Platon
Filosofiakahvila 14.10./15.10./16.10.
Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).
Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.
Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).
Linkki zoom-tapaamisiin:
https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09
Voisi sanoa yleistäen, että antiikin maailmassa itsetuntemus
oli tavoiteltava asia, koska ajateltiin, että se mahdollistaa varovaisuuden (prhonesis). Oman sielunsa tunteminen
auttoi erottamaan tärkeän vähemmän tärkeästä. Tämä merkitsee, että itsensä
tunteminen liitettiin osaksi elämisen taitoa (tekhne biou); sillä oli eettinen merkitys.
Se mikä helposti unohdetaan – koska itsetuntemuksen vaatimus on eri muodoissa jatkanut elämäänsä läpi vuosisatojen – on se, että itsensä tuntemiseen liittyi toinen, sitä tärkeämpi periaate: epimeleia heautou, itsestä huolehtiminen. Antiikin maailmassa, vuosisatojen ajan, itsestä huolehtiminen motivoi itsensä tuntemiseen. Näin melkein aina, vaikka eri ajattelijoiden ja kouluntien välillä oli erilaisia käsityksiä miten huolehditaan ja mikä tarkalleen ottaen on huolehtimisen ja tuntemisen kohde.
Vaatimus itsetuntemuksesta sai merkityksensä tämän laajemman periaatteen sisällä tai sen kautta. Itsetuntemus ei ollut itseisarvo eikä esimerkiksi pelkästään terapeuttinen työkalu; se liittyi ihmisen eettiseen olemiseen. Itsestä huolehtiminen merkitsi vuosisatojen ajan sitä, että ihminen kehitti itseään, rakensi itselleen olemisen tapaa, ethosta.
Platonille se, mistä huolehditaan ja mikä yritettän tuntea, on sielu. Meidän tulee kuitenkin olla varovaisia tulkinnoissamme. Sielu ei ollut Platonin teksteissä substanssi, olio; se oli jotakin, joka toimii, se oli toimintaa. Tämä korostui myöhemmin, esimerkiksi stoalaisille, kun puhe sielusta oli vähäisempää: oma itse oli Minä, joka toimii.
Puhuminen Minästä tai jopa sielusta saattaa johtaa meidät harhaan, koska myöhemmät ajat ovat ymmärtäneet tämän toisin. Meillä on viimeistään romantiikasta asti ollut pakkomielteenä olla oma itse, olla persoonallisia. Kun antiikin maailmassa yritettiin oppia tuntemaan oma itse, he usein etsivät jotain yhteistä. Monet antiikin ajattelijoista sanoivat, että kaikilla ihmisillä on järki, he ovat rationaalisia olentoja. Itsensä opiskelijan tuli löytää tämä rationaalisuus, tehdä siitä periaate, kultivoida sitä. Monet Marcus Aureliuksen harjoitukset tähtäsivät yksilöllisyyden haihtumiseen, ei siihen, että hänestä, itsensä harjoittajasta, tulisi persoonallisuus.
Itsensä tunteminen oli jo aikojen alussa monimerkityksinen; tuntemisen kohde oli vaihteleva – se oli sitä jopa yhdelle ja samalle ajattelijalle, esimerkiksi Platonille. Alkibiadesissa (kaikki tutkijat eivät pidä sitä Platonin kirjoittamana) itsetuntemuksen kohde on psykhe, sielu (joka on eri asia kuin persoonallisuus tai luonne). Itsetuntemus syntyy siitä, kun sielu kontemploi, katsoo itseään. Lakhesissa kohde on bios, olemassaolo, elämisen tapa. Itsetuntemus ei ollut tässä tapauksessa kontemploimista; se oli koe, testi, harjoitus.
Askeesi ja itsensä tunteminen
liittyivät antiikin maailmassa yhteen muissakin koulukunnissa. Kun opettaja
yritti saada oppilaan tuntemaan itsensä, kyse ei ollut siitä, että hän
“löytäisi itsensä”, määrittelisi identiteettinsä, vaan mahdollisten puutteiden
ja vikojen tunnistamisesta, myöntämisestä, jotta voisi aloittaa parannustyön.
Antiikin perinne on hajonnut tai kadonnut monella
tavalla. Antiikin Kreikassa tiedon kohde, kosmos (maailma) ei ollut erilainen
kuin itse tiedon kohteena, Kosmoksen tunteminen oli itsensä tuntemista. Jotkut
oppineet ovat sanoneet, että tämä muuttui viimeistään Descartesin myötä. Tiedon
kohde ei ollut enää kosmos, vaan universumi, ja tietävä subjekti oli siitä
erillinen.
Kristinuskon myötä itsensä tuntemiseen liittynyt toinen periaate (itsestä huolehtiminen) katosi, ainakin osittain ja tuli jopa tuomituksi. Psykologian ruokkima itsetuntemus ei varmasti tähtää ”persoonattomaan minään”. Mielenkiintoista on, että antiikin aikana rakennettu tavoite itsetuntemuksesta on kuitenkin saanut niin elimellisen osan kulttuuristamme...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti