Elämä

Aiheena Torre del Marissa 2.5.Keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

On tunnetusti vaikea sanoa mitä on elämä. Se on outo ja ohimenevä tila, jonka merkkejä ovat esimerkiksi aineenvaihdunta, kasvu ja moduliinirakenne (elävän olennon rakentuminen soluista) jne. Puhumme asiasta biologisesti, mutta ihmiset osasivat puhua elämästä ennen kuin kehittivät biologiaa tai osasivat tutkia asiaa luonnontieteellisesti.

Antiikin kreikkalaisilla oli kaksi sanaa, jotka merkitsevät elämää: zoe ja bios. Zoe oli sana, joka oli lähempänä biologista ymmärrystä; se merkitsi elämää paljaana, sellaisenaan, ilman määreitä; se oli jotain yhteistä ihmisille, eläimille, kasveille. Bios oli elämä, jota voitiin arvioida, sitä voitiin sanoa hyväksi tai huonoksi. Filosofia kiinnittyi biokseen, syntyi ja kehittyi suhteessa siihen; se problematisoi ihmisen tavan elää ja kysyi, miten elämää voi arvioida. Yksinkertaistaen voisi sanoa, että biologian teema on zoe, filosofian bios. Sokrateella oli mielessä arvioitavissa oleva elämä, kun hän sanoi Kritonissa, ettei pidä arvostaa kaikkein korkeimmalle elämistä; hyvin eläminen on tärkeämpää.

Viime vuosikymmeninä on yhteiskuntafilosofisen ja sosiologisen keskustelun yksi suuri aihe, ongelma, ollut biovalta: vallankäyttö, kontrollointi ja manipulointi, joka kohdistuu elämään. Huomion kohteeksi nousevat syntyvyys, kuolevuus, seksuaalisuus jne. Teeman nosti esiin Michel Foucault ja sitä on kehitellyt eri suuntaan esimerkiksi Giorgio Agamben. Vallankäytön kohde, valtamekanismien huomioima elämä on zoe, paljas ja biologinen elämä, ei elämä arvioitavissa olevana bioksena. Agamben puhuu alastomasta elämästä (nuda vita), joka eroaa elämästä muotona. Hän kuvaa kauhistuttavia mekanismeja, jotka erottavat elämän elämästä muotona. Näiden mekanismien huipentuma on Auschwitz.

Kun luemme Agambenia ja muita samantapaisia biovallan kriitikoita, opimme, että meiltä puuttuu bios, elämä elämänmuotona, arvioitavissa oleva elämä. Se ei näyttäydy tarkalleen ottaen mahdottomuutena, mutta ajattelu ja politiikka eivät tavoita sitä.

Minulla on ehdotus tai kysymys, joka ei ratkaise ongelmaa, vaan lähestyy sitä toisesta kulmasta. Ehdotuksen lähtökohta on tällainen: Elämää arvioidaan elämässä. Lause merkitsee, muun muassa, että arvioiva ja arvottava olento on elävä. Voimme yhä ajatella kreikkalaisesti ja erottaa toistaan zoen ja bioksen, mutta tämä erottelu ei merkitse vastakohtaisuutta tai edes sitä, että nämä kaksi sanaa eivät puhuisi samasta asiasta, ainakin jollakin tasolla.

Kuvitelkaamme siis, että tahdomme elämän olevan arvioitavissa; tahtoisimme esimerkiksi sanoa, mitä on hyvä elämä. Heti kohtaamme kysymyksen siitä, kuka arvioi. Entä jos se ei ole kukaan, joku subjekti, ihminen tai jumala, vaan elämä meissä? Zoe, paljas elämä, ei ole sitä minkälaisena se näyttäytyy vallankäytön (biovalta) kohteena. Se on jotain aktiivisempaa: sen merkkejä ovat aineenvaihdunta ja kasvu, esimerkiksi. Elävä olento, vaikka kuinka alkeellinen, käyttää informaatiota ympäristöstä, suuntautuu sen avulla saadakseen jotain mitä se pitää hyvänä. Se esimerkiksi pitää jotain kasvia parempana kuin toista; se arvottaa. Arvottaessaan se ei toteuta kenenkään suunnitelmaa eikä suunnittele oman lajinsa jatkumista; elämä toteutuu siinä, toteuttaa itseään. Tämän alkeellisen olennon elämä voidaan nähdä sellaisena mistä kreikkalaiset käyttivät sanaa zoe, mutta tämä alaston elämä, josta ei voi puhua hyvänä tai huonona, on arviointia.

Ehdotukseni lähtökohta on siis lause: Elämää arvioidaan elämässä. Voimme erottaa elämän paljaana (zoe) ja elämän arvioitavissa olevana (bios), mutta paljas ja alaston, kaikkein alkeellisin elämä on jo arviointia. Bios on jotain, jota zoe tahtoo (käyttääkseni filosofisesti ongelmallista sanaa). Palatkaamme siis ongelmaan, kysymykseen biovallasta. Jos todella on vallankäyttöä, joka kadottaa bioksen, hävittää kysymyksen elämästä arvioitavissa olevana, se ei tee pelkästään jotain julmaa: se vähentää elämisen mahdollisuuksia, elämän elävyyttä. Elämää halutaan pidentää ja jossain määrin siinä onnistutaan, mutta ei osata ajatella laatua, intensiteettiä, elämän elävyyttä.

On olemassa yksi käsite, ikkuna, joka voisi avata  meille toisen tavan katsoa, ajatella, tuntea, elää: error, erehdys. Latinan errare ei merkitse vain erehdystä, vaan myös vaeltamista. Mikään muu käsite ei tavoita niin hyvin elämän omaa liikettä, sen liikkuvuutta...

(Sam Sandqvist luennoi aiheesta Aika: Ikuinen arvoitus?Lauantaina 28.5. Klo 16.30. Paikka: Con Corazonmari El Copo -kadulla, Torre del Mar)

http://koetinkivet.blogspot.com.es/2015/10/elama-erehdys.html

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

Epilogi: Ratkaiseva hetki

(Julio Torri)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 
AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 24.4. klo 13.30. PAIKKA: KUKKO, saunan terassi, C/Maestro Pedro Calvo. AIHE: Myönteisiä uutisia (erityisesti Espanjasta), viimeisen kerran tänä keväänä

Sergio Pitolin muistolle

Meksikolainen kirjailija Julio Torri (1889-1970) julkaisi kirjassaan De Fusilamientos (1940) tekstin, ehkä proosarunon, jonka nimi on Para aumentar la cifra de accidentes. Lähtötilanne on yksinkertainen: miehen pitäisi nousta liikkuvaan junaan. Ongelma on varovaisuus, itsesäilytysvaisto, pelko. Torri kirjoitti: ”Juna menee ohi, ja tyhmä jää. Juna on aina edessämme. Halu ravistaa sielujamme, ja voi sitä jonka kuolemanpelko pysäyttää! Mutta jos jumalainen sysäys meitä kannustaa, ja pieni järki haaksirikkoontuu, saapuu elämäämme ratkaiseva hetki. Ja siitä lähdemme kohti kuolemaa tai uutta elämää.”

Tässä on kaikki. Ei tarvitsisi sanoa mitään. Juna on aina edessämme. Jos uskallamme, eteemme tulee ratkaiseva hetki. Se saapuu elämäämme. Se saapuu, mutta se hankitaan. Hankkiminen vaatii rohkeutta, sitä että ”pieni järki”, varovaisuus, sammuu. Emme edes tiedä mihin juna menee, mille pysäkille pysähtyy. Voi olla, että juna vie kuolemaan. Mutta riski on otettava, jos tahtoo elää.

Tässä on – ainakin joidenkin tulkintojen mukaan – jotain erityisen meksikolaista. Alfredo Pavón analysoi Mariano Azuela romaania Los de abajo ja tarttuu yhteen kohtaukseen, jossa Rascón Almaraz tapetaan. Hänen silmänsä sidotaan ja hänet työnnetään rotkoon. Tapa, jolla henkilö kohtaa kuolemansa, kertoo paljon. Hän ei valita eikä kerjää. Pavónin mukaan Almarazin moraali perustuu arvioon omista kyvyistä ja kyse on asenteesta, joka on sitä, ettei pelkää kuolemaa eikä elämää. Se ettei pelkää kuolemaa eikä elämää on tapa ylittää pelkän biologisen elämän rajoitukset. Tällainen asenne on xalapalaisen kertojan ja esseistin mukaan ”merkki meksikolaisen labyrinttimaisen olemassaolon identiteetistä”.

Jotain meksikolaista voi siis olla Torrin vaatimuksessa ja asenteessa. Idea ei silti ole vain meksikolainen. Uutta elämää ovat etsineet muutkin, mukaan lukien Dante, joka kirjoitti kirjan Vita Nova.

Juna on edessämme. Tyhmä ei hyppää kyytiin. Kuolema tulee jokatapauksessa. Mutta jos ei hyppää kyytiin, ei elä. Jotta uskaltaisi, täytyy tehdä työtä itsensä kanssa. Torri sanoo, että tyhmä jää asemalle. Hän käyttää tyhmästä sanaa inepto. Sitä vastaan pitää taistella, siinä meidän työmme.

Usein väitetään, että filosofia on syntynyt ihmettelystä. Joku kysyi joskus: ”Miksi jotain on eikä niin, että ei ole?” Minun kysymykseni on, auttaisiko tällainen ihmettely työskentelemään itsensä kanssa, voittamaan tyhmyyden tai pienen järjen meissä? Epäilen sitä. Silti ainakin luulen tietäväni, että on toinen filosofia, toinen perinne.

Tämä toinen perinne saattaa saada joskus surrealistisen muodon. Saattaa olla, että surreal, ylitodellinen, joskus merkitsee jotain filosofiassa. Ehkä se merkitsee sitä, että todellisuus ei ole enää yksi ja yhtenäinen; se ei ole vain jotain olevaa (vastakohtana ei-olevalle), vaan myös virtuaalisuuksia, mahdollisuuksia. Mennä todellisen, annetun yli, kohti uutta elämää – sitä on surrealismi.

”Miksi on eikä ei ole?” kysyy joku. Filosofinen ihmettely voi ilmetä toisella tavalla; se voi olla uteliaisuutta, joka kysyy: ”Mitä elämästä voisi saada irti?”

Mikä siis olisi surrealistisen filosofian metodi? Ensimmäinen askel on otettu. Nyt jo tiedämme jotain: Edessämme on juna. Olkaa filosofeja, unohtakaa filosofia. Hypätkää junaan. 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

Omakuva eli hautakirjoitus

FILOSOFIAKAHVILAA EI ENÄÄ TORSTAISIN. Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 
AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 17.4. klo 13.30. PAIKKA: KUKKO, saunan terassi, C/Maestro Pedro Calvo. AIHE: Never Again MSD

1.

Teksti tai kirja on – tai ainakin voi olla – linssi, jonka läpi näkee maailmaan. Kun se on linssi, se antaa näön. Joskus kaksi tekstiä yhdessä antavat kaksoisnäön. Kaksi tekstiä, jotka ovat syntyneet eri paikoissa, eri aikoina tarvitsematta toisiaan, kytkeytyvät yhteen, herättävät toisistaan jotain tai resonoivat salaperäisesti. Näin minulle tapahtui, kun  Judith Butlerin teos Giving an Account of Oneself ja yksi muinaisen Rooman hautakirjoitus menivät kihloihin...

2.

Butlerin kirja on ihmisen suhteesta toiseen ja siitä miten se muodostuu olennaiseksi ihmisen suhteessa itseensä. Kirjan nimi on käännös kreikkalaisesta ilmaisusta didonai logon. Platonin teksteistä löytyvä ilmaisu viittaa Sokrateen ja kuulijoidena väliseen suhteeseen. Sokrates, basanos (koetinkivi), houkutteli tai jopa pakotti ihmiset mittaamaan itseään, selittämään itsensä. Todellisuudessa tällä selittämisellä oli paljon täsmällisempi merkitys kuin Butlerin kirjassa: siinä oli kyse siitä, että ihminen tutkii ja arvioi, miten on tähän mennessä elänyt.

Yhdessä hautapiirtokirjoituksessa Tarracossa sanotaan: ”Vive laetus quique vivis...” (Elä iloisesti sinä, joka elät.)

Nämä kaksi tekstiä yhdessä, yhteistyössä, pakottivat minut esittämään kysymyksen: Onko minun selitettävä itseni, kerrottava miten olen elänyt? Tajusin, että jos olen siihen pakotettu, minun on kuviteltava itseni kuolleeksi tai kuolevaksi eli kuviteltava elämäni kokonaiseksi, sulkeutuvaksi, loppuvaksi.

3.

Ymmärsin myös, että omakuvan tekemiseen liittyy riski. Se ei ole vaikeaa vain siksi, että on vaikeaa olla rehellinen. Ihminen ei välttämättä kaunistele ja siten vääristele kuvaa. Ihminen ei aina näe itse, mikä hänessä on arvokasta. Näitä vaikeuksia pidin kuitenkin enemmän teknisinä. Varsinaiseksi vaaraksi laskin sen, että kuvasta tulee ansa. Omakuva voi muodostua laiksi ja jähmettäväksi voimaksi.

On monenlaisia tapoja kertoa itsestään. Vaikka Sokrateen kuulijoiden yritys puhua itsestään olikin eräänlainen tunnustus, se ei ollut samanlainen kuin tunnustus papin edessä; kyse ei ollut syntisyytensä tunnustamisesta. Pitäisikö minun tunnustaa syntini? Ketä se auttaisi? Ei ehkä minua itseänikään.

Minulle syntyi vaikutelma, etten ollut päättänyt tehdä omakuvaa, hautakirjoitustani. Olin aloittanut sen kirjoittamisen jo kauan aikaa sitten. Niin kaikki tekevät. He kertovat tarinaansa sekä itselleen että toisille ja rakentavat näin itseään. Pahinta on, että tämä tarina voi olla myytti, johon uskoo.

Tämä johti minut uusien kysymysten äärelle. Olisi osattava tutkia, millaista tarinaa kertoo ja opittava arvioimaan erilaisten itsetutkiskelujen merkitystä, niiden vaikutuksia. Tutkimus ei koske vain omaa napaa, sillä kertomuksen muoto ja tematiikka on osa perinnettä, omaa kulttuuriamme. On kysyttävä, mitä hyvää voisimme löytää omasta kulttuuristamme; meidän on arvioita sitä, yritettävä uudistaa sitä, irtaannuttava joistakin perinteistä.

4.

Voisin haluta hautakiveen nämä sanat: ”Vive laetus quique vivis.” Se olisi neuvo, viesti jälkipolville, hyvä tiivistys. Se saattaisi kertoa minusta enemmän kuin hyvin yksityiskohtainen piirros tai satoja sivuja pitkä omaelämäkerta.

Mutta jotain riittämätöntä tuossa kauniissa kehotuksessa olisi. Sillä olen oppinut, että on tehtävä tutkimusta. Vain niin voi löytää sen mikä on arvokasta ja löytää sellaisen maaperän, jossa voisi kasvattaa jotain, luoda ehkä jotain uutta. Omakuva ei saisi olla dogmaattinen väite ja despoottinen käsky; sen pitäisi olla vain esimerkki. Se ei sanoisi: ”Mene tuonne, etsi tuolta.” Se sanoisi: ”Näin minä etsin...”
https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

Kuolemattomuus

FILOSOFIAKAHVILAA EI ENÄÄ TORSTAISIN. Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 
AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 10.4. klo 13.30. PAIKKA: KUKKO, saunan terassi, C/Maestro Pedro Calvo. AIHE: Pelkkää synkkyyttä (Syyria, Unkari, Meksiko...)

Sisältää juonipaljastuksia Stephen Kingin kirjasta Uinu, uinu lemmikkini.

Ihminen on kauan halunnut olla kuolematon. Haave ei ilmaise itseään vain uskonnollisissa ajatuksissa, vaan joskus myös tieteessä. Mikä on tämä unelma? Mitä ovat sen seuraukset?

En etsi haaveen alkuperää. Otan kauhistuttavan esimerkin. Stephen Kingin Uinu, uinu lemmikkini (Pet Semetary, 1983) kertoo tohtori Louis Creedin perheestä, joka muuttaa taloon lähelle vilkkaasti liikennöityä tietä. Läheisyydessä on myös vanha lemmikkieläinten haustausmaa, jonka salaisuudesta perheen isää varoitetaan. Naapurissa asuu sympaattinen vanha isäntä Jud. Perheen kissa, Church, kuolee. Se aiheuttaisi suuren surun lapselle. Epätoivoisena, uskomatta itsekään legendaan, isä hautaa kissan lemmikkieläinten hautausmaalle. Ja kissa palaa. Ulkoisesti se vaikuttaa samalta. Se ei kuitenkaan ole samanlainen; se on vähemmän elävä. Se jahtaa hiiriä ja lintuja enemmän kuin aikaisemmin, muttei syö niitä, repii vain palasiksi. Lisäksi kissa haisee pahalle.

Muutamia kuukausia myöhemmin perheen kuopus, 2-vuotias Gage, jää rekan alle ja kuolee. Surun murtama isä hautaa hänet lemmikkieläinten hautausmaalle, ja lapsi palaa hirviömäisenä, demonisena olentoja, joka surmaa naapuri Judin ja äitinsä Rachelin. Louis antaa lapselle tappavan ruiskeen ja hautaa hänet uudestaan. Pikaisesti hän palaa hautaamaan vaimoaan uskotellen, että tulos tulee olemaan toinen, jos hän hautaa vaimonsa nopeammin kuin lapsensa. Tarinan lopussa tohtori Louis Creed istuu odottamassa. Haudasta palannut vaimo laskee kätensä hänen olkapäälleen ja sanoo: ”Darling.”

Monissa asioissa voi nähdä viittauksia uskontoon, uskonnolliseen symboliikkaan, jopa nimissä. Kissa on Church, kirkko, perheen sukunimi on Creed, usko (tai uskontunnustus). Silti ainakin yhtä merkityksellinen yksityiskohta on se, että Louis on lääkäri, joka on ollut tekemisissä kuoleman (myös sen aiheuttaman stressin) kanssa.

Otan tämän esimerkin, koska kirjan voi lukea yhtenä tapana tulkita ja lukea ihmisen halua kuolemattomuuteen. Kyse ei ole edes siitä, että joku haluaisi omaa kuolemattomuuttaan. Hän ei vain halua menettää ketään, ei kestä surua ja siksi pitää kiinni. Halu nostaa kuollut haudastaan on omistushalua, jotakin hyvin helposti ymmärrettävää. Kingin visio (jota hän itsekin vastustaa) on synkkä: Ihminen ei pysähdy, mikään opetus ei riitä; hän jatkaa järjettömyyksiin asti oman himonsa, nälkänsä, ajamana.

Visio on mielenkiintoinen synkkyytensä takia. Kuolemattomuus, ajatus kuolemattomuudesta, on usein, melkein aina, kaunis unelma, ja katoamista pidetään kauheana. Tässä kuolemattomuus, pyrkimys siihen, johtaa kauhistuttaviin seurauksiin. Silti ihminen pyrkii siihen varoituksista ja jopa todisteista huolimatta. Häntä ei ohjaa vaistomainen äly eikä järki, vaan halu palauttaa kuollut takaisin.

Otan tämän esimerkin myös siksi, ettei kuolemattomuudesta puhuttaessa kiinnostavinta ole se, onko sitä vai ei. Kiinnostavaa on ajatuksen ydin: olemisen tapa, joka panee ihmisen ajattelemaan, vaatimaan, kuolemattomuutta. Voimme ajatella, että Louis Creediä ohjaa rakkaus. Sana on kaunis, ainakin monen mielestä. Mutta eikö tässä rakkaudessa ole mukana halu valtaan, pyrkimys kontrolloida?

On ihmisiä, jotka antavat jäädyttää itsensä, jotta heidät voitaisiin kerran herättää henkiin. On haaveita siitä, että ihmisen mieli voitaisiin digitalisoida. Jotkut biologit uneksivat sellaisesta geenimanipulaatiosta, joka tekisi mahdolliseksi elää 1000 vuotta. Himo elää. Himo ohjaa järkeä, tieteen ja teknologian kehitystä.

Mutta ehkä ihminen on vapaa vasta, kun kuolettaa kuolemattomuuden haaveensa. Ehkä hän sitten voisi ohjautua toisella tavalla, ohjata myös älynsä ponnistukset muualle.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila