siksi on vaikea sanoa, haluammeko todella tehdä sen. En tiedä, onko ahamkara todellinen ongelma. En ota siihen kantaa. Kaikki saavat tehdä mitä haluavat ja muuttaa itseään omalla tavallaan, tehdä itselleen omat lääkkeensä. Näin minulle määrää minun moraalini.

Haluan vain todeta, että on olemassa vastenmielistä länsimaalaista eklektismiä. Eklektismi on valikoimista; otetaan sieltä ja otetaan täältä mikä sopii, ei katsota mitä tämä tai tuo valittu sana tai oppi todella merkitsee. Valitseminen, itselleen sopivan valitseminen, on hyvä asia, mutta eklektismi johtaa lainattujen ajatusten vääristymiseen ja köyhtymiseen.

Eurooppalaiset, varkaat ja vääristelijät, varokaa itseänne ja itsekkyyttänne, kun varastatte. Ajattelemalla olevamme egon vankeja, egoisteja, ajattelemme samalla tavalla, niin kuin aina ja olemme vaarassa vahvistaa mentaalista lukkoa, joka estää meitä. Minulle sanoi kerran (yli 20 vuotta sitten) intialainen joogi: ”The secret of the human mind is that we are what we think we are.” Tätä pidän tutkimisen arvoisena, tätä olen yrittänyt ajatella...

Filosofia elämäntapana

Filosofia on ja se voi olla tapa elää. Kuka tahansa joka valitsee itselleen elämäntavan ja muokkaa elämäänsä ei silti ole filosofi; se on tietynlainen elämäntapa, jossa ajattelu ja rakkaus ajatteluun saa erityisen intensiivisen muodon. Kysymyksestä, kysymisestä, tehdään elämäntapa. Tässä ei sanan tavanomaisessa mielessä etsitä ratkaisua, vaan uutta kysymystä. Ratkaisu on ongelman uudelleenmuotoilu.

Filosofian, etiikan, alkuperäisiä voimallisia kysymyksiä oli kysymys siitä, miten pitää elää. Filosofia on siis tähdännyt elämäntapaan, toisenlaiseen elämään. Elämäntapa on ratkaisu, vastaus. Tätä Wittgensteinkin varmaan tarkoitti, kun sanoi: Pitää elää niin, että se mikä on ongelmallista katoaa. En muotoilisi asiaa näin, vaan toisin: Täytyy elää niin, että syntyy uusia ongelmia.

Vaikka keskustelun filosofiasta elämäntapana aloitti ranskalainen Pierre Hadot 70-luvulla, idea on saanut paljon vastakaikua mm. amerikkalaisessa filosofiassa. Esimerkiksi Richard Shusterman (jonka tausta on analyyttisessä filosofiassa ja amerikkalaisessa pragmatistisessa filosofiassa) puhuu filosofiasta elämätapana, joka on muutakin kuin teoriaa; se on ”art of living” (elämäntaito, elämisen taide). Teoksessaan Practising Philosophy Shusterman käyttää esimerkkinä filosofisesta elämästä mm. mainittua Wittgensteinia, joka koki akateemisen maailman filosofiset pohdinnat liian kapeiksi, koska hänen mukaansa filosofin ylin periaate tai käsky on: ”Elä hyvin.”

Myös oma lähtökohtani on samantapainen. Näiden muistiinpanojeni punainen lanka on ajatus askeesista ja ethoksesta. Askeesi, harjoitus, tekee jostakin totuudesta tai periaatteesta ethoksen, olemisen tavan, ja ethos ei ole olemus, vaan modus, tapa, ”toinen luonto”. Olennaista eivät ole ominaisuudet eivätkä omaisuudet; olennaista ei ole olemus, vaan modus, tapa. Tärkeä kysymys ei ole ”mitä”, vaan ”miten”. Filosofisessa elämäntavassa on olennaista ongelmien keksiminen ja pseudo-ongelmien poispyyhkiminen.

Olkoon tämä tällainen metodinen huomautus, vaikka ilmaisu on liioitteleva, vähän liikaa lupaava... Me kysymme usein miksi – ja vielä pahempaa: me kysymme, miksi minä. Kun ryhdymme omasta mielestämme henkeviksi, kysymme mitä. Mutta kun kysymme ”mitä”, etsimme olemusta, ja olemus on fiktio ja ansa.

Puolustan myös sanoja ”kuka”, ”missä”, ”milloin”. Tähän on yksinkertainen syy. Nämä ovat hyviä kysymyssanoja, koska ne yrittävät tuoda esiin jotakin tapahtumista. Näin ajattelun tavoitteena ei ole paljastaa ikuista olemusta, vaan tapahtuma ja tapahtuman tapahtumallisuus.

Voisi puhua tapahtumallistamisesta. Sen hyöty on nimenomaan se, että näemme asiat, ilmiöt tapahtumina, historiallisina ja muuttuvina, ei enää välttämättöminä. ”Missä” ja ”milloin” sijoittavat ilmiöt johonkin kontekstiin. On syytä tutkia olosuhteita, joissa jokin maailmaan ilmaantuu, tutkia miten se sitten muuttuu ja joissakin tapauksissa muutetaan ikuiseksi. Tällainen työ paljastaa, että emme ole aina olleet sitä mitä olemme ja siitä syystä näemme itsemme vapaampina. Meille voi syntyä vapauden kokemus, joka voi johtaa myös toimintaan, vapautemme käyttöön.

”Kuka” on olennainen kysymys, mutta se täytyy ymmärtää oikein. Kun yritämme ymmärtää jonkun lauseen, sijoitamme sen kontekstiin, kysymme, kuka puhuu. Ajattelemme – se on meidän taipumus – puhujan intressejä, hänen sidosryhmiään ja hänen identiteettiään. Kriittinen, filosofinen, kysymys, joka yrittää arvioida – ei vain polemisoida tai tehdä journalistisia paljastuksia – yrittää selvittää, mikä voima puhujassa puhuu, millaiseen olemisen tapaan sanottu liittyy, ts. millainen olemisen tapa, elämäntapa, synnyttää lauseen. ...

Näin palaudumme kysymykseen elämäntavasta. Filosofia on tai ainakin se voi olla elämäntapa. Se on sellainen kriittinen asenne, joka arvioi elämäntapoja, olemisen tapoja, jotka synnyttävät erilaisia näkemyksiä, lauseita, ”totuuksia” ja asenteita. Filosofi vaatii muutosta. Hän sanoo itselleen ja muille: Täytyy voida ajatella toisin, elää toisin.

Aihe:nainen

Otsikoin näin en vain siksi, että aiheeni olisi nainen. Puhun naisesta aiheena, naisen tekemisestä aiheeksi...

Nainen on ollut monta kertaa ja eri tavoin keskustelun, tiedollisen uteliaisuuden aiheena. Keskustelua ovat käyneet miehet. Joskus nainen on idealisoitu (Neitsyt Maaria ja siitä kehittyneet trubaduurikulttuurin lohikäärmeen kynsistä pelastettavat neitsyet), joskus demonisoitu (noidat), joskus tieteellistetty (psykiatrien keskustelut hysteerisistä naisista). Kaikki nämä monimuotoiset tiedolliset, runolliset, filosofiset ja pseudofilosofiset keskustelevat pyrkivät kontrolloimaan pelottavaa, kaaoottista, arvaamatonta naista.

Samaa halua dominoida voi nähdä 1600-luvun luonnontieteellisessä kirjoittelussa; luonto haluttiin tehdä hallinnan ja valvonnan kohteeksi. Tämä sama tieteellinen vuosisata, uuden ajan ja tieteellisen vallankumouksen ensimmäinen hetki, oli kaikkein ahkerin noitien vainoamisessa ja polttamisessa.

Miksi on olemassa naistutkimusta? Tutkiiko naistutkimus naista? Se syntyi puhumaan naisesta toisella tavalla ja naisen ehdoilla, mutta tietenkin myös problematisoimaan nämä vuosisatoja jatkuneet puheet naisesta. Emme voi arvata tämä tutkimuksen mahdollisia kauaskantoisia seurauksia, mutta ainakin sen synty on ymmärrettävä ja välttämätön. Naistutkimus on historiallinen hetki ajattelun historiassa. Myöhemmin nähdään, mihin se johtaa.

Naistutkimus on monitieteinen ala, joka pyrkii selvittämään, miten sukupuoli ja sukupuolten väliset suhteet vaikuttavat yhteiskunnallisiin ja kulturaalisiin ilmiöihin. Tässä yhteydessä voi siis tehdä kulttuurifilosofisen välihuomautuksen. Ihminen tekee ihmisestä kaiken mitan ja omasta kulttuuristaan normin. Tämä tarkoittaa, että oman kulttuurin tapoja pidetään oikeina, normaaleina ja luonnollisina.

Jos jonkun kulttuurissa juodaan kymmenen kuppia kahvia päivässä, se on oikein ja kohtuullista – kaikkea muuta vieroksutaan. Tästä seuraa, että tapoja ja tottumuksia pidetään luonnollisina, ei tajuta niiden olevan tapoja ja tottumuksia. Jopa terveelliseksi katsotaan oman kulttuurin tottumukset.

Ajattelulle ja kriittisyydelle tämä luo vaikeat olosuhteet, mutta myös välttämättämän työmaan: on tutkittava, tarkistettava, ajateltava omaa kulttuuriaan, kohdistettava siihen kylmä ja etäinen katse. Emme voi asettua kokonaan oma kulttuurimme ulkopuolelle, mutta voimme kehittää itsessämme kylmyyttä ja etäisyyttä.

Puhun tahallisesti tällaisen epänaisellisen hyveen – kylmyyden – puolesta. Ajattelu – myös naistutkimus – voi löytää voimaa kylmyydestä, kyvystä ottaa etäisyyttä. Tavoitteena on kulttuurin kritiikki, jotta jokin, joka meissä on, saisi tilaa, voisi elää.

Filosofia on kysymistä, muttei ole sukua arkipäiväiselle kysymiselle. Kun kysymme, haluamme saada tietoa. Eikö niin? Ei aina. Joskus haluamme kysymyksellä avata maailman, tehdä tutustua tuntemattoman. Kysyn filosofisen askeetin kysymyksen: Mitä voin tehdä itsestäni? Siihen ei voi vastata, ei ainakaan heti; tietoa ei ole. Silti se on hedelmällinen kysymys; se avaa maailman, polun. Emme tiedä, tarvitsemmeko naistutkimusta aina, mutta on toivottavaa, että tämä – tai joku muu tutkimuksen ala – onnistuu esittämään hedelmällisiä kysymyksiä, sellaisia jotka heittävät meidät tuntemattomille vesille.

Itse ajattelen, että näiden mahdollisesti väkivaltaisten kysymysten tarpeellisuus on selvästi näkyvissä. Kulttuuri ja sen normit, sen kaavamaiset kaavat, ritualisoituneet muodot, vaikuttavat esim. sukupuolten välisiin suhteisiin. Ajattelu ja kritiikki tähtäävät siihen, että voimme odottaa myös odottamatonta, nähdä ihmisten välillä epätodennäköisiä suhteita. Ajattelu auttaa tuomaan liikettä ja mielikuvitusta sinne, missä kaikki on jäykkää, kuivettunutta, köyhää, jos ei suorastaan pilaantunutta.

Keskiajalla eurooppalaisella naisella oli vain kaksi hyväksyttävää mahdollisuutta: mennä naimisiin tai luostariin. Mutta oli ihmisiä, jotka osasivat kyseenalaistaa. Beguines (1200-1400-luvulla) olivat naisia, mystikkoja, jotka loivat puolittain luostarimaisia kommuuneja tai elivät yksinään kierrellen saarnaamassa. He eivät olleet nunnia; eivät luopuneet omaisuudestaan ja he voivat palata ”maalliseen” elämään, mennä naimisiin, jos halusivat. He keksivät uusia tapoja elää. Meidän pitäisi osata tehdä samoin.

Sielusta

Psykologiassa psyyke (sielu) on kerroksellinen rakenne. Sitä tulkitaan eri tavoin. Mutta aina sitä tulkitaan; se on jatkuvan hermeneuttisen prosessin kohde. Näin sielu objektivoituu, tulee kohteeksi, tarkkailun ja selittämisen esineeksi. Kerroksellisuuden ja tulkinnan seurauksena sielu on tullut syväksi.

Vaikka Descartes erotti niin selvästi ruumiin ja sielun 1600-luvulla, vasta myöhään 1700-luvulla fysiologit alkoivat hoidossa ja lääkinnässä erottaa ruumiilliset ja henkiset vaivat. Tämä erotus tapahtuu, kun ”potilaisiin” aletaan käyttää ns. moraalista hoitoa. Psykoterapian ensimmäinen nimi oli moraalinen hoito, jonka keskeinen lähtökohta oli moraalinen tuomitseminen. Potilaasta tuli syyllinen tilaansa.

Tällä kerroksellisella ja syyllisellä sielulla on syntymäpaikka: kirkko. Jo varhain kristinuskon alkuvaiheessa sielu alkoi tunnistaa ja tunnustaa syyllisyytensä sekä syntisyytensä. Erityisesti luostareissa alkoi itsetutkistelu merkitä sitä, että ihminen tarkkailee sielussaan tapahtuvia liikkeitä, etsii pienimpiäkin merkkejä salaisesta, mahdollisesti syntisistä, ajatuksista ja kuvitelmista.

Kirkon harjoittama henkinen ohjaus alkoi varsinkin 1500-luvulla ja 1600-luvulla muuttua ”terapiasuhdetta” muistuttavaksi käytännöksi. Paimennettava ihminen oli velvollinen puhumaan ohjaajalleen, paljastamaan kaiken. Vähitelleen tämän käytännön kehittymisen myötä alkoivat tietyt uskonnollisen elämän ilmiöt ja spirituaaliset tapahtumat häiritä kirkkoa. Erityisen kiusallisiksi muodostuivat riivaustilat, joidenkin kurjien sielujen joutuminen demonin valtaan.

Miksi tämä oli häiritsevää? Demonien tunkeutuminen sieluun ja niiden ajaminen ulos – siis eksorkismi (tai eksorsismi) – ovat ilmiöitä ja prosesseja, joissa sielu nähdään ja koetaan eri tavalla kuin henkisessä ohjaamisessa, kirkon omassa käytännössä. Demonin valtaama sielu ei ole syyllinen. Se ei ole syvyys, vaan paikka, johon erilaiset voimat asettuvat.

Henkisessä ohjauksessa ohjaaja kysyy: ”Kuka sinä olet?” Kysymys on tarkoitus sisäistää. Ohjattavan on opittava kysymään itseltään: ”Kuka minä olen?” Manaajan kysymys ei ole osoitettu riivatulle, vaan riivaajalle: ”Kuka sinä olet, demoni?”

Olen aikaisemmin kertonut – tunnustanut – harrastaneeni mm. eurooppalaisen viemäriverkon historian tutkimista. Se oli minun sukellukseni syvyyteen, eri kerroksiin. Viime aikoina harrrastukseni ovat vähemmän skatologisia: tutkin eksorkismia. Se on osa yrityksestä ajatella sielusta toisin, eri tavalla - ei kerroksellisena rakenteena, vaan paikkana. En luo silti mitään uutta sielun metafysiikkaa. Pyrin katsomaan toisesta näkökulmasta ja näkemään, ettei ole välttämätöntä kokea ja käsittää sielua kerrokselliseksi rakenteeksi – ettei sielun metafysiikka ole välttämätöntä.

Sielun ajatteleminen topologisesti ei poista poliittisuutta. Yhä pidän Leslie Paul Thielen käsitteestä ”sielun politiikka”. Siinä ei ole kyse tulkitsemisesta, vaan voimasuhteiden järjestelystä. Kysymys ei ole: ”Kuka sinä olet?” Se on pikemminkin: ”Kenen määräyksiä kuunnellaan ja miksi?” Ihmisten väliset suhteet ovat politiikkaa, ja ihminen luo suhteen myös itseensä. Politiikka on aina topologiaa; ihmisten välisten suhteiden luominen ja järjestäminen sisältää aina myös paikan, tilan, järjestämisen. Kautta aikojen ihmiset ovat luoneet kohtaamispaikkoja ja muureja, avoimia tiloja ja suljettuja tiloja.

Kiinnostukseni sieluun on poliittista ja filosofista. Puhuessani sielusta luon näkökulmaa siihen, mikä on ongelmana edessämme meidän kohtaamissamme tilanteissa. Mitä aiomme hyväksyä? Mitä voisimme muuttaa noissa tilanteissa, mitä muokata itsessämme? On erittäin poliittista kysyä: Onko meille annettu sielun käsite hyväksyttävä ja haluttava? Kuka sitä haluaa? Kuka hallitsee ja miten, kun meillä tämä tai tuo sielun käsite?

Kyynikkofilosofi Diogenes, joka tunsi demonit, oli myös psykologi, mutta hänen psykologiansa oli sielun politiikkaa. Kun Diogenes provosoi ihmisiä, veti heidät kamppailuun kanssaan, hän asetti erilaiset voimat ja vallat vastakkain. Kamppailun tarkoitus ei ollut johtaa äkilliseen valaistumiseen, vaan siihen, että vastapuoli, kuulija, asettuisi uudenlaiseen suhteeseen itsensä kanssa, ryhtyisi kamppailuun omia vikojaan, demonejaan, vastaan – tai kamppailuun niiden kanssa. Näin ovat ainakin jotkut tulkinneet. Hän halusi, että kuulija olisi suhteessa itseensä niin kuin Diogenes oli suhteessa heihin: häpeämätön provosoija, väsymätön kamppailija, kriitikko... siis hyvä ystävä.