Sympatian ja empatian käsitteistä ja niiden historiasta

(Giordano Bruno)

Sana sympatia tulee kreikan sanasta sympatheia, joka koostuu osista syn (kokoontuminen, yhdistyminen) ja pathos (tuntemus, tuska, kärsimys). Sanaa käytettiin eri tavoin. Esimerkiksi tarkoittamaan mielen ja kehon yhteistä tuskaa, kun koetaan myötätuntoa. Toisaalta se vastaa nykyistä termiä resonanssia, sillä puhuttiin ”jousien värähtelyn sympatiasta”. Latinankieleen sana kääntyi suoraan, mutta latinassa on myös toinen, vastaava sana compassio, josta myöhempien kielien sana myötäntunto juontuu. Yleensä sanan sympatia alkuperäiseksi merkitykseksi ja suoraksi käännökseksi tarjotaan ilmaisua ”tuntea yhdessä”.

Filosofit ovat käyttäneet sanaa monella tavalla. Useimmiten se liitetään moraalifilosofisiin pohdiskeluihin, erityisesti siihen miten ihmiset suhtautuvat toisiinsa. Stoalaisille se oli kuitenkin ennen kaikkea kosminen käsite; se liittyi kaiken harmonisuuteen, ja he puhuivat universaalista sympatiasta. Poseidonios puolusti näkemystä, että maailman kaikki komponentit ovat orgaanisesti yhteydessä toisiinsa; tästä oli kyse sympatiassa. Kaikkea yhdisti stoalaisen käsityksen mukaan pneuma, jota ei voi käsittää hengeksi; se on materiaalinen asia tai energia, samantapainen kuin kiinalaisten qi. Sympatia on ymmärrettävä stoalaisten kosmologiassa pneuman ilmaisuksi, sen virtuaaliseksi ilmentymäksi.

Epäsuorasti, mutta eri tavalla kuin myöhemmät sanan käyttäjät, stoalaisetkin liittivät sympatian eettisyyteen; he ajattelivat, että ihmisen sisäisen harmonian piti samastua maailman harmoniaan. Myöhemmin esimerkiksi renesanssiajan ajattelijoilla – esimerkiksi Giordano Brunolla ja Giovanni Battista della Portalla - voi nähdä sanan sympatia samantapaista käyttöä. Renessanssin aikana tällä sympatian näkemisellä kaikkialla oli oma erityinen merkityksensä; se liittyi keskiaikaisen maailmankuvan katoamiseen, mahdollisuuteen tuoda erillään pidetyt asiat yhteen, uudenlaisen tason, ajallisen muotoutumisen tavoittamiseen. Jälkikaikuja tästä sympatian kosmisuudesta voi aavistella myös lukiessaan Gilles Deleuze´n tekstejä. Hän olikin stoalaisten tuntija ja sympatisoija, vaikka tosin tunsi myös toisen, empiristien perinteen hyvin.

Skotlantilaiset moralistit alkoivat 1700-luvulla puhua sympatiasta käyttäen sitä moraalisena käsitteenä; se oli tärkeä sana muun muassa Adam Fergusonille, empiristi David Humelle ja Adam Smithille. Monien tulkitsijoiden mukaan monessa yhteydessä Hume tai Smith käyttävät sanaa sympatia sellaisella tavalla, että se pitää sisällään myös sen mistä myöhemmin on puhuttu empatiana.

Esimerkkinä Hume. Yleensä sanotaan, että hänelle moraali perustuu tunteeseen, ei järkeen. Tämä on totta, mutta asia on hiukan monimutkaisempi. Kun Hume tekee sympatiasta moraalin perustan, kyse ei ole jostakin erityisestä tunteesta, myötätunnosta tai säälistä, vaan pikemminkin eräänlaisesta yleisestä toiminnosta, joka tekee tunteista kommunikoitavia. Hänelle sympatia oli ”idean muuttumista vaikutelmaksi (impression) mielikuvituksen kautta”. Tämän operaation seurauksena kokee toisen tunteen jäljen, samankaltaisen tunteen laadun, vaikkei yhtä voimakkaana. Hän erottaa sympatian siitä mistä hän käyttää termiä ”emotional contagion” (emotionaalinen tartunta). Sympatiassa ymmärtää ja tunnistaa toisen tunteen lähteeksi.

Hume ilmeisesti itsekin aavisti, että moraali on näin heikoilla jäillä. Se mikä ei ole lähellä, lähipiirissä, ei herätä sympatiaa niin paljon ja silti hän ajatteli moraalisen velvollisuuden koskevan myös etäisiä, kaukaisia ihmisiä. Termi alkaakin väistyä hänen kirjoituksistaan myöhemmin, ja hän puhuu enemmän myötätunnosta ja mausta (moraalinen maku).

Empatia on täysin erilainen käsite, vaikka se on liitetty sympatiaan, asetettu sitä vastaankin. Se ei ole koskaan ollut kosmologinen käsite eikä oikeastaan kovin paljon eettinenkään. Saksalaiset filosofit ja psykologit alkoivat 1800-luvulla käyttää Einfühlungs. Se oli saksannos kreikan sanasta empatheia ja alunperin se liitettiin estetiikan ongelmiin; samasta ilmiöstä käytettiin joskus myös ilmaisua ”esteettinen sympatia”. Kirjaimellisesti Einfühlungs merkitsee ”sisään tuntemista” (eng. Feel into) Englantilainen psykologi Edward B.Titchener käänsi sanan vuonna 1909 käyttäen sanaa empathy.

Sana ei alunperinkään liittynyt moraalisiin, pikemminkin esteettisiin kysymyksiin ja myöhemmin – erilaisista merkityksistä ja merkityseroista huolimatta – se on yhä liittynyt enemmän kysymykseen ymmärtämisestä. Empatian ajatellaan olevan kyky, jonka avulla voi ymmärtää toisen tunteita, asettua toisen asemaan. Sen takia se on liitetty kuvittelukykyyn ja viime aikoina siitä on alettu puhua älykkyytenä tai sen muotona. Estetiikka ja taidefilosofia on unohtanut nämä käsitteet; ongelmat ovat toiset. Empatia on ennen kaikkea psykologiassa käytetty käsite, vaikka jotkut ovat tehneet siitä eräänlaisen moraalisen kriteerin.

Miten näitä sanoja nykyisin käytetään? Jos sanon: ”X on sympaattinen” tai ”X on empaattinen” ero tulee selväksi. Jos sanon jotain sympaattiseksi, ilmaisen jonkun herättävän jotain. Kun puhun jostakin ihmisestä empaattisena, väitän hänellä olevan erityisiä kykyjä. Kun tapaan jonkun sympaattisen ihmisen, haluan tehdä hänen kanssaan asioita, vaikka hänellä ei olisi mitään tekemistä kanssani. Kun odotan jonkun olevan empaattinen, oletan hänen ymmärtävän minua, asettuvan paikalleni. Sympaattinen liikuttaa minut paikaltani, empaattinen asettuu paikalleni. Empaattinen samastuu minuun, sympaattinen on myötäntuntoa herättävä, miellyttävä.

Empatia on emotionaalinen, älyllinen ja kuvitteellinen  prosessi, jossa joku osallistuu toisen mielen sisältöihin, ymmärtää niitä. Sympatia on pikemminkin symbioosi, yhteiselämää: kaksi hyvinkin erilaista oliota luovat läheisen yhdyselämän hyötyen toisistaan eikä näiden olentojen tarvitse ymmärtää toisiaan, tuntea toisen tunteita.

Yksinkertainen huomioni on siis tämä: Jos näitä sanoja käyttää puhuttaessa etiikan kysymyksistä, ongelma ei ole sama. Olennaista olisi siis tietää, mikä on todellinen ongelma. Monet niin sanotut moraaliset tunteet – esimerkiksi syyllisyys, häpeä, sääli – voivat olla epäilyttäviä. Ovatko sympatia ja empatia hyviä sanoja? Haluammeko siirtyä paikaltamme, mennä toisen paikalle? Millä oikeudella teemme sen? Entä kunnioitus ja itsekunnioitus?

Itsekritiikin merkityksestä

(Michel Foucault)

Kritiikki ei ole vian etsimistä tai moittimista. Kysymys ei ole, mikä vika tai kenen vika, vaan pikemminkin tämä: Voiko ajatella toisin? Tarkoitus on tuoda ajatus esiin ja tutkia mahdollisuutta muuttaa sitä, näyttää ettei itsestään selvä ole sitä. Kritiikin seurauksena se mikä on hyväksytty itsestään selvänä, ei enää ole hyväksyttyä. Oletuksiin tartutaan ja niiltä viedään pohja – sitä on kritiikki.

Esimerkiksi Immanuel Kant kysyi kriittisesti, mikä tekee tietämisen mahdolliseksi. Hän päätyi ajattelemaan tietämisen rajoja, mutta samalla tämä mahdollisuuden ajatteleminen avasi uusia, toisenlaisia, hänelle vieraita teitä, kysymyksen siitä miten rajojen yli voi mennä. Mielenkiintoista on, että Kant ei liittänyt kritiikkiä arvoarvostelman tekoon, vaan päinvastoin pidättäytymiseen arvoarvostelmasta. Arvoarvostelma, tuomio, perustuu johonkin valmiiseen kategoriaan, ja kritiikki on nimenomaan kategorioiden purkamista.

Sama pätee itsekriitiikkiin. Itsensä moittiminen ja itsensä asettaminen tuomarin katseen alle on katumuksen herättämistä ja rankaisemista. Hedelmällinen itsekritiikki on omien olettamustensa arvioimista ja muutoksen tekemistä mahdolliseksi. Jos tahdon kehittää itseäni, katson millaisella pohjalla olen ja tutkin pohjan kestävyyttä. Pidättäydyn arvoarvostelmasta, jotta voin ymmärtää omia tekemisiäni toisin, mahdollistan toisenlaisten arvojen näkemisen.

Tällä tavalla ymmärrettynä itsekritiikki on eettistä; se on eettinen asenne, joka vaikuttaa myös siihen, miten kohtaan ja tunnustan toisen ihmisen. En ennalta poissulje toisenlaisia, erilaisia ideaaleja tai arvoja. Ennen kaikkea toinen tulee tunnustetuksi toisena; en yritä sulauttaa häntä johonkin systeemiin tai sulkea luokitusteni sisään.

Teemme koko ajan valintoja ja päätöksiä. Jokainen valinta sisältää erilaisten impulssien, halujen ja rationaalisuuksien erotteluja, siis kritiikkiä. Elämä on itsekritiikkiä ja siksi itsekritiikistä täytyy tulla elämäntapa. Näin ainakin minun tapauksessani. Muuten en osaa uusille vesille.

Otan aiheeseen sopivan esimerkin: itseni. Minun olisi toki helppo moittia itseäni, löytää vikoja ja puutteita. Olen kuitenkin huomannut, että tällainen itsensä moittiminen ei auta ulos tilanteesta, vaan päinvastoin passivoi, antaa jopa jotain salaista nautintoa. Minun on sanottava itselleni pahempia totuuksia.

Yksi koko ajan mukana olevia kysymyksiäni on tämä: Miten tulla kuulluksi? Minua ovat kiinnostaneet monet historialliset ja legendaariset hahmot, jotka ovat yrittäneet saada sanansa kuulluksi. Olosuhteet ovat monesti vaikeat ja ne ovat tehneet osasta hulluja tai ainakin huutajia. Osa on tapettu. Pitkään oletin, että huutaminen on vaihtoehto, jotakin välttämätöntä. Ajattelin huudon olevan muoto, jonka totuus saa, jos sitä ei kuunnella. Näin maan alle ajettujen sanojen muuttuvan mustiksi ja näin mustuudessa voimaa.

Aloin kysellä tähän liittyviä olettamuksia. Kaikki ei ollut erehdystä, mutta huomasin, että asiaa voi lähestyä toisesta kulmasta. Olin tavallani uskonut dramaattisiin keinoihin ja romanttiseen kapinalliseen. Entä jos vaikeita olosuhteita muuttaisi pienin, melkein huomaamattomin keinoin? Entä jos ilmapiiriä muuttaisi pehmeästi, tekisi siitä hengitettävämmän, vapaamman? Nämä itsekriittiset huomiot ja kysymykset panivat minut esittämään uusia kysymyksiä.

Kun asioita vääristellään ja ympäristöstä tehdään siten tukahduttavaa, huuto ei välttämättä ole paras lääke. Joskus hiljaisuus on paras vastarinnan muoto ja osallistumattomuus paras keino muuttaa tilannetta. Näin varsinkin silloin, kun asioita vääristää nimenomaan jatkuva polemiikki, erilaisten mielipiteiden sota. Tämä oli varmasti se syy, miksi imperatiiveja kaihtanut Michel Foucault antoi itselleen ehdottoman, kategorisen imperatiivin: ”Älä osallistu polemiikkiin.”

Ystävyyden luonteesta, merkityksestä ja arvosta

Ystävyys on suhde, ihmisten välinen yhteys, joka on säilyttänyt avoimuutta, monimuotoisuutta, määrittelemättömyyttä. Ystävyydessä on jotain ei koodattua, etukäteen sovittua. Sanoisin, että ystävyydessä on muodottomuutta.

Tämä johtuu todennäköisesti siitä, ettei sillä ole enää samanlaista merkitystä ja arvoa kuin antiikin maailmassa tai vielä renessanssin aikana. Perhe ja parisuhde ovat olleet suuremman huolen ja mielenkiinnon kohteena. Huomioimaton, siksi muodoton ystävyys sisältää mahdollisuuden. Muodottomuutensa ja säännöttömyytensä ansiosta on mahdotonta määritellä mitä se on ja on siksi hyödytöntä etsiä ystävyyden olemusta. Sitä voi pitää ei-annettuna ja pysymättömänä. Voimme kysyä, mitä ystävyys voisi olla? Meidän ei tarvitse enää ajatella niin kuin Aristoteles, puhua täydellisestä ystävyydestä, rakkaudesta ja kunnioituksesta kahden viisaan välillä.

Ystävyys ei ole triviaalia, pelkästään yksityistä; se on laajemman piirin luomista, menemistä ulos, irtaantumista pelkistä perheen ja klaanin siteistä. Sellaisena sitä pohdittiin, arvioitiin ja arvostettiin Kreikassa. Kreikkalaiset suhtautuivat varsin torjuvasti Kreikan ulkopuolelta tuleviin asioihin, siihen mikä on barbaarista, vierasta. Mutta ystävyys toimi eräänlaisena henkireikänä, tienä ulos klaanista.  

Ystävyys on monimuotoinen, mutta myös muodoton siinä mielessä, että muoto, jonka suhde saa, ei ole kivettynyt ja jäykistynyt. Dialogin edetessä voi suhde muuttua, saada erilaisen suunnan.

Muodottomuus on sana, jolla on varmaankin lähinnä kielteisiä konnotaatioita. Käytän sitä silti ilmaistakseni jotain myönteistä. Ystävyydessä on muodottomuutta, ja muodottomuus pelastaa meidät: kaikki ei ole rutiinia, rituaalia ja kaavaa. Ystävyys on muodotonta, koska uusi, liian uusi, näyttää muodottomalta.

Nykyaikaisen ystävyyden muodottomuus, sen epämääräisyys, eräänlainen arvottomuus ja toisaalta siihen kohdistuvat uudet odotukset, ystävyyden uusi etsiminen tekevät tarpeelliseksi aiheen ajattelemisen, jopa kysymyksen todellisesta ystävyydestä.

Jotkut ystäväni ovat olleet vaativia. He ovat vaatineet minua tekemään sitä mitä haluan, käyttämään vapauttani. Nämä vaativat ystäväni ovat panneet minut ajattelemaan sitä, miten ystävyyteen kuuluu parhaimmillaan sekä kannustaminen että haastaminen. Ystävät eivät aina ole vain miellyttävää seuraa. He tekevät minusta paremman ihmisen, panevat minut työskentelemään itseni kanssa.

Ystävyydellä on muodottoman muotonsa, säännöttömyytensä, vapaan luonteensa ja haastavuutensa takia omat rajansa ylittävä vaikutus. Ystävyys heijastaa voimansa suhteen ulkopuolelle. Jos harjoittaa kannustamista ja haastamista ystävyyssuhteessa ja antaa haastaa itsensä, tämä vaikuttaa kaikissa tekemisissä ja tilanteissa. Ihminen on valmistautuneempi.

Minun ei tarvitse tietää, mitä ystävyys on, mikä sen paras määritelmä olisi. Enemmän haluan selvittää, miten olisin ystävyyden arvoinen. Kysymykseni on tämä: Mitä minun pitää tehdä ollakseni ystävyyden arvoinen? Eli mitä minun pitää tehdä ollakseni vapaa ja kunnioittaakseni toisen vapautta?

Tunteiden filosofiasta, moraalista ja tunteista

 (Destutt de Tracy)

1700-luvulta lähtien jotkut alkoivat ajatella, että oikean ja väärän, hyvän ja pahan, voi erottaa ja tunnistaa siitä, millaisia tunteita herää. Esimerkiksi utilitaristit ajattelivat, että jos joku teko synnyttää myönteisiä tunteita, se on hyvä teko. Tunteista alkoi muodostua erityinen ja erilainen moraalisen huolen kohde. Aikaisemmin tunteita, intohimoja, hillittiin ja hallittiin. Nyt niitä torjuttiin ja synnytettiin.

Psykologian myötä tunteisiin kohdistuva huomio on tiivistynyt entisestään, ja tunteiden moraalinen arvo on vahvistunut. Vaikutus on yksinkertaistaen ollut kaksisuuntainen. Tunteita ollaan alettu käsitellä luonnollisina ilmiöinä; niitä kuvataan ja niiden dynamiikkaa hahmotetaan. Yksinkertaisella tasolla tunne on reaktio, jonka ajatellaan olevan normaali tai epänormaali. Toinen, moraalinen vaikutus– jos näin voi sanoa: Tietty tunne, myönteinen ja normaali, ei ole vain telos, päämäärä, vaan myös perustelu, syy. Se ei ole vain syy siinä mielessä, että se olisi toimijan motiivi, vaan syy seurata jotakin sääntöä tai periaatetta. Joissakin tapauksissa kyseinen myönteinen tunne on sääntö ja periaate.

Kun nykyaikaisessa keskustelussa puhutaan siitä, onko kaikki kunnossa ja oikein esimerkiksi ihmisten välillä, puhutaan tunteista. Jos jollakin on paha olo, silloin ollaan tehty jotain väärin. Väärin ei ole välttämättä tehnyt toinen ihminen, sillä voidaan tulkita, että pahan olon tuntija suhtautuu väärin. Jos kaikilla osapuolilla on hyvät tunteet, kaikki on kunnossa. Silloin mitään tarkistuksia ei tehdä. On helppo kuvitella, että perinteisesti aika moraalittomiakin tekoja voidaan tehdä niin, että kaikki paitsi jotkut uhrit ovat tyytyväisiä. Sitä ei tarvitse edes kuvitella; se on jokapäiväistä.

Tunteet ovat kuitenkin joskus olleet hyvin toisenlaisen filosofisen mielenkiinnon kohteena. Vaikka erilaisen filosofoinnin kysymykset nekin liittyvät suoraan tai epäsuoraan eettisiin kysymyksiin, tunteiden asema on ollut erilainen. Esimerkiksi stoalaiset eivät ajatelleet intohimoa, tunnetta (pathos) luonnollisena ilmiönä; heille siihen liittyi aina krisis, ratkaisu, arvoarvostelma ja siis logos, puhe. Toinen, modernimpi esimerkki: Heideggerin Stimmung, vire (tai epäonnistuneemmissa käännöksissä tunnelma).

Antoine Luis Claude Destutt, marquis de Tracy (1755-1836), ranskalainen sotilas, poliitikko ja filosofi on erikoinen, vähemmän tunnettu tapaus. Hän ajatteli samantapaisesti kuin David Hume, että ideat syntyvät aistimuksista (Hume käytti sanaa impresion, Destutt de Tracy sanaa sensation). ”Ajatteleminen on tuntemista”, Destutt de Tracy kirjoittaa. Hänelle tämä ei merkinnyt pelkästään sitä, että aistimuksista ja vaikutelmista muodostuu jotain monimutkaisempaa, ideoita. Kun ajattelee jotain, muodostaa esimerkiksi arvion jostakin, kyse on ajattelemisesta, teosta, jossa on mukana tunne suhteesta yhden ja toisen asian välillä. Esitän arvion Juanista: ”Juan on hyvä.” Tämä merkitsee, että tunnen Juanin ja ja hyvänälolemisen sopivan yhteen; niiden välillä on yhteensopivuussuhde.

Tunteminen, aistimuksen vastaanottaminen, on Destutt de Tracylle olennainen olemassaolon ilmiö, tapa jolla koemme olemassaolomme. Tuntiessamme tunnemme olemassaolomme, aistimukset ovat olemassaolomme muunnelmia. Tällaiset näkemykset avaavat mielenkiintoisen näkökulman tunteiden filosofiaan ja vielä enemmän filosofian ja tunteiden väliseen suhteeseen. Jos ajatteleminen, varsinkin filosofinen ajatteleminen, pyrkii muuttamaan ajatusta, se muuttaa samalla tuntemista, tuntemisen tapaa.

Tästä päästään takaisin moraaliin. Jos ajattelumme ja tuntemistapamme muuttuu, se ei merkitse, että jokin hyvänä pidetty teko ei enää olisi sitä, mutta syy tuntea se hyväksi saattaa muuttua. Meidän premissimme muuttuvat ja tunnemme toisen, erilaisen yhteyden jonkun teon ja hyvänäolemisen välillä.