Minä itse, pappilan musta sika

 Filosofiakahvilan aihe 2.4./3.4/4.4.. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Sanskriitin kielessä on sana anātman (anatta), jota ei tietääkseni ole länsimaisessa kielessä. Sen tekninen käännös voisi olla epäsubstantiaalisuus. Se merkitsee sielun olemassaolemattomuutta tai epäsubstantiaalisuutta. Joskus näkee käytettävän sanaa Ei-Minä. Buddhalaisessa ajattelussa kaikki muuttuu, kaikki on väliaikaista ja ajatus aidosta minästä tai itsestä on harhaa.  Voimmeko siis ajatella buddhalaisesti, kun meillä ei ole tätä sanaa? Vai onko se jotain liian intialaista?

Sana on buddhalaisessa ajattelussa tärkeä, koska se merkitsee egottomuutta; sitä, että ajatus minästä ja itsestä ovat illuusioita. Me olemme niin kiinni egossa, että liitämme tämän epäitsekkyyteen. Sanaa ei kuitenkaan käytetä kovin moraalisessa mielessä, ainakaan länsimaisessa merkityksessä. 

Länsimaisessa, varsinkin saksalaisessa, filosofiassa on perinne, jota voisi nimittää hyvän egoismin traditioksi. Se alkoi (ehkä) Johann Gottlieb Fichtestä (1762-1814). Erityisesti Arthur Schopenhauer (1788-1866) kehitti ajatusta egoismista: ihminen yrittää tehdä kaikista hetkistä, kaikesta tapahtuvasta omaa. Tämä ajatus – niin kuvittelen – vaikutti esimerkiksi Max Stirneriin (1806-1856) ja Friedrich Nietzscheen (1844-1900). Schopenhauerin ajatus oli yhdenlaisen individualismin puolustusta ja vaikkei se ollut varsinaista itsekeskeisyyttä sanan arkipäiväisessä merkityksessä, hän muotoili tällaisen ajatuksen: “Kaikki minulle, muille ei mitään.”

Vaikka tämä hyvä egoismi ja sen perinne on synnyttänyt paljon väärinkäsityksiä ja sitä on tulkittu moralistisesti, on helppo nähdä, että “minä” ja “itse” ovat sillä tavalla keskeisessä asemassa länsimaisessa ajattelussa, ettei buddhalaisuus ehkä avaudu kovin helposti (siitä huolimatta, että Schopenhauerin, Stirnerin ja Nietzschen ajatuksista voi löytää jotain buddhalaista).

Ajatus epäsubstantiaalisuudesta ja toisenlaisesta näkökulmasta ei ole silti täysin vieras länsimaisessakaan ajattelussa. Usein se on liittynyt mystikkojen ajatuksiin tai ajattelijoihin, jotka ovat yrittäneet katsoa ylhäältä, kosmisesta näkökulmasta.

Nietzsche on häkellyttävä. Juuri kun luulet oppineesi tuntemaan hänet, hän ottaa kasvoilleen toisen naamion. Hän totesi jo varhain, että kun ihminen oppii ajattelemaan toisin, hän myös tuntee toisin. Lukija voi ihmetellä, millaista voisi olla toisella tavalla tunteminen. Nietzschen tekstit saattavat antaa sellaisen kuvan, että hän yksinkertaisesti antaa hyvän omantunnon olla egoistinen kyseenalaistaessaan vallitsevan moraalin. Hänellä on kuitenkin tekstikatkelma, joka sanoo: “Minun” ja “sinun” tuolla puolen. Tuntea kosmisesti!" Näkökulma ylittää sekä egoistisen että altruistisen perspektiivin, vaikka tämä ei varmasti ollut herran viimeinen sana.

Puhuin vuosia sitten Vicente Núñezin aforimista, joka lähentyy sanskriitin sanan ajatusta: “El ser no es sustancia, sino una relación.” Käänsin tämä teknisesti: ”Olento ei ole substanssi, vaan suhde.”

Sana ”substanssi” on yleinen, aika vaikea tekninen termi filosofiassa. Tieteellisessä sanastossa tai yleiskielessä se merkitsee ainetta tai ainesta, mutta filosofiassa pikemminkin itsenäistä oliota, olion olemusta; substantiaalinen on joku jolla on oma olemus. Aristoteles määrittelee substanssin (ousia) toisaalta materiaaliseksi substanssiksi, siis aineeksi ja toisaalta Metafysiikassa myös olennon tavaksi olla maailmassa; se merkitsee, että olento on subjekti, jota ei määrittele mikään muu. Yksinkertaistaen voisi sanoa, että Aristoteleelle olento on substanssi.

Núñezin sofismi on antiaristoteelinen väite. Hän sanoo: Olento ei ole substanssi; olento ei ole subjekti, jotakin erillistä ja määriteltävissä erillään muista olennoista.

Olento on suhde. Jos kaksi olentoa kohtaavat, tärkeää ei ole näiden olentojen olemus, niiden kristallisoitunut olemus – joka on vain fiktio. Tärkeää on näiden olentojen positio, tila ja asema suhteessa toiseen. Kohtaamisen luonteen määrittelee se mikä on olentojen välissä. Oleminen on suhteellista (relationaalista, ei relatiivista). Se ei siis ole substantiaalista. Voiko sanoa ”minä”? Kyllä, mutta ”minä” on suhde – suhde toiseen, toisen suhde ”minään” ja ”minän” suhde omaan itseensä. Ei pitäisi puhua identiteetistä, ainakaan mistään pysyvästä. 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Stirnerin paluu

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA ENSIMMÄISEN KERRAN ENSI TIISTAINA 17.10. PAIKKA: Ravintola Kukko,saunan terassi, Avenida de los Boliches 4. KLO 13.30. AIHE: KATALONIA! KATALONIA! 

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

Max Stirner palaa. Häntä ajatellaan taas. Hänestä puhutaan ja kirjoitetaan taas. Miksi? Kuka oli Max Stirner?

Hän oli Johann Kaspar Schmidt (1806-1856), joka tunnetaan erityisesti teoksesta Der Einzige und sein Eigentum, joka julkaistiin vuonna 1844. Siinä tekijä esittää individualistisen filosofiansa perusteet ja hyökkää monia klassikkoja, erityisesti Immanuel Kantia vastaan. Stirner ei halua vapautua vain Jumalasta, vaan myös humanismin illuusioista. Engels sanoi herrasta: ”Katsokaa Stirneriä, kaiken pakotuksen rauhallista vihollista. Nyt hän juo vielä olutta, mutta pian hän juo verta kuin vettä.” Siteeraan tätä ilmaistakseni minkälaisessa ympäristössä kotiopettajanakin neideille toiminut kapinallinen liikkui ja minkälainen maine hänelle oli kehittymässä elinaikanaan.

Vaikka Stirnerin nimi mainitaan filosofian historiaa käsittelevissä teoksissa, hän jäi pitkäksi aikaa vaille suurta huomiota. Hän jäi niin Engelsin kuin Marxinkin varjoon, tietenkin myös Nietzschen.

Nyt hänestä silti taas puhutaan ja kirjoitetaan. Siihen on erityinen syy. Stirner tähtäsi vapauteen, yksilön itsenäisyyteen ja näytti, miten ihminen itse orjuuttaa itseään. Ihmisen ideat (järjestä, moraalista, Jumalasta jne.) fiksoituvat, jähmettyvät ja muuttuvat joksikin pahemmaksi kuin harhakäsitykset: ne muuttuvat kahleiksi. Jos ihminen oli Stirnerille ”vieraantunut” (termi joka oli muodissa), se ei johtunut siitä, että hän ei päässyt toteuttamaan todellista olemustaan. Stirnerille itse olemuksen käsite oli vieraannuttava.

Tämä on syy Stirnerin paluuseen: Hän ajatteli vapautta toisella tavalla ja oli radikaalisti antiessentialistinen. Vastaavanlaiset teemat ovat toistuneet eri tavoilla filosofien kirjoituksissa koko 1900-luvun ajan. Stirner on keksitty uudestaan nykyaikaisen filosofian esi-isänä, eräänlaisena ”puuttuvana lenkkinä” 1800-luvun kantilaisen ja hegeliläisen ajattelun ja 1900-luvun ajattelun välillä.

Vapaus vaatii Stirnerin mukaan kapinaa. Ihmisen on päästävä ”fiksoituneista” ideoista ja hänen on irtaannuttava olemuksesta, ylitettävä itsensä. Kapina ei ollut hänelle sama asia kuin vallankumous. Vallankumous pyrkii järjestelemään asiat uudestaan; kapina pyrkii siihen, ettei kukaan tai mikään voi enää järjestää meitä. Kapinassa ihminen muuttaa suhdetta itseensä. Stirner käyttää itsestä usein sana ego – syy miksi hänen filosofiansa on eräänlaista egoismia, hyvän egoismin puolustusta. Tämä ego ei kuitenkaan ole mikään jähmettynyt, pysyvä olemus, identiteetti. Se on ”luova tyhjyys”. Vitsikkäästi voisi sanoa, että Stirner oli yhdenlainen buddhalainen.

Stirnerin radikaali individualismi, ”egoismi”, merkitsee sitä, että hän pyrkii olemaan omaa omaisuuttaan. Antiikin maailmassa olisi sanottu: haluaa kuulua itselleen. Stirnerin julistuksessa hänen voimansa on hänen omaisuuttaan, hänen voimansa antaa hänelle hänen omaisuutensa ja lopulta hän itse on oma voimansa, jonka ansiosta omaa omaisuuttaan.

Tämä omaisuudesta puhuminen on yllättävin ja vaikein asia Stirnerissä. Mutta se auttaa hahmottaa ihmisten välisiä suhteita ja yhteiskuntaa. Hänen esimerkkinsä on rakkaus. Jotkut ihmiset – perhe, ystävät jne. – ympärilläni ajattelevat, uskovat, että heillä on oikeus minun rakkauteeni. Tässä tapauksessa rakkaus on laki ja velvoite: ”Sinun täytyy rakastaa minua.” Tämä merkitsee myös, että minä olen velkaa sen mikä on minun. Ongelma, kysymys on, miten luoda sellainen suhde, jossa se mikä on minun omaa, on sitä todella  – missä omaisuus saa arvonsa.

Voin siis puolustaa Stirnerin paluuta. Hänen avullaan voi luoda mielenkiintoisen näkökulman arvoihin, niiden maailmaan. ”Oma” ja ”omaisuus” eivät ole osakkeita tai autoja, vaan prosesseja, joiden avulla jokin saa arvon. Kyse on vastakkaisesta asiasta velalle, velvollisuudelle. Fiksoituneet, jähmettyneet ideat – jotka eivät todellisuudessa ole omiani – ovat esteenä, kahleena. Stirnerin teksti on radikaaleinta, aggressiivisinta, mitä filosofian historiasta löytyy. Mutta juuri hänessä fanatismi kuolee: 

”Ajatus ei ole minun muuta kuin silloin kun Minä valloitan sen, ja se ei voi taivuttaa minua valtansa alle, tehdä minusta fanaattista ja oman toteutumisensa välinettä...”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Intialaista filosofiaa Euroopassa (extra)

Lukiessani minulle vieraita tekstejä, jotka kommentoivat joogaan ja intialaiseen filosofiaan liittyviä artikkeleita ja kommentaareja olen hämmästellyt erityisesti egon käsitteen käyttöä. Näissä teksteissä toistuu väittämä: ego pitää häivyttää. Ego on latinaa ja tarkoittaa minää. Kuitenkin näissä samoissa teksteissä siteerataan ajattelijoita ja opettajia, jotka korostavat ”oman itsensä”, ”todellisen itsensä” löytämisen merkitystä. Olen tietämättömänä epäillyt, että johtunee minun tietämättömyydestäni, kun olen ajatellut tähän liittyvän ristiriidan.

Sanskriitinkieliset tekstit eivät tietenkään käytä latinaista termiä ego tai egoismi. Näihin viittaava sana on ahamkara. Aham on minä tai itse ja kara on sana, joka tarkoittaa tekemistä tai luotua asiaa. Ahamkara ei siis ole ego, vaan ”minä tekee”. Kyse ei ole yksinkertaisesti itsekkyydestä, vaan vanhat hindutekstit käyttävät termiä tilasta, jossa ihminen on ”itsellinen”; hän on tilassa, missä hän erottaa itsensä muista ja on siksi myös illuusion tilassa. Miksi se on illuusion tila? Koska hindufilosofia ajattelee, että kaikki on yhtä.

Ahamkara on illuusio ja kiinnittymistä ”väärään itseen”, ei todelliseen, jumalaiseen itseen. Siksi ahamkaran hävittäminen ei ole ristiriidassa todellisen itsen löytämisen kanssa.

Eurooppalainen käännös on epätarkka, mutta se väistämättä on myös tyypillisen eurooppalaista omimista ja sulauttamista omaan ajattelutapaan, johon on vaikuttanut kristillinen itsekkyyttä, siis egoismia, vastustava moraali. Ahamkara ei ole moraalinen, pelkästään moraalinen termi. Se on tieto-opillinen käsite; kyseessä on tila, joka estää pääsyn totuuteen, korkeampaan totuuteen. Ahamkara on myös intialaiseen metafysiikkaan liittyvä sana; hindulaisessa ja tantristisessa ajattelussa maailma on ykseyttä, josta tämä illuusio, harha, ahamkara, meidät erottaa. Termillä on moraalifilosofiset seuraukset.

Eri intialaiset opettajat ovat puhuneet erisävyisesti ahamkarasta ja sen vaarallisuudesta. Monet sanovat, että ahamkara täytyy ”tuhota” tai ”tappaa” – muuten ei voi olla henkistä kehitystä. Ahamkara on henkinen tila, joka johtaa usein vääriin tai pahoihin tekoihin, myös siihen eurooppalaisten pelkäämään itsekkyyteen.

Sana ahamkara on siis hyvin tärkeä intialaisessa ajattelussa. Eikä samaa sanaa ole meidän kielissämme. Olemme halukkaita hävittämään egon tai egoismin, mutta emme todellisuudessa halua luopua ahamkarasta, itsellisyydestämme, erillisyydestämme.

Jos länsimainen haluaa ymmärtää käsitteen, sitä voisi verrata synnin käsitteeseen. Teologit puhuvat synnistä ”erona Jumalasta”; se merkitsee sitä, että ihminen erottaa itsensä Jumalasta, etääntyy Hänestä, poistaa Jumalan keskeisyyden. Synnin seurauksena Jumala ei ole keskus. Ahamkara on jotain samantapaista; se erottaa yhteydestä ja ykseydestä.

Monien tulkitsijoiden mukaan – mm. Mónica Cavallé – intialainen ajattelu erottaa selvästi eräänlaisen ”todellisen” minän, jumalaisen olevan ihmisessä ja erillisen minän, egon (pinnallisen minän), joka ei ole se mitä olento todella on, vaan mitä kuvittelee olevansa (määritellessään itsensä sekä rajoittaessaan itsensä samastuessaan rajallisiin asioihin). Tässä mielessä ”ego” on tässä ajattelussa sekä harha että kärsimystä aiheuttava tekijä, mutta se ei sinänsä samastu egoismiin. Cavallén tekstit ”vedanta advaitasta”, ei-duaalisesta opista, on suositeltavia: ne ovat sekä selkeitä, syvällisiä että oppineita.

Intialaisen filofian vaatimukset ovat kovat. On vaikea sanoa, millainen olisi se tila, mihin pääsemme, jos onnistumme hävittämään ahamkaran ja siksi on vaikea sanoa, haluammeko todella tehdä sen. En tiedä, onko ahamkara todellinen ongelma. En ota siihen kantaa. Kaikki saavat tehdä mitä haluavat ja muuttaa itseään omalla tavallaan, tehdä itselleen omat lääkkeensä. Näin minulle määrää minun moraalini.

Haluan vain todeta, että on olemassa vastenmielistä länsimaalaista eklektismiä. Eklektismi on valikoimista; otetaan sieltä ja otetaan täältä mikä sopii, ei katsota mitä tämä tai tuo valittu sana tai oppi todella merkitsee. Valitseminen, itselleen sopivan valitseminen, on hyvä asia, mutta eklektismi johtaa lainattujen ajatusten vääristymiseen ja köyhtymiseen.

Eurooppalaiset, varkaat ja vääristelijät, varokaa itseänne ja itsekkyyttänne, kun varastatte. Ajattelemalla olevamme egon vankeja, egoisteja, ajattelemme samalla tavalla, niin kuin aina ja olemme vaarassa vahvistaa mentaalista lukkoa, joka estää meitä. Minulle sanoi kerran (yli 20 vuotta sitten) intialainen joogi: ”The secret of the human mind is that we are what we think we are.” Tätä pidän tutkimisen arvoisena, tätä olen yrittänyt ajatella...